II.

Kulumassa oli 1500-luvun vaiherikas loppupuolisko.

Lippo ja Seppä olivat erämiehiä etelästä, jotka olivat lähteneet

ikäänkuin etujoukkoina ja vakoilijoina tarkastelemaan niitä

pohjoisia seutuja, jotka olivat Oulujoen ja Iijoen latvavesien

varrella. Paitsi pyyntiä oli heillä tarkoituksena ottaa selvää,

mitä elämisen mahdollisuuksia täällä olisi, jos rintamailta muuten

tuntuisi väljemmille asuma-aloille haluttavan. Siksi oli tarkoitus

pysähtyä tänne yli talven ja kokea sen vaivat, tutkia seutuja ja

pyyntipaikkoja sekä kaikin puolin ottaa selvää, minne oli asetuttava,

jos tänne tultiin. Vanha kuuluisa tietomies ja eränkävijä, laajalti

tunnettu Lippo Suomalaisen nimellä, oli mielellään yritykseen

antautunut, koska hän oli ennenkin omilla Lapin matkoillaan ja

menneillä seikkailuretkillään näilläkin syrjäisillä seuduilla

pistäytynyt. Kun hänelle nyt lisäksi tarjoutui toveriksi nuori

Seppä, mies voimakas ja vapaa lähtemään kuin taivaan lintu, oli hän

uudelleen heräävällä innostuksella sonnustautunut matkaan tuonne

erämaille, jotka alati kultaisina hänen mielessään kangastelivat.

Matkansa he olivat alottaneet vasta sydänkesän jälkeen, jolloin

kevättulvat olivat pohjoisista joista tyystin laskeutuneet ja

kulku siellä käynyt helpommaksi. Kevätpyynnistä he eivät olleet

nyt muutenkaan suuresti välittäneet, sillä heidän teki mielensä

nähdä, missä olivat luonnon heinämaat ruohoisimmat ja missä yleensä

kaskimaat ja luontaiset karjalaitumet parhaat. Kalavedet he olivat

huomanneet kaikkialla hyviksi ja maat karuudesta huolimatta

mieluisiksi. Asutuksesta he eivät olleet nähneet sanottavasti

mitään jälkeä, sillä kuljeskelevia lappalaisia he eivät asutukseksi

katsoneet. Näitäkin oli heidän tielleen sattunut vasta nyt, kun

he olivat jo tulleet melko pohjoiseen, sinne, jossa lappalaisia

vielä näihin aikoihin ikäänkuin omilla maillaan kuljeskeli. Näille

seuduille aikoivat he nyt asettua talvileirilleen, käyttäen alkavaa

syyspyynnin aikaa riittävän muonan varaamiseen.

Aluksi oli Seppä tuntenut hiukan häiriytyvänsä siitä, että

lappalaisia oli seudulle sattunut, mutta näiden nuotiolla käynnin

jälkeen oli hän muuttanut mieltään. Hänessä oli herännyt noita

hiljaisia ja ystävällisiä ihmisiä kohtaan erikoinen mielenkiinto,

jonka aiheuttamaa uteliaisuutta hän koetti lappalaisten luo

mennessä tyydyttää heistä Lipolta kaikellaista tiedustelemalla.

Lippo vastailikin hänelle tarkoin, mutta ei ruvennut tekemään tällä

kerralla selkoa siitä, missä oli vanhaan Staaloon niin perinpohjin

tutustunut. Pianhan Seppä sitäpaitsi itse saisi nähdä väen, joka

näytti olevan hänestä niin ihmeellistä.

* * * * *

Saatuaan tavaransa väliaikaisesti korjuun läksivät he sitten käymään

lappalaisten majapaikalla. Kuljettuaan pitkin korkeata harjun

selkämää pohjoiseen päin he saapuivat suuren vesistön rannalle,

joka harjun kohdalla kapeni salmeksi; sen keskelle oli jäänyt

pienehkö saari, jossa kasvoi harvakseen mäntyjä. Rannalle tultuaan

he huomasivat, että lappalaisen varsinainen poronhoito, mikäli siitä

saattoi vielä puhua näin aikaiseen, oli salmen etelärannalla; kun

tuli aika vaeltaa edelleen pohjoiseen päin, aikoi lappalainen mennä

laumoineen tästä yli viipyäkseen yhä kauemmin toisella puolella

olevilla laajoilla jäkäläkankailla. Saarelta näkyi hänen kotansa

savu ja kuului koiran haukuntaa sekä lasten ilakointia. Rannalla

oli kalanpyydyksiä ja lappalaisten tarvekaluja kaikellaisia sekä

ikäänkuin heitä odottamassa vene, jossa istui lappalaispukuinen

nainen, melalla ajatuksissaan vettä liikutellen. Nähtyään tulijat

kohotti hän hämmästyneenä päätänsä, jolloin kasvot tulivat selvästi

näkyviin.

Seppä pysähtyi aivan vaistomaisesti naista katsomaan. Päähineen alta

näkyivät tummat silmät, joissa oli omituista mustaa kiiltoa, mikä

osoittaa lappalaiset oudoksi roduksi; pitkät tummat silmäripset

antoivat katseelle erikoista syvyyttä, ikäänkuin se olisi tullut

jostain kauempaa; kulmakarvat olivat sievästi kaarella, suu oli pieni

ja punahuulinen sekä leuka miellyttävästi muodostunut. Kun tyttö,

hämmentyneenä kahden vieraan miehen ilmestymisestä rannalle, nousi

pelästyneenä veneensä perässä seisomaan, saattoi nähdä hänen olevan

rodukseen solakan ja tavallista pitemmän. Puvussa oli kaikellaisia

kirkkaita helyjä sekä koreita värejä, jotka todistivat hänen olevan

rikkaan miehen kodasta.

Ärhentäen ryntäsi miehiä vastaan tytön koira, mutta Lippo selvitti

pian aseman. Ujosti tarjoutui tyttö saattamaan miehet salmen yli

isänsä kodalle -- hän oli Staalon ainoa lapsi. Lippo istahti laitain

päälle asettamalleen keihäälle. Seppä souti ja tyttö piti perää.

Vaieten kuljettiin näin hetkinen, kunnes tyttö vihdoin voittaen

ujoutensa rupesi tiedustelemaan miehiltä heidän asiaansa ja muita

kuulumisia. Hänen äänensä oli matalahko, mutta silti soinnukas

ja pehmeä, ja hän päätti lauseensa usein pieneen epäröivään

naurahdukseen, joka tuntui kuulijasta mieluiselta. Tyttö sillä

ikäänkuin vähäksyi omia sanomisiansa, pyyteli anteeksi mahdollisia

erehdyksiänsä, ja katseli taas ujosti perämelansa kärkeä, jolla hän

sievästi ohjasi vähäistä purttansa salmen poikki. Lippo silmäili

häntä ystävällisesti ja uteliaasti, väliin kysellen lapiksi, väliin

suomeksi, jota tyttö murtaen haastoi.

-- Entä äitisi, Laila, elääkö vielä?

-- Aikaa sitten jo kuoli...

Se kuulosti Sepästä niin yksinäiseltä ja surumieliseltä. Hän kääntyi

katsomaan pitkin erämaan järven selkää, joka siinä syksyisen kylmänä

ja kirkkaana levisi keltalehtevien rantain välillä. Maisemat olivat

vaaroja ja laaksoja, vuoroin tummia havuja kirkkaita lehtimetsiä,

kaislikkorantoja ja harvemmin kallioita. Ei ollut asutus vallan

tiuhaa vielä hänenkään kotiseudullaan, mutta siitä huolimatta tuntui

hänenkin erämies-mielessään äkkiä niin suunnattoman yksinäiseltä

näillä karuilla ja kaukaisilla mailla. Tytön sanat kaikuivat hänen

korvissaan avuttomilta ja voimattomilta.

-- Tautiko vei...?

-- Sydän pakahtui, kun ainoan poikansa tappoivat...

-- Tappoivat? Ketkä?

-- No nahkain hakijat...

-- Ka se, lapsi, no, älähän nyt... Nähdessään tytön surun kiiruhti

Lippo näin häntä lohduttelemaan. Hän näytti itsekin hymähtelevän

katkerasti ja puoli pilkallisestikin sekä mutisevan partaansa

vihaisesti. Seppä pysyi ujosti vaiti herkeämättä katsellen sievää

peränpitäjätärtä, joka tuli hänen katseestaan hiukan rauhattomaksi,

väliin kuitenkin ikäänkuin uhkamielisesti luoden silmänsä häneen.

Siinä soutaessaan tunsi Seppä mielialansa omituisesti aavistelevaksi,

ikäänkuin olisi seisonut korkealla vuorella ja tuijottanut alas

laaksoon, voimatta kuitenkaan nähdä mitään, koska laaksossa

pilveili sakea sumu. Mutta sumun keskeltä tuntui kuitenkin kuuluvan

mieluisa pehmeä ääni niin kiehtovana ja houkuttelevana, ja sitä

kuunnellessa syttyi toivo ja onnen aavistus mieleen. Mutta kaikki

oli kuitenkin niin epäselvää, niin sumuista ja hämärää, ettei

tiennyt läikähtelevistä mielikuvista sen enempää päättää. Samalla

vene karahti rannan hiekkaan ja koirain rähinän seasta kuului vanhan

lappalaisen tervetulleeksi toivottava hiljainen ja ystävällinen ääni.

* * * * *

Staalon kodassa paloi iloinen valkea ja haahloissa riippuvassa

padassa kiehui kiivaasti lappalaisen ainainen ruoka, lihakeitto.

Syksyinen ilta oli jo pimennyt, mutta päivän sijaan oli metsän reunan

takaa kohonnut suuri, vaskenvärinen kuu, joka sopi näkymään suoraan

kodan aukosta sisään, kun sen verho oli vielä alas laskematta. Sen

valo kimalteli synkällä syvyydellä, välähdellen kirkkaalta hopealta

varsinkin siellä, missä se sattui rannan kiiltävän mustaan kalvoon.

Metsä seisoi ympärillä läpitunkemattoman tummana ja uhkaavana. Vaikka

tuuli oli jokseenkin vaimennut, kuului sen suhina kuitenkin vielä

saaren petäjäin latvoista ja taivaalla se ajeli nopeasti pilven

hattaroita ohitse kuun ja ylitse sinertävän ilman kannen.

Laila oli mennyt johonkin, sillä hänen nauruansa ei enää kuulunut.

Seppä huomasi sitä jännityksellä odottavansa sekä seuraavansa vain

puolinaisesti Lipon ja Staalon harvasanaista haastelua. Aslak tuossa

tuijotti häneen edelleenkin oudosti ja sanattomana, aivankuin

vihaisesti, hänkään keskustelua tarkemmin kuuntelematta. Oli kuin

olisi häntä vaivannut joku raskas ajatus. Vaistomaisesti Seppä

aavisti, että nuo tunteet saattoivat johtua jollain tavoin siitä,

että hän oli joutunut Lailan läheisyyteen, että Aslak, jonka hän

oli ymmärtänyt Lailalle hyvin läheiseksi, pelkäsi tästä itselleen

jotakin vaaraa koituvan. Ja tarkemmin asiaa ajatellessaan täytyi

hänen myöntää, että sellainen tunne oli Aslakin kannalta aivan

luonnollinen, sillä Laila oli jo näinä muutamina tunteina ehtinyt

tehdä häneen syvän vaikutuksen. Kuitenkin tunsi hän sydämensä

kaikista aikomuksista puhtaaksi sekä Aslakin levottomuuden

aiheettomaksi, joskin hän joka tapauksessa oli joutunut heti tällä

saarella, näiden omituisten ihmisten joukossa, ikäänkuin lumojen

valtaan.

Hehän olivatkin kuuluja velhoja.

Häntä tahtomattaankin hiukan värisytti siinä istuessaan ja salavihkaa

katsoessaan isäntänsä käppyräistä olentoa. Tuossa taljalla hänen

takanaan näkyi olevan kannus, jolla lappalaisten sanottiin salattuja

tiedustelevan. Ja ukon vyöllä riippui kaikellaisia pieniä kapineita,

joiden käyttöä hän ei voinut arvata, mutta joista hän metsämiehenä

tunsi yhden karhun kulmahampaaksi. Se olikin hyvä suoja pahoja silmiä

ja kateita vastaan. Mutta tuo toinen hammas... vaikka olisi ruumiilta

ryöstetty?

Seppää oli luonne ja raikas ammatti estänyt vajoamasta mihinkään

alhaiseen taikuuteen, vaan oli hän muodostanut Lipon oppilaana

itselleen oman metsämiehen-uskonsa, jossa oli sekaisin papin

opettamaa Kiesuksen uskoa ja vanhoja taattuja Tapion ja Mielikin

lepytys-lukuja. Lippo oli selittänyt, että pappi saattoi hyvinkin

olla oikeassa, että Kiesukseen uskomalla ja häneen turvaamalla

saavutetaan iankaikkinen elämä; hän, Lippo, joka satoja kertoja oli

nähnyt maallisen elämän turhuuden ja ihmisvoiman mitättömyyden, oli

ikäänkuin oman kokemuksensa perusteella tullut sen uskoneeksi, mutta

tarvitsiko silti hylätä vanhoja rakkaita haltioita, veden ja metsän

väkeä, jotka ammoisista ajoista olivat siveätä erämiestä suosineet?

-- Mutta miksi saarella asut? Lippo se näin kuului tiedustelevan.

Vanha lappalainen oli ensin ikäänkuin hiukan hämillään, mutta vastasi

sitten huolestuneena:

-- Turvallisempaa on. Kun aamulla näin sinut nuotiolla, niin tuntui

kuin olisi hyvä haltia sinut juuri tänne turvakseni ohjannut. Olen

varma, että asetut puolelleni, jos väkivaltaa uhataan. Niinkuin

kerran ennenkin teit.

Uteliaana kiintyi nyt Seppä seuraamaan lappalaisen selitystä. Aslak,

jolle asia näytti olevan tunnettu, tuijotti synkkänä eteensä. Ulkoa

kuului koiräin meteliä ja lappalaisten huutoja. Lailaa ei vieläkään

näkynyt.

Hänestä olikin kysymys. Seppä kuuli nyt, ettei tyttö ollut

herättänyt vain hänen huomiotansa, vaan oli kuulu laajalti, vieläpä

vierastenkin keskuudessa. Niinpä oli viime talvena karjalainen

lapinkävijäjoukko Staalonkin luo pysähtynyt ja vaatinut veroja,

koska olivat muka nämä maat nyt novgorodilaisten omia. Hädissään

oli hän koonnut kaikki, mikä oli vaatijoille silloin kelvannut,

mutta silti eivät olleet hurjat sissit olleet tyytyväisiä. Heidän

johtajansa, nuori ja suuri mies, komea kuin mikä, mutta kovin

hurjaluontoinen, oli sattunut huomaamaan Lailan ja vetänyt hänet

esiin katsottavakseen. Oli ruvennut siinä tyttöä hyväilemään,

jolloin Lailan veli kiiruhti hätään. Pilkaten oli silloin joku häntä

sotakirveellään huitaissut, niin että siihen poika kuoli. Äitinsä

pakahtui kauhusta paikalle. Lippo kuunteli päätään nyökytellen; Seppä

tunsi, kuinka suuttumus ja raivo paisutti hänen rintaansa. Mistä

se johtui, sitä hän ei itselleen myöntänyt, sillä hän oli ennenkin

vihastumatta kuullut heimolaistensa, jopa omain kyläläistensäkin

lappalaistytöille tekemästä väkivallasta. Nyt se tuntui hänestä aivan

käsittämättömältä, teolta, joka oli kuolemalla rangaistava.

Hurjain verottajain kiivas luonto olisi leimahtanut ilmiliekkiin,

ellei itse johtaja olisi samalla heitä ja itseään hillinnyt. Katsoen

pitkään valittavaan ja rukoilevaan tyttöön, hänen kuolleeseen

veljeensä ja äitiinsä, heitti hän Lailan luotansa ja komensi miehensä

lähtemään. Mutta ennen poistumistaan sanoi hän Staalolle:

-- Anna tyttösi minulle.

-- Säästä häntä, älä vaadi leikkikaluksesi. Poikani ja vaimoni

tapoit, anna edes viimeisen lapsen jäädä.

-- Hyvä hänellä on luonani, pidän siivosti.

-- Hetken pidät, sitten jo muille joutaa. Armahda vanhaa miestä.

Niin hän siitä sitten kuitenkin taipui lähtemään yksin, mutta

uhkasi tulla pian ja viedä, koska on hänellä siihen halu ja valta.

Siitä asti on eletty ainaisessa pelossa, että milloin uhkauksensa

toteuttaa. Olisi siirryttävä lännen ilmalle tai pohjoiseen, mutta

monet seikat tekevät sen toistaiseksi mahdottomaksi. Kesän ajaksi oli

hän asettunut näin saarelle, ettei toki arvaamatta kimppuun pääsisi,

ja kaukana olivat hänellä vahdit vaanimassa. Siksi oli heidätkin niin

äkkiä huomattu, ja jos olisivat niitä samoja verottajia olleet, niin

tappaa olisi koetettu siihen nuotiolle.

Äkkiä vanha Staalo hypähti seisomaan. Hänen kasvoilleen ilmestyi

huolestunut ilme ja hän näytti ikäänkuin kuuntelevan. Huolestuminen

muuttui pian mitä suurimmaksi levottomuudeksi ja hätäisenä ryntäsi

hän ulos, mistä heti kuului hänen kiivas kysymyksensä:

-- Missä Laila?

Aslak ja Seppä olivat kiirehtineet hänen jälkeensä. Kuu oli peittynyt

pilveen, niin että ulkona vallitsi synkkä pimeys. Aluksi he eivät

voineet nähdä mitään, kunnes huomasivat toisen kodan huipulta säkeniä

ja kuulivat sieltä ääniä. Seppä oli heti tuntevinaan joukosta Lailan

naurun ja rauhoittui samalla. Jo kiiruhti sieltä Staalokin takaisin

palauttaen vieraansa kotaansa ja pyydellen anteeksi hälyytystään.

Mutta Lippo sanoi:

-- Ka se, mitä tuota turhia. Mikä se on se karjalainen?

-- Vorna.

-- Jotta ihanko uhkaa Lailan ryöstämällä sinulta viedä?

-- Ka...

-- Siitä ei tule mitään. Vai mitä sanoo Seppä?

-- Eihän toki...