Yö kului Lipolta unettomasti, alituisessa tuskassa ja epäilyksessä.
Hetkisen maattuaan oli eräs miehistä jo noussut suksilleen ja
lähtenyt eilistä latuaan takaisin hiihtämään ja tulijaa sieltä
päin vakoilemaan, mutta toiset nukkuivat muutamia tunteja
raskaasti, välittämättä kylmästä ja yhä lähempää kuuluvasta suden
ulvonnasta. Lippo oli sidottu niin perinpohjin, ettei hän kyennyt
liikahtamaankaan. Vuoroin kylmä ja vuoroin liiaksi polttava tulen
haude tuottivat hänelle kovia kärsimyksiä. Hän koetti ähkiä ja
kieriskellä edes siten saadakseen jotakin melua aikaan, mutta miehet
siitä kohta häntä ankarasti heristivät.
Tuskin oli pimeys ruvennut hiukan harmajammalta näyttämään, kun
miehet jo kavahtivat pystöön ja rupesivat kuuntelemaan toveriaan.
Mitään ei kuulunut. Kuura peitti heidän vaatteensa ja partansa, ja
silmät kiiluivat kirkkaina aamuhämärässä vaikeitten ripsien välistä.
He ottivat keihäänsä ja jousensa ja lähtivät hiihtämään takaisin päin.
-- Eiköhän pian Seppä sieltä ruvenne tulemaan? Ollaanpa varuillaan,
sillä se hylky kuuluu olevan kova miehekseen.
Mistä tiesivät miehet niin varmasti odottaa Seppää hänen jäljilleen?
Sitä harkitsi Lippo siinä kalpenevia tähtiä katsellessaan. Tokko
tiesikään Seppä, minne päin hän tällä kerralla lähti ansoilleen,
niitä kun on hänellä monessa notkelmassa? Olisiko tekeillä vielä
mustempi salajuoni, johon olisi liittynyt muitakin kuin nämä
karjalaiset? Aivan selvästi oli Vorna ollut ryöstöllä ja siltä
retkeltä palatessaan päättänyt viedä mukaansa Lailan. Mutta mistä
tiesi heitä varoa? Kuka kertoi ja miksi ei tullut isommalla
miesjoukolla?
Hänen ympärillään oli nyt kaikki hiljaa. Luottaen köysiensä
vahvuuteen olivat miehet jättäneet hänet yksikseen nuotiolle
toverinsa kohtaloa odottamaan. Mitä suurimmalla vaivalla sai ukko
nyt hiukan liikautetuksi itseään ja rupesi katselemaan ympärilleen,
olisiko lähettyvillä jotakin terävää syrjää, johon saisi käsiensä
siteet poikki hangatuiksi. Mutta mitään sellaista ei ollut. Hän
aikoi jo huutaa miehistä välittämättä, mutta huomasi sitten, että
Seppähän kiiruhtaisi vain sitä nopeammin turmiotansa kohti. Lippo oli
jo laueta syvään epätoivoon, sillä hän ei huomannut nyt kerrassaan
mitään keinoa, jolla olisi voinut lähestyvää Seppää hänen vaarastaan
varoittaa. Tuskissaan siinä maatessaan sattuivat hänen silmänsä
rakovalkeaan, jossa tuli kirkkaasti kalvoi jo ohueksi palaneen
päällyshongan reunaa.
Jos hän saisi kieräytetyksi itsensä sillä tavalla tulen ääreen,
että tuli saisi kärvennetyksi käden hihnoja, pääsisi hän pian irti.
Saattaisi siinä yrityksessä palaakin, mutta kieräyttämällä itsensä
hankeen saisi tulen kyllä sammutetuksi. Lippo rupesi hivuttamaan
itseään varovasti tulta kohti, kääntyen lähelle päästyään siihen
selin ja koettaen kurottaa käsiään hiiltyvää hirren reunaa kohti.
Kovasti punehtuivat hänen kasvonsa tulen polttaessa hänen käsiään,
mutta uhallakin hankasi hän hihnoja kekäleeseen, kunnes tuskasta
aivan harmaana oli pakotettu vyörähtämään ulommaksi. Hetken kuluttua
kokosi hän voimansa uudelleen, kieri taas tulen ääreen ja koetti
paahtaa hihnojaan poikki. Kuumuudesta nahka kävikin pian hauraaksi,
niin että Lipon jännittäessä epätoivon vimmalla köysiään hihna jo
rapsahtikin poikki ja hän sai kätensä irti. Hetkisessä oli ukko
seisaallaan kuunnellen varovasti. Vapauden tunne antoi hänelle uutta
rohkeutta. Hän hyppäsi suksilleen ja lähti kiivaasti hiihtämään
sinne, minne miehet olivat menneet ja missä he Seppää odottivat.
Jos Lippo olisi tiennyt, että miehillä oli käsky ottaa Seppäkin
hengissä kiinni, ei hän olisi ollut niin rauhaton; Sepän voimat
tuntien olisi hän ollut varma siitä, että tämä pitäisi hyvin
puolensa kahta väijyksistäkin hyökkäävää miestä vastaan, vaikka
nämä olisivatkin niin salskeita urhoja kuin nyt. Mutta hän luuli,
että Seppää aiottiin ampua salaa, ja siksi kiirehti hän viimeisillä
voimillaan miesten perään voidakseen jos mahdollista Seppää
varoittaa. Onneksi oli hän saanut jousensa ja nuolensa mukaansa
leiripaikaltaan.
Vähän matkan päässä poikkesi hän ladulta syrjään päästäkseen
hiihtämään, jos mahdollista, karjalaisten ohi Seppää vastaan.
Tarmokkaasti lykki hän ladulta näkymättömiin, kunnes käänsi suuntansa
sen mukaiseksi, lähtien kohoamaan pitkin laaksoa ylävämmille maille.
Äskeisistä vartioistaan hän ei kuullut mitään, vaan kiiruhti kulkuaan
yksin hiljaisessa aamun hämärässä.
Laakso kohosi tässä loivaksi ylämäeksi, josta Lippo oli saanut
edellisenä iltana vartiainsa kanssa hyvän huilun. Raskaasti
liukkailla sivakoillaan tästä ylös ponnistaessansa oli hän jähmettyä
paikalleen äkkiä kuullessaan ladulta ärjähdyksen, josta ei voinut
erehtyä: Seppä se oli. Ja samalla kuului sieltä kirouksia, huutoja,
voihketta ja painiskelun jytinää.
Vauhdilla läksi Lippo paikalle. Hänen tullessaan oli jo ratkaisu
selvä. Maassa makasi toinen karjalainen Sepän keihäs syvällä
rinnassaan, punaten lunta hurmeellaan ja tuijottaen jo lasittuvilla
silmillään kankeasti ja älyttömästi taivaalle. Mutta kuoleman
tullessa saivat silmät vielä hetkiseksi loistetta ja silloin niihin
ilmestyi kamalaa kauhua, kuin viheriäistä tulta, jossa kuvastui
sanomaton pelko äsken tapahtuneesta ja siitä, mikä tuleva oli.
Toisen karjalaisen, pitkän ja solakan miehen vyötäisille oli Seppä
saanut kietaistuksi vasemman kätensä, jolla oli vastustamattomasti
vetänyt hänet luokseen, mutta oikealla kädellään oli hän kouraissut
vastustajaansa kurkusta, painaen hänen niskojaan taaksepäin. Jo
kaukaa näki Lippo, että Sepän silmissä oli villi ja hurja ilme, että
hän puri hampaitaan yhteen kuin tuskassa ja että kalman kalpeus oli
levinnyt hänen kasvoilleen. Turhaan ponnisteli karjalainen mies
vastaan, kipu kurkussa yltyi, aseet kirposivat hänen käsistään,
kunnes tuskanhuuto viimein viilsi talvista ilmaa tukehtuen käheäksi
korinaksi; nauskahtaen murtui miehen niskaluu suomalaisen jättiläisen
raudankovaan otteeseen ja sammuen vaipui mies hänen eteensä, juuri
kun huohottava Lippo tuli paikalle.
Kauhu kuvastui Lipon kasvoilla.
-- Voi julmaa paikkaa sentään, sai hän sanotuksi.
Vasta hänen äänensä kuultuaan näytti Seppä heräävän. Hän katsoi
ympärilleen, taivaalle, maahan eteensä siinä oleviin ruumiisiin,
ja vihdoin Lippoon. Näytti kuin olisi häntä värähdyttänyt inho
tapahtuman johdosta, mikä tunne kuitenkin samalla peittyi iloon ukon
näkemisen johdosta.
-- Lippo, sanoi hän, Lippo, sinä elät siis. Ne eivät sinua tappaneet,
kuten pelkäsin. Kovasti olen ajanut. Tässä nämä hyökkäsivät päälleni
äkkiä, mutta eivät juuri yllättäneet. Minulla oli keihäs ja käsi
nokkelampi. Miten olet päässyt irti? Ketä olivat nämä miehet? Ellei
noita olisi minua perääsi lähettänyt, olisit kenties joutunut
kauemmaksi aikaa heidän valtaansa.
-- Noita?
Lippo tuijotti hämmästyneenä Seppään, joka muutamalla sanalla
selvitti asian.
-- Ansaan olemme joutuneet, poika, sanoi nyt Lippo ja kertoi mitä
tiesi.
-- Jaksatko hiihtää vielä, Lippo Suomalainen? Seppä oli jo kääntänyt
suksensa ja kysyi näin Lipolta.
-- Äijän jaksaisin vielä, vastasi tämä, mutta käteni ovat kipeät.
Hän näytti Sepälle käsiään ja kertoi, miten oli ne hätäyksissään
polttanut.
-- Hulluksiko sinä olet tullut, tuomitsi Seppä, mutta näytti aivan
ällistyvän Lipon itseuhraavasta teosta. Luulitko sinä todella, että
nuo miehet saisivat minut menetetyksi?
Hän teki kiireesti pienen tulen ja sulatti laukustaan Lipon käsiin
poron kuuta. Mekostaan repi hän sitten kääreen, jonka sitoi
taitavasti, niin että ukko saattoi jotenkuten suksisauvaa pidellä.
Sitten sanoi Lippo:
-- Anna mennä nyt, kyllä pysyn perässäsi. Vielä sinunkin voimiasi
kysytään, ennenkuin on Laila kiinni hiihdettynä.
Kumea karjahdus tunki Sepän rinnasta ja hän puhaltautui menemään
notkahdellen kuin korkea honka tuulen käsissä. Mutta kärppänä hilppoi
perässä Lippo-ukko, nyt enemmän kuin koskaan ennen ylläpitäen
kuuluisaa hiihtäjämainettaan.
* * * * *
Kauhistuen oli korven suojasta katsellut äskeistä taistelua tuo
karjalainen, joka aamulla oli lähtenyt Seppää vastaan ja jota silloin
tuonen siipi niin läheltä sipaisi. Hänen kätensä oli tuon tuostakin
koskettanut jousta, varsi oli raivosta jännittynyt ja henki oli
käynyt läähättäväksi, mutta nähtyään, minkälaisen uroon kimppuun
hänen toverinsa olivat onnettomuudeksi joutuneet, oli hän taas
rauennut toimettomuuteensa. Silmänsä ummistaen toverinsa kauhealle
kuolemalle oli hän siinä seisonut, viipynyt sijoillaan vielä
silloinkin, kun Seppä ja Lippo jo menivät kaukana. Ja vasta sitten,
kun ketään ei enää ollut saapuvilla, hyppäsi hän suksilleen lähtien
hiihtämään pois kuin mieletön, sanomattoman kauhun tunteen ajamana.
Ja niin oli vihdoin sinä talvisena aamuna taas kaikki hiljaa.
Tuntui kuin olisi erämaa tahtonut varmistua siitä, ettei enää ollut
taisteluja eikä intohimoja, sillä se kuunteli kauan värähtämättä,
ääntä puolestaan päästämättä. Mutta lopuksi alkoi puiden lomissa
vilahdella harmaita haamuja, jotka varovaisesti, kiertäen ja kaartaen
lähestyivät surman paikkaa. Kuta lähemmäksi ne pääsivät, sitä
houkuttelevammalta tuntui veren haju, kunnes ne eivät enää voineet
haluaan hillitä, vaan menivät katsomaan, mitä siellä oli. Tulta
iskivät silmät saaliin nähdessään ja unohdettu oli kaikki äskeinen
varovaisuus.