Talwinen aika oli. Pari matkatoweria riensi erästä maamme isointa
kaupunkia kohden. Kummallakin heillä oli hewonen, jotka waiwaloisesti
wetiwät raskaita kuormia, mitkä oliwat täyteen ja korkeiksi ahdetut
kaikenlaisilla maalaistawaroilla. Näillä oliwat he jonkun aikaa käyneet
kauppaa kaupungissa ja sitä warten he nytkin oliwat matkassa. Kolmas
wuorokausi oli nyt kulumassa siitä kun he kotoa lähtiwät ja tänä iltana
toiwoiwat he ehtiwänsä kaupunkiin. Mitään turwaa ei heillä itsellään
ollut hewosistaan, sillä kuormat oliwat niin raskaat että hewosilla oli
täysi työ niiden wetämisessä. Käwellä telsimällä kuormiensa perässä
kuluttiwat matkatowerit taipalia, ahkerasti autellen mäkipaikoissa
hewosia, lykkäämällä kuormia. Mutta tasangoilla kuljettaissa käweliwät
he molemmin jälkimäisen hewosen perässä, jutellen sitä ja tätä, pistäen
tawasta tupakkaa niweräpiippuihinsa.
Noilla kauppa-asioillaan oliwat he hywin tutustuneet kaupunkiin, sillä
wuorotellen oli toinen heistä myömässä tawaroita, silläwälin kuin
toinen niitä hankki myötäwäksi. Oliwatpa he wälisti siinä toimessa
molemmatkin, kun waan tawaroita saatiin runsaammin kokoon. Tämän
tähdenhän se oli kuin kaupunki oli heille tullut niin tutunomaiseksi,
ettei ollut sitä katua, kujaa, taloa, paikkaa tai mökkiä
laitakaupungillakaan, jota he eiwät olisi tunteneet; tunsiwatpa he
paljon kaupungin asukkaitakin.
Tämähän ei ole mitään outoa, sillä woisihan ken tahansa tutustua
paikkakuntaan ja sen ihmisiin, siinä enemmän aikaa asusteltuansa, mutta
kumminkin kuuluu se hieman asiaan.
Eräässä syrjäsessä kaupungin osassa, siellä missä kaupungin puisto on,
puiston laitaa pitkin menewällä kadulla, aiwan puistoon wiewän portin
pielessä, oli aina ja lakkaamatta eräs wanha mummo. Satoi tai paistoi,
oli kesä tahi talwi, pyry taikka pakkanen, aina waan oli mummo siinä.
Kello wiideltä aamulla oli hän jo paikallaan ja jos sattui kulkemaan
siitä ohitse kymmenen tai yhdentoista wälillä illalla, siinäpä hän oli
silloinkin. Oliko hän yösydännäkään poissa siitä, sitä eiwät
kauppakumppanit tienneet.
Se oli kauppias hänkin, tuo mummo. Portin pielessä oli isohko kiwen
möhkäle. Se näyttiin siihen muualta wedetyn jotakin rakennustarwetta
warten, mutta siihen oli se käyttämättömänä jäänyt. Hywäpä oli, että
niin oli käynyt, sillä se oli nyt mummon kauppapuodin perustuksena.
Tuon kiwen päällä oli näet noin puolitoista kyynärää pitkä ja kyynärän
leweä laatikko, jossa oli sikaaria, paperossia, karamelliä ja
siirappikakkuja. Se oli mummon kauppapuoti ja sen wieressä seisoi hän
niin uskollisesti, ettei yksikään alkawa kauppias liene uskollisemmasti
koskaan seisonut tiskinsä takana. Siinä hän ystäwällisesti tarjoili
siwukulkijoille sikaariansa, paperossiansa ja makeisiansa. Pimeinä
aikoina paloi himmeä yölamppu kiwen nurkalla, heikosti walaisten tuota
näillä seuduilla olewaa ainoata kauppapaikkaa.
Mummo ei ollutkaan niin wanha kuin äkkiä katsellen näytti. Sillä jos
katsoi tarkemmin hänen kaswoihinsa, wiwahti niissä wielä hieman
nuoruuden punaa. Hänen näköään wanhenti paljon se seikka, kun hänen
oikea silmänsä oli pienempi wasenta, sillä oikean silmän päällä riippui
kulmalihakset; ehkäpä sekin, kun hän oli, warsinkin kylminä aikoina,
turjustettu paksuihin waateriepuihin.
Tämä mummo se oli, joka kauppatawaroineen ja kauppapaikkoineen pisti
noiden maatawarain kauppiasten silmään parahiten niistä monista
tuttawista, joihin he oliwat siellä olonsa ajoilla tutustuneet.
Ensimältä ei tuo ilmiö tuntunut heistä miltään oudolta, tuommoiselta
tawalliselta waan, sillähän kaupunkipaikoissa näkyy jos jonkunlaisia
keinottelijoita. Heidän majatalonsa oli lähellä mummon kauppapaikkaa ja
tämän wuoksi tuliwat he usein kulkemaan hänen siwutsensa ja tutustumaan
häneen. Tosin eiwät he ensimältä tutustuneet ensinkään hänen
sisälliseen ihmiseensä, mutta noin waan ulkonaisesti, mummon ahkeraan
ja wähän tuottawaan kaupankäyntiin, ja se heitä ihmetytti.
Niinkuin ennen on mainittu, oliwat nuo maatawarain kauppiaat taasenkin
tawarakuormineen matkalla kaupunkiin. Mielonen on toisen ja Makkonen
toisen nimi. Parina wuorokautena kotoa lähtein oli tyyni pakkas=ilma,
paras sää, mitä pitkämatkainen matkustaja aina toiwoo, sillä silloin on
tie auki ja kowa, eiwätkä kengät, kintaat ja rahkeet kastu ja
lottaannu, kuormaan ei tule lisäpainoa ja raskaan kuorman jäljessä
astuskellessa ei kowin pahasti palawustu.
"Saapa nähdä, onko hän taasenkin entisellä paikallaan, kun kaupunkiin
tulemme?" sanoi Makkonen, kun he molemmin käweliwät jälkimäisen kuorman
jäljessä.
"Häh, kuka, mikä?" kysyi Mielonen, ikäänkuin hawahtuen, sillä hän oli
omiin ajatuksiinsa waipuneena.
"Tuo kauppias=mummo", sanoi Makkonen.
"Missäpäs hän muualla lienee, jos hän on wielä hengissä", sanoi
Mielonen hajamielisesti.
"Mutta onhan nyt jotenkin kireä pakkanen", huomautti Makkonen.
"Wielä mitä. Kyllä hän ennenkin on tämmöisiä pakkasia nähnyt, eikä hän
ole siltä ollut koskaan poissa", sanoi Mielonen.
"Minä en ole saanut mitään selwää tuosta mummosta, mutta kummalliselta
hän tuntuu."
"Mitäpä selwäntekemistä sinulla hänestä olisikaan."
"Minä en tiedä onko hän kala wai lintu."
"Minun mielestäni ei hän ole kumpaakaan laatua."
"No mutta mikä hän sitten on?"
"Ihminen waan, niinkuin kaikki muutkin ihmiset."
"Niin, niin, ihminen, ihminen tietysti, sen kyllä tiedän. Mutta seisoa
aamusta warhain ja illasta hiljan, olipa sää minkälainen tahansa, noin
wähän tuottawan kauppatawaran ääressä, eikä minkäänlaista suojaa pään
päällä, se tuntuu minusta wähän oudolta", puheli Makkonen edelleen.
"Tietysti hän tahtoo jotakin ansaita niinkuin kaikki muutkin."
"Tietysti, tietysti, mutta minusta on hänellä tuo ansaitsemisen halu
niin ankara, etten ole ennen semmoista nähnyt; eihän siinä tawallinen
ihminen woisi pysyä hengissäkään."
"Mitä sinä sitten oikeastaan hänestä luulet?"
"Sitä en oikein itsekään tiedä, mutta mieleeni johtuu, että eikö hän
waan ole tuommoinen saituri, jolla on tuhansia arkkunsa pohjalla, eikä
raski syödäkään, wuowaa waan markan markan päälle, waikka henkensä
hinnalla, entisten tawarainsa lisäksi; semmoisista olen monta juttua
kuullut ja lukenut", arweli Makkonen.
Tämän kuultuansa heräsi Mielonen wälinpitämättömyydestään missä hän
tähän saakka oli ollut. Hän silmäili Makkosta kiinteästi, ikäänkuin hän
olisi tahtonut tulla wakuutetuksi siitä, oliko se todellakin hänen
matkakumppaninsa, joka noin wähällä tuntemisella tekee päätöksiänsä
ihmisen pyrinnöistä ja toimista.
"Wäärin on ihmisiä arwostella niin umpimähkään. Ihmisen ulkonaisesta
näöstä ja toiminnasta emme useinkaan woi arwata asian oikeaa laitaa,
ellemme tunne hänen todellista tilaansa. Mikä sen tietää, mitä murehia,
tuskia ja huolia hänkin on saanut elämänsä ajalla kantaa, ja mitä
hänellä nytkin on kannettawana. Woisipa olla niinkin, ettei hänellä
kaikesti ole mitä suuhun panna, sitä wähemmin aarteita arkun pohjalla.
--Hän on tosiaankin wähän kummallinen, mutta kummallisempaa on se, kun
emme ole ennen ottaneet hänestä selwää, waikka olemme hänet niin usein
nähneet, teemme waan umpimähkäisiä päätöksiä", sanoi Mielonen,
loppusanoja sanoessaan kurkistellen taiwaalle.
"Nyt tulee kowa pyry, meidän täytyy kiirehtiä, että joutuisimme
kaupunkiin, ennenkun se kowin rajuksi paisuu", lisäsi hän sitten.
Se oli iltapuoli kolmatta matkapäiwää, kun matkatowerit näin
haasteliwat keskenänsä kuormien jäljessä astuskellessaan. Tähän saakka
oli heillä ollut mukawa matkasää, mutta nyt näytti todellakin tulewan
ankara pyry, niinkuin Mielonen oli ennustanut. Wireitä tuulenpuuskia
suhahteli ehtimiseen ja nämät tiheniwät tihenemistään. Taiwas käwi
tuhkan harmaaksi ja kuiwia lumihiuteita alkoi suhisten tulla winhan
tuulen mukana.
Matkatowerit kiirehtiwät kulkuaan minkä woiwat, mutta waikkei heillä
ollut enään pitää matkaa kaupunkiin, meni tie ennen sinne pääsyä niin
umpeen, että hewosten täytyi wiimeiseltä tuon tuostakin seisahtua
hengähtämään ja lewähtämään. Suurten ponnistusten perästä pääsiwät he
wihdoin perille ja olipa heidän kaduilla paljon helpompi ja suojasempi
wuowata majataloansa kohden. Koko matkue miehineen, kuormineen ja
hewosineen oli niin yltä päältä lumessa, että näytti siltä kuin joku
lumesta tehty karnewaali olisi kulkenut pitkin kaupungin katuja.
Kello käwi jo yhtätoista. Nyt juuri tuliwat he sille paikalle, jossa
mummo aina oli seisonut, kaupankalujansa kaupitellen.
"Nyt ei hän ainakaan ole siinä", ajatteliwat molemmat, wuowatessaan
eteenpäin.
Mutta mitä? Eiköhän totta=maarian tuolta pyryn seasta häämöitä mummon
öljylamppu? Aiwan oikein, siinähän lamppu seisoi kiwen nurkalla,
heikosti walaisten himmeällä punertawalla walollaan ankaran pyryn
piirittämää mummon tawaralaatikkoa. Kai se oli warowaisuuden wuoksi,
kun laatikko oli nyt peitetty wahawaatteella. Siinä seisoi mummokin
yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Niin luminen oli hän, että olisi
luullut kaupungin poikasten siihen tehneen lumiukon ja sen juuri nyt
walmiiksi saatuaan käsistänsä päästäneen.
"Hywää iltaa, mummo!" sanoi Mielonen paikalle päästyään, sillä hän
tunsi nyt sydämensä lämmenneen mummoa kohtaan, jolle se oli tähän
saakka niin wälinpitämätön ollut.
"Hywää iltaa, hywää iltaa, waikkei tämä maar juuri hywältä näytä----.
Eikö herra tupakkaa tahtois?" sanoi mummo ja katsoa tiiristi
pienemmällä silmällään niin ystäwällisesti ja wiehkeästi kuin suinkin
waan woi.
"Ei kiitoksia; eipä tässä tee mieli sawustelemaan tämmöisellä
ilmalla--; ettekö tekin palellu siihen paikkaan?" sanoi Mielonen.
"En maar, minulla on paljon waatteita yllä, täytyy wielä wähän warttoa,
jos joku wielä jotakin tarwitseisi", tuumaili mummo niin iloisena ja
tyytywäisenä, ikäänkuin olisi ollut kaikkein kaunein ilma mitä
milloinkaan on ollut.
Matkatowerit lähtiwät wuowaamaan majataloansa kohden. Kun he oliwat
saaneet hewosensa ja kuormansa suojaan ja itse päässeet huoneeseen,
oliwat he niin wilussansa, että hampaat suussa kalisiwat. Tawalliselle
ihmiselle se ei ollutkaan mikään kumma, sillä lämpömittari osoitti
kolmenkymmenen pykälän kylmää, siihen sitten wielä lisäksi tuommoinen
tuprakka. Mutta mummo? Kuinka hän woi yhdessä kohden seisoen tarjeta ja
wieläpä olla iloinenkin? Se arwoitus ei waan selwennyt matkatowerien
päissä. Ei, mutta joku mahtawa waikutus siinä täytyi olla, sillä
mummolla tuntui olewan luonnottomat woimat.
"Siinäpä hän taas oli tuo mummo", sanoi Makkonen wähän lämmittyään.
"Siinäpä hän oli, niinkuin arwelinkin", sanoi Mielonen.
"Kummallinen ihminen ... mitä ajattelet hänestä nykyään? kysyi
Makkonen.
"En minä osaa ajatella entistä enempää, mutta tästäpuoleen koetan saada
hänestä selwän", sanoi Mielonen.
Yöllä oli myrsky asettunut. Jo aikaisin aamulla oli paljon wäkeä
liikkeellä luomassa lunta ja aukomassa teitä kaduilla, käytäwillä,
porteilla ja kartanoilla. Paljon oli lunta ja paljon oli ihmisillä
työtä ja puuhaa sen puhdistamisessa.
Kello wiiden aikana nousi Makkonen ylös ja meni hewosia ruokkimaan.
Hänen päähänsä pisti mennä katsomaan, oliko mummo jo entisellä
paikallaan. Jo kaukaa tähtäili hän mummon kauppapaikkaa nähdäkseen
häntä. Siellähän hän jo seisoi, ystäwällisesti tarjoillen tawaroitaan
siwukulkijoille. Hänellä lienee ollut nyt hywät markkinat, sillä näin
warhaisena sumuisena aamuna halusi monikin hinkoa kelpo sawuja
lääkitykseksi tyhjälle, eineettömälle sydämelleen. Tämän tähden se kai
oli kuin usean kadulla kulkijan suussa höyrysi palawa sikaari tai
paperossi.
Sen nähtyänsä palasi Makkonen niine hywineen majataloonsa.
"Mummokin siellä näkyi jo olewan kauppahommissaan", sanoi hän
huoneeseen tultuansa.
"Sehän on tietty asia, että siinä hän on aina", sanoi Mielonen.
"Mutta näin warhain jo."
"Wastako sinä sen nyt huomasit?"
"Wähän minä ennenkin ... mutta kummalta minusta tuntuu", sanoi Makkonen
ja siihen se keskustelu jäi.
Mielonen koetti warakkaan majatalonsa isäntäwäeltä saada jotakin
tietoja mummosta ja hänen tilastansa, mutta se oli turha waiwa. He
eiwät tienneet muuta kuin että siinä hän oli laatikkonsa kanssa
seisonut seitsemän wuoden paikoille, aina waan kaupitellen wähäpätöisiä
tawaroitaan. Mitä warten hän tuota teki, mikä ja mistä hän oli, siitä
eiwät he tienneet niin mitään.
"Sen werran ne rikkaat pitäwät lukua köyhän tilasta", mutisi Mielonen
itseksensä.
Kun kauppatowerit joutuiwat, lähtiwät he kaupungille asioitaan ajamaan.
"Mennäänpäs nyt mummon kautta", esitteli Mielonen.
"Mennään waan."
"Antakaapas minulle yksi paperossi", sanoi Mielonen mummolle hänen
luokseen päästyään, sitten kuin hän häntä oli ensin terwehtinyt.
"Minulle myös", sanoi Makkonen.
"Kyllä maar, mutta minä luulen, että kyllä wielä pahoja ilmoja piisaa
kun herrat tupakkaa tahtoisiwat polttaa", sanoi hän ja tiiristi niin
weitikkamaisesti oikealla pienemmällä silmällään Mielosta ja Makkosta
silmiin.
"Niinkö luulette?" kysyi Mielonen.
"Niin, kyllähän minä luulen."
"Mutta mistä syystä."
"Herrat owat pitkät ajat tästä ohi kulkeneet, eiwätkä wielä ole
ainoatakaan kertaa minulta mitään ostaneet; siitä minä kohta arwasin."
Tämän sanottuansa otti mummo laatikostaan pari paperossia ja ojensi
kappaleen kummallekin anojalle, samalla antaen tulitikulla tulta
kummallekin.
Kumpikin heistä ojensi mummolle paperossien maksuksi wiisipennisen.
Mummo rupesi hakemaan pennejä antaaksensa wastaan.
"Ei minulle tarwitse antaa wastaan", sanoi Mielonen.
"Kuinkas se muutoin sopisi? Jo ei raha kelpaa, saatte paperosseja wielä
lisäksi", sanoi mummo.
"En minä huoli paperosseistakaan", intteli Mielonen.
"Tuos on toiselle herralle wastaan", sanoi mummo sitten ja oikasi
pennejä Makkoselle.
"En minäkään tahdo wastaan", sanoi Makkonen wäkinäisesti.
"Kyllä maar te olette niin kummia herroja, etten ole koskaan semmoisia
nähnyt", sanoi mummo ja pienestä kulmalihasten alla olewasta silmästä
wierähti kyyneliä, joita hän koetti huolellisesti salata.
Kumppanukset lähtiwät asioilleen sen enempää mummolta kyselemättä.
"Kylläpä hänelle näkyy kelpaawan, waikka kuinka paljon saisi yhdestä
paperossista", sanoi Makkonen, kun he kahden käweliwät.
"Tarjosihan hän wastaan rahaa tai kalua; eihän se hänen wikansa
ollut ... mahdoit ottaa", sanoi Mielonen.
"Olihan hän tarjoawinaan, mutta kohti wäittelemisellä tyytyi kuitenkin
liiat pitämäänkin."
"Eihän tuo kolmen pennin lahja niin suuri ole."
"Ei, ei, mutta kuitenkin."
"Minusta olet sinä tällä matkalla ollut hywin kummallinen ja aiwan tuon
tuntemattoman mummon wuoksi! Etkö huomannut, kuinka sywän waikutuksen
häneen teki niin wähäinen ystäwyyden osoitus? oikein wedet nousiwat
silmiin", sanoi Mielonen, puolustaaksensa mummoa.
"En minä kaikkia itkuja ... kyllä semmoista osataan. Etkäpä sinäkään
mitään selwää ottanut, waikka siitä niin kerskailit.--Minä luulen
olewani wielä nytkin oikeassa, että hän on waan salainen rikas
kerjäläinen, joka on tuon tawan ottanut, herättääksensä ihmisten sääliä
ja salataksensa rikkauksiansa--semmoinen juuri, eikä mitään muuta",
sanoi Makkonen puoleksi suuttuneena.
"Sinun kanssasi ei kannata siitä asiasta puhua, sillä sinussa ei ole
sijaa järjelliselle puheelle enkä siihen woi mitään waikka minulla on
aiwan päinwastaiset ajatukset siinä asiassa kuin sinulla", sanoi
Mielonen, hänkin nyrpistyneenä.
Sitten käweliwät he rinnakkain eteenpäin. Tuo mummon juttu oli
samentanut heidän mielensä niin, ettei kummallakaan ollut mitään
sanomista toisellensa mistään asiasta; mykkänä kuin hauta käweliwät he
edelleen.
Tuota nyrpeämielisyyttä kesti wielä majatalossakin ollessa, eikä
kummankaan haluttanut ottaa puheksi mummon asiaa. Olipa wähällä, ettei
se sama seikka eroittanut heitä kaikesta yhteydestä.
Mummo raukka! Hän ei suinkaan osannut aawistaakaan, että hänen
wähäpätöinen olentonsa oli rikkoa kahden ystäwän wälin.
Mielonen käwi tästäpuolen hywin usein mummon luona ja osti joka
kerralla paperossin wiidellä pennillä, eikä ottanut koskaan wastaan
takaisin tarjotuita pennejä. Mummo rukka oli niin kiitollinen tuosta
wähäisestä, mutta tiheästä lahjasta, ettei hän tiennyt mitä tehdä ja
ajatella. Wälisti hän itki, wäliin nauroi, toiwottaen uudelle
ostajalleen kaikkea hywää.
Makkonen käwi myös usein mummon kauppapaikalla, sillä hänellä oli
salaperäinen halu niin tehdä, waikkei hän itsekään tiennyt, minkätähden
se niin oli, oliko se hywä wai paha tarkoitus, mutta niin se waan oli.
Hänkin osti aina wiidellä pennillä paperossia, mutta hän otti niin
monta kuin sillä sai.--Tämäkin oli mummon mielestä hywä asia, sillä
semmoista kauppaa wartenhan hän oli juuri siinä, eikä hän muuta
tahtonutkaan.
Tällä tawoin kului joku aika. Kauppatowerukset eiwät silläwälin käyneet
ainuttakaan kertaa yhtaikaa mummon luona, sillä kumpikin kaihti
toistansa.
Eräänä kertana kun Mielonen meni sinne, näki hän ihmeekseen Makkosen
puuhailewan paperossin kauppaa mummon kanssa. Eipä siinä wielä kyllä,
mutta mummon laatikon wieressä seisoi siro ja kalpea nuori herra,
ylioppilas näöltään. Häneen katsoi mummo katkeamatta niin, niin
hartaasti ja koetti hymyillä niin wiehkeästi kuin suinkin hänen
kulmikkaat ja karsaat kaswonsa perään antoiwat. Tälle walitsi mummo
kaikkein parhaat karamellit ja siirappikakut, mitä suinkin hänen
warastossansa löytyi, eikä maksusta näyttänyt olewan puhettakaan.
Nuorukainen näytti pitäwän paljon mummosta, sillä hän kuunteli hänen
puhettaan hywin likeltä ja hymyili. Niin, näyttipä siltä, että
kauppatoimet oliwat nyt syrjäasiana.
Mielonen astui esiin. Mummo otti hänet iloisesti wastaan. Sitten
wiittasi hän kädellään Mielosta ja sanoi kääntyen nuoreen herraan päin:
"tämä herra". Nuorukainen kohotti lakkiaan ja nyökkäsi Mieloselle.
Häntä häwetti, sillä hän aawisti, että mummo on hänestä nuorukaiselle
jotakin puhunut. Sitten poistui nuori herra.
Sitten kuin oli tuo wiiden pennin ja paperossin kauppa tehty, sanoi
Mielonen:
"Suokaa anteeksi, mutta minua haluttaisi tutustua teihin ja teidän
tilaanne. Suotteko minun tehdä moniaita kysymyksiä?
"Aiwan kernaasti, ei suinkaan minulla mitään salattawaa ole", sanoi
mummo kohteliaasti.
"Oletteko tämän kaupungin asukkaita?"
"Tässä olen syntynyt ja elänyt koko elämäni ajan."
"Te kait asutte tässä aiwan likellä?"
"Ei, waan toisella puolella kaupunkia."
"Kuinka sitten tulitte näin kaukaisen ja syrjäisen tienoon
kauppapaikaksenne walitsemaan?"
"Isoimmilla liikepaikoilla on kaikenlaisia kaupustelijoita ja
keinottelijoita niinkuin wiitaa. Näin halwoilla tawaroilla en niissä
ansaitsisi, mutta täällä minä kuitenkin aina saan jonkun pennin
kokoon."
"Kuinka te noinkin wanhana ihmisenä woitte aamusta warhain ja myöhään
iltaan, minkäänlaisesta säästä huolimatta, seisoa tässä?"
"Sitä täytyy, jos mieli on jotakin ansaita ja suoriutua asioistaan?"
Tuo mummon asioista suoriutuminen tuntui Mielosesta niin kummalliselta.
"No mutta ettehän te suinkaan noin wähäisellä kaupalla paljoa tienaa?"
"Aina kuitenkin sen werran, ettei pahaa hätää tule."
"Onko teillä miestä?"
"Oli minulla mies, mutta herra katsoi hywäksi hänet kutsua pois
kuusikolmatta wuotta sitten", sanoi mummo ja kyyneleet kiilsiwät hänen
silmissään.
"Mitä miehiä miehenne oli?"
"Salwumies waan, mutta woi kuinka hywä hän kuitenkin oli."
"Jäikö perillisiä?"
"Jäi yksi poika. Hän syntyi juuri kuin isänsä kuoli. Woi sitäkin
murheen aikaa", sanoi mummo ja tuli wielä surullisemmaksi.
"Poikanne on siis täysi mies?"
"On. Hän oli juuri tässä, kun te tulitte."
"Tuo nuori herra ... ylioppilainen?" kysyi Mielonen hämmästyneenä.
"Juuri hän."
"Teille jäi kait waroja miehenne kuoltua?"
"Ei enempää kuin taiwaan linnulle."
"No mutta kuinka olette woinut poikanne kouluttaa ylioppilaaksi asti?"
"Ensimältä käwi se hywin laatuun, kun olin terwe. Minä tein työtä yöt
ja päiwät, tuskin jouduin sen wertaa uinahtamaan kuin lintu oksalla
uinahtaa. Minä pesin, silitin ja ompelin, ja työtä oli yllin kyllin.
Silloin olin wielä terwe ja nuori, ja jaksoin niin paljon, eikä
puutetta ollut koskaan. Kun Pertti kaswoi niin isoksi, että hän kykeni
koulua käymään, jatkoin minä työntekoa eteenkin päin ja wielä
suuremmalla innolla ja ahkeruudella kuin koskaan ennen. Kun molemmat
olimme wähään tyytywäiset, menimme niin hywästi eteenpäin, ettemme
welkaantuneet yhdellekään ihmiselle yhtään penniä. Mutta noin seitsemän
wuotta takaperin tuliwat silmäni kipeiksi paljon työn ja walwomisen
tähden. Koetin etsiä lääkärin apua ja hän kielsi pitkäksi ajaksi
katsomisen ja kaiken työnteon. Se olisi mahtanut ollakin hywä neuwo,
mutta sen seuraaminen ei olisi ollut mikään muu kuin suoranainen
kuolema, sillä millä me olisimme yhdenkään wiikon eläneet, ellen minä
olisi tehnyt työtä. Tämän tähden wuowasin minä edelleenkin pitkittää
työntekoa niin kauwan kuin näkö riitti. Mutta sitten pimeni kowan kiwun
kanssa silmieni walo, niin etten kyennyt enään mitään tekemään.
Silloin luulin kaikki olewan lopussa, mutta kun silmieni kipu
wähitellen taukosi, sain sen werran näöstäni takaisin, että woin tätä
ammattia harjoittaa. Siitä saakka olen tässä seisonut, koettaen ansaita
jonkun pennin päiwässä. Paljon ei tosin tule, mutta parempi on wähäkin
kuin ei mitään ... eikä tämä niin helppoa ... usein on ruumis niin
kylmän wuoksi köntistynyt ja kangistunut, ettei mitenkään tahdo woida
majapaikkaansa päästä.
Wiime aikoina olemme joutuneet wähän welkaan, kun elämä Helsingissä
tulee niin kalliiksi. Toista oli kouluajalla tässä kotikaupungissa,
sillä olihan yhteinen majapaikka ja ainahan sai jotakin syötäwäksi
koperoiduksi.
Pertti raukka! Hän on koko kouluajan ollut niin ahkera lukemaan, että
hänen terweytensä on käynyt huonoksi. Usein on häntä kehoitettu
ottamaan lepoaikaa terweytensä tähden, mutta hän ei waan malta. Nytkin
yliopistossa ollessaan owat lääkärit kehoittaneet häntä keskeyttämään
lukemisensa joksikin ajaksi woimistumista warten, mutta Pertti waan
sanoo jaksawansa lukea loppuun asti ja sanoo kyllä pian paranewansa,
kun on saanut tutkinnot suoritetuksi.
Hän rakastaa minua niin suurella rakkaudella kuin koskaan lapsi on
wanhintansa rakastanut----; woi jos te näkisitte, kuinka hywä hän on
minulle. Hän säälittelee minua ja päiwittelee, kun minun pitää hänen
tähtensä niin paljon waiwaa nähdä. Mutta mitäpä minussa on
säälittelemistä, sillä hänen tähtensä teen mitä suinkin woin. Hän
lohduttelee aina minua sillä, että kun hän on kerran tutkintonsa
suorittanut ja wiran saanut, niin hän ottaa minut luokseen ja silloin
hän sanoo minun waiwani loppuwan.--Tulewalla lukukaudella hän toiwoo
woiwansa tutkinnot suorittaa ja silloin meille tulee niin hywä... Se
poika raukka...! Kunpa hän waan jaksaisi.
Tämmöinen on lyhykäisyydessä minun elämäni kertomus ja syy tässä
seisomiseeni", kertoili ja selitteli mummo.
Makkonen oli koko kertomuksen ajan kuunnellut hywin tarkasti ja sanaa
sanomatta katsonut mummoon katkeematta.
"Antakaa minulle paperossi", sanoi hän kertomuksen loputtua.
Mummo antoi.
Maksuksi Makkonen pisti mummolle wiisimarkkasen.
Mummo rupesi hätäilemään, mistä hän niin paljon wastaan antaisi.
"Ei siitä tarwitse wastaan antaa", sanoi Makkonen.
"No herra Jumala, kuinka se muutoin sopii", sanoi mummo ja kokoili
rahoja wastaan antaakseen.
"Ei, se on sanottu", sanoi Makkonen lujasti.
Mummo purskahti waltawaan itkuun. Ne lienewät olleet kiitoksen
kyyneleitä ja tuskinpa yksikään kiitos koskaan on paremmin sydämestä
lähtenyt kuin tämä. Mummo oli oppinut wähään tyytymään ja wähästä woi
hän olla kiitollinen.
"En minä ole eläissäni näin suurta rakkauden osoitusta wierailta
ihmisiltä osakseni saanut", sai hän itkunsa seasta sanotuksi.
Mielonen joutui Makkosen käytöksen tähden jotenkin hämille. Hän ei
ollut osannut aawistaakaan, että Makkosessa woisi mikään muuttaa hänen
entisiä mielipiteitänsä mummon suhteen. Hän oli mielessään pitänyt
itseänsä, tuon wiiden pennin paperossi=kauppansa wuoksi, paljon
etewämpänä mummon ystäwänä ja hywäntekijänä kuin Makkosta, joka
itsepintaisesti oli aina syyttänyt mummoa liikanaisesta ahneudesta. Nyt
oli Makkonen mennyt edelle häntä itseänsä ja tämä seikka sekä häwetti
että harmitti Mielosta.
Kauwan käweliwät kauppalangokset sanaakaan sanomatta.
"Sinä olit oikeassa, ystäwäni, mummon asiassa", sanoi wihdoin Makkonen.
"Me olemme nyt oikeassa molemmat", sanoi Mielonen.
Mummon tarkoitusten erinkaltaisuudesta kiistellessään oliwat ystäwykset
kylmenneet toisillensa, jopa siihen määrään asti, että kumpikin oli
mielessään aikonut erota kauppayhteydestä. Mutta tuo riitakapula oli
tietämättään sowittanut heidät, niinkuin hän halwalla persoonallaan oli
antanut aihetta heidän wälinsä kylmenemiseenkin, ja tästä hetkestä
pitäin tunsiwat he ystäwyytensä kahta lujemmaksi ja sydämellisemmäksi
kuin koskaan ennen.
Ystäwykset tekiwät mummon, hänen tarkoituksensa ja wiiden pennin
paperossikaupan tutuksi ympäri kaupunkia. Itsekin harjoittiwat he
ahkerasti tuota kauppaa ja kaikkia paikkakuntalaisiaan, joita paljo
käwi kaupungissa, kehoittiwat he myös siihen.
Mummolle tuli nyt hywät ajat. Hän iloitsi niinkuin lapsi ja usein hän
korjasi runsaan päiwärahan pikku kaupallaan. Sydämestään kiitteli hän
noita maalais=ystäwiään, jotka oliwat luoneet waloa ja toiwoa hänen ja
hänen poikansa synkkään elämään.
* * * * *
On kulunut ajasta joku palanen. Mielonen ja Makkonen owat menneet
kotiinsa kesätöille, sillä ei maanmies jouda silloin kaupungissa
oleskelemaan.
Koko kesänä eiwät he ole saaneet mummosta ja Pertistä minkäänlaista
tietoa. Kenpä tietoja olisi tuonutkaan, sillä maanmies ei joudu
kesäisinä aikoina matkustelemaan. Hänellä on näinä muutamina kuukausina
yllin kyllin melkein katkeamatta yhtämittaista työtä, jolloin hänen on
aittoihin ja salwoihin kokoominen wuoden warat perheellensä.
Niin. Mitäpä siitä kesästä, senhän tietäwät kaikki.
Kun taas tuli syksyn hyyteinen halla ja jäädytti järwet ja wirrat
hewosten kantawiksi, silloin aikoiwat ihmiset liikkua ulommaksi
kotinurkkiansa.
Mielonen ja Makkonen rupesiwat taasenkin kokoilemaan maatawaroita,
wiedäksensä niitä kaupunkiin kaupaksi, kuten ennenkin. Kun he oliwat
kalua kuormiksi asti saaneet, lähtiwät he matkalle, sillä luntakin oli
jo rekikeliksi asti.
"Saapa nähdä, onko mummo entisellä paikallaan kauppatawarainsa kanssa",
sanoi Makkonen, kun he oliwat jo lähellä kaupunkia.
"Luultawasti. Oikein tuntuu sydän hyppiwän, kun saa tawata hänet", sanoi
Mielonen.
Äänetönnä ajettiin eteenpäin. Jo tuliwat he niille piirteille, mihin
mummon olisi pitänyt näkyä. Molemmat tarkistiwat silmiänsä, mutta
mitään ei näkynyt. He ajoiwat paikalle, waan mummoa ei ollut siinä.
Poissa oli laatikkokin tawaroineen, ja öljylamppu--poissa sekin.
"Missä mummo on?" kysyiwät he hätäyksissään ohikulkijoilta.
"Mikä mummo?" kysyiwät nämä ja katsella töllisteliwät heitä.
"Hän, joka tässä aina kaupitteli sikaaria, paperossia, siirappikakkuja
ja karamelliä."
"Emme me tiedä", sanoiwat he ja meniwät tiehensä.
He kai eiwät olleet tulleet tuntemaan mummoa.
Kauppatowerit ajoiwat majataloonsa. Talon asukkaat oliwat tulleet
mummolle tutuksi Makkosen ja Mielosen kautta.
"Missä mummo on, koska ei häntä näkynyt entisellä paikallaan?" kysyiwät
he pelon sekaisella tunteella.
"Mummo ei enään koskaan tule siihen tawaroitaan tarjoilemaan",
wastattiin heille.
"Kuinka--? Kuollutko?"
Tämä waikutti Mieloseen ja Makkoseen niinkuin salaman isku. Hywään
aikaan ei kumpikaan heistä kyennyt sanomaan halkaistua sanaa.
"Sairastiko hän kauwan?" kysyt Mielonen wihdoin.
"Ei wähääkään."
"Kuinka se sitten käwi?"
"Mummo seisoi yhtä uskollisesti tawaralaatikkonsa ääressä kuten
ennenkin aina wiime kuun loppuun saakka. Pertti oli Helsingissä ja
walmisteli itseänsä tutkinnon suorittamiseen. Hän kirjoitteli usein
äidillensä ja sanoi paljojen ponnistusten tähden terweytensä hywin
heikontuneen. Kuitenkin lohdutteli hän äitiänsä, wakuuttamalla woiwansa
waaratta tutkintonsa suorittaa ja sittenhän oli kyllä aikaa
terweyttänsä hoitaa ja woimistua. Mummo oli niin, niin iloinen, että
oli oikein hauska häntä syrjäisenkin katsoa. 'Kohta minunkin waiwani ja
huoleni loppuwat', kuultiin hänen usein sanowan; ja loppuiwatkinhan ne,
waikka toisella tawalla kuin hän oli luullut. Wiimeisen kerran kun
Pertti hänelle kirjoitti, ilmoitti hän huomenna alkawansa tutkintoansa
suorittamaan. Silloin kuultiin mummon rukoilewan Jumalaa, että hän
antaisi Pertille woimaa ja ymmärrystä.
Pari päiwää myöhemmin seisoi mummo tawarainsa kanssa entisellä
paikallansa. Postin kantaja toi hänelle kirjeen. Ilosta
wapisewilla käsillänsä otti hän kirjeen wastaan. Kun hän tirkisti
päällekirjoitukseen, käwi puistutus hänen ruumiiseensa, huomatessaan,
että se oli kirjoitettu wieraalla käsialalla. Kiireesti murti hän
kirjeen auki ja rupesi tawailemaan sen sisältöä. Kirje oli yliopiston
rehtorilta. Se oli hywin lyhykäinen ja kuului näin:
'Teidän poikanne kuoli eilenaamuna weren=oksennukseen. Mitä toimia
tahtoisitte pitää wainajan hautaamiseksi?'
Ei saanut mummo loppuunkaan luetuksi, kun hän parkasi kipeästi.
'Nyt ei minua tarwita enään maailmassa', sai hän sanotuksi sydäntä
särkewällä äänellä ja samassa hän kaatui. Tunnottomana wietiin hän
kotiinsa ja seuraawana aamuna oli hän ruumiina", kerrottiin heille.
Alakuloisina kuunteliwat Mielonen ja Makkonen kertomusta. Pitkään
aikaan eiwät he woineet lausua ainuttakaan sanaa, niin sywästi koski se
heihin.
"Woi kuinka wäärin minä tuomitsin mummoa", sanoi Makkonen wihdoin
pitkän waiti=olemisen perästä.
"Niin. Usein on meidän laitamme sillä tawalla, että erehdymme sangen
pahoin, mutta sangen hywä asia on se, että joskuskaan woimme palautua",
sanoi Mielonen.
"Jos tuo wiiden pennin paperossikauppa olisi tullut woimaan moniaita
wuosia ennen, kenties eläisiwät he wielä molemmin" arweli Makkonen
alakuloisesti.
"Kenties, kenties", sanoi Mielonen ja waipui sywiin mietteisiin.