PÖYHKEÄ ISÄNTÄ.

Niin, hän oli wankan talon ainoa poika. Hänen wanhempansa oliwat noita

säästäwäisiä, työteliäitä ja osaansa tyytywäisiä, rehellisiä ihmisiä,

joita ei ollut turmellut mikään ulkoa päin tunkeentunut paha.

Kunnioitettuna paikkakuntansa järkewimpinä, esikuwallisina ihmisinä,

waikuttiwat he hiljaisuudessa kansalaistensa kesken, auttaen

aineellisilla waroillansa hätääntyneitä ja jakaen hywiä neuwoja

hakewille, niin paljon kuin heidän woimansa kummassakin kohdassa

riittiwät. Tämmöisen elämäntawan wallitessa kohosiwat he paikkakunnan

warakkaimmiksi ihmisiksi ja eihän se kumma ollutkaan, että niin

käwikin, sillä "rehellisyys maan perii". Ankaran Jumalan pelon ohessa

käyttiwät he itsensä alhaisesti, eiwätkä häwenneet kaikissa

tilaisuuksissa ja paremmissakin paikoissa pitää kotitekoista waatetta.

Tämän tähden ei heitä kuitenkaan kukaan halweksinut, eikä heitä mistään

pukunsa wuoksi poisajettu; päinwastoin kunnioitti moni ylhäinenkin

heitä juuri yksinkertaisuutensa ja hurskaan mielenlaatunsa tähden,

sillä kaikki käsittiwät, että siinä on juuri Suomen kansan elämän ehto

ja perustus.

Wankka talo oli heillä, Kämälä nimeltänsä. Waltawan ja wuolaan wirran

törmällä seisoi uhkea kartano aiwan liki sywää ja leweää suwannetta.

Tyyninä kesäpäiwinä kuwasteli se tyyneen weden kalwoon siwusoutajan

mielestä niinkuin Ahdin linna, mutta semmoiselta ei se hänen

mielestänsä todellisuudessa tuntunut, koskapa hän tiesi tunnossaan,

että tuon mahtawan talon huoneissa oli lämminsydämisiä kansalaisia.

Niin tuo poika--ainoa Gabriel poika.--Kuta niukempi luonto oli heille

ollut, sitä suuremmalla rakkaudella he tuota ainokaistansa rakastiwat.

Wanhukset käsittiwät aiwan hywin sen, että he owat welkapäät lapsensa

eduksi uhraamaan kaikki tarmonsa ja neronsa. Hartaasti katsoiwat he

häneen ja toiwoiwat niin paljon--he kokiwatkin kaswattaa häntä kaikissa

hywissä tawoissa ja totuttaa tuntemaan jo nuorena hywän ja kelwollisen

kansalaisen welwollisuuksia.

Usein käskiwät he hänet kamariinsa, sitten kuin hän oli suuremmaksi

tullut, ja niissä tilaisuuksissa he koettiwat ikäänkuin koetella,

oliwatko ne neuwot juurtuneet ja kaswaneet, joita he oliwat hänelle

opettaneet. Hywähän siitä aina tuli, sillä eihän poika koskaan

loukannut wanhempiensa mieltä, seisoihan waan toisen jalkansa nojalla

toisella ronkallansa muurin nojalla, nojaten horjuwaa ruumistansa

muuria wasten ja tukien sen puolen poskea kämmenellänsä. Näyttipä hän

usein semmoiseltakin kuin hän olisi ollut hywin liikutettuna, sillä hän

loi usein silmänsä maahan ja sanoi alakuloisesti: "niin isä, niin

äiti"--.

Tällä tawalla riensi aika eteenpäin--poika kaswoi ja wanhemmat

wanhentuiwat ... jälkimmäiset toiwoiwat ja edellinen odotti; poika

alkoi nyt jo olla täysi mies.

Wiimeiseltä huomasiwat wanhemmat, ettei heidän elämänsä toiwolla ollut

halua mihinkään työhön. Totta kyllä on, ettei hän ewännyt mennä koskaan

niihin keweihin toimiin, mihin hänen talouden hoitoon tottunut ja

poikaansa helliwä isänsä hänet milloinkin määräsi. Mutta hän toimitti

kaikki hänelle uskotut toimet wälinpitämättömästi ja weltosti,

ikäänkuin hän olisi tehnyt ne nukuksissaan, hywästi tai huonosti,

samapa se hänelle.

Mielikarwaudella huomasiwat wanhemmat tuon haluttomuuden ja

wastenmielisyyden, sillä he käsittiwät, että työnteossa on niin hywin

jokaisen yksityisen kuin koko kansankin elämän ehto. Tämän tähden

muistuttiwat he usein poikaansa tuosta epäkohdasta. Näissä

tilaisuuksissa puhkesi poika tawallisesti waltawaan itkuun, sillä

wanhempain moittiwat muistutukset loukkasiwat häntä kowasti. Hän tahtoi

olla ja tiesi olewansa wanhempiensa ainoa perillinen ja semmoisena

oikeutettu elämään ja olemaan niinkuin hän itse tahtoi. Wanhemmat eiwät

kowin lujalle ottaneetkaan tuota asiaa, kun he näkiwät sen niin sywästi

koskewan; he luuliwat sen osaksi tulewan siitä, että heidän puheensa

oli hänessä waikuttanut wakaata parannuksen aikomusta. Kun poika

todellakin tämmöisten tapausten jälkeen näytti tulewan ahkerammaksi,

jäi hänen sisällinen luonteensa wanhemmilta tarkemmin tuntematta, sillä

tuota hämärää enensi wielä wanhempien luonnollinen rakkaus ainokaiseen.

Tämmöisenään kului aika edelleen. Ulkoa päin alkoi tunkeutua uusia

elämän tapoja kaikilla aloilla kansan sekaan.

Nämä oireet rupesiwat ensimäiseksi näkymään pnkineissa. Outoja,

tuntemattomia muoteja, kuoseja ja malleja rupesi siellä täällä

ilmestymään. Kaupungeissa nämä saiwat ensin innokkaita seuraajia ja

sieltä ne wähitellen maakuntiinkin lewisiwät.

Kotikutoinen waate hyljättiin ja ostettiin tehdasten ja ulkomaalaisten

waatetawaroita. Näitä walitessa ei suinkaan oltu hienoja tuntijoita,

kunhan waan oli wierasta, siinä oli kylläksi; niitä sitä ostettiin ja

muoti=räätäleitä haettiin niitä pukuja pynttäämään; kun ne ylle

saatiin, sittenhän oltiin muka "parempia ihmisiä".

Tämmöisenä aikakautena kertomuksemme päähenkilö, Kämälän "Kaaperi" oli

tullut yhdenkolmatta wuoden ikään. Erinomaista halua osoitti hän

taipumaan siihen suuntaan, minkä uusi aikakausi oli esiin tuonut.

Kuitenkaan ei tämä käynyt päinsä niin pian toimeen panna kuin hän olisi

halunnut, sillä wanhemmat eiwät sitä sallineet. Useat kerrat yritteli

hän heille esittelemään, että hänen tarwitseisi saada parempi puku,

mutta wanhemmat sanoiwat waan lyhyesti: "sinulla on kyllä säädyllesi

arwokas ja kunniallinen puku ja mitä siihen lisätään, se on

turmiollista". Kun hän huomasi, ettei tämä keino kelwannut, alkoi hän

omin neuwoin hankkia itsellensä jotakin "hienompaa". Mutta wanhempien

tarkka silmä huomasi kohta mitä oli tekeillä ja he antoiwat hänelle

niin wakawia sanoja, että Kaaperin täytyi luopua tuumastansa.

Waikka hän jotenkin kunnioitti ja rakastikin wanhempiansa, heräsi hänen

mieleensä kuitenkin se ajatus, että he owat hänen tiellänsä. Ei tämä

kuitenkaan koskaan puhjennut julki, sillä olipa hänellä kuitenkin siksi

häweliäisyyttä, että se häntä siitä esti. Mutta tämä mielipide

wakaantui hänessä wähitellen niin, että hän rupesi odottamaan aikaansa.

Siitä hetkestä pitäin hawaittiin hänessä tapahtuneen suuri muutos.

Waikkei hän uskaltanutkaan hankkia itsellensä mitään keikarimaisia

waatteita, alettiin kuitenkin huomata, että hän oli sangen arka

kaikesta, mikä hänen mielestänsä oli niin rikkaan pojan arwoa

alentawaista. Jokainen rikka ja tahra, mikä maanmiehen likaisessa

työssä sattui takertumaan hänen nuttuihinsa, oli hänen mielestänsä koko

häpeäpilkku ja huolellisesti koki hän sitä kaikilla mahdollisilla

keinoilla poistaa. Tämähän ei olisikaan ollut häpeäksi hänelle

itsellensä, eikä muille, jos waan ei hänellä olisi ollut wäärä

perustus, sillä sitähän hän waan mietti, että hänen rikkaan talon

poikana tulisi olla parempi kuin muut.

Wiimein wanhemmat kuoliwat. Kaaperista tämä tapaus tosin tuntui wähän

ikäwältä, mutta kun hän asiaa oikein ajatteli, ei se tuntunut

kuitenkaan oikein pahaltakaan; wälkähtelipä mieleen tuolta menneeltä

ajalta liikaa orjuutta ja nykyinen lupasi warmempaa wapautta.

Sillä tawoin waihteli suru ja toiwo sekaisin ensiaikoina Kaaperin

sydämessä, mutta pian suru haihtui ja toiwo pääsi yksin woitolle.

Olihan hän nyt todellakin tämän wankan talon omistaja kaikkine

waroineen. Sydämestään kiitteli Kaaperi wanhempiaan siitä, kun he

kaikessa yksinkertaisuudessaan oliwat woineet hankkia hänelle, uuden

ajan miehelle, niin paljon waroja, että hän woi ryhtyä aikaansa

edustamaan. Mutta samassa hän muisteli heitä kuin jonkunlaisia

wanhankansan ihmisiä, jotka eiwät ymmärrä nykyajan waatimuksia.

Ensitöikseen kosi hän pitäjään arwokkainta, rikkainta ja kauneinta

impeä. Tytön wanhemmat oliwat myös noita wanhankansan ihmisiä, jotka jo

aikaisin koettiwat lapsiinsa istuttaa Jumalan pelkoa; hekin oliwat

paikkakunnan arwokkaimpia ja kunnioitettawimpia ihmisiä. He eiwät

olleet mitään tuommoisia lipilaareja, jotka tuulta pieksäin puhuwat

kaiken maailman asioista, tietämättä niistä kuitenkaan niin mitään; ei,

waan he lausuiwat ajatuksensa harwaan ja wakawasti, mutta ne oliwat

täsmällisiä ja opettawaisia. Tämän tähden oliwat heidän kaksi

tytärtänsäkin oppineet kunnioittamaan Jumalaansa, wanhempiansa ja

ihmisweljiänsä.

Semmoinen se sisarpari oli, joista Kaaperi toista kosi. Waikka Järkelän

isäntäwäki olikin niin kristillismielinen, ei kuitenkaan tuntunut

heille tekewän pahaa se, jos heidän wanhin tyttärensä, Mallu, tulisi

Kämälän emännäksi. Olihan arwo ja yhdenwertaisuus niin hywässä

sopusoinnussa, ja olihan Kämälän wanha isäntäwäki ollut Järkelän

parhaita ystäwiä. Tyttökään ei tiennyt asialle mitään estettä ja kun se

ensimäisen kuulutuksen kautta pitäjäläisten tietoon tuli, oli se

heidänkin mielestänsä ihan luonnollinen. Pitemmittä mutkitta pidettiin

häät, joiden loistawia yksityiskohtia en huoli erikseen ruweta

kertomaan.

Kaikkein kansalaisten silmät ja mielet oliwat nyt kääntyneet Kämälään

päin, sillä oliwathan paikkakunnan suurimmat arwot ja tawarat yhtyneet

yhteen. Olihan ikäänkuin koko pitäjän arwo olisi ollut jakaantuneena

tähän asti kahteen ryhmään, nyt ne oliwat yhdistyneet; eikö ollut syytä

yleisöllä muutoksia odottaa? Ja muutoksia tulikin, waikkei semmoisia,

joita he oliwat aawistaneet.

Kämälän Kaaperi oli nyt itse isäntä, warakas isäntä; sen tiesiwät

muutkin, mutta hän wielä paremmin. Tämän arwonsa tunnossa luuli hän

käsittäwänsä, ettei hänen ulkonainen elämänsä ollut hänen itsensä

weroinen. Pienuudesta pitäin hänessä ilmestynyt halu pääsi nyt täyteen

waltaan. Ennen oliwat wanhemmat häntä hillinneet tämmöisistä

mielipiteistä, mutta nythän hän oli wapaa, itsenäinen mies, jonka ei

tarwinnut kenenkään käskystä tahi kielloista laskea mitään lukua.

Hänestä alkoi tuntua siltä kuin se olisi hirmuisen wäärin, että hänen,

niin warakkaan ja arwokkaan miehen, pitäisi olla, elää ja asua niin

yksinkertaisissa oloissa kuin paikkakunnassa tapana oli. Kaikki nuo

ulkoa päin tulewat muodit ja elämän tawat miellyttiwät häntä ja niitä

mietti hän yöt ja päiwät. Sillä tawoin rupesi karkea sarkanuttu

tuntumaan hänestä liian törkeältä ja epäkäytännölliseltä hänen arwoonsa

ja waroihinsa katsoen.

Hän oli katsastanut ja tarkastanut jo kauwan herrassäädyn hienompaa

elämää ja heidän pukujansa. Ja kun hänen luonteensa oli siihen suuntaan

taipuwainen, rupesi hän heidän elämänsä tapoja pitämään esikuwanansa,

lukuunottamatta wähääkään sitä, mikä oli wälinä heidän ja hänen

sisällisen ihmisen kehityksellä. Päälliseksi oli hänen omien

säätyläisiensäkin joukkoon ilmestynyt semmoisia, mitkä oliwat

toteennäyttäneet, että hekin woiwat elää herroiksi, niinkuin ennen on

jo mainittu.

Tämä tunto juurtui Kämälän Kaaperissa aiwan pian täydelliseksi

pyrinnöksi. Hänen nuori, siweä ja siiwoluontoinen waimonsa koetti häntä

hiljoilleen muistuttaa ja hillitä tuommoisista turhista mielipiteistä,

mutta mitäpä se autti, koska Kaaperi itse oli isäntä ja tunsi itsensä

arwon alentuwan näin wanhanaikaisissa oloissa. Ensimmältä tyytyi hän

waimonsa kehoituksesta siihen, että kuljetti sarkansa kaupungin

wanutuslaitoksiin, siellä karwattawaksi, painettawaksi, silitettäwäksi

ja kiilloitettawaksi. Ensi aikoina tyydyttikin tämä hänen

kunnianhimoansa ja hienouden haluansa, mutta kauwan ei sekään

riittänyt, sillä waikka kotimainen, kotitekoinen waate olikin näin

siistitty ja kiilloitettu, tuntui se kuitenkin hänen mielestänsä

karkealta ja arwoa alentawalta.

Eräänä päiwänä nähtiin Kaaperin seisowan erään maakauppiaan puodissa.

Siinä hän tarkasti kaikki waatewarastot, waliten itsellensä

mieluistansa waatetta uudeksi pukineeksi. Oli niin hullusti, ettei

kauppiaan waatepankoissa ollut mitään werkoja eikä trikoita, sillä kun

ei niitä paikkakunnassa paljon kysytty ei hän niitä arwannut hankkia.

Kuitenkin koki hän ahkerasti mättää Kaaperin eteen niitä

waatetawaroita, mitä hänellä oli; niiden joukossa oli kalikoo nimistä

waatettakin eräs pankko.

"Mitäs tämä maksaa kyynärältä, tämähän kiiltää niin wiinisti?" kysyi

Kaaperi.

Kauppias sanoi hinnan.

"Tätä minä otan----sepä nyt helppoa on... Paljonkohan tätä waatteisiin

menee...? Jopa se on helppoa.

"Herrat sanowat waatteensa maksawan niin paljon, eiwätkä ne ole

hetikään näin wiiniä; pankaa minulle tätä, minä maksan ja jaksan",

sanoi Kaaperi.

"Senhän minä kyllä tiedän", sanoi kauppias, mitata hutkien

kalikootansa.

Seuraawana pyhänä nähtiin Kaaperin seisowan kirkkomäellä uudessa

kalikoopuwussaan. Erillään muista käänteli ja wäänteli hän itseään

puolelle ja toiselle, ikäänkuin hän olisi tahtonut itseänsä näyttää

jokaiselle joka puolelta, sillä olihan hän nyt "wiinimpi" kuin kukaan

muu kansalaisensa. Totta kyllä on, että kaikki ihmiset näkiwätkin hänet

ja huomasiwat hänen tarkoituksensa, mutta jos he toisin ajatteliwat

kuin Kaaperi, siihen ei woi kukaan mitään.

Joku Kaaperin ystäwä ilmoitti hänelle, että nuo hänen hienot waatteensa

oliwatkin waan halwasta wuoriwaatteesta tehdyt ja että ihmiset niillä

naurawat. Tästä ilmoituksesta säikähti Kaaperi niinkuin käärmeen

pistosta. Hän ei suinkaan ollut tuolla uudella puwullansa tarkoittanut

sitä, että ihmiset hänellä nauraisiwat, waan että he kunnioittaisiwat

ja antaisiwat hänelle arwoa. Oitis kääntyi hän ystäwänsä puoleen

kysymyksellä, mitä hänen olisi tehtäwä?

"Sinun tulee laittaa arwokkaammat waatteet, kuin nuo kalikootaset owat,

semmoiset, joille eiwät he woi nauraa", ohjasi ystäwä.

Muuta ei tarwinnut. Kaaperi lähti heti ajamaan kaupunkiin. Sinne

päästyänsä haki hän erään kauppapalwelijan, joka oli ennestään hänelle

tuttu. Tätä hän pyysi awuksensa, walitsemaan hänelle kelwollista

waatetta. Tiettyhän se, että kutsuttu ilolla suostui esitykseen.

Yhdessä sitten lähdettiin muotimakasiiniin ja sieltä walittiin hienon

hienointa werkaa Kaaperille waatteukseksi.

Hänen kanssaan joutuiwat nyt waatturit ja kankurit pahempaan kuin

pulaan. Hänen waatteissaan ja kengissään ei saanut tästälähin olla

ainuttakaan ryppyä eikä poimua; yhtään tilkkua ei myös saanut missään

waatteessa olla. Tämän tähden saiwat waatturit ratkoa työnsä senkin

seitsemään kertaan, sämpätä työnsä ja waatteen, sillä täytyipä heidän

leikata useinkin kieluskansa täydestä pietimestä, huolimatta siitä,

mitä siitä jäljelle jäi. Kengät ne taasen tuliwat milloin liian suuria

tahi pieniä; milloin niissä oli liian korkeat, milloin liian matalat

kannat; milloin ne oliwat liian suorat tai wäärät ja herra ties mitä

wikoja waatteissa ja kengissä milloinkin oli, mutta wikoja niissä waan

oli.

Tällä tawalla pääsi Kaaperi siihen tilaan, johon ei wielä yksikään

paikkakuntalainen ollut päässyt. Hän oli nyt parhaiten pyntätty mies,

mikä ikinä niillä seuduin oli nähty: edellä pappia, nimismiestä ja

lukkaria. Wilpitön ja yksinkertainen kansa katseli kummastuksella tuota

wiratonta herraa ... no, olihan hänellä waroja--senhän kaikki tiesiwät

mutta minkä wuoksi hänen juuri noin piti olla, koskapa monella

muullakin oli heidän säädyssään rikkauksia, eipä wielä oltu tuommoista

nähty?----Kummitus--ei kuin arwoitus jäi heiltä selittämättä.

Kun Kaaperi oli tällä tawoin saanut mainetta waatteuksensa puolesta,

alkoi hän luoda silmäyksiä taloudenkin puoleen. Että heidän talonsa oli

paikkakunnan uljaimpia, sen hän kyllä tiesi, mutta se ei ollut

kuitenkaan hänen mielestänsä semmoinen kuin sen olla olisi pitänyt,

noin tuommoinen ajan waatima ... ei ainakaan kartano.

Talossa oli pari jykewää asuinhuone=riwiä, niinkuin paikkakunnan

wankoissa taloissa oli tapana rakentaa. Toisessa asui perhe kaikkine

palkollisineen ja wäkineen, mutta toinen oli rakennettu suotta,

tarpeetta, noin waan talon ja kartanon kaunistukseksi. Tämän tähden ei

siinä ollut mitään tulisijoja, eikä sitä käytetty mihinkään asumukseen;

ainoastaan kesäisinä aikoina makasi näissä lämmittämättömissä suojissa

talon palwelus= ja palkkalaiswäki.

Huomattuaan siinä yhdenkaltaisuuden muiden kanssa, rupesi Kaaperi siitä

huolestumaan. Olihan hän muussakin suhteessa etewämpi muita

säätyläisiänsä, miksei hän woisi asumuksensakin puolesta niin olla.

Tämän aatteen waiwaamana käweli hän usein kartanonsa ympäristöllä,

miettien, mitä tässä suhteessa olisi tehtäwä.

Niinkuin jo on mainittu, sijaitsi Kämälän kartano waltawan wirran

äyräällä. Suuri ja mahtawa maakunta piti talwikauden talwitietä tuota

wuolaan wirran uomaa myöten. Useinkin yhtämittaisena jonona kulki siinä

matkustajia monet tunnit peräkkäin, wieden kaupunkiin wiljaa, terwoja,

puita, woita, parkkeja, ja tuoden sieltä tullessaan suolaa, terästä,

rautaa ja minkä mitäkin wälttämättömiä maanmiehen tarpeita. Onhan

tiettyä, etteiwät nuo matkustajat malttaneet olla kulkiessaan

tuppisuina, sillä pitkän matkan waiwat opettiwat heidät hakemaan ilon

itsestänsä. Tämän wuoksi ottiwat he tarkkaan waariin kaikki esineet ja

etenkin huomattawat epäkohdat; nepä tuliwat useinkin heidän waiwainsa

liewennykseksi ja ilonsa aineeksi.

Tämmöisellä hetkellä eräänä warhaisena talwisena aamuna oli Kaaperi

taasenkin ulkona tarkastamassa kartanoansa ja miettimässä mitä olisi

tehtäwä. Pitkä matkustaja=roikka kulki juuri nytkin siitä siwuitse.

Tyyni pakkasaamu oli raikea ja läpäisewä. Rekien rotina ja kaikenlainen

touhu matkustajain kesken waikutti sen, ettei heidän keskensä pientä

puhetta kuultu. Sentähden koetti itsekukin reestä rekeen, kuormasta

kuormaan sanoa sanottawansa niin korkealla äänenpainolla, että se

kuuluisi koko matkueen yli, ja sittenkin pelkäsiwät he, ettei se

kuuluisi mihinkään.

"Kuuleppa, Risto...! Katsopas! Tuossa talossa ei toisen pytingin

katolla ole torneja ensinkään", huudahti muudan matkamies towerilleen,

osoittaen kädellänsä Kämälää kohden.

"Eipähän, näemmä, ole, mikä hänessä siinäkin lienee?" sanoi

huomautettu.

"Mikäkö syynä? selwähän se asia on", puuttui kolmas puheeseen.

"No mikä...? Anna kuulla", sanoiwat toiset uteliaat.

"Talossa on siksi pieni asunto, etteiwät he tarwitse tuota toista

rakennusta asuakseen; se on tyhjänä korskana waan ... siinähän se on

koko asia", sanoi selittäjä.

"No, on sitä ylpeyttä jos jonkinlaista", arweli joku.

"Älä muuta, äläkä toista", sanoi siihen eräs wanhanpuoleinen

matkatoweri.

Niin sitä mentiin kylän läpi, tehden arwosteluita kaikista, mikä waan

silmään pisti.

Kämälän arwostelijat eiwät luulleet puheensa kuuluneen kenellekään

muille kuin heille itselleen, mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä

Kaaperi kuuli jokaisen sanan.

"Wai niin! Wai on niin pieni asunto, ettei tarwitse molempia

huoneriwejä asumukseen ... semmoisiako ihmiset meidän talosta

ajattelewat? Odottakaapas, kyllä minä korjaan tämän epäkohdan, sillä

minä en salli, että minusta ja minun talostani huonosti ajatellaan,

koska kylläkin käsitän tehtäwäni ja olen paljon etewämpi kuin moni

muu", mutisi Kämälän nuori isäntä itseksensä.

Jotenkin tyytymättömänä, kärtyisenä ja käskewänä palasi hän tuolta

tarkastusretkeltänsä kotiinsa. Oli siksi wielä warhainen, ettei wäki

ollut kerinnyt mennä töihinsä.

"Renki Matti sawea nostamaan, Kalle noutamaan hiekkaa ja pikku Mikko

menköön käskemään muurarin tänne ... oletteko kaikki ymmärtäneet?"

määräili nuori isäntä.

"Kyllä, kyllä, isäntä, mutta mitä nyt muurausaineilla ja muurarilla

tehdään?" sanoi renki Matti wiattomuudessaan ja astui lähemmäksi

isäntää.

"Sinun asiasi ei ole sitä tietää ... tee sinä waan, mitä käsketty on",

sanoi Kaaperi jotenkin tylysti.

"Kyllä, isäntä", sanoi Matti; hän lähti ja samoin muutkin käsketyt.

Ne työmiehet, jotka eiwät wielä olleet saaneet määräyksiä päiwän

tehtäwistään, saiwat nyt käskyn ruweta rakentamaan rantapytingin

wuolien päälle lawoja ja telineitä tornien perustamista warten. Mitäpä

siinä oli: käydähän käsketyn pitää.

Tuota pahaa ja ikäwää tornitonta asiaa oli nyt auttamassa kaikki talon

työwoimat. Telineitä salwettiin, sawea, hiekkaa ja tiiliä wedettiin,

aineitten kylmettymisen estämiseksi kiehui kodan muuripata piikojen

toimesta myötäänsä, muurari muurasi niin että talwi=ilmallakin hiki

päältä lähti----mitä, kyllähän wäkewällä waltaa on ja "saahan ruoka

syöpiä, helisewä hyppääwiä". Pian oli rantapytingin katollakin kolme

komeaa tornia--walhetornia.

Kun nämä oliwat walmiina korkean rakennuksen harjalla töröttämässä,

meni taasenkin isäntä aamuhämärässä kuuntelemaan, mitä matkustawaisilla

olisi nyt sanomista. Juuri kun hän oli paikoillensa asettunut, tulikin

samassa pitkä matkustajajono.

"Tuossahan taloa on ... katsopas, Jussi, tuonne törmälle päin", kajahti

raikkaan aamu=ilman halki eräs ääni matkustajajoukosta.

"Onpahan, näemmä. Semmoisia ei kaswa joka mättään juuressa", wastasi

huomautettu.

"Kaksi tuommoista asuinriwiä!"

"Kunhan ei waan kumpikin olisi eri talo."

"Eikä ole, koska ei ole rannassa muuta kuin yksi awannon wiitta."

"Mutta jaksaakin pahuukset."

"Eiköpä ne jaksane... Minä olen kauwan kuullut, että Kämälä on rikas

talo."

"Kämäläkös tuo on?"

"Kämäläpä tietenkin ... kyllä minä kaikki tiedän", sanoi toinen

itseluottamuksella.

Tyytywäisenä palasi nuori isäntä tarkastusretkeltään. Hän oli päässyt

tarkoituksensa perille, sillä eihän nyt siwu=kulkijat olleet taloa

arwostelleet joksikin pieneksi taloksi.

Jotkut kyläläiset oliwat huomanneet tuon Kämälän nuoren isännän

ulkokullaiset hankkeet, waikka hän olikin koettanut niitä panna toimeen

muiden huomaamatta. Uskaliaammat heistä koettiwat warowasti muistuttaa,

kuinka turhaa ja arweluttawaa toki tuommoinen luulotteleminen on, mutta

mitäpä niistä oli, sillä semmoiset saiwat tuolta ylewältä ja aikansa

edellä olewalta nuorelta isännältä tuhman nimen, jos ei aina edestä,

niin ainakin takaa.

Tämän jälkeen alkoi nuori isäntä kääntää huomiotansa kotinsa

sisällisiinkin oloihin. Ne eiwät olleet hänen mielestänsä semmoiset

kuin niiden olisi pitänyt olla, sillä olihan hän nähnyt herroilla

parempiakin. Puhdas huone, puhtaat pöydät, penkit, lawitsat ja tuolit

rupesiwat hänestä näyttämään kowin talonpoikamaisilta ja

jokapäiwäisiltä. Sentähden rupesi hän miettimään, kuinka saisi

huoneensa "wiinimmäksi" ja mikäpä oli saadessa; olihan tahtoa ja

waroja. Muotimaalarit ja tapisieraajat haettiin heti kaupungista. He

tietysti tekiwät rahan ja hywän saran edestä työtä, joka kait kelpasi

Kämälän Kaaperillekin, mitä sitten muille. Kun he oliwat työnsä tehneet

ja palkkansa saaneet, eipä paikkakunnassa oltu moista huonetta ennen

nähty. Kauniit tapeetit rantuisina ja kuwiollisina laskeutuiwat laesta

lattiaan saakka Kämälän isossa tuwassa ja moni, joka sinne sisälle

astui, ei woinut käsittää, kuinka saumat oliwat niin mestarillisesti

yhteenliitetyt, ettei niitä ensinkään eroittanut; näytti siltä kuin

yhtämittainen taiwaallinen puku olisi laskeutunut Kämälän ison tuwan

mustuneille seinille. Nokinen katto oli myöskin saanut uuden werhon;

siihen oli, näette, pingoitettu walkoinen paperi, niin sileä ja

rypytön, jotta olisi luullut sen kerralla pyyhäistyksi. Entinen

tiilitakka oli saanut poistua ja sen sijalla seisoi kikawalkea

kaakelitotto. Uusia, muodinmukaisia huonekaluja oli ilmestynyt huoneen

seinänwierustoille, semmoisia, joita ei oltu ennen nähty. Ne oliwat

kiilloitetut niin kiiltäwiksi ja jokaisen esineen etusiwulla kiilsi

kullatuilla kirjaimilla Kämälän isännän ja emännän nimi; huoneen

sisustuksen täydensi wielä katosta riippuwa kristallinen

kynttiläkruunu----. Kummako se Kämäläisille oli, jos tupa oli muuttunut

ihanaksi saliksi?

Hellänä puolisona ja perustuen hänessä wallitsewaan uskonnolliseen

käsitteeseen, koki emäntä nytkin usein muistuttaa isäntää tuosta

turhasta kiiltopyrinnöstä, sillä hän oli kotikaswatuksessa saanut aiwan

toisenlaiset käsitteet ihmisen elämän tarkoituksesta. Mutta Kaaperin

mielestä oli hänen waimonsa muka paljon jäljellä hänestä itsestänsä,

tuommoisia wanhanaikaisia ihmisiä, jotka eiwät nykyaikana enään kelpaa.

Tämän tähden katsoi Kaaperi ylön siweän emäntänsä oikeutetut

muistutukset ja wastasi niihin waan kuiwakiskoisesti: "ethän sinä niitä

ymmärrä".

Nyt ei isäntä enää ollut tawallisten säätyläistensä kanssa waan rupesi

ahkerasti etsimään herraswäen seuraa. Kutsumatta tunkeusi hän heidän

piiriinsä, katsomatta sitä, oliko hän terwetullut wai ei. Useinkin

tuntui Kaaperi siellä liialta otukselta, mutta siitä huoli hän wiisi;

hän oli kylläkin tyytywäinen ja kiitollinen, kun sai siellä edes olla

sieltä pois tuppaamatta. Pian ei tämäkään Kaaperin mielestä enää

riittänyt. Ahtaalta rupesi hänestä tuntumaan oman pitäjän siwistynyt

piiri. Yhä useammin alkoi hänellä olla asiaa kaupunkiin ja

markkinoille. Niissä käydessänsä wietti hän iltansa rawintoloissa,

sillä olihan siellä olewa elämä hänen mielestänsä niin wapaata ja

"wiiniä". Siellä luuli hän olewan elämän ja siwistyksen keskipisteen,

johon kaikki hienous kokoontui--. Karsaasti siellä moni Kaaperia

katsoi, Mutta katsoipa moni lempeästikin----niin: olipa hänellä

suosijoita sen mukaan kuin joku häntä tarwitsi.

Kaaperi ei ollut mikään juoppo, sen hän itse ja muutkin hywin kyllä

tiesiwät; hän oli waan noin tuommoinen, miten milloinkin asiat

waatiwat: iloinen iloisten ja itkewä itkewäisten kanssa. Noista

ylpeistä salonkiherroista ei hän wälittänyt mitään, sillä tiesihän hän,

että häntäkin tässä matoisessa maailmassa tarwitaan; puolentoista weron

isäntä, pätyä lakkarissa, sehän jotakin toki painoi hienossakin

waakakupissa. Rehewinä rehmiwätkin rawintolaherrat juomapöydän ääressä,

ikäänkuin eiwät he olisi ketään suwainneet eikä tarwinneet; heitä

kumarrettiin, heille tarjottiin ja annettiin empimättä. Mutta eipä nuo

toisetkaan niissä tilaisuuksissa olleet niinkään takapajulla kuin

luultiin, sillä olipa Kaaperi joukossa, joka rahattomain kohdat

korjasi. Pöydän luona hekin hääriwät, eiwätkä suurin wälittäneet,

waikka heitä joskus wankoilla kyynäspäillä nyrmittiinkin syrjään, sillä

tiesiwäthän he sen, että joukossa on mies, joka woi maksaa, niinkuin

moni muukin, ja niinhän sitä elettiin waan herroiksi yhtä möyhyä ja

Kaaperi oli mies niinkuin kaikki muutkin, sillä maksoihan hän omasta ja

muiden puolesta.

Mitäpä siitä, jospa Kaaperin päätä wähän paukuttikin aamusin

majatalossa ylösnoustessa, sillä eihän illallinen seura suinkaan ollut

mikään huono seura--siwistynyt--siwistyneempi seura, kuin heidän

paikkakuntalaisensa osasiwat aawistaakaan; pitihän sitä kokea kannattaa

edelleenkin--mitäs tyhmät ymmärtäwät, jotka owat niin takapajulla.

Noilla kaupunkiretkillänsä oli Kaaperi tullut huomaamaan, että suurin

osa kaupungin herroista oliwat naimattomia ja sen johdosta niin wapaita

ja itsenäisiä. He eiwät olleet tohwelin alla ja nauttiwat nyt

wapauttansa, jonkamoista ei yksikään welwollisuuksien alle sitoutunut

woinut nauttia. Kun joku seuramies ilmoitti, että hänen olisi meneminen

kotiin, jossa waimo ja lapset häntä odottawat, niin tämmöisistäkös

muistutuksista nämä naimattomat herramiehet rähähtiwät nauramaan,

wertaillessaan tuohon orjuuteen omaa onnellista ja wapaata naimattoman

miehen elämää.

Tämä teki Kaaperiin sywän waikutuksen. Hän koetteli ajatella päänsä

ympäri, oliko hän tehnyt oikein tahi wäärin kun hän oli nainut.

Luontoperäinen taipumus ja yleinen kansan tapa oliwat häntä siihen

pakoittaneet ja olihan se tuntunut niin hywältä--ihan luonnolliselta ja

oikealta; mutta kaupungin herrathan oliwat lausuneet ja elämällänsä

näyttäneet aiwan päinwastaisia ajatuksia, mitä hän oli tuntenut ja

ajatellut, ja hehän oliwat kai oikeassa, koska oliwat niin "wiinejä" ja

siwistyneitä, oikein oppineita, wiisaita ja ajattelewaisia ihmisiä.

Kuta useammin Kaaperi käwi kaupungissa, sitä kärtyisempänä palasi hän

aina sieltä. Hänestä rupesi todellakin tuntumaan kodin käskewä ja

kutsuwa woima liian rasittawalta ja ahtaalta, ja lempeän waimonsa

oikeutetut muistutukset elämän welwollisuuksista rupesiwat hänen

mielestään tuntumaan pelkiltä parjaamisilta, semminkin kun ei waimonsa

hänen korkeammista siwistyspyrinnöistänsä muka mitään ymmärtänyt. Tämän

tuntonsa woimasta hän useinkin kaupungista palattuaan puheli

waimollensa tästä muka elämänsä suurimmasta hairahduksesta; eipä edes

huolinut olla waiti, waikka wieraita oli sitä kuulemassa.

Kerrankin, kun hän taas oli kaupungista palannut, huomasi wieraaksi

tullut naapuri hänen olewan pahalla tuulella ja kysyi siihen syytä.

"Tässä käypi mureheksi kun noita lapsia tulee niin paljon--; mikä ne

kaikki jaksaa elättää", sanoi isäntä.

"Kuinka paljon niitä sitten nyt jo on?"

"Kolme, ja jos niitä wielä tulee lisää, mihin sitten joudutaan?" sanoi

Kaaperi heikon waimonsa kuullen, joka tuskin oli lapsiwuoteestansa

noussut.

Waimon kädet walahtiwat ikään kuin herwotonna alas. Hän huohotti ja

hengitti niin raskaasti, että rinta aaltoili kuin myrskyn käsissä

riehuwa meri.

"Tuo meidän isäntä on niin kummallinen", sanoi nuori, kaunis emäntä ja

poistui wapisewana ulos kamarista.

* * * * *

On kulunut aikaa useampia wuosia ja aikahan tekee muutoksia ihmisten

elämässä ja muutoksia oli se tehnyt Kämälässäkin. Kämälän isännän ja

emännän wanhimmat lapset, tyttäret, oliwat kohta aika=ihmisiä ja isäntä

ja emäntä oliwat nyt aiwan yksimielisiä kaikissa pyrinnöissään. Tätä

muutosta oli olleet monet syyt rakentamassa, mutta erittäinkin yksi.

Lasten kaswaessa oliwat Kaaperin nurkumiset naimiseen menostaan ja

perillisten karttumisesta kokonaan jääneet pois, kun hän niistä oli

löytänyt uuden ylpeilemisen aiheen. Hänellä itsellänsä oli muka

siwistystä, siewyyttä, rikkautta ja arwoa enemmän kuin yhdelläkään

muulla paikkakunnassa. Tottahan hänen lapsensakin oliwat parempia kuin

muiden ihmisten lapset.

Eräänä kertana kutsui isäntä emännän puheillensa ja rupesi selittämään,

kuinka heidän nyt muka pitäisi ruweta kaswattamaan lapsiansa arwonsa

mukaisiksi. Kun emäntä tämän kuuli, ei hänen ilollansa ollut rajoja.

Pitkällinen erimielisyys oli tehnyt elämän hänelle raskaaksi ja

sietämättömäksi, mutta nyt näytti uusi parempi elämä alkawan, kun

miehensä alkoi huolia heidän lapsistaan eikä enää katsonut niitä

kuormaksi. Emäntä kiepsahti miehensä kaulaan ja siinä hän sitten

nyyhki. Woi kuinka onnelliseksi hän nyt tunsi itsensä.

Iloissaan ei hän huomannutkaan, että taas uusi turhamaisuus puhui hänen

miehensä suusta; päinwastoin oli häntä helppo saada itsekin uskomaan

heidän lapsensa olewan parempia kuin muiden, ja siis eri tawalla

kaswatettawia.

Heti huomenna annettiin yksissä tuumin lapsille kielto, etteiwät he

saisi tästä puoleen seurustella kylän toisien lasten kanssa. Samassa

selitettiin heille heidän olewan niin paljon parempia ja rikkaampia

toisia lapsia, ettei heidän sowi olla niiden parissa, joilta eiwät

oppisi muuta kuin raakoja ja siwistymättömiä tapoja.

Kylän lapset oudostuiwat tuota, kun heidän leikkikumppaninsa niin äkkiä

heistä erkaniwat. Ikäwissään tuli moni heistä Kämälään kutsumaan lapsia

yhteisiin leikkeihin ja tiedustelemaan syytä tähän ikäwään juttuun.

Mutta isäntäpä ja emäntä eiwät kärsineetkään noita kutsumattomia

wieraissa käymisiä. Kowin kourin sysiwät he kylän lapset käsipuolesta

armotta owesta ulos, samassa muistuttaen, että jos he kerran

wielä tulewat, niin kyllä kai saawatkin nähdä; menipä isäntä

siwistyttämis=innossaan niinkin pitkälle, että lyödä kopsi kylän

lapsia, kun he kuitenkin rohkeniwat tulla Kämälään.

Ennen on jo mainittu, että Kämälän isäntäwäen wanhimmat lapset oliwat

tyttäriä; Liila oli wanhimman ja Alma häntä nuoremman nimi; wanhin

läheni wiittätoistansa ja nuorempi kolmeatoista.

Selwästi jo huomattiin, että heistä muodostuu kauniit neidet ja tämäpä

se isän huomionkin heidän puoleensa oli kääntänyt.

Heille ruwettiin nyt laittamaan senkin seitsemänlaisia herraswäen

malliin tehtyjä rimsuja ja rämpsyjä. Tätä siwistyttämistä tekiwät

wanhemmat niin suurella innolla, ettei kowin pitkää aikaa kulunut,

ennenkun tyttö=raukat oliwat ahdetut niin täyteen kaikenlaisia

hetaleita ja sotkaleita, ettei wiimein tiennyt, oliwatko he selin waiko

päin. Heitä opetettiin käwelemään lyhyillä askelilla, siewästi

terwehtimään ja niijaamaan wieraille kauniisti, aiwan niinkuin

herraswäetkin tekewät.

Itsekukin hywin kyllä arwaa, minkälaisen waikutuksen tämänkaltaiset

wanhempien toimenpiteet ja neuwot lapsiin tekewät. Turhamielisyys,

ylpeys ja muiden ihmisien ylönkatse juurtui wanhempainsa istuttamana jo

aikaisin lasten sydämiin ja alkoi siellä turmelewan waikutuksensa. Pian

huomattiin heissä ankara itsekkäisyys ja itserakkaus. Ei kauwan

wiipynyt, ennenkun tyttäret oliwat täydellisiä itsensä ihailijoita.

Heidän ainoaksi työkseen tuli nyt itsensä koristeleminen, melkoinen

aika kului heiltä peilin edessä jolloin he kiherteliwät, käherteliwät

ja nutturoitsiwat hiuksiansa--; wäliaikoina kursiwat he itselleen

kaikenlaisia rimsuja ja röyhelöitä.

Heillä ei ollut koskaan mitään seuraa, sillä he katsoiwat muita ylön ja

muut heitä. Jos he jossakin liikkuiwat, kylässä tai kirkossa, oliwat he

aina yhdessä, ikäänkuin toinen toisensa täytteenä, kussa Liila oli,

siellä oli myös Almakin. Itsestään on arwattawa, etteiwät he olleet

säätyläistensä samanikäisiä tyttäriä näkewinänsäkään. Jos joku näistä

kysyi heiltä jotakin, wastasiwat he päätänsäkään kääntämättä kuiwasti:

"on" tahi "ei" ja siinä se sitten oli. Mutta jos joskus onni sai aikaan

sen, että he kulkiessaan sattuiwat tapaamaan jonkun pitäjään

herraswäestä, niijasiwat he niin siewästi, samassa sima= ja hymyhuulin

ujosti ja kainosti sanoen hywän päiwän. Kun niin sattui, että he

tapasiwat jonkun herraswäen neitoja, tuppasiwat sisarukset hänen

seuraansa ja nytkös he mielestänsä ylewiä oliwat, kun saiwat käwellä

siwistyneitten kanssa. Semmoisissa tapauksissa katseliwat ja

wilkuiliwat he ympärillensä, nähdäksensä, huomasiko kukaan, kuinka

ylewiä ihmisiä he toki oliwat. Usein sisarusten käwelykumppanit

katsoiwat toisiansa silmiin, samassa nauraa wirnauttaen, ei kuitenkaan

ääneen, mutta noin waan siwistyneesti hiljakseen. Tämmöisestä

siwistyneiden kielestä eiwät kuitenkaan sisarukset ymmärtäneet mitään,

sillä he luuliwat, että niin sen piti olla.

Kotiin tultuaan kertoiwat tytöt wanhemmillensa kaikki retkensä waiheet,

kuinka sen talon Maija ja tuon talon Kaija oliwat taasenkin

tunkeentuneet heidän seuraansa, mutta kun he antoiwat heille kylmiä

wastauksia eiwätkä luoneet heihin ainoatakaan silmäystä, oliwat ne heti

luokkauneet pois. Jos he oliwat saaneet käwellä herrasneitien parissa,

kertoiwat he liioittelemalla, kuinka ystäwällisiä ja höylejä nämä

oliwat olleet ja kuinka ne oliwat hartaasti kutsuneet heitä kotiinsa

seurustelemaan ja käwelyretkille heidän kanssaan.

Mielihywällä kuunteliwat wanhemmat tytärtensä kertomuksia ja

ylisteliwät heidän wiisauttansa ja kauneuttansa, ja yhä enemmän tuliwat

he wakuutetuiksi, että heillä oli siwistyneitä lapsia.

Isäntä ja emäntä huomasiwat nyt, ettei se sowi ensinkään, ellei ruweta

kutsumaan useammasti kuin tähän asti pitäjään herraswäkeä heille

wieraiksi. Tyttäretkin owat jo aikaisia ihmisiä ja siwistyneitä, he

tarwitsewat siwistynyttä seuraa.

Näitä miettiessä ja tuumiessa huomasi isäntä, ettei heillä ollut wielä

kaikki niinkuin olla pitäisi. Hän oli herrastaloissa käydessään nähnyt,

että useankin niiden salin pöydällä oli kasoittain kirjallisuutta;

wieläpä niitä oli hyllyillä ja kaapeissakin; sanomalehtiä oli myös.

Minkälaatuista tuo kirjallisuus sitten oli, siitä tiesi Kaaperi aiwan

wähän. Syy tähän tietämättömyyteen oli selwä: Kaaperi ei monasti ollut

katsonut koko elämässään minkään kirjan sisään, sitä wähemmin niiden,

joita hän oli nähnyt herrastalojen pöydillä. Alunpitäin oli hän ollut

niin kankea lukemaan, että hädin tuskin ripille pääsi, ja sen jälkeen

unoutti hän senkin wähän taitonsa niin ettei saanut luetuksi muutoin

kuin kehnosti tawaamalla ja silloinkin usein nurin päin.

Waikka siis isäntä selwästi tunsi, ettei hänellä itsellään suinkaan ole

mitään kirjallisuuden tarwetta, piti hän sen hankkimisen heidän

taloonsa kuitenkin sangen tarpeellisena, muun kotiwäkensä ja wierasten

wuoksi. Sillä mitä esimerkiksi sanoisiwat ja ajattelisiwat

herrassäätyiset wieraat, kun ei talon pöydällä olisikaan mitään

hupaista ja siwistäwää lukemista.

Oitis rupesi Kaaperi tuota tuntuwaa puutetta poistamaan. Asiantehden

lähti hän kaupunkiin ostamaan kirjoja. Siellä walitsi hän niitä oman

älynsä ja aistinsa mukaan. Hitaasti ja kauwan tawaili hän niiden

kirjojen nimilehtiä, joita kirjakauppias hänelle esitteli, mutta mikään

ei Kaaperille kelwannut ja yhden ja toisen pois pantuaan sanoi hän

wiimein: "Ei nämä kelpaa; ne pitäisi olla noin tuommoisia iloisia,

hupaisia ja hyödyllisiä".

Ikäänkuin kyllästyen Kaaperin hitaaseen ja pitkälliseen walikoimiseen,

toi kirjakauppias esille, noin pilanpäiden waan, Kokkikirjan,

Unikirjan, Arpukirjan, korttitemppujen selittäjän, Sibillan= ja Martti

Zadekin pojan ennustukset, Pitkän pienan ja Hookanan pojan nä'yt.

"Tämän hupaisempaa ja hyödyllisempää kirjallisuutta ei meidän

kirjakaupassa ole", sanoi kirjakauppias.

"Minkälainen niiden minkin nimi on?" kysyi Kaaperi hätäisesti.

Kauppias luetteli nimet.

"Ne minä otan. Meillä tarwitaan kokkikirjaa ja toiset tuntuwat niin

hupaisilta", sanoi isäntä ja niin ne kaupat syntyiwät. Puoli wäkisin

sai kauppias työnnetyksi wielä Kaaperille juuri painosta ilmestyneet

Kiwen Nummisuutarit, kehuen sitä kirjaa sangen wiehättäwäksi ja

hupaiseksi teokseksi. Samalla matkalla tilasi Kaaperi myös erään

sanomalehden, jota ei wielä ennen koskaan oltu Kämälässä nähty.

Kyllä nyt oli Kaaperilla, kotiin tultuansa, panemista salin pöydälle.

Hän sijoitteli kirjastonsa riweihin ja sanomalehdellä oli myös oma

paikkansa.

Isäntä tuli nyt hywin mahtipontiseksi tuon uuden, siwistäwän

kirjallisuutensa wuoksi. Hän ihmetteli, jopa surkuttelikin niiden

ihmisien tyhmyyttä, joilla ei ollut sanomalehtiä eikä muuta

kirjallisuutta, kun eiwät he ymmärrä seurata aikaansa eiwätkä hanki

itsellensä ajan waatimaa siwistystä. Päätänsä heiluttaen ja kädet

puuskassa selitteli hän ihmisille, kuinka hänellä on paljon uusia ja

hywiä kirjoja ja kuinka hänelle kulkee "awiisutkin".

Ei uusi kirjallisuus joutanutkaan kauwan Kämälässä joutilaana olemaan.

Warsinkin arpa= ja unikirjoille ei ollut monta joutilasta hetkeä.

Arpanappulat kalisiwat myötäänsä pöydällä; niiden onnenpisteitten

awulla tutkittiin hartaasti onnenpyörien numeroita ja etsittiin

wastauksia kaikille sydämen salaisille ja julkisille kysymyksille. Jos

ei saatu mieluisia wastauksia, mikä pakko niitä oli uskoa, kysyttiin

niin kauwan ja usein, että kyllä kai sanoiwat wiimein tottakin, aiwan

semmoista kuin oli toiwottu ja tahdottu.

Unikirjaa tarwittiin myös paljon. Olihan itsekukin wiime yönä nähnyt

niin merkillistä unta ja se tarwitsi selitystä. Ja olihan niitä nyt

huokea saada, kun oli käsissä niin hywä ja luotettawa selittäjä. Niin,

onhan ihmisellä niin paljon salaisia ja hartaita toiweita, jotka owat

kätketyt tulewaisuuden hämärän esiripun taakse, ja tänne tahtoiwat

Kämäläiset kirjainsa awulla kurkistaa.

Sillä tawoin kului heiltä aika hauskasti ja todellakin tuntuiwat uudet

kirjat heistä hupaisilta jopa hyödyllisiltäkin.

Wähitellen alkoi tämä taikamahti lewitä tiedoksi paikkakunnassa. Olipa

muillakin toiwoja ja uteliaisuutta ja hekin tahtoiwat tietää tulewan

onnensa. Joukottain rupesi nyt nuorta wäkeä pyrkimään Kämäläisten

ystäwyyteen, mutta aniharwalla oli se onni, että hän pääsi

tarkoituksensa perille, sillä sielläpä katsottiinkin tarkasti, ettei

waan taloon pääsisi semmoisia, jotka woisiwat turmella heidän lapsiaan.

Onnellisia ja arwossa pidettäwiä oliwat siis ne harwat tytöt ja pojat,

jotka pääsiwät Kämälän siwistyneiden ihmisien seuraan ja heidän

siwistystä tuottawan kirjallisuutensa ääreen. Hywä siellä oli olla,

niin wapaata, lystiä, iloista ja siwistyttäwää, ja siellähän sai tietää

niin paljon. Näissä tilaisuuksissa oli Kämälän wäki, isäntä, emäntä ja

lapset parhaina miehinä, samassa ohjaten ja neuwoen wieraita tuntemaan

ja ymmärtämään heidän ihmeellistä kirjallisuuttansa. Kun kyllästyttiin

arpa= ja unikirjaan otettiin korttitemput esille, tai luettiin noita

ennustuksia. Tällä tawoin tuli melkein koko kirjasto käytetyksi.

Nummisuutarit ja sanomalehti eiwät waan saaneet monta lukijaa.

Erään kerran tuli pitäjän kirkkoherra sattumalta Kämälään. Isäntä wei

hänet heti pöydän luona olewalle sohwalle istumaan. Talon kirjallisuus

oli pöydällä samassa hywässä järjestyksessä kuten ennenkin.

"Onhan teillä sanomalehdetkin", sanoi kirkkoherra, ottaen samassa

käteen erään numeron.

"On, kulkeehan meille awiisut; kuinkas sitä muuten ... enkä minä tiedä

mitä ne ihmiset ... kun eiwät ne awiisuja...?" sanoi isäntä

katkonaisesti; kai hän wähän ujosteli.

"Mitä pidätte tästä sanomalehdestä"? kysyi kirkkoherra.

"Noo, sota= ja ulkomaan asiat, ne owat hywiä ja tarpeellisia tietää,

tarpeellisia ja hywiähän ne owat", selitti isäntä.

"Entä muu sisältö?"

"En minä muusta paljon huoli; on niissä niin paljon joutawaakin", sanoi

isäntä.

"Esimerkiksi?"

"Esimerkiksi: mitä ne owat nuo kotimaan kuulumiset? Kenelle niistä on

hyötyä ja kuka niitä tarwitsee? minä tahtoisin tietää sen. Ne eiwät ole

muuta kuin paperin täytteeksi kyhätyitä loruja, sillä jotakinhan niihin

täytyy panna, kun ei piisaa oikeita asioita. Kyllähän noita noin

arwottomia ja jokapäiwäisiä asioita tietää ilman awiisuistakin

lukematta", arweli isäntä ja syljeskeli tiheään pieniä sylkitippoja.

"No, mutta onhan niissä pääkirjoituksiakin."

"Mitkä ne pääkirjoituksia owat?"

"Ne owat nämä ensimäiset pitkät kirjoitukset, joissa useinkin wedetään

julkisuuteen wallitsewia epäkohtia ja pyydetään saada niitä

korjatuksi", selitti kirkkoherra.

"Nekö ne pääkirjoituksia owat? Ne saisiwat mennä samaa tietä kuin

paikkakunnan kuulumisetkin. Pelkkiä loruja waan; kenelle niistä on

hyötyä? Tuossakin joku kehuu omaa tekemäänsä kirjaa ja oma kiitos

haisee", selitteli isäntä toimessansa.

Kirkkoherra otti isännän kädestä sanomalehden ja silmäsi sen

pääkirjoitukseen. Siinä oli kiittäwä arwostelu wasta ilmestyneestä

kirjasta. Nyt käsitti kirkkoherra, mitä warten isäntä oli tilannut

sanomalehden ja mitä hän siitä ymmärsi. Hän oli tilauksensa tehnyt sen

wuoksi, kun luuli niiden talossa olemisella saawansa kunniaa, mutta

niiden sisällyksen ymmärsi hän niin nurinpäin että tuossakin

osoittamassa kappaleessa luuli kirjan tekijän kirjoittaneen teoksensa

arwostelun ja niin kehuwan sen itseänsä.

Kun kirkkoherra huomasi, että turha on ruweta kiistelemään isännän

wääriä mielipiteitä wastaan, koetti hän saada jollakin tawalla kehittää

hänen ymmärrystään, että olisi jotakaan hywää saanut sanomalehdestä.

Sen wuoksi hän sanoi:

"Onhan niissä paljon kansallisia asioitakin!

"Mitä ne kansalliset asiat owat?" kysyi isäntä.

"Ne owat semmoisia kirjoituksia, joissa ajetaan suomalaisen kansan

asioita, puolustetaan sen etuja niinkuin suomenkielen oikeuksia ja

monta muuta semmoista", koetti kirkkoherra selittää.

"Enpä minä tiedä semmoisista. Kyllähän ne owat pitäwinään siitä aika

melua, mutta se on minun mielestäni tarpeetonta, aiwan tarpeetonta.

Sillä kyllähän se suomenkieli saapi sen, mitä se tarwitseekin kohti

melulla. Wieläpä ne owat taistelewinaan kielen hywyydestäkin, mutta

kyllähän tuota suomiriepua osaa puhua ja kirjoittaa kohtiopillakin",

arwosteli tuo mielestänsä wiisas ja siwistynyt isäntä sanomalehtä.

Kirkkoherra hyngähti ja hänen suunsa wetäysi hieman nauruun.

Tutaksensa isäntää perinpohjin, otti hän pöydältä Nummisuutarit ja

sanoi, ojentaen sitä isäntää kohden:

"Mistä tämän olette käsittäneet?"

"Ostinhan minä tuon", sanoi isäntä kuiwasti.

"Minkälainen tämä on mielestänne?"

"En minä tykkää koko Nummisuutareista, kaikkia sitä präntätäänkin;

eihän sekään ole kuin joutawa loru, tuommoista jokapäiwäistä waan",

selitteli isäntä tottuneena.

"Miksi sen sitten ostitte?"

"Luulinhan minä tuota paremmaksikin, kun sitä niin kowin kehuttiin,

mutta minun mielestäni ei se kehua kannata; kirjalainastoon minä

lahjotan koko wärkin", sanoi isäntä.

"Tätä pidetään kuitenkin parhaimpana kirjallisuutemme tuotteena",

rohkeni kirkkoherra muistuttaa.

"Pitäkööt waan, waikka katkismuksen weroisena, se ei minulle kuulu,

mutta minä en ainakaan sitä pidä, ja minä luulen olewani oikeassa.--

Onhan tässä parempiakin kirjoja ja nämä hupaisia owat", jatkoi isäntä

sitten ja nosti arpa= ja unikirjan esiin.

Kirkkoherra silmäsi niiden nimilehtiä ja taasenkin hyngähti hän ja

suupieli wetäysi nauruun. Hän ei katsonut kummankaan kirjan sisään.

"Olisi täällä muitakin kirjoja, haluttaisiko kirkkoherran niitä

katsella?" esitteli isäntä.

"Ei, kiitoksia, ei minun haluta", sanoi kirkkoherra.

Wiimeinen keskustelu teki niin ikäwän waikutuksen, ettei kumpikaan

towiin aikaan puhunut luotuista sanaa. Isäntä heilutteli itseään

lewottomasti ja syljeskeli pieniä sylkitippoja. Kirkkoherra istui

synkän ja miettiwän näköisenä ja puhetta ei waan syntynyt.

Kirkkoherra rupesi nyt tekemään poislähtöä. Kun isäntä tämän huomasi,

esti hän sen, sanoen kahwin kohta joutuwan ja kirkkoherra jätti

lähtönsä tuonnemmaksi.

Tämän nähtyänsä tuli isäntä nähtäwästi iloisemmalle tuulelle. Hänen

silmänsä säteiliwät ja suu oli wiehkeässä hymyssä. Hän oli koko ajan

odottanut, että kirkkoherra olisi kehunut heidän talouttaan ja elämänsä

komeutta, mutta kun ei kirkkoherra ollut mikään liehakoitsija eikä

imartelija, jäi se tekemättä. Isäntä oli sitä laatua, että kehu teki

hänelle sangen hywää ja jos ei wieras tahi wieraat sitä tehneet, teki

hän sen itse. Semmoista oli hänellä nytkin mielessä.

"Eikös meillä ole komea toimeentulo, wai mitä kirkkoherra arwelee?"

kysyä mäihäsi isäntä yhtäkkiä.

"Kylläpähän tässä toimeen tulee ja elää kelpaa", sanoi kirkkoherra ja

näytti ikäänkuin säpsähtäwän.

"Niinpä minäkin sen luulen", huudahti isäntä ja jatkoi: "Se on kumma

kun nuo ihmiset owat niin tyhmiä, etteiwät ymmärrä laittaa elämäänsä

hauskaksi ja hywäksi."

Samassa aukeni owi ja Liila toi kahwia. Hän astui kynnykselle ja niiata

lyykisteli kirkkoherralle senkin seitsemän kertaa. Hän oli puettu niin

narrimaisesti ja apinamaisesti, että kirkkoherra oikein kummasti

mielessään.

Kun liila oli kahwit kantanut ja poistunut, alkoi isäntä taasenkin

puheen.

"Kyllä sitä ei löydy monta tuommoista tyttöä kuin tuo meidän Liila on",

sanoi hän.

"Eipä kylläkään", sanoi kirkkoherra kylmästi.

"Ei sitä ole, se on tosi, enkä minä tiedä ... ja se on niin

hywä=oppinenkin. Herrasmamsellit käywät monta wuotta koulua, että

oppisiwat soittamaan ja Liila osasi soittaa heti, aiwan ihan

opettamatta. Ei tarwinnut mitään muuta, kuin nähdä kerran waan, miten

toinen soitti", pitkitti isäntä.

"Missä sitten teidän Liila soitti?" kysyi kirkkoherra.

"Kuulkaahan nyt. Liila oli tässä hiljakkoin minun kanssani kaupungissa.

Siellä oli eräs mies, joka kulki ympäri kaupunkia soittamassa.

Liilankin rupesi tekemään mieli koettaa. Me kuljimme hänen perässään

pitkin kaupunkia ja wihdoin maksoin minä wähän soittoniekalle, ja hän

antoi Liilankin koettaa; jumala auta--wannonkin minä sen--Liila soitti

yhtä hywästi kuin itse soittoniekka.--Enkä minä tiedä ... tottapa ne

herrasmamsellit lienewät paksupäisempiä kuin Liila, koska heiltä menee

niin monta wuotta, ennenkun oppiwat soittamaan", puheli isäntä,

käwellen edestakaisin lattialla ja syljeskellen; oikeinpa hän näytti

olewan haltioissaan, niin oli hän mieltynyt Liilansa soittotaitoon.

"Mikä soittokone se sitten oli?" utasi kirkkoherra.

"Se oli posilia."

"Kuinka? Posilia--mikä se on?"

"Ettekö te wielä tiedä, mikä posilia on? Se on semmoinen kone, jota

weiwistä wäännetään ja silloin siitä lähtee niin, niin koreaa peliä",

sanoi isäntä, kummastellen kun kirkkoherra ei tiennyt mikä posilia on.

"Wai niin. Se soittokone on kumminkin paljon erilaisempi, jota Liila on

weiwannut, kuin se, jonka soittamiseen herraswäen tyttäret niin paljon

oppia käywät", sanoi kirkkoherra kun huomasi että isäntä tarkoitti

posetiiwia.

"Mitähän noissa toki onkaan wäliä, ei paljon mitään. Se waan, että

toista kannetaan seljässä paikasta paikkaan, toinen on aina huoneessa

paikoillaan; toista weiwistä wääntäen soitetaan, toista waan sormin

näpsitään--noin, noin, noin waan", selitteli isäntä, wiputtaen

molempien käsiensä sormia, ikäänkuin hän mainiona soittajana olisi

juuri noussut soittamasta pianoa. "Takaanpa senkin, että posiliasta

lähtee paljon koreammat äänet kuin porttipienasta--; mitä se on? Tyhjää

lunkutusta waan", jatkoi hän sitten.

Kirkkoherra ei sanonut mitään isännän wääriin arwosteluihin. Yhä

selwemmästi huomasi hän, että oli turha tyhmyyttä wastaan taistella,

sillä isäntä ei uskonut mitään järjellistä puhetta, mutta piti waan

omat käsityksensä oikeina ja muiden wäärinä. Kaiken tämän wuoksi

taukosi puhe towiksi aikaa, mutta pian sai isäntä sen taasenkin

wireille.

"No se nyt on kumma--enkä minä tiedä, kun kaikki tykkääwät niin kowin

paljon tuosta meidän Liilasta. Wiimeinkin kun käwimme kaupungissa, niin

melkein jokainen nuori herra pyysi häntä omaksensa ja onpa täälläkin

joku herra samoin tehnyt, mutta ei suinkaan Liilakaan kaikille ylety;

onpa Almallakin jo kosijoita, waikka hän on niin nuori... Se on kumma!

Eihän noista muiden tyttäristä piitata mitään", höwelsi isäntä.

Kirkkoherrasta tuntui kowin kauhealta tuommoinen kewytmielinen puhe.

Waikka hän oli rauhaa rakastawa mies, eikä tahtonut ketään loukata, ei

hänen omatuntonsa kuitenkaan sallinut olla lausumatta jotakuta totuuden

sanaa.

"Minun mielestäni saisitte olla hywin waruillanne tuossa asiassa",

wirkkoi hän yksitotisesti.

"Missä asiassa?" kysyi isäntä wähän höröstyen.

"Tytärtenne tähden."

"Ja minkä wuoksi, jos saan luwan kysyä?" sanoi isäntä loukatun

tunnolla.

"Minä pelkään!"

"Mitä te pelkäätte?" kysyi isäntä ja hänen silmänsä remahtiwat suuriksi

kuin suitsirenkaat.

"Jos teidän tyttärenne tulisiwat..."

"Mitä tulisiwat?

"Wietellyksi. Ei ole kaikkiin keikareihin luottamista", sai kirkkoherra

wihdoin sanotuksi.

"Onko teilläkin siwistyneenä ihmisenä tuommoisia luuloja? Sitä en olisi

uskonut! Halwemmista ihmisistä woisitte semmoista ajatella ja sanoa,

mutta meidän perheestä ei teidän tarwitse ettekä saa sitä tehdä.

Heittäkää turha pelkonne minun huostaani ja minä takaan, että tulette

näkemään sen turhaksi", sanoi isäntä todellisesti loukkaantuneena,

sillä ei hän ollut ainoatakaan kertaa mieheksi tultuaan kuullut

totuutta, ainoasti pelkkää liehakoimista ja imartelua.

"Minä soisin niin käywän, kuin sanoitte, mutta muistakaa aina se, ettei

ole kaikki kultaa mikä kiittää", sanoi kirkkoherra ja lähti pois, sillä

ei hän woinut enään kuunnella isännän turhamielisiä puheita.

* * * * *

Kun Liila ja Alma oliwat nyt tulleet naimaikään, täydennettiin heidän

pukunsa täydelliseksi. Heillä ei ollut tähän saakka ollut hattua, mutta

sekin puute korjattiin. Ne piti olla komeat, korkeat ja kaikin puolin

uuden ajan mukaiset. Tämä oli wiimeinen tehtäwä Kämälän isännän

suuressa perheensä siwistämistyössä.

Nykyaikainen säätyläisnaisien ja neitien puku ei näytä heidän

säädylleenkään juuri miellyttäwältä, mutta kun nuo talonpoikaiset tytöt

pukiwat päällensä kaikki rynttynsä ja hetaleensa ja kun he wiimeiseksi

pistiwät päähänsä tuon korkean ja höyhennetyn törelön, näyttiwät he

kaikelta muulta kuin ihmiseltä, ehkä parhaiten apinalta. Mutta nyt he

luuliwat wasta olewansa täysin siwistyneitä.

Isäntä tuli nyt hywin araksi tytärtensä kunniasta. Kun hän oli

wiimeisen täydennyksen tehnyt heidän siwistämistyössään, niin ei ollut

hywä liketä oman säätynsä tytärten ja poikain heitä. Joe isä sai

tietää, että joku oli heistä jotakin semmoista puhunut, joka ei ollut

hänen mielestään niinkuin sen olisi pitänyt olla, saiwat he heti

isännältä kuka käski ja samassa ilmoitti hän puhujalle ankarin sanoin,

minkä weroinen hän heidän suhteensa oikeastaan oli. Kuinka arka hän

tytärtensä kunniasta oli, olkoon esimerkkinä siwumennen mainittuna,

että kun isäntä ja emäntä kutsuttiin erään kerran pappilaan

nimipäiwille, eiwät he menneet sinne ensikään sen wuoksi, kun ei oltu

kutsuttu heidän tyttäriänsä.

"Siitä sen näkee kuinka alhaisella kannalla kirkkoherrakin wielä on,

kun ei ymmärtänyt kutsua meidän Liilaa ja Almaa; semmoisten seuraan ei

kannata mennä", sanoi isäntä.

Tekipä Kämälän isäntä parannuksia wielä talossaankin. Hänellä oli pari

isoa aittaa, joiden suurista hinkaloista yksi ja toinen alkoi jäädä

tyhjäksi. Tämä seikka harmitti isäntää kowasti, sillä hän ei woinut

noiden tyhjien hinkaloiden wuoksi wiedä ketään aittaansa katsomaan

wiljawarojansa. Tämän epäkohdan korjasi hän siten, että rakennutti

tyhjiin hinkaloihin toisen pohjan niin ylös, ettei jäänyt partaita

pohjan alipuolelle kuin pari tuumaa. Näiden pohjien päälle pani hän

täysinäisistä hinkaloista jywiä sen werran, että ne näyttiwät olewan

wiljaa kukkurapäänä.--tämä oli Kaaperin wiimeinen taloudellinen

parannus.

Kun isäntä oli tällä tawoin saanut perheensä ja itsensä siwistämistyön

päätetyksi sekä taloutensa ulkoa ja sisältä mieluiseensa ajanmukaiseen

woimaan, ruwettiin nyt Kämälässä elämään myötäänsä suurta

herras=elämää. Tähän saakka teki talonwäkikin joskus työtä, jos

kohtakin jo pitkät ajat oli koettu talon ja omaa kunniaa ylläpitää

herrastelemisella. Kaikki työnteko jätettiin nyt pois, sillä olihan se

heidän mielestänsä sopimatonta niin rikkaille ja siwistyneille

ihmisille kuin he muka oliwat. Isäntäkään ei johtanut töitä, eipä edes

käynyt päin perin katsomassakaan, waan kaikki sai jäädä palkollisten ja

palkkamiesten haltuun.

Wierasteleminen tuli nyt Kämäläisten päätehtäwäksi, sillä joko he

oliwat muilla wieraina taikka muut heillä. Wierasten waralta tuotiin

kaupungista enemmän kaikenlaisia hienoja ja hywiä syötäwiä ja juotawia.

Kun entiset loppuiwat, noudettiin heti toisia. Eihän toisin sopinut

ollakaan, sillä kuinkas muutoin olisi arwonmukaisesti woitu ainaisia

arwokkaita wieraita kestitä.

Läheltä ja kaukaa käwi nyt wieraita Kämälässä; ajoiwatpa tawasta

isännän tuttawat herrat kaupungistakin koettelemaan tuon hywän isännän

ja oiwan talon wieraanwaraisuutta ja eipä heillä liene ollut koskaan

syytä katua kauppojansa. Herraswäkeä ne oliwatkin Kämälän wieraat,

ainoastaan aniharwalla rikkaammalla talon isännällä ja emännällä oli se

onni, että he tuliwat joskus kutsutuiksi Kämälään wieraiksi.

Paikkakunnalla oli eräs waranimismies ja ruotsinkieltä taitawa

maakauppias. Molemmat oliwat naimattomia miehiä. Tämä kauppias oli joku

aika takaperin perustanut maakaupan pitäjääseen. Hän ei ollut

paikkakunnasta kotoisin ja mistä hän oli, sen ties taiwas, sillä sitä

ei sanottu alhaisille. Hän oli aika keikari ja luikertelewa

kielastelija. Näytti siltä, että hän oli käynyt kaikki maailman rannan

hywät ja huonot koulut. Luomisensa puolesta oli hän kaunis mies ja

orastawa Napoleonin parta ei suinkaan rumentanut hänen kauniita,

melkein naisellisia kaswojansa. Waatteuksestaan piti hän niin

erinomaista huolta, ettei niissä saanut olla ainoatakaan rikkaa eikä

tomun hiukkasta. Paikkakunnan räätälit eiwät hänelle ensinkään

kelwanneet, waan kaikki waatteukseensa kuuluwat kappaleet tilasi hän

kaupungin mahti= ja muotiräätäleiltä. Tämän tähden oli hän hienommin

pyntätty herra kuin koskaan ennen oli paikkakunnassa nähty.

Juhlatiloissa piti hän aina yllään hännystakkia ja hansikoita

käsissään. Tämmöinen pukine oli maaseudun kansalle outo ja moni

yksinkertaisuudessaan luuli, ettei kauppiaalla ollut waatetta kylläksi,

ja sentähden on muotiräätälin täytynyt tehdä noin waillinainen puku--

tuota noin, semmoisen kuin kankaasta on saanut.

Niin kansa ajatteli yksinkertaisuudessaan, mutta kauppias kyllä tiesi

mihinkä hänen hännystakkinsa ja hansikkaansa kelpaa. Hän oli oppinut

kaikki tekokopeat ja keikaroiwat ruumiinliikkeet sekä luikertelewat ja

imartelewat puheenparret. Kun hän tuli johonkin taloon, teki hän senkin

seitsemänlaisia keimailuja ja riekistelyjä. Ei ollut huoneessa sitä

kujaa, loukkoa, astiaa, walo= ja warjopuolta, johon hän ei kerinnyt

kurkistamaan ja kaikki nämä teki hän niin sukkelaan, ettei häntä oltu

kerjetty wielä käskeä istumaan, kun kaikki kurkistelut oliwat jo

tehdyt.

Ei sitä tilaisuutta ja seuraa ollut, joissa ei hän olisi ollut suuna ja

päänä. Hän oli päällä päsmärinä kaikissa asioissa ja kaikki nuorten

leikit sekä muut hupaiset asiat piti mennä hänen päänsä, kättensä ja

ohjeittensa mukaan. Hän osasi olla siwistynyt siwistyneiden ja

siwistymätön siwistymättömien parissa. Juoda osasi hän niinkuin

lahopuu, mutta kun tuli kysymys juomattomuudesta, woi hän paastota

juuri kuin paras raittiusmies. Kun waan läheni häntä, otti hän uuden

ystäwänsä wastaan semmoisella ystäwyydellä, alttiudella ja

weljellisyydellä, että harwat oliwat ne ihmiset, jotka eiwät häneen

mieltyneet jo ensi näkemällä, ja pian oli mies=tuttawain kanssa

weljenmalja juotu. Mutta kun towin aikaa oli oltu ystäwyksinä, rupesi

maakauppias kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla tekemään

uudesta ystäwästään keppihewostansa; tämän teki hän ilman eroituksetta

kaikille, jotka häntä läheniwät. Harwat ihmiset oliwat ne, jotka

huomasiwat mitä tämä kauppiaan liehakoiwa ystäwyys oikeastaan

tarkoitti; suurin osa ei taas tiennyt niin mitään, waikka hän jo weti

heitä aika kyytiä nokasta ja joka tilaisuudessa hassutti oikein olan

takaa. Käwipä usein niinkin, että ne, jotka häntä jo ennakolta enimmän

inhoiwat, tuliwat lopen hänen suurimmiksi ystäwikseen ja parhaiksi

keppihewosikseen.

Hänellä oli niin suuri teeskentelemiskyky, että hän woi

wähäpätöisimmilläkin asioilla nauraa hohottaa watsansa täydeltä, ja

tätä teki hän niin hartaasti, että wedet silmistä lähti. Tarkka tuntija

kuitenkin aiwan pian huomasi, että se oli pelkkää teeskentelemistä.

Tämän awullahan kauppiaalle oli mahdollinen pitää ihmisiä sokeina ja

itseensä kietoutuneina.----Monipuolinen, lahjakas mies.

Waranimismiehestä ei ole paljon mitään sanomista. Se waan, että hän oli

paljon heikompi ja huonompilahjainen mies kuin kauppias. Kuitenkin oli

hän ehdoton kauppiaan ihailija, ja koki kaikessa seurata hänen

askeliaan ja pitää häntä esikuwanaan. Järkewät ihmiset huomasiwat

kuitenkin kohta, kuinka kömpelösti tuo jäljitteleminen käwi. Kauppias

saikin monta hywää tilaisuutta häntä hassuttaaksensa. Tästä kaikesta ei

kuitenkaan nimismies tiennyt tämän taiwaallista, eli ja oli waan

kauppiaan siipien suojassa.

Paljon mahdollista oli, että waranimismies oli niin huomaamaton senkin

wuoksi, kun hänen mielessään pyöri aina waan ja lakkaamatta warsinaisen

nimismiehen wirka; yöt ja päiwät kuwasteli se hänen mielessään.

Sen werran waranimismiehestä.

Jo aikaisin oliwat nämä molemmat welikullat Kämälän alituisia wieraita.

Käytännöllisinä maailmantolaisina oliwat he tulleet tuntemaan, niinkuin

lintu talwella, missä syönnöspaikka on. Tuntien Kämälän rikkaudet ja

sen perheen turhamielisyyden, teetteliwät he itsensä heidän suurimmiksi

ihmettelijöikseen ja ihantelijoikseen. Ei olleet Kämälän tyttäret wielä

hetikään aikaisia ihmisiä, kun nämä welikullat oliwat jo talossa

alituisina wieraina. Noin kesken kaswaneinakin imarteli kauppias heitä,

ja nimismies koki apinoida jäljessä. Eipä heillä kuitenkaan tyttäret

ensi alussa olleet niin paljon mielessä kuin talon runsaat

wieraanwarat, joita aina oli isännällä tarjona. Näiden tähden he

osasiwat kutkuttaa isäntäwäen turhamielisyyttä oikeasta paikasta ja se

teki heihin warsin hywän waikutuksen, sillä oliwathan he itse

siwistyneitä ja heillä oli nyt siwistynyttä seuraa, Awosylin otettiin

aina nuoret herrat Kämälässä wastaan iltasilla, jolloin heillä muka oli

aikaa wieraisille tulla ja pian istuiwat wieraat ja isäntä iloisen

totipöydän ääressä. Siinä ei puuttunut imartelemisia eikä hulluuksia ja

siinä oli hywä olla, sillä oliwathan asiat molemmin puolin, niinkuin

niiden ollakin piti.

Myöhemmin saiwat nämä kaksois=weljekset hywän lisän. Tuli näet

paikkakuntaan eräs siitä kotoisinkin olewa maanmittarin oppilainen,

joka oli jo siihen määrään hywän oppinsa tähden kohonnut, jotta oli jo

woinut tehdä ominpäinsä maanmittaus=työtä toisen nimissä. Niinkuin

useinkin hywälahjaisten nuorukaisten käypi, että he hukkuwat hywiin

lahjoihinsa, niin käwi hänenkin, sillä eipä hän ky'yssä pitänyt ketään

muita itsensä wertaisena. Tästä oli seurauksena, että hän hukkui toisen

kerran--totilasiin, sillä hän piti warsin tyhminä ne ihmiset, jotka

eiwät ymmärrä nauttia elämää. Tämä seikka oli tuottanut hänelle

ainaisen eron ammatissaan ja kaikissa pyrinnöissään, ja tämän tähden

oli hän olkeentunut takaisin kotipaikoillensa.

Yritäpä siitä; herra hän oli ja herrana hän tahtoi itseänsä pidettäwän.

Hienot kaulurit, maniskat ja haarahäntä=takit oli hänellä aina hywinä

seurakumppaneina, waikka nälkä usein suolia kurni. Hän oli wieraantunut

kansan elämästä niin, ettei tiennyt siitä niin mitään, waikka oli

kansan lapsia, mutta sen hän tiesi, että herra hän oli ja että hänellä

oli oikeus elää maailmassa mielinmäärin.

Kun hän ilmestyi paikkakuntaan, ihastuiwat kauppias ja waranimismies

kowin. Syrjäinen paikkakunta, jossa nämä herrat kowan onnen ohjaamina

oliwat pakoitetut olemaan, oli niin tyhjä herraswäestä, ettei siinä,

paitsi heitä, ollut paljon muita kuin kirkkoherran perhe ja he oliwat

niin hiton jumalisia, ettei heistäkään juuri paljon apua ollut.

Kun mielipiteet oliwat tämmöiset, oliko sitten kumma jos nämä herrat

mielessään iloitsiwat, kun maanmittarin apulainen ilmestyi heidän

wähäisen ja iloisen wapaan seuransa lisäksi.

Maanmittarin apulainen ei juuri paheksinut, jos ei hywäksynytkään uutta

seuraansa. Hän ei suurin wäliä pitänyt mistään, sillä hän oli niin

tylsistynyt jo noin nuorena, ettei hän huolinut mistään muusta kuin

totilasista, sillä kun hän sai niitä imeskellä ja litkiä mielinmäärin,

niin siinä oli koko hänen elementtinsä.

Ensi tuttawuuden ajoilta esitteliwät kauppias ja nimismies maanmittarin

apulaiselle Kämälän wieraswaraisen talon, sen turhamieliset asukkaat ja

kuinka siellä on hywä tilaisuus heitä hassuttaa. Sieltä sopii ansaita

suuhunsa maksuttomia hywiä päiwiä tytärten wuoksi, joita isäntä ja

emäntä pitäwät hienoimpina herrasneiteinä, maan siwistyneimpinä impinä

ja kaunottarina. Eihän muuta tarwitse kuin waan kehuskelee taloutta ja

talonwäen siwistystä, ja samassa imartelee kaikkein kuullen tyttäriä,

niin kyllä lähtee ruokia ja juomia oikein Porwoon mitalla.

Wälinpitämättömänä kuunteli maanmittarin apulainen uusien tuttawiensa

esittelyitä Kämälän rikkauksista, heidän siwistyksensä luulosta ja

kaikesta turhamielisyydestä. Tytärten kertomuksesta wälitti hän wiisi,

waikka hänkin oli naimaton mies, sillä hänellä oli siellä paljon

parempi ystäwä odotettawissa kuin kaikki naiset yhteensä ja se oli

totilasi; kelpasipa sen puutteessa hänelle karkeammatkin juomat ja

usein oli hänen tallukkansa taiwasta kohden niiden waikutuksesta.

Nuori, kaunis mies kun oli, pitiwät neidit hänestä alunpitäin warsin

paljon, mutta kun tuo perisynti käwi julkiseksi ja siten ilmaisi miehen

sisällisen heikkouden kaikessa kauhussaan ja karwassaan, niin neidit,

samoin kuin kaikki muutkin ihmiset, pitiwät häntä yhteiskunnan hylkynä

ja yli onnensa menneenä, josta ei enään mitään toiwoa ollut.

Ehdottomasti yhdistyi maanmittarin apulainen lopulta uusiin tuttawiinsa,

ja tästälähin oli hän uskollisimpia ja pettämättömimpiä seuralaisia

Kämälän siwistyneiden wierasten seurassa.

Nämä herrat oliwat niin ahkeroita käymään Kämälässä wieraina, että ne

illat oliwat harwat, joina he eiwät olleet siellä. Kaikella

imartelemisensa woimalla ja keikaroimisensa taidolla koki kauppias

imarrella ja liehakoida tyttäriä ja tätä teki hän niin ujostelematta ja

ohwakkaasti, ettei hän kaihtenut yhtään wanhempiakaan, ja mikäpä pakko

hänen oli kaihteakaan, koska hän tiesi tämän kaiken olewan heille

warsin mieluisen asian. Nimismies se koki kauppiasta jäljitellä ja olla

kilpakosijana, ja waikka se käwikin kömpelösti, niin hywähän se sentään

oli. Maanmittarin apulainen se waan istui pöydän ääressä, ryypiskellen

lasistansa ja imeskellen piippua.

Kun Kämälän isäntä tällä tawoin oli saanut ylhäisiä ystäwiä

kylläksensä, rupesi hän kaikille kehumaan taloaan, toimeentuloaan,

rikkauttaan ja perhettään niin rajattomasti, että se oikein inhotti

ihmisiä. Ei kenelläkään ollut niin hywiä hewosia ja lihawaa karjaa. Ei

kenenkään maa ja talo ollut niin hywässä woimassa eikä kenenkään karja

lypsänyt niin paljon kuin heidän. Tämä wiimeinen hywä awu oli emännän

ansio: hän oli wiisaampi muita ja osasi ohjata ja komentaa piiat

hywästi ruokkimaan ja hoitamaan karjan, sen wuoksi lypsiwät ne enemmän

kuin muiden lehmät ja oliwat lihawampia sekä kauniimpia. Moni köyhä

eukko käytti hywäksensä tuota isännän kehumista, sillä ei muuta

tarwinnut kuin että he taloon tultuansa isännälle kehahtiwat taloa,

isäntää, emäntää, tyttäriä ja rikkauksia, niin pian lähti heille minkä

mitäkin hywyyttä, niinkuin lihan kämpäleitä, leipämöykkyjä,

piimäkannuja, woinpaloja ja muuta semmoista.

Kaikille wieraille näytteli hän hywyyksiään ja rikkauksiaan: käytti

heitä wilja=aitoissaan, tallissa ja karjapihassa, näytteli heille

rahansa j.n.e. Tämän ohessa koki hän kaikin tawoin saada wieraita

ymmärtämään hänen siwistyneen elämänsä hywyyttä. Jos hän tarwitsi

johonkin lähteä, kylään tahi muualle, niin rengit toiwat walmiiksi

waljastetun, korskuwan hewosen porrasten eteen. Hänellä ei ollut muuta

tehtäwää kuin istua joko hywästi peitettynä rekeen tahi heiluwiin

kiesseihin, niin kyllä renki ajoi mihin waan käskettiin ja odotteli

siellä niin kauwan kun hän joutui pois lähtemään.

Waikka Kämälän perhe kaikin tawoin pyrki muita etewämmäksi ja koki

saada kunniaa itsellensä, ei sitä ensinkään tullut heidän osaksensa,

waikka he luuliwat sitä jo sylin täydeltä wääntäneensä. Sillä

säätyläisensä katsoiwat heitä ylön turhien wehkeittensä ja

herrastelemisensa tähden. Mitkä surkutellen katseliwat heidän

tuplaawaa, työtöntä laiskurielämäänsä, kutka pilkkailiwat ja ilwehtiwät

takapuolella heidän tyhmällä herrastelemisen halullaan, pitäen sitä

pahana enteenä. Paikkakunnassa syntyi tämän johdosta monenlaisia

pila= ja kokkapuheita. Herrassäätyiset katsoiwat heitä myös ylön, sillä

nämät kyllä tiesiwät millä pohjalla heidän luultu siwistyksensä oli ja

mistä lähteestä tuo ankara kunnianhimo oli kotoisin. Nekin, jotka

oliwat talonwäen näennäisiä ja ylimmäisiä ystäwiä ja ainaisia wieraita,

pitiwät tuota ystäwyyttä woimassa edestä päin sen wuoksi, kun talo oli

niin wieraswarainen ja ehkäpä siinä oli jotakin muutakin mielipidettä.

* * * * *

Joku wuosi oli kulunut. Kämälässä on paljon puuhaa ja hommaa, sillä

isot kemut on sinne tulossa. Totta kyllä on, etteiwät ne ole häät eikä

peijaat, eipä wielä ristiäisetkään, tuommoiset kestit waan, mutta isot

ne tuliwat, se tiettiin jo ennakolta. Läheltä ja kaukaa oli kutsuttu

wieraita, aina kaupungista saakka ja tarkkaan, jos tarkkaan kaikki oman

pitäjän herraswäki. Itsestänsähän on arwattawa, ettei sinne paljon

muita kutsuttu kuin herroja. Ainoastaan parilla paikkakunnan

arwokkaammalla isännällä ja emännällä oli kunnia tulla kutsutuksi

noihin mainioihin kemuihin, nekin sitä warten, että näkisiwät miten

sitä heillä eletään.

Emäntä, tyttäret ja piiat hyöriwät ja pyöriwät palawissa päin. Taloon

oli hankittu oikein mestarikokki kaupungista walmistamaan talon arwon

mukaisia ruokia ja juomia. Hän se osasi antaa työtä koko Kämälän

naiswäelle. Walkoiset esiliinat edessä ja paidan hihat käsiwarsille

ylös käärittyinä, keittiwät ja paistiwat, kiruuttiwat ja käryyttiwät he

minkä kerkesiwät. Talon tyttäret, jotka oliwat siwistyneitä impiä,

oliwat saaneet osaksensa keweimpiä ja hienoimpia töitä ja niiden

ääressä he kokiwat pyöriä.

Isännällä oli toisenlaiset puuhat. Hän pesetti rengeillä kiessejä,

pyyhitytti ne lakkawärnissalla, raswautti ja mustautti niiden peitteet

ja woitelutti niiden nawat. Renkituwassa oli satulamaakari, joka

korjaili rikkinäisiä paikkoja kiessien peitteissä ja muita hajanaisia

ajokaluja. Täytyi näet olla kaikki ajokalut hywässä woimassa, sillä

kutsutuissa wieraissa oli monta semmoista, joilla ei ollut itsellään

hewosta ja niitä täytyi noutaa talon hewosilla. Sentähden korjattiin jo

ennakolta kaikki wikanaisuudet, sillä eihän olisi ollut rikkaan talon

arwolle sopiwaa, kun ajokalut olisiwat olleet likaiset ja rikkinäiset.

Niissä kaikissa toimissa oli isäntä ohjaajana, neuwojana ja käskijänä

ja olipa siinä puuhaa kylläksi, warsinkin kun hän tuon tuostakin käwi

naiswäenkin luona katsomassa ja tarkastelemassa, kuinka heidän puuhansa

menestyiwät, samassa muka kokien heitäkin neuwoa ja opastaa. Niin

hyppäsi isäntä paikasta toiseen että hiki päästä walui, katsomassa

perään, että kaikki tuli oikein tehdyksi ja hywään järjestykseen. Se

waan teki hänen toimensa hywin waikeaksi, kun ei hän itsekään oikein

tiennyt, kuinka ne pitäisi laittaa, että niistä hywä tulisi, mutta

moittia hän kyllä osasi.

Kaikki kartanon ympärillä olewat piste=aidat ja portit oliwat jo ennen

maalatut, wieläpä lähellä taloa olewan hewoshaan weräjäkin.

Kyllä oli Kämälässä nyt kiirettä mutta siitä oli hywä, että nuo

kuuluisat kestit oliwat wasta huomenna, olihan siis toki wielä wähän

aikaa.

Huominen päiwä tuli, tuo ikäwöity ja odotettu päiwä. Paljon hommaa ja

puuhaa oli talossa wieläkin aamupäiwällä, sillä wieraat oliwat kutsutut

täsmälleen kello kuuden ajaksi illalla. Semminkin naiswäellä oli paljo

huolta ruokien maistelemisesta ja arwostelemisesta, huoneitten

siiwoamisesta ja siistimisestä, waatetten silittämisestä, harjaamisesta

ja puhdistamisesta. Kaikkien töiden walmiiksi tultua huomasiwat he

ilokseen kaikki olewan asianmukaisessa kunnossa.

Isäntä se puuhaili nytkin toisissa toimissa renkiensä kanssa.

Koeteltiin ja katseltiin kuinka mukawiksi ja kestäwiksi kiessit ja muut

ajoneuwot nyt korjattuina oliwat tulleet, ja oliwatpa ne heidän

mielestänsä oikein hywässä kunnossa. Isäntä määräili mikä hewonen on

minkin kärryn eteen waljastettawa, mitkä silat ja suitset owat millekin

hewoselle pantawat, ja kuka renki kullakin hewosella kutakin wierasta

menee noutamaan. Kaikki tällä tawalla mielestänsä hywään järjestykseen

saatuansa, oli isäntä hywin tyytywäinen itsehensä ja odotti aikaa.

Hän oli näitä pitoja warten teettänyt hienoimmasta werasta hännystakin,

koska oli semmoisen nähnyt kauppiaalla ja muilla herroilla

juhlatiloissa olewan, eikä hänenkään sopinut siwistyneenä ihmisenä

semmoisetta olla. Hansikkaat oli myös tätä tarwetta warten tuotu, sillä

niitä ei isännällä ennestään ollut. Näiden uusien siwistysmerkkeinsä

wuoksi oli isäntä melkein malttamaton, odottaessaan määrätuntia, sillä

saihan hän silloin ensi kerran näyttää wieraillensa korkeimman

siwistysmääränsä.

Kello on kolme jälkeen puolenpäiwän ja isännän järjestäwä ja käskewä

ääni kaikuu kaikkialla.

"Rengit hoi! Hewoset waljaisiin määrätyssä järjestyksessä ja itsekukin

menköön noutamaan määrättyä wierasta.--Matti jääpi kotiin riisumaan

wierasten hewosia ja wiemään niitä talliin niin paljon kuin mahtuu ja

loput hakaan. Omat hewoset hakaan. Katso, että talli on hywässä

oorningissa ja laita sinne heiniä waralta. Oletteko ymmärtäneet minua?"

komenteli isäntä.

"Kyllä, isäntä", sanoi rehki Matti.

Rengit lähtiwät toimiinsa.

Tästä lähti isäntä naiswäen kimppuun, hoputtaaksensa heitä joutumaan,

sillä tuo tärkeä hetki alkoi lähetä.

"Joutukaa nyt, sillä ei ole aikaa kuhnailla. Wieraat owat kohta täällä

ja mitä he sanoisiwat, kun löytäisiwät meidät näin arkipäiwäisissä

pukineissa--joutuin nyt! Katso sinä, Liila, perään, että

kynttiläjalkoihin ja kattokruunuun tulee aiwan teateri kynttilöitä--

kuulitko--? ei yhtään talikynttilää--niin ja että kirjasto tulee hywään

järjestykseen salin pöydälle.--Särkekää sokeria niin paljon, ettei se

kesken lopu,--monta kupillista. Pukekaa itsenne wiinisti ja sääkeristi,

sillä tietäkää se, ettei teillä ole nyt tekemistä moukkain kanssa.

Käyttäkää itsenne kauniisti, ettette joudu pilan ja häpeän alaiseksi--

no, ei muiden ole niin kranttua, mutta Liilan ja Alman. Muistakaa, että

panette manpetterit kalwosiinne, etteiwät paidan hihan suut näkyisi, ja

raakat kaulaan. Pankaakin rosettiwaatteet päällenne, sillä nyt niitä

tarwitaan, jos milloinkaan muulloin. Sukkelaan nyt, sillä ei tiedä

millä hetkellä jo herskapia joku osa tulee.--Käskekää piika Maija

auttamaan waatteita päällenne.--Kuulkaa wielä! Ennenkin olen minä teitä

warottanut parempain ihmisten seurassa ollessanne astumaan kynnykselle

kulkiessanne, mutta nyt se on peräti wälttämätön tehtäwä, sillä se

näyttää niin siewältä ja siwistyneeltä ja kaunistaa ihmistä paljon.--

Tuokaa pian minun werkahousuni ja uusi rakkini, että saan päälleni

pukea.--Owatko ne hywäksi puhdistettu ja harjattu--? niin ja hanskat

kanssa--eli mitä minä niillä teen--kyllä minä ne sentään tarwitsen

herroja wastaan ottaissani", komenteli isäntä waimowäkeä.

Kun hän oli pyydetyt waatteensa saanut, rupesi hän peilin edessä

pukeutumaan. Kauwan meni siinä, sillä waatteet eiwät soweltuneet hänen

mielestänsä, niinkuin niiden olisi pitänyt soweltua. Niitä hän käänteli

ja wäänteli, wenytteli ja wanutteli, eikä mitenkään tahtonut hywää

tulla. Emäntä tuli häntä wuorostansa muistuttamaan, että isäntä kohta

myöhästyy, ellei hän pian joudu, sillä kello on jo kohta puoli kuusi.

Hywän aikaa sai kuitenkin emäntä wielä rustailla isännän kaularöyhelöä

ennenkun hän oli tyytywäinen.

Kun isäntä oli saanut puetuksi tuli hän naiswäen luokse ja näytteli

itseänsä joka puolelta.

"No, miltä tämä nyt näyttää ... mitä te tykkäätte minun uusista

waatteistani?" kysyi isäntä wihdoin.

"Ne seisoo tykö niinkuin naulattu, oikein praasti", ehätti kaupungista

tuotu kokki sanomaan.

"Oikein siewät ja wiinit", sanoiwat Liila ja Alma melkein yhteen

ääneen.

"No, mitäs minun emäntäni sanoo?" utasi isäntä wielä.

"No, jos nuo eiwät sowi, niin ei sitten mikään. En kenelläkään luule

noin siewiä waatteita olewan", wakuutti emäntä.

"Niin minustakin rupeaa tuntumaan, waikka ne wähän ensinnä oudostiwat.

--Kyllä se sentään tuo kaupungin mestari Noolimanni (Nolman) on poikaa,

siltä syntyy mikä waate hywänsä", myönteli isäntä tyytywäisenä.

Kun Kämälän wäki, erittäinkin isäntä, Liila ja Alma, oliwat saaneet

itsensä pyntätyksi, pitsatuksi ja putsatuksi, ajaa karautti eräs talon

rengeistä maakauppiaan kanssa kartanolle. Rengin oli ollut määrä tuoda

maanmittarin apulainenkin samassa kyydissä, mutta hänestäpä huoli

kauppias wiisi, sillä häntä huwitti aina konnamaiset puttoset ja

kepposet, ja semmoisen katsoi hän nyt hywäksi tehdä maanmittarin

apulaiselle. Sentähden ajaa wiiletti hän yksinään aika wauhtia

Kämälään.

Isäntä sieppasi hatun käteensä ja syöksyi awopäin pihalle kauppiasta

wastaanottamaan. Woi kuinka surkean naurettawalta isännän käytös nyt

näytti. Hän pukkaili ja pyllisteli jo kaukaa kauppiaalle ja sitä hän

teki lakkaamatta niin kauwan kuin hän ehti kauppiaan luo. Sitten otti

hän häntä kädestä kiinni ja kumarsi sywempään kuin koskaan ennen.

Maakauppias raapi jalallaan ja kumarteli wastaan imelä ilwehymy suussa.

Eipä kummakaan jos niin oli, sillä tuo isännän hienon maailman

jäljitteleminen käwi niin kankeasti ja kömpelösti, ettei kukaan olisi

woinut olla hänellä nauramatta saati sitten tuommoinen luikari.

Puettuna hännystakkiin, rintaröyhelöihin ja hansikoihin näytti hän

paremmin apinalta kuin ihmiseltä, sillä hänen käytöksensä ei ollut tuon

puetun mukainen. Takin hännys siipotti takana niin kuin soiwan metson

pyrstö ja hansikoitujen käsien sormet oliwat siirillään kuin

rautaharawan piit. Selkä oli köykyssä, polwet koukussa ja kädet

käntässä. Rintaröyhelön liewe oli pursunut ulos awonaisesta liiwin

rinta=aukosta ja hännystakki rehotti auki. Siihen sitten wielä

kaikenlaiset kömpelöt temput ja kumartelemiset.

Monen tempun ja mutkan tehtyä tuliwat he wihdoin huoneeseen.

"Tulkaa herra kauppamies tänne wörmakiin----heh, heh, heh--odottamaan

niin kauwaksi kun muita wieraita tulee--heh, heh", ohjasi isäntä,

wiittoen samassa käsillänsä erästä kamaria kohden, kaikki sormet

siirillänsä.

Kauppias meni.

Samassa ajoi toinen renki pihalle, tuoden mukanansa sekä

waranimismiehen että maanmittarin apulaisen. Isäntä meni heitäkin

wastaanottamaan ja samat temput teki hän heille kuin kauppiaallekin,

mutta he oliwat paljon jurompia ja joutuisampia kuin wiimemainittu.

Hekin ohjattiin "wörmakiin".

"Kas hitto sitä lieskaa! Täällä sinä jo kaikkein ensimäisenä istut

oikein herroiksi niinkuin kotonasi", sanoi nimismies kauppiaalle.

"Ennättäneen muna luodossa", sanoi kauppias nauraa wirnistellen.

"Pääsinpä minä tänne kuitenkin, waikka sinä minut jätit. Olihan isännän

käsky, että tulisimme samalla hewosella", sanoi maanmittari

kauppamiehelle wähän pisteliäästi.

"Hywähän kun pääsit. Minä en joutanut sinua odottamaan, sillä minulla

on täällä mielitietty", sanoi kauppias, wilkuttaen samassa silmää.

Samassa toi piika Maija kahwia.

"Missäs minun kaunis Liilani on, kun ei häntä näy?" sanoi nimismies

imartelewasti kahwia juodessaan. "Joko isäntä lupaa nyt Liilan

minulle?" lisäsi hän sitten.

"Heh, heh, tuota nuorta herraa, kuinka lystikäs se on! Mitäs Liilasta,

eihän se sopisi nuorelle herralle, hänhän on waan talonpoikainen tyttö

--mitäs hänestä. Ja nuorikihan Liila on wielä kowin ... kowinhan se on

nuori wielä", höpötti isäntä hurmattuna tuosta imartelewasta puheesta,

ehtimiseen syljeskellen pieniä sylkitippoja ja siiristellen sormiansa.

"Kunniani kautta! Sen sanon sinulle, weli, wasten silmiäsi, ettei

sinulla ole mitään tekemistä Liilan kanssa puupätäkän edestä. Minä olen

jo aikaa sopinut tytön kanssa ja me olemme jo melkein kihloissa, ja

isäntä on myös hänet minulle luwannut.--Älkää sanoko, isäntä, ettei

Liilassa olisi herroille, hän kelpaisi waikka kuwernöörin rouwaksi.--

Nyt sait, weli, kuulla mitenkä asiat owat, ja sentähden ei sinun

tarwitse puuttua eikä sekautua Liilan asioihin", puhua säpitti

kauppias, hypäten tuolilta ylös, wippaillen hienoilla säärillänsä sinne

tänne.

"Heh, heh, noita nuoria herroja! Eihän Liilakaan kaikille ylety", sanoi

isäntä.

"No älähän pikastu, hywä weli. Minä en tiennyt, että teidän asianne

niin owat, en. Mutta Alman minä ainakin tahdon omakseni, waikka hän

onkin nuorempi Liilaa, mutta woinhan minä wuoden pari odottaa, jos

hänet kahdeksantoista wanhana wielä liian nuoreksi katsottaisiin",

sanoi nimismies, muka lepyttääksensä kauppiasta.

"Woi kuinka leikkisiä nuo nuoret herrat owat ... ei olisi uskonut...

Heh, heh, heh", sanoi isäntä.

"Olkaa hywä, isäntä, ja käskekää molemmat tyttärenne tänne, että me

saamme heitä katsoa ja puhutella", sanoi nimismies.

Isäntä totteli ja meni.

"Minä teidän Liiloistanne ja laaloistanne huolin wiisi", sanoi

maanmittarin apulainen ja kääntyi pöytään päin, jolla oli täysinäinen

karahwiini konjakkia. Siitä hän törähytti juomalasin hywälle määrin ja

kuilasi kurkkuunsa; hänelle ei pienempi ryyppy piisannut.

Tyttäret tuliwat ja astuiwat kynnykselle. Sitten he niijata

lyykistellen terwehtiwät noita tuttuja nuoria herroja. Nämä taas

wuorostansa pudisteliwat heitä käsistä, taputteliwat poskille,

lausuillen samassa mielistelewiä ja imartelewia sanoja. Sitten lähtiwät

tyttäret pois ja astuiwat taasenkin kynnykselle.

"Eikös ne ole siewiä tyttäriä nuo meidän tyttäret?" kysyi isäntä

wierailtaan.

"Juu, juu. Jos eiwät he olisikaan niin siewiä ja kauniita kuin he owat,

niin emmepä me niin hartaasti heitä omaksemme pyytäisikään", sanoi

kauppias teeskennellen; samassa wilkuttaen silmää nimismiehelle,

ilwehymy suupielissä.

Monta muuta tuommoista hassuttawaa, imartelewaa ja teeskenneltyä

pila=juttua lasketteliwat nuo ylimieliset wieraat isännälle, ja niillä

saiwat he hänen itserakkautensa kohoamaan niin korkealle, ettei sillä

ollut enään mitään rajoja.

Toisia wieraita alkoi ehtimiseen tulla taloon ja niiden

wastaanottamisesta ja terwehtimisestä oli isännällä sekä muilla

niin paljon toimimista, että pehmoset puheet täytyi jättää siihen.

Puoli seitsemän oli kello kun kirkkoherran perhe tuli ja silloin oliwat

kaikki kutsutut wieraat koolla.

Ensi aluksi kannettiin kahwia wieraille, monellaisien leiwosten kanssa.

Liila ja Alma oliwat kantajina. Sieweästi ja notkeasti käwi heiltä

kantaminen ja mennen tullen astuiwat he kynnykselle. Kummako tuo, sillä

niinhän muutkin siwistyneet neidit tekiwät.

Kaikki wieraat oliwat kahwin juonnin wuoksi jotensakin koolla salissa.

Melkein kaikki oliwat jo kahwinsa juoneet, ainoastaan kirkkoherran

perhe joi toista kuppiansa.

Isäntä istui pöydän lähellä olewassa keinutuolissa, keinutellen

itseänsä siinä hiljallensa.

"Mitäs wieraat nyt tykkääwät tästä meidän talostamme ja muusta

elämisestämme?" kysyä mällisti isäntä yhtäkkiä.

Wieraat ällistyiwät niin, ettei heillä ollut sanaa suuhun tulewaa ja

katsoa wilkasiwat toisiansa kysywästi silmiin.

"Hywä talo, hywä elämä", sanoi nimismies wihdoin.

"Oiwallinen, oikein hywä, semmoista ei usein maaseuduilla näe", säesti

eräs kaupungista tullut puotipalwelija.

"Juu, juu. Te olette nykyään kaunistaneet asuntonne entistäkin

kauniimmaksi, jopa niin, ettei kenelläkään woi sen siistimpää ja

parempaa asuntoa olla. Waroja on myöskin ja senkin puolesta teidän

elämänne on kuin parhailla ruhtinailla. Kun minäkin saisin elämäni

tämmöiseksi, niin muuta en tahtoisi", liwerteli kauppias mielistellen.

"Heh, heh, heh! Niinpä minäkin sen luulen, ettei tämmöistä taloa ja

elämää ole monella. Monikin kyllä tahtoisi itselleen tämmöisen talon,

mutta se waan ei tule joka miehen kynsiin, sillä tämmöistä laittaissa

tarwitaan mieltä ja waroja", sanoi isäntä edellisiin puheisiin

mieltyneenä.

Samassa nykäsi emäntä siwumennessään isäntää hihasta, sillä hän oli

huomannut, että rintaröyhelö oli kokonaan pursunut ulos liiwin aukosta.

Isäntä ymmärsi wiittauksen ja seurasi emäntäänsä johonkin yksinäiseen

paikkaan, jossa tuo pieni epäkohta korjattiin.

Wieraat oliwat kyllä nyt jo tulokahwinsa saaneet, mutta tupakkaa ei

oltu tarjottu. Pian kuitenkin siitäkin puutteesta päästiin, kun isäntä

palasi saliin. Oitis meni hän piippuhyllylle, otti sieltä yhden ja

toisen piipun, puhdisteli, perkaili ja koetteli niitä, päiwitellen

samassa, kun hän kiireen tähden oli unhottanut piiput puhdistamatta.

Saatuansa ne reilaan, osoitti hän siirillään olewilla sormillansa

tupakkalaatikon ja piippuhyllyn wieraillensa, kehoittaen heitä panemaan

sawuksi. Sitä haluawille toi hän täysinäisen ja awatun sikaarilaatikon.

Kun kaikki halulliset oliwat sawuksi saaneet, istui isäntä taasenkin

keinutuoliin kenoselkään, nosti toisen jalkansa toisen päälle, pani

kätensä ristiin rinnoillensa ja alkoi siinä asemassa hiljalleen

keinuskella. Hän syljeskeli ehtimiseen pieniä sylkitippoja, kuten

tapansa oli tehdä tärkeissä asioissa.

"Minkälaista tupakkaa kirkkoherra polttaa?" kysyi isäntä äkkiä

"Minä en polta juuri mitään tupakkaa, mutta sen wähän mitä minä poltan,

poltan minä waakunaa", sanoi kirkkoherra wakaisesti.

"Sepä minusta on hywin kummaa, kun kirkkoherra wiitsii polttaa

waakunaa! Minä en ole enään moneen wuoteen polttanut mitään muuta kuin

aiwan kasakoita ... ei muuta kuin kasakoita. Wisuus kaiketi siinä on

syynä, eikä mikään muu, mutta luulis ihan kirkkoherran tuloilla

kannattawan kasakoitakin polttaa", sanoi isäntä tohtuneena ja oikasi

itsensä hywin ryhdikkään näköiseksi.

Kaikki wieraat silmäsiwät toisiansa ja wasten tahtoansakin wetäysi

heidän suunsa hymyyn. Isäntäkin hymyili, sillä hän luuli perineensä

kunniakkaan woiton kirkkoherralta tupakka=asiassa, eipähän miten, sillä

kuinkas se elämä muutoin olisikaan ollut niinkuin ruhtinailla.

Wettä, sokuria, konjakkia, laseja, hienoja wiinejä, punssia ja

liköörejä kannettiin nyt esille. Isäntä kehoitti wieraitansa tekemään

lasinsa.

"Pankaa nyt likoon, älkääkä olko niukat, kyllä wanhassa talossa wärkki

piisaa. Noh, joka mies, niinkuin yksi=mies!" kehoitteli isäntä.

"Kyllähän isäntäkin on lasin wäärti", sanoi maanmittarin apulainen,

jonka teki mieli ryhtyä ensimäiseksi käsiksi tuohon mielijuomaansa,

mutta ei kehdannut.

"Onpa kahdenkin", sanoi isäntä.

Ensimäisenä teki maanmittari lasinsa ja wähitellen tekiwät muutkin

halulliset samoin.--Naiswäelle kannettiin hienompia juotawia.

"On täällä kirjallisuuttakin, oikein hupaisia kirjoja, sanomalehtiä

myös. Jolle tulee aika pitkäksi ja ikäwäksi, katselkoon näitä, kyllä

ikäwä lähtee", esitteli isäntä ja kohotteli kirjallisuuttaan

teepöydällä.

Usea silmäilikin niitä maistelemisensa wälissä, mutta pian heittiwät he

niiden katselemisen ja palasiwat wirnistellen lasiensa luo.

Kun oli syyskuun puoliwäli, tuli jo aikaisin hämärä. Tämän tähden

sytytettiin jo waraselta kaikkialla kynttilät palamaan.

Ikäänkuin tuo kynttiläin sytyttäminen olisi kirkkoherran rouwalle,

tuolle huolehtiwalle talouden hoitajalle ja perheen äidille,

muistuttanut jostakin waillingista taloudessaan, tuli hän isännän luo

ja sanoi:

"Eikö teillä, isäntä, ole myödä jotakuta naulaa kynttilöitä? Meiltä

owat kynttilät kaikki lopussa, ja niitä alkaa jo tarwita."

"Minkälaisia kynttilöitä te tahtoisitte?"

"Tawallisia talikynttilöitä waan."

"Meillä ei ole yhtään talikynttilöitä, meillä on aiwan

teaateri=kynttilöitä. En minä wiitsi polttaa talikynttilöitä, ne

haisewat niin pahalta, mutta minä poltan aiwan teaateri=kynttilöitä,

sillä ne eiwät haise, eiwätkä nokea ihmisiä. Minä wien joka wuosi talin

kaupunkiin, myön sen siellä ja ostan teaateri=kynttilöitä sijaan. Se

kauppa kannattaakin hywin, sillä talia tulee paljon, kun karja on niin

lihawaa", selitti isäntä wähääkään hämyilemättä.

Ei woi käsittää, millä woimalla wieraat woiwat pidättää naurunsa

ääneensä purskahtamasta. Kowa työ oli kumminkin itsekullakin, ettei

niin käynyt. Kuitenkin oli pinnistys niin ankara ja silmään pistäwä,

että olisi luullut waikka kenen huomaawan jonkun asian olewan pahasti

winossa. Mutta isäntä ei waan sitä huomannut, pinnisteli ja hyhyili

waan muiden muassa niinkuin paras woiton saaja konsanaankin.

Kun wierasten joukossa oli runsaasti nuorta wäkeä, rupesiwat he

pitämään wiatonta iloansa. He tanssiwat laulun mukaan rinkitanssia,

oliwat hywäsillä, sormuskätkösillä j.n.e.

Nuorison leikitellessä istuiwat wanhemmat wieraat tupakkaa poltellen

tahi maljastansa maistellen, katsellen samassa nuorten iloisia

leikkejä. Naiswäki oli wetääntynyt erityiseen nurkkaansa, missä he

keskusteliwat taloudellisista asioista ja tawasta maistiwat hekin

wiinipikareistaan.

Maanmittarin apulainen ei waan wälittänyt koko seurasta eikä

kenestäkään yksityisestä niin mitään. Siitä saakka kuin hän istui

totipöydän ääreen, oli hän siinä kaiken aikaa katkeamatta ollut.

Kuitenkaan ei hän juonut koko iltana muuta kuin yhden ainoan lasin,

mutta pitkä se oli. Sillä kun hän teki ensimäisen lasinsa, lisäsi hän

siihen konjakkia, sitten kun hän oli ryyppinyt sen puolelleen. Syynä

tuohon lisäämiseen sanoi hän olewan sen, että lasista oli sattunut

tulemaan liian liewä. Mutta kun hän oli tuon karaistun lasinsa

puolelleen maistellut, tipasi hän siihen pisareen wettä, sanoen sen

sisällön tulleen liian wäkewäksi. Waikka hän koetti olla näin tarkka

lasinsa kanssa, oli hänellä kuitenkin niin kowa onni, ettei se koko

iltana sattunut tulemaan parhaanlaista. Tuommoista waihdosta harjoitti

hän tuhka tiheään koko pitkän illan, mutta siitä hän kyllä piti huolen,

että konjakille tuli lasiin enemmän tilaa kuin wedelle.--joka

waihdoksessa sanoi hän joko: "liika liewää, liika liewää" tahi: "liian

wahwaa, liian wahwaa".

Nuorten ilo yltyi yltymistään. Ei tarwinne mainitakaan, että Liila ja

Alma oliwat joukossa parhaina jäseninä, edellinen kauppiaan ja

jälkimäinen nimismiehen johtamana. Isäntä ja emäntä katseliwat

mielihywällä syrjästä salaa, kuinka heidän tyttärensä oliwat suuressa

kunniassa ja kuinka nuoret herrat kilwan hywäiliwät heitä. Heidän

suunsa oli hunajaa makeammassa hymyssä ja kuiskailiwat jotakin

toisillensa. He kaiketi tunsiwat tykönänsä erinomaista iloa ja

autuutta; niin kai, sillä olihan tarkoitus täydellisesti woitettu.

Ilta oli siksi jo kulunut, että oltiin aikeissa ruweta laittamaan

illallista wieraille. Tätä heti toimeen panemasta esti towin aikaa se

seikka, kun nuorten ilo oli juuri korkeimmillaan. He oliwat juuri

ryhtyneet toisen kerran rinkitanssiin ja se innostutti heitä niin, että

lauloiwat niin, jotta seinät kajahteliwat ja tanssiwat että lattia

huiskui.

Kun ilo oli näin ylimmillään, kuului yhtäkkiä niin hirweä jyrinä, että

akkunat tärisiwät yhtenä helinänä, pöydät heiluiwat ja niillä olewat

astiat kalisiwat yhteen, tuntuipa koko huonekin huiskuwan. Olipa

niinkuin salama olisi satoja nuoliaan laukonut yhtaikaa aiwan talon

huoneitten sisällä.

Kaikki, sekä wieraat että talonwäki hämmästyiwät aiwan sanattomaksi ja

katsoiwat toisiansa kysywästi silmiin, ja nuorten ilo taukosi siihen

paikkaan.

"Herra Jumala! Mikä se oli?" tointui kirkkoherran rouwa wihdoin

ensimäiseksi sanomaan.

"Ukkonen", sanoi joku.

"Ei ukkonen näin myöhäiseen wuoden=aikaan noin hirweästi jyrise",

muistutti kirkkoherra.

"Se ei woinut olla mikään muu kuin maanjäristys", arweli muuan.

"No mikä Jumalan tähden se nyt oli?" sanoi isäntäkin, joka wiimeiseksi

oli toipunut hämmästyksestään.

Samassa töytäsi renki Matti huoneeseen hywin hätäytyneen näköisenä. Hän

hengittää huohotti tiheään, raskaasti ja sywästi, eikä woinut saada

sanaa suustansa. Kaikki katsoiwat häneen kummastuksissansa, sillä ei

kukaan woinut olla pelkäämättä, että jotakin hirweää on tapahtunut ja

ehkä toista on tulossa.

"Wo-woih, hy-wä isäntä mikä nyt tu-tuli", sai Matti wiimein

katkonaisesti sanotuksi.

"Mitä nyt sitten tuli?" kysyi isäntä hämmästellen.

"Wa-walhetorni."

"Mikä walhetorni?" kysyi isäntä ja sioitteli jalkojaan.

"Walhetorni putosi."

"Mikä walhetorni on pudonnut? Sinäpä hupsu olet."

"No hei se torni, joka lawan päälle muurattiin."

"Milloin torni on lawan päälle muurattu? Olethan ainakin hupsu",

wäitteli isäntä.

"En minä ole hupsu. Muurattiinhan toiseen pytinkiin lawojen päälle

kaksi tornia, waikkei koko pytingissä ole ainuttakaan takkaa. Eiwätkö

ne ole walhetorneja, kun ei ole yhtään takkaa ja torneja on? Niistä

toinen nyt putosi ja särki tullessaan wälikaton ja tulla rymähti

suoraan maitokamariin. Siellä särkyiwät kaikki astiat ja kaikki

maidot, wiilit ja woit owat nyt soran ja kiwien seassa--ettekö te nyt

ymmärrä--? siellä siiwo on, lähtekääpäs katsomaan", selitti Matti

toimessaan, kun oli hämmästyksestään selwennyt.

Nyt loppui isännältä kärsimys. Kowin julkisesti ja wasten silmiä,

wieläpä näin monien ja hywien wierasten kuullen, oli eräs hänen

hurjimmista ja kurjimmista kunnian pyyntönsä walheellisista wehkeistä

tullut ilmi ja juuri tämmoisellä ajalla. Hän koetti kiertelewillä

kysymyksillä saada Matin huomaamaan, että hän olisi salannut asian

oikean laidan, mutta wiattomassa yksinkertaisuudessaan ja

rehellisyydessään ei hän osannut walehdella. Tämä kaikki käwi kowin

kowasti käsiksi hänen luultuun kunniaansa ja sentähden tyhmistyi hän

niin, että pilasi itse asian monta kertaa pahemmaksi.

"Sinä tyhmä aasi, joka et ymmärrä kielesi alla pitää mitään", huusi

isäntä hammasta purren ja töytäsi renkinsä kimppuun, tuuppien häntä

niskaan ja samassa potkien häntä mihin sattui. Renki koki mennä

nyrrytellä owea kohden, mutta mennessään sanoi hän: "En minä häntä

tiennyt, ettei sitä saanut sanoa".

Tuo tapaus teki wieraisiin niin ikäwän waikutuksen, että se teki lopun

koko kemuista. He tiesiwät kyllä talonwäen turhamielisyyden jo

ennestään ja halweksuiwat sitä, mutta noin rajattomiin eiwät he olleet

aawistaneetkaan sen menneen. Päälliseksi oli asia tullut ilmi kaikkein

kuullen niin kummallisella ajalla ja tawalla, sekä pettämättömässä

muodossa, johon rehellinen yksinkertaisuus lisäsi omituisen

kajastuksensa, ettei kukaan ollut ennen senlaista totuuden

ilmitulemista nähnyt. Kieltämättä waikutti wieraisiin myös paljon

isännän typeryys ja tawaton käytös renkiänsä kohtaan. Kaikki nuo lukuun

otettuna, ei kenenkään, ei yksin maakauppiaankaan, tehnyt mieli

tekemään mitään pilkkaa ja iwaa, sillä mieluummin he olisiwat

kuunnelleet jotakin hywänsuopaa walhetta kuin noin julmaa totuutta.

Wieraat rupesiwat nyt järkiään hankkimaan poislähtöä. Isäntä ja emäntä

kokiwat kyllä kieltää heitä menemästä ja jäämään illalliselle, mutta

heidän ei haluttanut jäädä hetkeksikään sinne. Kun tarpeelliset

hywästijätöt oliwat tehdyt, oli taas talo aiwan pian wieraista tyhjä.

Ainoastaan maanmittarin apulainen jäi taloon, sillä hän oli tuon ainoan

pitkän lasinsa waikutuksesta pötkähtänyt pöydän alle ja sinne nukkunut.

Semmoinen oli niiden kuuluisain kemuin loppu.

* * * * *

Kämäläiset eiwät ottaneet ensinkään syyksensä tuon harmillisen

walhetornin historiaa. Se oli heidän mielestänsä renki Matin wika, kun

hän oli niin sanomattoman tyhmä, ettei hän älynnyt sen wertaa, että

olisi salannut wierailta tuon hirmuisen järähdyksen oikean syyn.

Heti seuraawana aamuna kutsuttiin Matti tyhmyydestään tilinteolle

isäntäwäen eteen. Matti tuli ujona, pureskellen kädessään olewan

lakkinsa parrasta. Hän seisahtui owipieleen.

Isännän wiha nousi korkeimmilleen, nähtyään pelwollaan olewan renkinsä

ujona seisowan edessänsä.

"Sinä tyhmä ja häwytön mies! Et älyä edes sen wertaa, että olisit

wierailta salannut tornin putoamisen. Sinun syysi on kaikki tämä ikäwä

asia mitä siitä on seurannut", sanoi isäntä wihasta punottaen.

"Enhän minä sitä pudottanut", rohkeni Matti sanoa.

"Olisithan, tyhmeliini, woinut olla sanomatta, että se putosi."

"Minkä minä sitten tuon jyräkän olisin sanonut olleen?"

"Olisit sanonut ukkosen jyrinäksi."

"Silloinhan olisin walehdellut ja walheellahan on lyhyet jäljet.--

Eikähän sitä salamoinut eikä satanut ... pian olisiwat arwanneet",

selitteli Matti ja emäntä waikeni isoksi aikaa... Lieneekö hänen

mieleensä johtunut, että tuo harmia tuottanut tornikin oli rakennettu

walheen perustukselle, sen tiesi taiwas.

Kun isäntä oli tullut näin sanattomaksi puuttui waimowäki puheeseen.

"Mutta melkein häwyttömäksi woipi ihminen tulla, kun kehtaa wielä

wastustaakin. Mitä pahaa me sinulle olemme tehneet, kun sinä kehtaat

noin häwytön olla ja tuolla lailla häwäistä meitä", sanoiwat emäntä,

Liila ja Alma yhteen ääneen itkua puristaen.

"En minäkään tiedä teille mitään pahaa tehneeni, työtä olen waan tehnyt

kuin mies", puolusteli Ratti.

"No, mutta sanoithan wieraille, että walhetorni putosi."

"Enhän kun isännälle."

"Mutta wierasten kuullen."

"Enhän kuitenkaan walehdellut, enkä minä tiennyt, ettei totuutta...

Mutta minä en missään ole nähnyt walhetorneja, enkä ymmärrä mitä warten

ne teetettiin; sanokaa nyt minulle", sanoi Matti.

"Woi kun pitää olla ja elää noin raakain ja tyhmäin keskellä", sanoi

Liila ja pyrskähti täyttä kurkkua itkemään, sillä naisiltakin oli

loppunut sanominen.

Sillä wälin oli isäntä hawahtunut mietteistään. Hän oli kuullut Matin

wiimeisen selityksen ja Liilan waikeroimisen, kun pitää olla ja asua

noin raakain ja tyhmäin parissa sekä hänen itkuun purskahtamisensa.

Kaikkien näiden tähden oli isäntä tullut täyteen tajuntaansa.

Wihaisesti silmäili hän Mattia, joka tyynenä seisoi owipielessä,

pyöritellen lakkiansa.

"Sinä rohkenet wielä suutasi pieksää ja wielä niin suuressa määrässä,

että saatat itkemään waimoni ja lapseni", sanoi isäntä.

"Enhän minä..."

"Ethän sinä. Sinun palwelusaikasi on loppunut, saat pötkiä pois meidän

talosta, minä en jaksa kärsiä sinua", sanoi isäntä Matille.

"Palkkani", rohkeni Matti ujosti muistuttaa.

"Palkasta ei puhettakaan; sitä saat hakea lain kautta, jos luulet

saawasi", sanoi isäntä tuimasti.

Towin ajan päästä oli Matti walmis lähtemään. Hän oli kokoillut wähät

waaterihkamansa kokoon, solmeillut ja käärinyt ne myttyyn. Ennenkun hän

lähti talosta, kutsutti hän isännän luoksensa porstuaan. Isäntä tuli.

"Minulla olisi eräs asia teille ilmoitettawa", sanoi Matti.

"Ja mikä se?" kysyi isäntä.

"Eräs hinkalo aitassa wuotaa, se on wuotanut jo niin paljon, että pohja

näkyy", sanoi Matti.

"Mikä hinkalo?"

"Yksi niistä, joihin tehtiin pohjat korkealle ja joiden päälle pantiin

sitten jywiä. Eihän ne tosiaan maahan wuoda, kun oikeaan hinkaloon

wain, sinne päällypohjan alle, mutta minä rupean aawistamaan, etteiwät

nekään, yhtä wähän kuin walhetorninkaan putoaminen, saisi tulla muiden

tietoon. Semmoinen aawistus minulla on, waikken ymmärrä mitä niillä

tarkoitetaan. En minä tahtoisi teille minkäänlaista onnettomuutta",

puheli Matti.

Isäntä säpsähti ja jäi äänettömäksi.

"Niin ja minusta olisi parasta, että isäntä maksaisi hywällä minun

palkkani, sillä olenhan tehnyt työtä miehen edestä, ettehän sitä woi

kieltää?" lisäsi Matti.

"Kyllä olet tehnyt, ei siinä ole moittimista."

"Niinpä olisi wiisainta maksaa heti minulle palkka, sillä waikken minä

niitä asioita paljon ymmärrä, en luule kuitenkaan minkään oikeuden

työmiestä tuomitsewan sen wuoksi palkattomaksi, että hän on, mitään

pahaa tawoittamatta, ilmoittanut walhetornin pudonneeksi", sanoi Matti.

"Etkö tahdo, Matti, jäädä wielä meille?" sanoi isäntä täydellisesti

leppyneenä Matin puheesta, sillä hänelläkin oli sydän.

"En minä nyt enään kun isäntä ja muutkin niin pahasti ... kyllä minä

muuallakin... Niin ja älkää uskoko kauppiasta ja nimismiestä ... ei

ikipäiwänä ne ole kelpomiehiä.

"Käy ensi pyhänä meillä, niin saat täyden palkkasi. Muutoin anna

nuorten herrain olla rauhassa."

"Kyllä--hywästi!" sanoi Matti ja pyyhkäsi karhealla kädellänsä

kyyneleen pois silmästänsä.

Sitten poistui Matti Kämälästä mytty kainalossa. Kauwan katsoi Kaaperi

isäntä Matin jälkeen ja hän katui salaa itseksensä, kun hän

pikaisuudessaan oli karkoittanut Matin pois, mutta nyt se oli jo

myöhäistä.

Matti oli parhaita työmiehiä paikkakunnassa. Waikkei hän ollutkaan

mikään oppinut ja siwistynyt mies oli hän kuitenkin siiwoluontoinen ja

osasi tehdä työtä kahden miehen edestä. Kowa työ oli hänestä kaikkein

mieluisinta ajanwiettoa ja siinä hän pyysi kunnostaa itseänsä. Kun hän

päälliseksi oli niin rehelliseksi tunnettu, ettei leikilläänkään

walehdellut, oli hän saawuttanut arwoa ja luottamusta paikkakunnassa.

Kaiken tämän tähden oli hänellä isommat palkat kuin yhdelläkään muulla

renkimiehellä. Hän se Kämälässäkin oli johtanut ja järjestänyt kaikki

työt ja tehtäwät melkein kolme wuotta, sillä isäntä ei niistä huolinut

tuon taiwaallista. Kaikki menestyikin hywin, kun Matti oli peräsimessä.

Paljon jäi Kämälä waille Matin mentyä ja eipä kummakaan, jos isäntä

hieman katuikin, kun hän niin awullisen työmiehen pois hääti.

Wähitellen unouttiwat Kämäläiset tuon ikäwän walhetornin jutun ja elämä

alkoi käydä entiselleen. Isäntä alkoi kehua taloaan, elämistään ja

perhettään kuten ennenkin.

Wieraita alkoi tulwailla taloon taasenkin ja wieraswarat sekä heidän

kestitsemisensä eiwät olleet wähääkään huonontuneet entisestään. Uusia,

ennen talossa käymättömiä wieraitakin käwi usein Kämälässä, mutta

oliwatpa nuo wanhat tuttawatkin, maakauppias, waranimismies ja

maanmittarin apulainen nytkin siellä ainaisina wieraina. He eiwät

woineet unhottaa Kämälän wieraswaraista pöytää eikä tyttäriä, waikka

wielä olisi kymmenen walhetornia pudonnut.

Tuo Matin muistuttama wuotawa hinkalo oli aitassa korjattu ja taasen

pönöttiwät hinkalot kukkurapäänä wiljaa. Kaikille oudoimmille wieraille

näytteli isäntä rikkauksiaan, mahdottoman isoja wiljawarojaan ja

taloaan nyt kuten ennenkin. Tyttäret pukiwat itsensä hienosti,

käyttiwät itsensä säädyllisesti ja astuiwat kynnykselle kuten ennenkin.

Maakauppias ja moni muu kehuiwat tyttäriä kauniiksi ja pyysiwät heitä

omaksensa niinkuin ennenkin, wieläpä isäntäkin nauraa hehhetti niinkuin

ennenkin--siltä ainakin näytti.

Kauwan oli Kämälän maata ja taloutta hoidettu huonosti. Isännän ja koko

perheen halu paloi waan turhaan kunniaan ja herrastamiseen. Sentähden

tuliwat talouden= ja maantyöt noille mielestänsä niin siwistyneille

ihmisille raskaiksi, halwoiksi ja wähän halutuiksi. Pitkät ajat oliwat

kaikki työt ja toimet olleet palkkawäen tehtäwinä, ja ne saiwat mennä

omaa menoansa, sillä isäntä ei katsonut niihin perin päin. Renki Matti

kyllä oli palwelusajallansa tehnyt työnjohtajana kaikki mitä woi

rapistuneen maanwiljelyksen parannukseksi, mutta ei hänkään woinut niin

lyhyellä ajalla suuria aikaan saada.

Isäntä kyllä oli jo aikaa huomannut, että maantuotteet wähenemistänsä

wäheniwät, mutta hän luotti rahoihinsa eikä wälittänyt juurin koko

asiasta mitään. Tosin oli hän näennäisesti koettanut tuota

maan=antimien waillinkia korwata hinkaloiden pohjia korottamalla, että

ne olisiwat yhtä täysinäiset ja kukkuralla kuin isäwainajansakin

aikana, mutta se keino ei pitkälle auttanut. Ja kun hän tämän oli

saanut mielensä jälkeen onnistumaan, oli hän niin keksintöönsä

mieltynyt, että oikein käsiänsä hykerteli.

Laajasti oli tietona kuuluisa Kämälän talo, sen rikkaudet,

wieraswaraisuus ja mahdottomat wiljawarastot. Kaikista näitä puhuttiin

ympäri maakuntia, mutta erittäinkin jywästöstä, jota pidettiin melkein

Joosepin jywäaittojen weroisena ja siitä puhuttiin useinkin

ihmeensekaisella kunnioituksella.

Sattuipa kerran niin, että tuli jotenkin sekalainen wuosi. Wiina= ja

oluttehdasten omistajat eiwät ensinkään olleet hywillänsä tuosta

nupeasta wuodentulosta ja keweästä wiljasta, sillä heidän tehtaansa

oliwat heidän mielestänsä niin wälttämättömän tarpeelliset, että niihin

tarwitsi saada täysipainoista ja itäwää wiljaa.

Eräs oluttehtaan omistaja keksi sen keinon, että hän, heti kun huomasi

huonon wuoden tulleen, lähti maakunnasta tehdastansa warten ostelemaan

wiime wuoden wiljaa. Hänkin oli kauwan ja usein kuullut puhuttawan

Kämälän suurista wiljawaroista. Tämän tähden suuntasi hän suoraan

matkansa ensin sinne.

Talossa otettiin wastaan tuo herrasmies mitä suurimmalla

kohteliaisuudella ja wieraswaraisuudella, kuten Kämälässä ainakin.

"Minä olen kuullut, että teillä on paljon wanhaa wiljaa", sanoi

ostelija.

"Onhan sitä ... kyllähän sitä on... Paljon meillä on wanhaa wiljaa.--

Wai olette tekin siitä kuulleet puhuttawan ... kaikkia ne sitten

puhuwatkin----. Parasta on, että lähdemme katsomaan ... sittenpähän

tietää kun näkee", sanoi isäntä.

Isäntä otti aittojen awaimet ja lähti käwelemään, kehoittaen wierasta

tulemaan mukaan. Wieras seurasi isäntää hywillä mielin, toiwoen

saawansa ehkä yhdestä paikasta ostaa tarwitsemansa wiljamäärän.

"Ohhoh! Kylläpä täällä onkin wiljaa; eipä siitä olekaan suotta

ihmetellen puhuttu", huudahti ostelija aittaan tultuaan.

Iso olikin aitta: neljä syltä leweä ja toista wertaa pitempi,

wäliseinällä jaettu kahteen osaan. Pitkin aittaa meni hinkaloiden

wälitse wälkeä käytäwä ja kahtapuolta käytäwää oliwat kukkurapää

hinkalot; ainoastaan parissa hinkalossa oli waan wähän wiljaa pohjalla.

"Onhan meillä wiljawaroja. Ei meille heti nälkä tule, jos katowuosiakin

sattuisi tulemaan.--Onhan niitä, katsokaapas tuonnekin", sanoi isäntä,

osoittaen toiseen aitan osaan.

"On, on, kyllä minä näen", sanoi wieras ihmetellen.

Samassa tuli kirkkoherra parin isännän kanssa aittaan. Heillä oli

isännälle jotakin asiaa, ja kun he kuuliwat hänen menneen wieraan

kanssa aittaan, meniwät hekin sinne.

"Wilja on warsin painawaa ja hywää, mitä waaditte tynnyristä rukiista

ja ohrista?" kysyi wieras, hypitellen kämmenellään kumpiakin

jywälaatuja.

"Ehei, en minä myö jywiäni", sanoi isäntä.

"No miksikä ei?" kysy ostaja kummastellen.

"Nyt on tullut sekalainen wuosi."

"Ei kuitenkaan niin huono, ettei maakunta sillä toimeen tule."

"Mutta jos sattuisi tulemaan useampia katowuosia?"

"Aikapa niitä nyt ruweta odottamaan, sillä woisihan tapahtua, ettei

katowuotta tulisi kymmeniin wuosiin. Muutoin saattaisi wiljanne

pilaantua, kuinka wanhoja lienee nytkin jo joukossa", arweli wieras.

"Ei niissä ole yhtään jywää sen wanhempia kuin menneenwuotisia",

wakuutti isäntä, sioitellen jalkojansa. "Ei yhtään wanhempia?"

"Ei yhtään wanhempia?"

"Ei."

"Ja yhtenä wuotena tulee noin paljon?"

"Niinpä niitä näkyy tulewan."

"Mihinkä sitten wuonna wuotuisesti tuommoinen wiljan paljous on

joutunut?"

"Hywinä wuosina myön minä liiat, mutta huonoina en ensinkään."

"Myökää pois, minä maksan hywän hinnan."

"Enkä myö, waikka mitä maksaisitte. Meillä tarwitaan paljon eloa, eikä

meillä wiitsitä huonon wuoden wiljaa syödä.--Tämän wuotisia saatte

ostaa, sitten kuin ne kokoon saadaan", selitti tuo warowa isäntä.

"Tämän wuotisia minä kyllä saan jokapaikasta ja niin paljon kuin

tahdon, mutta minä en huoli niistä", sanoi ostaja.

"Enpä minä ole mokomampaa jywäin paljoutta milloinkaan yhdessä talossa

nähnyt", lisäsi hän sitten, ja--kuinka lienee niin sattunut--surwasi

hän samassa paksulla kuhmusauwallansa lähimpänä olewaan ruishinkaloon.

Sauwa kopsahti niin umpinaisesti ja salaperäisesti johonkin kowaan

esineeseen. Kaikki tuliwat hämilleen tuon oudon sattuman tähden,

eiwätkä ymmärtäneet mitä se merkitsi, mutta tuhkan harmajana seisoi

isäntä äänetönnä, sillä hän kyllä oiwalsi, mikä tuohon kopsahdukseen

oli syynä.

Mutta mitä? Kaukalosta rupesi kuulumaan outoa ritinää ja ratinaa, jywät

rupesiwat wähitellen waipumaan alas, ja muksis--pudota rymähti tuo

korkealle tehty toinen pohja jywineen päiwineen alas. Tomu pölähti

kattoon niinkuin paksu sawupatsas ja lahot puun pirstaleet lenteliwät

ympäri aittaa.

Lähellä hinkaloa seisowa tehtaanomistaja säikähti niin kowin tuota

outoa rymäkkää, että hän lähti hyppyyn niinkuin noidan nuoli. Siinä

hoijakassa ei hän joutanut suurin eteensä katsomaan, jonka seurauksena

oli se, että hän ensimäisessä käänteessä löi päänsä hinkalon nurkkaan,

niin että paikalla kiuwahti seljälleen kuin auskari. Muut myös

säikähtiwät tuota outoa tomahdusta, mutta kun he eiwät olleet lähellä

waipuwaa hinkaloa, eiwät he arwanneet pakoon lähteä.

Pian toipui kuitenkin pullea tehtailija.

"Saakurin perttana! Mitä tämä meno merkitsee?" sanoi hän ensimäiseksi

ja hyppäsi ylös.

Tottuneena käytännölliseksi mieheksi, meni hän isännän luokse, joka

waljuna seisoi wielä särkyneen hinkalon wieressä, ja sanoi:

"Mitä ihmettä tämä on? Selittäkää.".

"Li-lienee pohja pettänyt", änkytti isäntä.

Tehtailija hyppäsi heti hinkalon partaalle katsomaan, ikäänkuin

peljäten, että tuo kelpo wilja huilaa hänen käsistänsä jollakin

käsittämättömällä tawalla.

"Saakurin perttana! Se on kyllä totta, että pohja on pudonnut, mutta

tässä on ollut toinen pohja melkein parrasten tasalla ja sen päällä

wähän rukiita. Nämä nyt putosiwat yhdessä lyhteessä oikealle pohjalle

ja siellä ne nyt owat ruiswähät lahosirpaleitten seassa; siinä koko

arwoitus", selitteli wieras.

"Eiwäthän waan kaikki muutkin täydet hinkalot ole samanlaisia", jatkoi

hän sitten ja samassa meni hän hinkalolta hinkalolle, töyttien

sauwallansa niihin. Kop, kop, kopsahteli sauwa hinkaloiden

korotettuihin pohjiin ja muuta toispohjatonta hinkaloa ei ollut koko

aitassa kuin nuo kaksi, joissa oli waan wähän jywiä pohjalla.

"Mitäs perttanan peliä tämä on? Te taidatte olla saakurin lysti mies,

oikein aika keksijä. Enpä mokomampaa kepposta ole eläissäni nähnyt,

mutta en wieläkään ymmärrä mitä tämä tarkoittaa--selittäkää", hölisi

tuo irtonaismielinen tehtailija.

Isäntä ei wastannut mitään, heilutteli waan itseään ja syljeskeli

pieniä sylkitippoja.

"Jywäkaupan taidamme jättää nyt sikseen, wai mitä isäntä arwelee?

Parasta on, että lähden hakemaan wiljaa semmoisista paikoista, joissa

ei ole näin isoja warastoita, ehkäpä heillä ei ole kaksinkertaisia

pohjia hinkaloissaan", puheli tehtailija edelleen, samassa jätellen

kaikki hywästi.

Sitten lähti tehtailija pois ja mennessäänkin nauraa kajautteli hän

niin makeasti ja raikkaasti, että ilma raikui.

Tuo tapaus teki kirkkoherraan ja noihin pariin isäntään niin ikäwän

waikutuksen, että hekin katsoiwat parhaaksi lähteä pois, sen enempää

isännälle asiaansa ajamatta. Isäntä waan jäi ypö yksin seisomaan tuon

kowan=onnen tuottaman hinkalon wiereen ja heiluttelemaan itseänsä.

Hinkalon toisen pohjan putoamiseen oli syynä se, että se oli liian

heikosti rakennettu. Kun ei sen päälle tullut paljon painoa, luultiin

pohjan kestäwän kohti warustuksilla. Molempien pohjien wäliin suljettu

ummehtunut ilma oli lahottanut ensimäiseksi tämän, wiimeksi ja

huonoimmin tehdyn ylennyspohjan ja sen wuoksi se ensimäiseksi

putosikin.--Tämä oli sama hinkalo, jonka wuotamisesta renki Matti oli

isäntää jo muistuttanut.

Niinhän se oli. Pitkät ajat oliwat kaikki talon elinwoimat,

maantuotteet, karjan=annit ja rahat käytetty Kämälässä turhan kunnian

ja loiston saawuttamiseksi. Kun kerran wanhat warat rupesiwat

tirkkenemään eikä tuolle suurelle menolle wastaawia muita tuloja ollut

kuin se, mitä maa antaa kowalle työntekijälle, niin kiireesti alkoi

talo kallistua häwiötänsä kohden. Walhetornin putoaminen oli tähän

käännökseen pahana enteenä ja jywähinkalon waipuminen sen täydellisesti

päätti. Walheelliselle perustukselle rakennetut laitokset oliwat nyt

tarkoituksensa täyttäneet. Ne lienewät tuoneet taloon lyhyttä kunniaa,

mutta nyt alkoiwat ne opettamaan, kuinka waarallista ja pian sammuwaa

walheella saatu kunnia on.

Tosin käwiwät kauppias, nimismies ja maanmittarin apulainen wielä

joskus talossa ja kehuiwat tyttäriä kauniiksi, mutta heidän käyntinsä

harweni harwenemistaan ja wiimein eiwät he käyneet ensinkään. Tosin

käwi wielä jonkun aikaa Kämälässä kaukaisempiakin wieraita, mutta

heidänkin käyntinsä harweni sitä myöten kuin wieraanwaratkin wäheniwät.

Tosin astuiwat tyttäret wielä kynnykselle, mutta yhä harwalukuisemmiksi

käwiwät sen kaunistuksen ihailijat. Tosin kehui isäntä wielä joskus

taloansa, elämäänsä, rikkauksiansa, perheensä siwistystä ja ylewyyttä,

mutta yhä harwemmat sitä uskoiwat, sitä wähemmin ottiwat siitä

minkäänlaista waaria.

Waikka Kämälässä koetettiinkin wielä tämmöistä näennäistä ylewää

lewollisuutta ja arwoa pitää yllä, ei kuitenkaan heillä ollut oikeata

rauhaa, sillä sydämessä oli jotakin kalwawaa. Isäntä oli useinkin

harwapuheinen ja ajatuksiinsa waipuneena. Wierastelemisissa käyminen

ylewien, wanhain ystäwiensä luona harweni harwenemistaan ja

hännystakkia ei hän juuri usein pannut päällensä.

Eipä kummakaan, jos wähän alakuloiseksi wetikin. Olihan kaksi heidän

kunniapylwäistänsä sortunut ja tullut kaiken maailman pilkan ja naurun

esineiksi. Saattoipa isännällä olla muitakin syitä alakuloisuuteen.

Eihän häneltä woinut olla salassa, kuinka täpärällä heidän ennen niin

loistawa taloutensa oli. Rikkautensa nojalla oli hän riidellyt

itsellensä luultua kunniaa, arwoa, mainetta ja ylhäisien ystäwyyttä,

mutta kun rikkaus loppuu, loppuu ystäwätkin ja kaikki on silloin

kadotettu.

Paitsi näitä huolien syitä, tuli wielä päälliseksi se onnettomuus, että

Liila rupesi kitumaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista ruokahalua ja hän

laihtui, kuihtui ja kalpeni kalpenemistaan. Isäntä käwi hänen tähtensä

useat kerrat lääkärin luona ja tämä määräsi monikertaan Liilalle

lääkkeitä, mutta niistä ei ollut minkäänlaista apua. Lääkäri wihdoin

rupesi ihmettelemään tuota itsepintaista tautia ja waati että sairas

tuotaisiin hänen tutkittawakseen. Isäntä koki hänelle selittää, kuinka

heikko sairas on ja sen wuoksi ei woi häntä niin pitkiä matkoja

kuljettaa. Siihen se asia sitten jäi.

Näin kaikkein surujen, murheitten ja waiwain rasittamina kului

Kämäläisten aika edelleen ja emäntä suri kauniin ja siwistyneen

tyttärensä sairaloista tilaa niin että oli henkensä heittää.

Jonkun ajan kuluttua tapahtui Kämälässä uusia kummia. Liilan

sairaloisuus oli kehittynyt siihen määrään, että hän erään waimoihmisen

kanssa sulkeentui wihdoin erityiseen huoneeseen. Ei tiedetty astuiko

hän sinne mennessään kynnykselle, mutta se waan on warma, että kahden

sijasta tuli wihdoin tuosta suljetusta huoneesta kolme henkeä.

Ei ollut tuosta tapauksesta kulunut wielä täyttä puolta wuotta, kun

Alma teki samat temput.

Tämmöiset tapahtumat oliwat aiwan odottamattomat isännälle ja

emännälle. He oliwat luulotelleet tytärtensä olewan hywinkin

siwistyneitä, jommoisiksi he uskoiwat heidät kaswattaneensa. Tätä

tekiwät he siinä toiwossa, että he kerran näkisiwät tyttärensä

joidenkin herrojen kainaloisina kanoina ja tuohon se nyt päättyi.

Kowin suriwat wanhemmat turhaksi mennyttä toiwoansa ja lasten sywää

lankeemusta. Usea kyläläinenkin teki samaa, säälitellen Liilan ja Alman

tilaa, sillä he eiwät ensinkään olisi suoneet, että nuo wiattomat uhrit

olisiwat joutuneet wanhempiensa turhamielisen kunnianhimon uhreiksi.

Kowasti masenti tytärten lankeemus wanhempien turhamielisyyttä. He

eiwät käyneet enään kertaakaan missään kesteissä, eikä isäntä pannut

sen erän perästä hännystakkia päällensä. He wiettiwät yksinäisyydessään

surullista ja alakuloista elämää, mutta niin sokeita he oliwat

wieläkin, etteiwät huomanneet itsessänsä wikaa ensinkään, waan

syyttiwät muita ihmisiä syypäiksi heidän onnettomuuteensa. Miksi piti

maakauppiaan ja waranimismiehen olla tuommoisia? Miksi piti walhetornin

pudota niin sopimattomalla ajalla ja miksi renki Matti oli niin

tyhmä, että hän sen heti ilmoitti? Ja lopuksi: miksi eräs noista

toiskertaisista hinkalon pohjista oli niin huonosti rakennettu, että se

sortui juuri tuolla hetkellä? Semmoisia kysymyksiä risteili heidän

sieluissaan, mutta siellä ei koskaan herännyt semmoisia kysymyksiä:

minkätähden olemme olleet turhamaisia? Miksi olemme lapsiimme

istuttaneet turhan kunnian ja tyhmän korskeuden tawoittelewia

waarallisia siemeniä ja siten syösseet heidät perikatoon?

Tämän erän perästä ei Kämälässä käynyt ainoatakaan herrassäätyistä

wierasta, eikä kukaan kehunut tyttäriä kauniiksi, eikä pyytänyt heitä

omaksensa. Heille kelpasi nyt jo halwemmatkin wieraat ja warsin

tyytywäisiä oliwat he, kun joku kansalainen tuli heille ja koki

lohduttaa heitä onnettomuudessaan.

Tähän ei wielä Kämälän onnettomuus päättynyt. Jonkun ajan kuluttua

lewisi pitäjässä se yhtä outo kuin odottamatonkin uutinen, että wiime

pyhänä oli kuulutettu pakkohuutokaupalla myötäwäksi Kämälän maat ja

mannut, kilut ja kalut kirjoineen ja karjoineen. Tämä sanoma tuntui

monestakin pitäjäläisestä kowin kummalta, sillä he eiwät olleet

milloinkaan missään yhteydessä Kämäläisten kanssa, että olisiwat

tulleet tuntemaan talon todellista sisällistä tilaa. He oliwat luulleet

talon waroja ja rikkauksia loppumattomiksi, nähdessään sitä tuhlaawaa

elämää, mitä Kämälässä jo kauwan aikaa oli pidetty.

Määrätty huutokauppa=päiwä tuli ja siinä myötiin koko Kämälän talous

niin tarkkaan, ettei jäänyt muuta omaisuutta jäljelle kuin

jokapäiwäiset pitowaatteet kullenkin perheen jäsenelle.

"Sekö sen herrastelemisen loppu olikin?" arweli eräs läsnäolijoista.

"He owat heidän hywänsä saaneet tässä elämässä", sanoi joku toinen.

Syyt tuohon perinpohjaiseen taloudelliseen häwiöön oliwat selwät. Kun

omat warat oliwat kulutetut ja tuhlatut turhuuteen, otettiin lainoja

ylläpitämään perheen kunniaa ja arwoa. Kaikista näistä oli nyt

tilinteon päiwä tullut ja se teki lopun kaikesta.

Kowa tuli nyt Kämäläisille eteen. Jospa he olisiwat oppineet jotakin

työtä tekemään, eipä olisi ollut hätäpäiwää, mutta niin ei ollut laita.

Eipä kummakaan jos niin oli, sillä hekumallinen työtön laiskuri=elämä

oli heidät wieroittanut pois kaikesta työstä ja weltostuttanut niin,

ettei heillä ollut kykyä mihinkään semmoiseen työhön ryhtyä, jolla he

olisiwat woineet henkensä elättää. Tämän tähden ei heillä ollut mitään

muuta turwaa kuin pitäjän köyhäinhoito=laitos. Sekin otti heidät

jotenkin nupealla mielellä wastaan, sillä tuntuipa heidän mielestänsä

siltä, että he saiwat liika runsaan lisän niin odottamattomalta

taholta.

Renki Matti oli silläwälin ahkeralla työllään ja säästäwäisyydellään

kootuilla waroillaan ostanut pienen maatilan. Hän oli nainut erään

pienen talon siweän ja työteliään tyttären ja hänkin toi yhteiseen

pesään wähät myötäjäisensä. Welkaa heillä kyllä wielä oli, mutta sitä

eiwät he peljänneet, tekiwät waan työtä ja säästiwät. Heillä oli hywä

toimeentulo ja he kokiwat auttaa Kämäläisiä niin paljon kuin woiwat ja

liewennellä kaikin tawoin heidän kurjaa tilaansa, sillä Matti ei woinut

wälinpitämättömänä katsella entisen isäntäwäkensä kurjuutta.--

Wähitellen oppiwat Kämäläiset tekemään työtä, niin että woiwat sen

turwin niukasti henkensä elättää, mutta poissa oli nyt herraselämä.

* * * * *

Ystäwäni, kuka ikänä wielä oletkin! Lienet sitten ylhäinen tai

alhainen, rikas taikka köyhä: waro ettei walhetorni pääse sinua

opettamaan. Sinulla ei kyllä taida olla samanlainen walhetorni kuin

Kämälän isännällä, mutta ne owat kowin monenlaiset ja kummapa olisi,

ettei joku näistä pyrkisi sinun luoksesi yhtä tai toista tietä. Ja jos

se on jo jollakin tawalla päässyt luoksesi ja kun yksinkertainen

renkisi Matti tulee sinulle ilmoittamaan, että jo se nyt putosi ja

särkyi, niin älä suinkaan suutu tuosta totuuden ilmoituksesta, sillä

silloinhan sinä sait waroitushuudon. Ota siitä tarkka waari ja tee

pikainen parannus ja nopea käännös elämällesi ja tutki tarkoin itseäsi,

kuinka korkealle olet jo siwu rajaisi lentänyt. Silloin wielä woit

tehdä kunniallisen palausmatkan, mutta myöhemmin on se mahdoton ja sinä

joudut auttamattomasti hukkaan.