V.

Kun Lippo oli aamulla päivän valjettua lähtenyt verkalleen

hiihtelemään pyydyksilleen, oli hän seisauttanut rantatörmälle

ja katsellut kauan järvelle päin. Hänestä oli tuntunut hiukan

erikoiselta tänä aamuna näihin tavallisiin toimiinsa lähteminen,

miksi, sitä hän ei voinut ymmärtää. Mutta reippaasti oli hän silti

matkansa alottanut lukien vanhat taatut metsämiehen lukunsa ja

karkoittaen pois pahat aavistukset. Tuo Lailan, Aslakin ja Sepän asia

se häntä piti rauhattomana, kun hän oikein tarkoin rupesi itseään

tutkistelemaan, sillä hän pelkäsi siitä voivan koitua heille kaikille

ikävyyksiä. Usein oli hän ollut Aslakin silmäin välähdyksestä

huomaavinaan, kuinka tavattoman katkerasti hän suhtautui Sepän

kömpelöön leikkiin Lailan kanssa, ja olipa hän kuullut Staalolta,

että Aslak ja Laila olivat ruvenneet viime aikoina kinastelemaan

käyden vihaisiksi ja toisilleen puhumattomiksi. Staalo ei ollut

voinut ymmärtää syytä tähän, mutta Lippo ymmärsi kyllä. Rakastiko

Laila sitten tuota lappalaisnuorukaista? Mahdollisesti, tarkoin

ei sitä voinut tietää, mutta Sepän tultua oli kuitenkin hänen

käytökseensä tullut hiukan epävarmuutta, mikä juuri oli Aslakia

kovasti kiihottanut ärsyttäen hänen mustasukkaisuuttaan. Laila kärsi

tästä, sillä se teki Aslakin hänelle katkeraksi ja tylyksi. Vanha

Staalo oli kertonut, että Aslakin luonteessa oli jotakin hurjaa ja

hillitöntä, joka väliin sai hänet aivan maltittomiin tekoihin. Hän

oli orpo ja muukalaisesta isästä, mikä kävi hänen ulkomuodostaankin

selville. Kun hän nyt näytti käsittävän Lailan ja Sepän kokonaan

väärin, saattoi hän, jos asia näin jatkui, pian ryhtyä kiihkossaan

tekoihin, joista voi olla arvaamattomia seurauksia.

Oliko Seppä syvemmin kiintynyt Lailaan ja kylmenisikö Laila Aslakille

Seppään taipuakseen?

Siinä oli kysymys, jonka varmasti Aslak teki itselleen joka päivä.

Saattoi se vilahtaa muidenkin sydämessä, Sepänkin, Lailankin,

kaikkien niiden, jotka olivat heidän yhdessä oloaan nähneet.

Aamun tyyni pakkanen, joka vähitellen pani ukon parran kuuraan,

syvä hiljaisuus ja oma sisäinen sopusointu sai kuitenkin pian hänet

rauhoittumaan. Järven tasaiselle aukealle päästyään alkoi hän lykkiä

tuota vanhan hiihtomiehen tasaista ja tanakkaa tahtia, joka ei

rasita, mutta jouduttaa matkaa hyvin. Staalon leiriltä kuului koirain

haukuntaa ja näkyi kotasavua sekä poroja männistössä vilahtelevan.

Törmältä puhaltautui peura puikkineen järvelle lähtien täyttä vauhtia

tulemaan häntä kohti. Hän viivästytti hiihtoaan nähdäkseen, oliko

tulijalla hänelle asiaa.

Se oli Staalon parhaita ajokkaita, komea ja isosarvinen hirvas.

Pulkassa istui Laila kirjavissa tamineissaan. Jo kaukaa huusi hän

ukolle hyvät huomenensa kiihdyttäen hirvaansa mitä nopeimpaan

laukkaan.

-- Minne vaarilla matka?

-- Ka riekonrihmoille vain. Minneppä tyttöseni lennätät peurallasi?

-- Minnekäs minä. Näin sinut järvellä. Aikaa on ja tilaisuutta ajaa

minne tahdon.

-- Aja varoen, ettei kaappaa sinua vieras... Vorna.

Lailan muoto meni pilveen.

-- En pelkää Vornaa, sanoi hän keveästi niskojaan keikauttaen. Mutta

ikäväksi on nykyisin olo käynyt. Missä Seppä?

Hän kysyi ääntään hiljentäen ja ujosti, mutta Lippo ilmoitti tyynesti:

-- Kotiin jäi askartelemaan. Miksi tiedustat?

-- Olisi sekä sinun että minun turvallisempi, kun olisi Seppä

seurassamme.

-- Entäpä sulhasesi? Aslak? Mitä sitten hänestä sanot?

-- Ei ole enää Aslak minun sulhaseni, eikä ole ollut ennenkään. Eilen

illalla sanoin suoraan sekä isälle että hänelle. En tahdo häntä

enkä ole koskaan tahtonutkaan. Isän mieliksi vain olisin suostunut,

ellei...

Hän ei jatkanut eikä hämmästynyt Lippokaan raskinut kysyä, sanoi vain:

-- Vai siinä nyt ollaan. Tietääkö Seppä mitään?

-- Ei. Kuinka hän tietäisi. Eihän sovi minun sitä hänelle sanoakaan.

Ja mitäpä se häneen kuuluu...

-- Hm, murahti Lippo merkitsevästi, mutta varoitti sitten:

-- Aslak vielä tämän sinulle ja Sepälle kostaa, ole varoillasi ja

pidä häntä silmällä.

-- Hyvästi Lippo-vaari. En pelkää Aslakin enkä kenenkään kostoa.

Ja tyttö heilautti hihnaansa peuran pallealla, hihkaisi sille ja

puhallutti sen täyteen laukkaan, niin että lumi pöllysi tuiskuna

hänen ympärillään. Mutta päätään pudistaen jäi Lippo katsomaan hänen

jälkeensä.

Aivan selvää oli, että Sepän miehekäs olento oli tytössä herättänyt

aivan toisia tunteita kuin mitä hänellä Aslakia kohtaan oli koskaan

ollut. Ja heti itsestään selville päästyään oli hän kiiruhtanut

hankkimaan itselleen täyden vapauden. Epäilemättä teki hän siinä

oikein. Lippo ymmärsi, että se oli Aslakiakin kohtaan oikeimmin

menetelty, sillä väärinhän olisi ollut Lailan mennä hänelle

teeskennellen niitä tunteita, joita hänellä ei todellisuudessa

kuitenkaan ollut. Heti kun Seppä saisi tämän asian tietää, syttyisi

hän täyteen paloon ja silloin alkaisi hänen ja Aslakin välillä

kiista, jolla saattaisi olla hyvinkin vakava loppu. Tähän asti oli

Seppä kokonaan pysytellyt syrjässä, sillä hän ei ollut tahtonut

pienimmälläkään tavalla lähennellä sitä, joka oli jo suostunut toisen

morsiameksi, mutta nyt... Sepän luontoinen mies ei taisteluaan kesken

heittäisi, jos sydän käskisi siihen ryhtymään, ja että se käskisi,

siitä oli Lippo siinä hiihtäessään aivan varma.

Lippo tiesi, ettei hänellä ollut mitään tehtävänä. Täytyi vain

katsoa, miten asiat rupeaisivat kehittymään, ja siinä samalla koettaa

kaikella sillä vaikutusvallalla, minkä tiesi hänellä Seppään, Lailaan

ja lappalaisiin olevan, ohjata tapausten menoa järjellisille,

kaikille onnea tuottaville urille. Mutta Lippo tiesi omasta

kokemuksestaan, että kun rakkauden ristiriidat ovat kysymyksessä,

saattavat tapahtumat ottaa aivan oman, erikoisen ja oudon uransa,

ikäänkuin olisi niitä varten luotu aivan oma ohjaajansa, luojansa ja

lykyn antajansa. Ja mihin ne siten otetut omat urat päättyivät, sitä

ei voinut edeltä sanoa inehmon järki ja arvostelukyky.

"Lepy lehto, kostu korpi,

Lempiä salo sininen",

hyräili jo Lippo vanhaan totuttuun tapaansa järveltä noustessaan

rantanäreikköön. Hänen pyyntinsä oli onnistunut hyvin pitkin syksyä,

joten pienessä varastoaitassa, joka oli rakennettu korven synkeimpään

tiheikköön patsaitten varaan, oli jo mitä mieluisin valikoima

kalliita ja haluttuja turkiksia. Milloin sellaisten eläinten

pyynnissä oli sattunut seisaus, silloin Lippo heti ansoillaan riensi

lihavaroja uudistelemaan. Näin hän kulutti päivänsä alituisessa

askartelussa riistan kimpussa, tottuen niin yksinäiseen hiihtelyynsä

salolla, ettei ihmisten seuraa suurin kaivannutkaan. Siitä oli

hänellä myöskin kehittynyt tavaksi eräänlainen jahkaileminen ja

harkitseminen, jota hän yksin ollessaan ja metsissä hiihdellessään

puoliääneen ja katkonaisin lausein harjoitti. Hän puheli itselleen

kehoitellen viisauteen ja varovaisuuteen, lausui ankarat sanat

jouselleen, jos se ei oravaa pudottanutkaan, säälitteli kuollutta

saalistaan silitellen näädän kultaista rintaa ja ihaillen sen

kiiltäväkarvaista turkkia. Kun hän nyt hiljaa ensimäiselle

ansaryhmälleen tultuaan näki, että pari riekkoa oli vihien portteihin

tarttunut, kiiruhti hän hellävaroen ottamaan niitä irti ja kätkemään

sievää päätä siiven alle, samalla mutisten itsekseen osanottonsa

sanoja. Niin kulki hän tarhalta toiselle, kunnes saapui viimeiselle.

Sitä laittaessaan kuuli hän äkkiä kahauksen takaansa pensaikosta ja

ennenkuin kerkesi kääntymäänkään, jonkun niskassaan häntä maahan

painamassa. Sen verran ukko kuitenkin sai itseään oikaistuksi, ettei

aivan avuttomaan asemaan joutunut, vaan saattoi ruveta vastaan

ponnistelemaan. Ja vaikka hän oli kooltaan pienenpuoleinen, tuli

päälle hyökkääjä pian ymmärtämään, ettei hän yksin pystynytkään

Lippoa nuorittamaan. Äkillisellä keikauksella sai Lippo ahdistajan

selästään ja olisi kenties pitänyt hyvinkin puolensa, ellei toinen

mies olisi puukolla heristänyt:

-- Asetutko, vai annanko tästä...

-- Ka ka, arveli siinä Lippokin viisaammaksi ja heitti rynnistelyn.

Samalla saapui paikalle vielä kolmaskin mies, jolloin Lippo huomasi

pelin menneeksi. He olivat pitkiä ja solakoita uroita, suksisauvassa

kiiltävä keihäs ja sotajousi selässä. Valkoista mekkoa piti koossa

leveä hirvennahkainen vyö, jossa riippui monellaisia hopea- ja

tinahelyjä, suuri puukko, tulukset sekä muutakin pientä tarvekalua.

Miehet olivat nuoria ja hyvän näköisiä, ruskea tukka tunkien sankkana

esille karvalakin alta ja silmät välkkyen kirkkaina. Kaikilla kasvoi

parta valtoimenaan, tehden viiksien välistä välähtelevät hampaat

entistäkin valkoisemman näköisiksi. Sauvaansa nojaten he siinä kaikin

kolmin Lippoa uteliaasti tarkastelivat, kunnes vihdoin yksi riisti

häneltä kaikki aseet sanoen:

-- Jo jouduit nyt, Lippo Suomalainen, kiikkiin. Lähdemmekin tästä

Vienan isoille kylille...

-- Älä veikkonen leikkiä laske. Vielä on minulla kontiot tappamatta.

Lippo oli huolestuneen näköinen ja kynsi korvallistaan.

-- Taitavat sinun osallesi jäädäkin. Lähdepäs hiihtämään tuossa

meidän välillämme, niin en huoli sitoa vanhaa miestä. Mutta koetahan

karata, niin näet...

Lippo vilkaisi ympärilleen ja nousi hitaasti suksilleen. Mutta

samalla kuin toiset sijoittelivat hänen kapineitaan selkäänsä,

potalsikin hän aivan salamannopealla vikkelyydellä suksensa

liikkeelle miesten välitse metsään. Mielessä vilahti ajatus, että kun

edes jousen kantamattomiin ehtisi päästä, niin silloin koetettaisiin

taas, kuka oli nopein ja sitkein hiihtäjä vielä vanhoillaankin.

-- Sehän on kuin ilves... Piessa... Älkää hiidessä päästäkö karkuun.

Kaksi miehistä puhaltautui Lipon jälkeen täydellä vauhdilla, mutta

kolmas seurasi hitaammin kantaen jälelle jääneitä esineitä. Edestä

korvesta kuului hiihtävien miesten mekastus, huutoja, kirouksia,

kunnes ne samalla lakkasivat ja naurun hohotusta alkoi kuulua sijaan.

Perästä tulija kiiruhti uteliaasti paikalle näkemään, mitä oli

tapahtunut.

Lipon tavallinen hyvä onni oli hänet nyt pettänyt, sillä myötämaahan

potkaistessaan oli hänen sauvansa painunut syvälle lumeen ja

tarttunut johonkin risuun, niin että hän oli joutunut laskemaan

sauvatta pitkää myötämaata. Siinä oli hän horjahtanut vauhdissaan ja

suistunut ylenkuppuraisiaan paksuun nietokseen. Samaan rytäkkään oli

vasten tahtoaan joutunut ensimäinen perästä hiihtäjä, ja molemmat

hautautuivat hetkeksi niin, ettei heistä saanut sanottavaa selvää.

Mutta Lippo oli ehtinyt jo asiasta perin pohjin närkästyä, ja tarttui

siekailematta vastustajaansa kurkkuun vääntäen hänet alleen ja

ruveten hänelle nyrkillään opettamaan erämaan lakia. Alle joutunut

karjalainen syljeskeli lunta suustansa ja kiirehti toveriaan avuksi:

-- Ukko, perkeleh, sadattaa, minut allensa, joudu...

-- Joudat saadakin, naisen ryöstäjä, ilkkui toinen nauraen kohti

kurkkuaan ja pysähtyen ääreen katsomaan.

Nähtyään pakoretkensä näin nolosti päättyneeksi nousi Lippo ylös

ja auttoi toistakin jaloilleen nietoksista. Ihmetellen tämä häntä

katseli ja sanoi:

-- Koko peto sinä oletkin äijäksi. Ilmanko Vorna niin varoittelikin,

että Lippo kiinni pankaa, mutta älkää tappako.

Lippo säpsähti.

-- Sotaretkelläkö kulkee Vorna, vai muutenko rauhallisia erämiehiä

kiinni panee.

-- Millähän kulkenee...

Miehet vilkaisivat toisiinsa naurahtaen ja eräs heistä sanoi sitten:

-- Muutenkin teidät kiinni panna saa, sillä nämähän ovat meidän

maitamme. Pysykää omilla paikoillanne älkääkä tänne tunkeutuko.

-- Teidän maitanne, murahti Lippo halveksivasti, mutta ei ruvennut

enempää asiasta väittelemään. -- Parempihan on sentään kiinni pano

kuin tappo, ja sehän se oli ennen teikäläisillä tapana, lisäsi hän

vältellen.

-- Niin oli teilläkin, vastasi eräs miehistä katkerasti. Viimeksi

vuosi sitten äitini tapoitte ja kotikyläni poltitte, verikoirat...

-- Tehdään sovinto...

Lippo sanoi sen hiljaisella ja vakaalla äänellä, niin että nuo hurjat

miehet aivan ihmeissään häneen katsahtivat:

-- Sovinto? Mikä sovinto? Oletko hullu, äijä? Nouse nyt jo joutuin

suksillesi, että päästään matkalle. Vai sovinto. Missä tässä sitten

ryöstössä käytäisiin?

Heidän siinä hiihtäessään selvitteli Lippo itselleen asemaa ja

näiden Karjalan soturien tarkoitusta. Vorna oli määrännyt, ettei

häntä saanut tappaa. Mitä varten hänet sitten kiinni otettiin?

Että Vornan näille maille ilmestyminen oli yhteydessä Lailan asian

kanssa, siitä oli Lippo varma, mutta mistä oli Vorna saanut tietää

heidän täällä olostaan? Ja jos hän tiesi hänestä, niin tietäisi hän

Sepästäkin, jonka kiinni saanti olisi hänelle paljon tärkeämpää.

Oliko nyt tällä aikaa hyökätty Sepän kimppuun toisaalta ja kenties

ryöstetty Laila? Lipon sydäntä vihlaisi hänen oma avuttomuutensa, kun

ei voinut varoituksen sanaa kellekään saada. Ei auttanut muu kuin

hiihtää miesten välillä ja odottaa, tarjoaisiko joku hetki toiminnan

mahdollisuutta.

Hiihdettyään koko päivän saapuivat he vihdoin pitkälle ja kapealle

järvelle, jonka molemmat rannat kohosivat jyrkiksi tuntureiksi.

Järven päässä, notkossa, hyvässä luonnon muodostamassa piilopaikassa

oli karjalaisilla leirinsä, jossa vieläkin kytevät nuotiot savusivat.

Näki kaikesta, että paikalla oli ollut isompikin joukko, joka

kuitenkin oli kaikesta päättäen jo myötyriksi lähtenyt, Tannertunut

lumi, monet nuotion sijat, teurastuksen jälet ja muut sellaiset

seikat osoittivat, että paikka oli ollut jonkunmoisena vakinaisempana

asemana, jossa oli pitempään levähdetty sekä mennen että tullen.

Pitkin järveä itään menevä polkeutunut tie näytti, että sinne oli

vasta suuri matkue kadonnut.

-- Jo on taas rantapitäjissä savunnut, ajatteli Lippo katkerasti nuo

jäljet nähdessään, on savunnut ja viattoman verta vuotanut. Kohta

kai on sitten meidän vuoromme vierailuun vastata, ja veri vuotaa

vuorostaan pohjalaisten kostajain tapparan tiestä. Mutta miksi ovat

nämä miehet jäljelle jääneet? Pelkäävätkö minusta Lailalle niin

suojaa olevan?

-- Hei Lippo, kiljaisi hänelle eräs miehistä, käy tänne nuotiolle,

niin saatpa ruokaa suuhusi. Taitaapa maistuakin pitkän hiihdon

jälkeen. Emme huoli suomalaisten hauskinta äijää kiusata, vaan viemme

hänet terveenä kotiin saakka, jotta saamme häntä siellä kaikille

näytellä. Vielä hyvinkin meihin mieltynee.

Miehet nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta Lippo totteli vaiti

ollen. Syötyään salli hän sitoa itsensä ja köllähti valkean

hauteeseen silmät puoli ummessa päivän tapahtumia ajatellen. Talven

synkkä pimeys seisoi kuin muuri tuossa käden ulottuvilla ja kaukaa

järven selältä kuului suden valittava, kamala vonkuna. Siinä kuuli

hän myös, kuinka eräs karjalainen sai määräyksiä...

Hetken levähdettyään piti erään heistä lähteä kuulostamaan, oliko

Seppä päässyt jäljille. Jos oli päässyt, niin nopeasti piti hiihtää

edellä tänne siitä sanaa saattamaan, tai ellei ollut päässyt, niin

piti jotenkin koettaa johdattaa. Täällä sitten otettaisiin hänet

lämpimästi vastaan. Kävi sitten miten kävi, niin ainakaan ei enää

minnekään täältä avuksi ehtisi, se olisi varmaa, ja kuinkapa ehtisi,

kun henkensä heittäisi.

-- Taitaa olla toverisi rivakka mies?

He kääntyivät Sepästä kaikin kyselemään. Lippo vastaili vältellen,

sydämessä kauhistus sen kavalan suunnitelman johdosta, jonka perille

hän nyt oli päässyt. Vangitsemalla hänet, saatiin Seppä houkutelluksi

pois lappalaisten lähettyviltä ja siten heidät kaikki vaivatta ja

verenvuodatuksetta varmasti karjalaisten valtaan. Siksi siis hänenkin

henkensä säästettiin ainakin toistaiseksi. Ja kun nyt Seppä hiihtäisi

tänne heidän väijytykseensä, joutuisi hän varmasti vaanijain

saaliiksi Lipon voimatta tehdä mitään hänen pelastuksekseen. Raivo

kuohutti hänen rintaansa.

Yön kolkkous ja kylmyys näytti soturienkin mieltä painostavan, sillä

he vaikenivat ja istuivat mietteissään tuleen tuijottaen. Hiiltyvä

honka ritisi ja rasahteli, tulisten sysien pinnalla häilähteli liekin

leimahduksia kuin näkyjä, joita Lippo oudolla tietäjän katseella

kauhistuen tarkasteli.