I.

Sopusuhtaisena ja kauniisti sinertävänä patsaana kohosi nuotion savu

kuulaaseen ja aivan tyyneen aamuilmaan. Syyskesän hämärä ja kostea yö

oli muuttunut kirkkaaksi ja kauniiksi aamuksi, antaen vain kaikkialla

kimaltelevien kastepisarain todistaa äskeisestä kosteutensa

runsaudesta. Nuotion päällimäinen tukki oli paksuudestaan huolimatta

palanut melkein ontoksi ja oli parhaillaan kokoon riutumassa,

osoittaen sen vierellä lepäävien miesten viettäneen pitkän ja

levollisen yön. Vieläkin he nukkuivat raskaasti ja huolettomasti,

raukeina rakovalkean tasaisessa hauteessa.

Toinen heistä -- heitä oli nimittäin vain kaksi -- oli pienenläntä,

vanhemmanpuoleinen mies, jonka parrassa ja nahkalakin alta näkyvässä

tukassa oli runsaasti harmaita haivenia. Mutta iho oli terveen

tuntuista, vasken väristä, kuin ainakin sen, joka elää alituisesti

ulkoilmassa, ja voimakasjänteisestä kaulasta saattoi päättää, että

hän oli vielä parhaissa voimissaan ja pienuudestaan huolimatta sangen

arvossa pidettävä vastustaja. Hänen pukunsa oli omituinen sekoitus

muinaista suomalaisten pukua sekä nahkaa, ja saattoi nähdä, että

hän oli ollut pakotettu itse sitä paikkaamaan niillä apuneuvoilla,

jotka saatavissa olivat. Mutta sitä katsellessa kiintyi silmä

kuitenkin hetimmiten hänen vyötäisillään olevaan vyöhönsä, josta

hänellä riippui suuri tuohituppinen puukko, tulukset, useita isoja

hampaita, kaikellaisia helyjä sekä koristeita, joiden laadusta ja

tarkoituksesta ei ensi hetkessä voinut päästä selville. Kun katsoi

siinä nukkuvaa ukkoa ja koetti saada lian ja ahavan läpi selkoa hänen

kasvonpiirteistään, rupesi äkkiä tuntumaan, että tuo äijä tuossa oli

enemmän kuin mitä vaatimaton ulkoasu saattoi antaa aihetta luulla.

Hänen toisella puolella nukkuva toverinsa oli nuori, pitkä ja

harteikas mies, jonka kasvot herättivät heti huomiota jaloilla

piirteillään. Ruokkoamattomasta tukasta, joka vaaleana ja tiheänä

pursusi esiin hänen kairalakkinsa alta, ja kasvojen likaisuudesta

huolimatta näki hänet heti kauniiksi ja miehekkääksi mieheksi, jonka

vartalo pitkälläänkin todisti notkeutta ja voimaa. Hänelläkin oli

vyössään pitkä puukkonsa, mutta ei kaikkia niitä muita koristeita,

jotka toisella näyttivät olevan niin tärkeinä varusteina.

Petäjän oksassa nuotion vierellä riippui kaksi konttia sekä jousta

ja nuolipussia; kaksi keihästä oli puuta vasten pystössä. Toisen

keihään kärkeen oli pistetty mehevä punainen lihapalanen, ikäänkuin

valmiiksi käristettäväksi. Vieressä männyn juurella olevat lihavarat

sekä poronkarvatukot siellä täällä todistivat, että miehet olivat

edellisenä päivänä hankkineet itselleen peuran lihaa muonaksi

pitemmäksi ajaksi. Tyytyväisenä ja täysivatsaisena nukkui siinä

niiden vierellä punainen pystykorva, väliin unissaan murahdellen.

Kun vielä mainitaan pari kirvestä sekä joukko ruokatalouden alaan

kuuluvia vehkeitä, on päästy selville pää-asiallisimmasta kalustosta

tällä leiripaikalla, jonka sekasortoinen asu siellä täällä osoitti,

että se luultavasti oli vasta edellisenä päivänä siksi valittu.

Täydellisessä turvallisuuden tunnossa olivat miehet nähtävästi

levolle panneet ja yönsä viettäneet; varmaan se olisi kuitenkin

hiukan häiriytynyt, jos he olisivat tienneet, että tuolta tuulen

alta, rinteeltä heidän yläpuolellaan, kurkisteli paikalle varovasti

ja aivan risunkaan risahtamatta mies, jonka kasvojen ilmeestä heti

näki, että hän oli makaajille outo. Kummissaan ja säikähtyneenä,

varovasti näreen takaa kurkottaen, hän sieltä katseli, aivan kuin ei

olisi tahtonut saada kylläkseen heidän näöstään. Vihdoin huomattuaan

lihaläjän äärellä nukkuvan koiran, joka ruoan paljoudesta velttona

ja isäntäinsä rauhallisuuden sokaisemana ei viitsinyt pysytellä

valveillansa, painui hän uudelleen nopeasti metsän peittoon

lähtien kiireesti kulkemaan pois. Hänen puvustaan ja lyhyehköstä

vartalostaan saattoi huomata hänet lappalaiseksi, vaikkakin lajiaan

sopusuhtaisesti kehittyneeksi, suorasaariseksi ja kaunismuotoiseksi.

Hänen pehmeät jalkineensa painuivat äänettömästi sammaleen, kun

hän nopeasti katosi äärellä alkavan korven kuusikkoon, ja hänen

kasvoillaan vilahtelivat vaihtelevat ilmeet.

Oliko nyt salainen aavistus sanonut molemmille erämiehille, että outo

katse oli ollut lähellä, koska he ja pystykorva kapsahtivat äkkiä

kaikin hereille? Vanhemman silmissä vilahti tuollainen äkillisellä

silmäyksellä kaikki käsittävä epäluuloinen katse ja käsi tapaili

sivulta keihästä ja kirvestä, kunnes samalla heräävä muisto ja taju

sanoi, ettei ollut mitään vaaraa. Silloin lennähti makea hymy hänen

hyväntahtoisille kasvoilleen ja hän käännähti naurahtaen vielä unen

torkuksissa kamppailevaan nuorempaansa.

-- Luulinpa totisesti, että pakanat ovat minun niskassani, sanoi hän.

Olemme mekin miehiä, kun huoleti nukumme, vaikka saatamme olla ihan

karhun pesässä. Nouse, Seppä, ja karistele nuoremmaksesi tuota petran

palleata.

Ja näin sanottuaan kohosi puhuja pystöön osoittautuen harteikkaaksi,

mutta silti keveän ja käppelän näköiseksi vanhahkonpuoleiseksi

mieheksi, jonka sinisissä silmissä hymy ja hyväntahtoisuus tuntui

olevan kuin kotonaan. Mutta hänen toverinsa kapsahti pystöön

melkein käden avustamatta, notkeasti kuin jousi, ja vastasi mennen

lihapalaa hakemaan ja venytellen voimakasta ruumistaan ja lihaksisia

käsivarsiaan:

-- Sekö täytinen meitä täällä ahdistaisi. Ja sanotaanhan, että

sinulla, Lippo, on omat suojelijasi. Ne tietenkin panit illalla

puolestamme valvomaan?

-- Nepä, nepä tietenkin.

Lipoksi puhuteltu kohensi hymähtäen tulta parempaan liekkiin. Sitten

hän sanoi toveriinsa katsahtaen:

-- Tuo eilinen poro ei tainnut ollakaan villipeura, vaikka siksi

luulit. Lappalaisen karjaa se oli, koska päästi siksikin lähelle,

että nuolella sait haavoitetuksi. Vaikka lie ollut ihan mielikkiporo.

Niillä on vielä näillä mailla laitumensa ja eteläisimmät

valta-alueensa, joilla vain silloin tällöin verottajat käyvät. Miten

ottanevat vastaan meidät, kun huomaavat, millä asioilla liikumme?

-- Mitä heidän vastaanotoistaan, murahti nuorempi halveksivasti.

Kun tulemme, niin tulemme, kun otamme, niin otamme, ja ei siihen

heinäkengällä sanomista.

-- Niin me sanomme aina, me, jotka etelästä tungemme tänne heidän

asuinmailleen, sanomme väkevämmän oikeudella. Mutta mitä sanoo siihen

heikko lappalainen, jota verottaa suomalainen, verottaa karjalainen

ja venäläinen, ja joka pakenee kaikkien heidän edellään? Vääryyttä

hän valittaa tehtävän, veristä vääryyttä. Näetsen minä, joka olen

paljon heidän kanssaan elänyt ja heidän kodissaan asunut, olen

oppinut huomaamaan, että laiha poikakin kärsii vääryydestä.

Ennenkuin nuorempi kerkesi muuttaa kiivaat olkapäidensä kohaukset

uudeksi lappalaisten oikeutta halveksivaksi lausunnoksi, jatkoi Lippo

metsään vilasten puhettansa matalalla äänellä:

-- Älä ole tietääksesikään, vaan jatka työtäsi niinkuin ei olisi

mitään tapahtunut. Tuolla on nyt lappalaisia tulossa aika parvi

meidän leirillemme. Tulevat hiljaa kuin yllättääkseen, mutta ei ole

pelkäämistä; minä kyllä pidän tässä keihästä varalla.

Äkäisellä haukunnalla ryntäsi koira tulijoita vastaan, jotka

saapuivat hitaasti ja epäröiden yhä lähemmäksi nuotiota. Etupäässä

tuli vanha ja ryppynaamainen mies, jonka puvusta saattoi päättää

joksikin johtavammaksi henkilöksi. Hänen takanaan tuli tuo äskeinen

nuori mies, posket vieläkin palaen sanansaatannan innosta ja

nopeudesta. Kaikki olivat vaiti, mutta uteliaan ja kummastuneen

näköisiä. Kun vanha lappalainen pääsi lähemmäksi, levisi keventyvä

ilme hänen kasvoilleen ja hän tervehti murteellisella suomen kielellä:

-- Terve sinulle, Lippo Suomalainen. Taasen läksit erämaillemme

saalistamaan. Kuka lienee sinulla toverina?

Huomasi selvästi, että kaikki jäivät aivan hämmästyneenä katsomaan

Seppää, joka muka vasta lappalaisen tervehdyksestä tulijat huomaten

oikaisi komeata vartaloaan. Se näytti aivan kuin kasvavan täyteen

pituuteen päästessään, niin että vanha lappalainen näytti kuin

lahokannolta komean petäjän juurella. Mutta Lippo kiiruhti vastaamaan:

-- Terve itsellesi, vanha Staalo. Entisille retkilleni läksin taas,

mitenkäs muuten. Toverini tässä, nuori mies, Seppä on nimeltään.

Lippo pysähtyi, katsahti poronlihoihin ja jatkoi:

-- Sattui peura eilen tiellemme tähän tullessa. Nälkäisiä olimme ja

siihen kolkkasimme. Sinunkohan oli?

-- Paljo Staalolla peuroja, on vieraankin vara, sanoi lappalaisukko

vastaukseksi lihoihin vilkaisemattakaan. Paljo vei rutto,

paljo vainolainen, enempi vielä jäi. Luulin vainolaisiksi, kun

Aslak-renkini teistä äsken minulle sanan saattoi, mutta nyt huomaan,

että ystäviä, vanhoja tuttavia olittekin... toverisikin tässä, kun on

kerran Lippo Suomalaisen seurassa. Olkaa tervetulleet vanhan Staalon

kesäleirille saarelle salmen keskellä, kahden selän välillä. Kun

tulette rannalle, niin huutakaa, haemme teidät veneellä yli.

Ja enempää puhumatta nyökäytti hän heille hiukan jäähyväisiksi

sekä läksi hiljaa niinkuin oli tullutkin. Vaiti ollen ja väärillä

säärillään omituisesti vivuten ja heitellen itseään eteenpäin

seurasivat häntä muut, väliin uteliaasti vilkaisten taakseen; Aslak

kulki allapäin ja synkän näköisenä, kuin olisi selittämätön pelko

häntä vaivannut. Äkkiä pysähdytti hän Staalon:

-- Miksi et totellut neuvoani ja surmannut tulijoita?

Mutta ukko ei vastannut, vaan heilautti avuttomasti kättään lähtien

uudelleen käymään.

Niin kauan kuin lappalaisia näkyi, tuijotti Seppä sanaa sanomatta

heidän jälkeensä. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niillä äskeisen

keskustelun aikana ollut pilkallinen ja halveksiva ilme, ja sijaan

oli tullut vakava ja miettivä sävy, joka aivan erikoisesti kaunisti

hänen kasvojansa. Kun vihdoin lappalaiset olivat metsän suojaan

kadonneet, kääntyi hän toveriinsa ikäänkuin selittäen:

-- Näetsen, emmehän me mitään lappalaisilta ole aikoneet ottaakaan.

Mehän otamme vain, minkä Mielikki suo, emmekä kellekään vääryyttä

tee. Näetsen, minä en ole ennen lappalaisia oikeastaan nähnytkään, en

ole tiennyt heitä tällaisiksi rauhan miehiksi.

-- Ka se, ka se, rauhoitteli Lippo hyväksyvästi. Kyllä heitä nyt

tulet näkemään, koska näkyy itse vanha Staalo näillä mailla vielä

viipyvän. Kunhan pääsemme selville omista suunnitelmistamme ja

leiripaikoistamme, niin menemme häntä tervehtimään. Minä olen

hänen vanhoja tuttujaan, jopa niinkin, ettei ikinä siellä Lippo

Suomalaiselta vieraanvara lopu, missä vanha Staalo on lyönyt pystöön

kotapuunsa.

Ja hän unehtui ikäänkuin kesken puheensa mietteisiinsä. Mutta Seppä

oli saanut paistoksensa valmiiksi ja valeli höyryävää lihapalaa

parhaillaan suolavedellä, jota hänellä oli pienessä tuohilipissä

valmiina. Makean näköisenä valui mehu mureasta lihasta, jota

nälkäiset erämiehet pian ryhtyivät hyvällä maulla nautitsemaan.

Tuuli oli herännyt ja puhalteli raikkaasti kauniin kirjavassa

syysmetsässä, karehtien puitten välistä vilkkuvalla järven selällä ja

tuoden mukanaan kosteata metsän tuoksua. Tuonne ylemmäksi harvalle

jäkäläkankaalle ilmestyi harmaja porolauma, joka pian kiiruhti kuin

keinuva aalto pois vieraitten näkyviltä.