Eräänä syystalven hämäränä päivänä, jolloin kireä pakkanen
parhaillaan lujitteli järven jääpeitettä, askarteli Seppä jotakin
majansa edustalla. Lippo oli pistäytynyt järven toiselle puolelle
kokemaan siellä erään puron viidakkolaaksossa olevia riekon
rihmojaan, joilla hän ikäänkuin tärkeämmän pyydön ohella piti heitä
tuoreessa lihassa. Siinä kumarassa työskennellessään oli Seppä
kuulevinaan takaansa hiljaista kähnimistä ja kääntyi tuota katsomaan.
Hän säpsähti hiukan nähdessään siinä Staalon seurueen noidan hymy
huulillaan hänen työtään katsomassa.
Seppä ei voinut tuota miestä sietää. Syytä siihen hän ei itsekään
tiennyt, ellei hänen vastenmielisyytensä ollut saanut alkuaan siitä,
ettei hän voinut hänen noitatemppujaan pitää missään arvossa. Hän oli
kerran sattunut kodalle, kun siellä juuri noita oli maannut lovessa,
vaahto suusta pursuten. Mitä hän tainnostilastaan herätessään oli
ilmoittanut, sitä ei Seppä tiennyt, mutta jotakin Lailaa koskevaa
se oli ollut, koskapa Staalo oli ollut sen jälkeen yhä enemmän
mietteissään. Hän oli kuullut, että joka kerta kun noita arpoi
kannuksellaan Lailan kohtaloa, putosi rengas manalan tielle, aina
kuljettuaan vastapäivään, mikä oli erittäin huono merkki. Vaikka
tämän ei olisi pitänyt suinkaan olla noidan vikaa, inhosi Seppä
häntä kuitenkin kuin jotakin pahan ilman lintua, varsinkin vielä sen
jälkeen, kun hän oli sattunut näkemään noidan epäjumalalle uhraamassa
saaren metsikössä. Niinpä hänelle nytkin lennähti heti paha aavistus
mieleen, kun hän näki miehen.
Tämä tervehti häntä nöyrästi toivottaen onnea työlle ja kysyen
sitten, oliko Lippo tietotarkka kotona.
-- Ei ole. Miksi kysyt?
Noita oli käynyt rauhattoman näköiseksi ja kysyi uudelleen epäröiden:
-- Onhan toki kotona? Eihän toki liene nyt pyydyksillä?
-- Mitä tarkoitat?
Seppä oikaisihe ja katsoi miestä pitkään. Tämä näytti suorastaan
kutistuvan hänen kiinteän silmäyksensä edessä, mutta kiiruhti siitä
huolimatta selittämään:
-- Sallinet sanoa, että paha aavistus oli minulla äsken tuolla
kodallani. Istuin siellä yksin tuleni äärellä ja naputtelin
kannustani, kun äkkiä minulle sanottiin: mene ja katso, missä
on vanha tietotarkka. Heti arvasin, että henki tarkoitti Lippo
Suomalaista, sillä hänet tunnen vanhastaan tietotarkaksi. Kun ei
ole täällä terveenä kotona, vaan on yksin pyydyksillä, niin ehkä on
joutunut vaaraan.
-- Valehtelet mies, ärjäsi Seppä, joka äkkiä tunsi mitä suurinta
levottomuutta ja täten kiitoksen sijasta palkitsi noidan palveluksen
tuolla tavalla. Tämä kuitenkin vain hymähti nöyrästi ja sanoi:
-- Totta on. Ota sukset ja käy Lippoa katsomaan, sillä ei koskaan
tiedä, mitä voi tapahtua.
-- Hyvä kun sanot, selveni nyt Seppäkin. Hän salpasi tupansa, otti
jousen selkäänsä, kirveen vyöhönsä, lihaa laukkuunsa sekä saatuaan
sukset jalkaansa ja keihässauvansa käteensä potalsi voimakkaasti
myötämaata järvelle päin. Noitaeukko jäi syvin miettein tuijottamaan
hänen jälkeensä. Talvinen päivä hämärsi jo tuntuvasti, metsän ranta
oli hukkumaisillaan pimeään kaukaisuuteen ja pakkaslumi kirahteli
kipeästi somman tiessä Sepän voimakkaasti pitkin järven selkää
painaltaessa kohti Lipon riekko-maita.
Jäljet olivat aivan selvät ja Lipon latu jo monesta hiihdännästä
kovettunut. Tästä hän oli nytkin mennyt ja lylyään verkalleen
lykkinyt. Rannassa oli hän töyrään yli noustuaan kääntynyt
vasemmalle, painunut koivuvesakkoon, jossa hänen rihmansa olivat.
Tuossa hän oli seisauttanut sauvainsa nojaan, jotka olivat painuneet
syvälle lumeen, ja luultavasti erämiehen tavoin kuunnellut kauan ja
tarkoin, kuuluisiko mitään ääniä, hyviä tai pahoja. Mitään ei liene
kuulunut, koskapa hän on jatkanut matkaansa yhtä rauhallisesti. Niin
oli hän tullut niittypurolleen, jonka vesakkoon hän oli riekkovihinsä
laittanut. Tuossa oli hän noussut suksiltaan, nähtävästi korjannut
riekon laukkuunsa ja laittanut ansan uudelleen kuntoon, sitten taas
toiselle ansaryhmälle mennäkseen.
Seppä oli juuri kiljaisemaisillaan Lipon nimeä, kuulustaakseen,
oliko hän vielä lähistöllä, kun omituinen epäluuloinen varovaisuus
estikin häntä sitä tekemästä. Hiljaa läksi hän edelleen seuraamaan
Lipon latua, kunnes tuli suurelle riekkotarhalle, jonka ukko oli
säännöllisesti riekon aidoilla aidannut ja täyteen ansa-aukkoja
rakennellut. Ensimäisessä aukossa oli riekko ollut, koska ukko oli
siinä suksiltaan hypännyt, mutta mihin hän siitä oli kääntynyt, ei
Sepälle ollut ensi hetkessä selvää.
Lumi oli siinä tannertunut kuin monen jalan sotkennasta, mutta latuja
läksi edelleenkin vain yksi. Mutta sitä vain askeleen hiihdettyään
huomasi Seppä, että vaikka latuja olikin vain yksi, oli hiihtäjiä
silti ollut tästä alkaen useampia. Aivan ansan ääressä, tiheän näreen
juurella, oli joku kyyröttänyt ja nähtävästi siitä hyökännyt Lipon
päälle, kun tämä oli kumartunut pyydystänsä laittamaan. Hetkinen oli
siinä sitten temmelletty, kunnes Lippo-ukko oli nujerrettu ja saanut
lähteä jatkamaan riekko-retkeänsä hiukan pitemmälle kuin oli aikonut.
Kiireesti Seppä potkaisihe latua eteenpäin, nähdäkseen, minne oli
matka suunnattu.
Lipon latu oli menty loppuun saakka, mutta siitä oli lähdetty suoraan
poikkimaisiin itää kohti, joten ilman muuta oli siis selvää, ketä
nuo kävijät olivat. Mutta miksi eivät olleet Lippoa heti tappaneet,
kun tilaisuuden saivat, sitä ei Seppä voinut ymmärtää, sillä se
oli näissä asioissa ollut heimolaisten tavallisin menettelytapa
toisensa kohdatessaan. Olipa kuinka tahansa, Lippo oli pelastettava
hinnalla millä hyvänsä, koska kerran hengissä näytti olevan. Ja Seppä
tunsi, että hän kyllä pystyi siinä suhteessa tekemään kaikki, mitä
näissä oloissa tehtävänä oli, ryhtyen järjestelmällisesti parasta
menettelytapaa miettimään.
Kun ukko oli lähtenyt pyydyksilleen jo aamulla ja ensiksi juuri
näille ansoille, tiesi Seppä siitä, että hänen vihollisensa olivat jo
hyvän matkan päässä. Siksi hän nyt lähtikin äkeällä vauhdilla heidän
jälkiään myöten hiihtämään erikoisesti varomatta, sillä hän arvasi,
että ryöstäjät painaisivat nyt kiireesti ja taakseen katsomatta
eteenpäin pakottaen Lipon hiihtämään välissään samaa vauhtia niin
kauan kuin jaksoi. Siksipä Seppäkin painalsi hurjaa vauhtia hyvää
latua pitkin, mäkeä ylös, toista alas, läpi korpien ja poikki
kankaiden, mielessä synkkä viha ja päättäväisyys. Vasta kun sysipimeä
yö teki kulun ja jäljillä pysymisen vaikeaksi, haki hän ladun syrjää
jonkun matkaa hiihtäen itselleen piilopaikan kahden kallion lomasta,
suurien korpikuusien varjosta. Sinne uskalsi hän varustaa itselleen
pienen tulen ja yöpaikan siinä toisella silmällä torkahtaakseen ja
päivän sarastusta odottaakseen. Erämaan talvinen yö ympäröi häntä
katkeamattomalla ja syvällä hiljaisuudellaan. Taivas oli mennyt
pilveen, koska ei näkynyt tähtiäkään, ja ainoan valaistuksen antoi
valkoinen lumivaippa, kaikki pienetkin valon häiveet pinnastaan
heijastaen.
Kun hän heräsi torkuksistaan, alkoi päivä hiukan sarastaa. Hänen
tulensa oli sammunut ja valtava vilu puistatti häntä, mutta silti hän
ei vielä liikahtanutkaan. Lähestyvän vaaran tunto oli jo unen aikana
tehnyt hänet levottomaksi, niin että hän heti herättyään rupesi
liikahtamatta kuuntelemaan kuin lintu yöpuullaan. Aivan oikein: hänen
korvansa erotti lähestyvän suksen kahinaa ja somman kitinää. Tulija
saapui sieltä, jonne ryöstäjät olivat menneet. Kuin käärme valahti
Seppä matalana ja notkeana ladun viereen kuusen taakse virittäen
äänettömästi jousensa ja kyyristäytyen kuin kissa saalistaan
odotellessaan.
Tulija oli nuori mies, joka arasti ja varoen hiihteli tietänsä,
aina välillä seisauttaen ja kuunnellen. Kun hän oli Sepän kohdalla
ja seisattui siihenkin ikäänkuin jotakin epäillen, kohotti Seppä
jo jousensa, mutta laski sen sitten. Hänen kasvoilleen kuvastihe
ikäänkuin häpeän tunne ja hän laski aseen kädestään kokonaan
epätietoisena, mitä tehdä. Kun mies sitten taas potkaisi sivakkansa
liikkeelle, jäi hän miettien katsomaan menevän jälkeen, enää hänen
estämistään ajattelematta. Hiihtäjä jatkoi matkaansa tietämättä,
että tänä hämäränä talviaamuna oli surma hiipaissut hänen päätänsä
lähempää kuin kenties koskaan aikaisemmin.
Mutta hänen näkyvistään kadotessaan kiiruhti Seppä nuotiolleen,
hävitti tyystin sen jäljet ja jatkoi hiihtoansa omaa syrjälatuansa,
vasta kauempana yhtyen vihollisten uomaan. Tämän teki hän siksi,
että tuo äskeinen mies, jos hän huomaisi pääurasta syrjä-uran
poikkeavan, luulisi jonkun matkueen jäsenistä siten hiihtäneen. Seppä
arveli miestä nimittäin joksikin ryöstäjistä, joka oli lähetetty
katsomaan, oliko takaa-ajajia ilmestynyt heidän jäljilleen. Kun
Sepällä ei olisi ollut muuta tehtävänä kuin tappaa tuo mies, oli
teko hänestä tuntunut vastenmieliseltä, varsinkin kun viisaus olisi
vaatinut sala-ampumista. Jääköön henkiin ja menköön edelleen, oli
hän silloin ajatellut, sillä jäihän mies sitenkin hänestä ainakin
toistaiseksi kokonaan tietämättömäksi. Uudelleen potalsihe hän
tarmolla liikkeelle, välillä haukaten taskustaan jäätynyttä lihaa
aamiaisekseen.
Tuon miehen tulosta hän ymmärsi, että takaa-ajettavat eivät
olleet enää varsin kaukana, vaikka olivatkin lähteneet liikkeelle
aikaisemmin kuin hän. Mutta sen hän korvaisi sitä suuremmalla
nopeudella. Toisekseen asiaa harkitessaan olisi hän mieluummin käynyt
vihollistensa kimppuun öiseen aikaan, jolloin heitä oli helpompi
nuotiolle lähestyä. Joka tapauksessa oli hänen nyt saavutettava
ajettavansa voidakseen sitten päättää, mitä oli tehtävä, kentiespä
mahdollisesti saaden Lipolle sanan, että hänen pelastuspuuhissaan
oltiin.
Ja yhä enenevällä innolla työnteli hän menemään, niin että lumi
vinkui pyrynä hänen ympärillään.