Aiwan rautatien lähellähän se on Y----n kirkko. Tämähän ei mitään
kummaa, sillä onhan monta muuta kirkkoa rautatien likeisyydessä.
Kesä on kulunut jo syyskuun loppupuolelle. Sunnuntai=aamu oli ja
aamukellot oliwat jo soineet, kutsuen ihmisiä kokoontumaan Herran
huoneeseen, nöyrtyen tunnustamaan rikoksensa Luojansa edessä ja saamaan
Häneltä syntinsä anteeksi. Ihmisiä riensikin kaikkia teitä myöten
kirkkoa kohden, kuulemaan armon ja lohdutuksen sanoja. Papin kello
alkoi soida ja tämän merkin kuultuansa alkoi kansa kiiruhtaa kirkkoon;
pian olikin kirkko wäkeä täynnä.
Kun kirkkoherra oli sakastissa lukkarille wirsiä antamassa, ruwettiin
sakastin ulko=owea kolkuttamaan. Ensinnä tuo kolkutus oli niin
hiljaista ja wienoa, että se tuskin kuuluikaan, sitten se käwi wähän
kowemmaksi. Wiimein huomattiin, että siellä oli joku sisään pyrkijä ja
hänelle awattiin owi.
Kun owi aukeni, oli sen ulkopuolella seisomassa kookas ja hartewa
keski=ikäinen mies. Hän oli niin pelkääwän ja aran näköinen, että
näytti siltä kuin hän tuota pikaa kauhistuneena pötkisi pakoon. Useat
kerrat täytyi häntä kehoittaa, ennenkuin hän wiimeinkin hitaasti
rohkeni astua sakastiin. Hän jäi aiwan owipieleen seisomaan, eikä
näyttänyt uskaltawan katsoa ketään silmiin, tuijotti waan eteen kohti
lattiaan. Selwästi näki, että hän kamppaili kowaa sisällistä taistelua,
sillä hänen leweät ja jykewät hartiansa wapisiwat kuin kahila wirrassa
ja tuskan hiki walui otsalta.
Kirkkoherra astui häntä lähemmäksi.
"Mistäs tämä wieras on?" kysyi kirkkoherra, huomaten ettei tulija ollut
omanpitäjäläisiä, jotka hän kaikki tunsi.
Mies waan sijoitteli jalkojaan ja rykästä kyhnäytti tekoyskää.
"Mistä olette kotoisin?" kysyi kirkkoherra toistamiseen kowemmasti,
ikäänkuin peljäten, ettei mies olisi ensimäistä kysymystä kuullut.
"Tuolta H----n pitäjästä", sanoi mies wärähtelewällä äänellä,
sijoitellen taasenkin jalkojansa, nostamatta katsettansa ylös
lattiasta.
"Onko teillä mitään asiaa?" kysyi kirkkoherra.
"Onhan sitä."
"Sanokaa nyt asianne", kehoitti kirkkoherra.
"Onko täällä tänäpäiwänä rippiwäki?" kysyi mies arasti.
"Kyllä täällä on messu tänään", wastasi kirkkoherra.
Mies waikeni.
"Entä sitten?" utasi kirkkoherra.
"Kun, tuota----olisiko se mahdollista, että minä saisin käydä täällä
ripillä?" sanoi mies tuskin kuultawasti.
"Oletteko enemmän aikaa oleskellut tässä pitäjässä?" kysyi kirkkoherra.
"En, tulen juuri kotoa."
"Minkä wuoksi sitten näin likellä kotoanne haluatte ripillä käydä?"
"Niinhän tuota... En tiennyt, että se on niin paha, mutta nyt sen
tiedän", sanoi mies katkonaisesti.
"Onko teillä papinkirjaa?"
"On, kyllä minulla on kirjat", sanoi mies ja alkoi kaiwaa poweansa.
Kun kirkkoherra sai kirjat, merkitsi hän niihin, että mies on käynyt
sinä päiwänä ripillä heidän pitäjässä.
"Te olette menossa Amerikkaan", sanoi kirkkoherra kirjoja miehelle
takaisin tuodessaan.
"Niin."
"Miksikä lähdette pois synnyinmaastanne, tuttawain ja ystäwäin parista,
pois maille wierahille, teille tietämättömille, jossa ei ole ken
wesilusikan ojentaisi? Se on sitäkin kummallisempi mielestäni, kun
olette perheellinen talon mies", sanoi kirkkoherra.
"Niinhän tuota... Kun ahdistaa niin kowin joka puolelta, niin ajattelin,
etteikö tuota siellä ... mutta nyt tuntuu niin pahalta ja waikealta,
etten tahdo aikaan tulla", sanoi mies ja raskaat kyyneleet tipahteliwat
kaarewain ja tuuheain kulmakarwain alla olewista silmistänsä.
Kyyneleitään koki hän häätää syrjään karhealla kädellänsä.
"Tämän matka=murheenneko wuoksi haluatte nyt ripillä käydä?" kysyi
kirkkoherra.
"Paljon senkin tähden, mutta on minun muutenkin paha olla."
"Minkä wuoksi?"
"Minä olen niin paha ... olen kowasti rikkonut."
"Wai niin--! Ketä wastaan? Awatkaa minulle sydämenne", sanoi
kirkkoherra kehoittawaisesti ja osaaottawaisesti.
"Minä olin kowasti juowuksissa", sanoi mies nöyrästi ja
tunnustawaisesti, ja hänen koko ruumiinsa wärisi.
"Se on kyllä paha, mutta sanokaa minulle, oletteko ollut usein ennenkin
juowuksissa?" utasi kirkkoherra.
"En koskaan ennen; en ole monasti eläissäni maistanutkaan wiinaa",
sanoi mies.
"Missä se sitten tapahtui?"
"Tänne tullessa."
"Kuinka se käwi?
"Mieleni oli kowin raskas ja paha, kun piti erota waimosta, lapsista,
sukulaisista, tuttawista, ystäwistä, kotitienoosta ja synnyinmaasta.
Kun ajattelin, että olin kaikki nämä jättämäisilläni ja menossa
wieraaseen maahan, tuntemattomien ihmisien sekaan, outoja oloja
wastaan=ottamaan, josta ei ole toiwoakaan heti takaisin päästä ja
pääseekö koskaan, niin mieleni tuli syttä mustemmaksi. Tunsin
sydämessäni kauheaa tuskaa ja surua, niin että henkeä ahdisti, ja
tuskan hiki juoksi päältäni, ja tämä kaikki teki elämäni peräti noloksi
ja murheelliseksi.
Meitä oli useampia miehiä samassa matkassa, sillä muitakin lähtee nyt
meidän pitäjästä Amerikkaan. Nämä eiwät woineet olla huomaamatta minun
kauheaa suruani. He kokiwat lohduttaa minua, kuten parhaiten taisiwat,
mutta se oli kaikki turhaa. He oliwat waranneet mukaansa useampia
pulloja wiinaa, luullakseni oman surunsa waralle. Niistä he maisteliwat
ehtimiseen ja tarjoiliwat minullekin. Kauan aikaa torjuin minä kaiket
tarjoilemiset, mutta he eiwät waan laanneet sitä tyrkyttämästä yhä
uudestaan.
'No, ota nyt, se liewittää suruasi', sanoi naapuritalon mies ja tarjosi
taasenkin pulloansa.
Minä maistin wähäsen.
'Ota nyt enemmän ... mitä se tuon wertainen', sanoi naapuri, eikä
ottanut tarjoamaani pulloa takaisin.
Minä otin toisen kerran ja pullautin suuni melkein täyteen.
Hetken päästä rupesi sydän=alassani tuntumaan niin hywältä. Kierteli ja
lämmitti niin somasti ja murheeni tuntui todellakin liewenewän. Minä
rupesin iloisesti puhelemaan towerieni kanssa, eikä kowin pitkää aikaa
kulunut, ennenkuin minä jo naurahtelinkin.
'Eikös ole nyt jo wähän parempi?' kysyi naapuri naurahdellen.
'On, on ... paljonkin parempi on ... nyt on hywä, mutta annasta
wielä siitä pullosta', sanoin minä ja ojensin käteni pulloa
wastaan=ottaakseni.
Naapuri antoi pullon. Sen saatuani kallistin minä siitä niin paljon,
että suuni tuli täyteen kuin puhuttu rakko.
'Kas niin! Nyt se tepsii--mies hänestä tulee kuin tuleekin. Minä
takaan, ettet wähän ajan päästä tiedä koko surustasi pukin rippiä',
wakuutti naapuri.
Nyt muuttui tilani aiwan toisenlaiseksi. Silmänikin kirkastuiwat niin,
että olisin woinut wäittää näkewäni waikka kiwen läwitse. Koko maailma
näytti niin waloisalta ja puhtaalta, etten semmoista muista sitä ennen
koskaan nähneeni. Kaikki matkasuruni ja huoleni, entiset kärsimiseni ja
ponnistukseni katosiwat tuokiossa mielestäni kuin tina tuhkaan ja nyt
olisin mennyt waikka maailman ääriin. Ymmärrykseni selkeni mielestäni
niin waloisaksi ja käsittäwäksi, etten koskaan ennen ollut asioita niin
selkeästi ymmärtänyt enkä käsittänyt. Tässä walossa huomasin, ettei
tämä maailma olekkaan niin paha ja suuri waiwanpesä kuin olin itselleni
uskotellut, kunhan waan ymmärtää siitä oikein nauttia. Turhaan niitä,
näenmä, huolia ja murheita kantaa, ajattelin minä.
Ihmiset näyttiwät nyt mielestäni niin kurjilta ja kehnoilta ja minä
luulin näkewäni jokaisen wastaan tulijan läwitse. Woi kuinka paljon
huonompia minua he tuntuiwat olewan, tuommoisia kurjia, tyhmiä raukkoja
waan--mitäs he owat minun rinnallani, arwostelin minä.
Tämä ajatus ei ollut nykyisen hetken synnyttämä, waan se oli aikojen
kuluessa wähitellen juurtunut minuun, waikken sitä ennen ollut niin
suuressa määrässä tuntenut kuin nyt. Olin oppinut hiljalleen katsomaan
muita ihmisiä ylön, kun olin mielestäni parempi heitä, koskapa olen
rehellinen ja kunniallinen mies, enkä ollut kertaakaan wielä ollut
juowuksissa. Niin jo ennenkin ajattelin, mitä sitten nyt, kun olin niin
onnellisessa tilassa.
Hih! kiljahtelin minä, kun satuin ihmisiä näkemään, sillä enhän osannut
enään ihmisiäkään häwetä, kun olin juowuksissa", kertoi mies
alakuloisesti, kun kerran alkuun pääsi.
"Wieläkö sitten mitään?" kysyi kirkkoherra.
"Asian pahinta puolta en ole wielä kertonutkaan", sanoi mies nolosti.
"Mikäs se olisi?"
"Minä onneton löin akkaani."
"Akkaanne! Missä sitä löitte?"
"Tiellä tänne tullessa."
"Onko waimonne myös menossa Amerikkaan?"
"Ei ole, hän lähti minua waan saattamaan tänne rautatielle saakka."
"Aiwan oikein. Olettehan jo maininnut, että täytyy erota waimostanne ja
olisihan se minun pitänyt muutoinkin muistaa, kun olen lukenut
passinne. Mutta minkä tähden löitte waimoanne?" sanoi kirkkoherra.
"Ei suinkaan hänessä mitään syytä ollut, mutta mitä hullu juopunut
siitä huoli! Päinwastoin löin minä häntä suuren rakkauden työn tähden,
ja sepä se asian pahin puoli onkin. Hän on koko yhdessä olon aikamme
kokenut aina waroittaa ja muistuttaa minua ihmisen elämän
welwollisuuksista. Hän on ollut aina arka minun kunniastani, sillä hän
sanoo minun kunniani olewan hänenkin kunniansa, ja kenties se onkin
hänen ansionsa, että minun kunniakipeneeni on tähän saakka säilynyt.
Nytkin hän koki minua monet kerrat estellä, etten enään ryyppäisi, kun
tiesi minun tulewan päihin, mutta mitäpä siitä oli apua. Wihdoin otti
hän pullosta kiinni, kun minä taas ensin rupesin ryyppäämään ja sanoi:
'Älä, hywä Matti, enään ryyppää, olethan nytkin jo aiwan pilalla.'
'Wai niin! Wai sinä tässä isäntä luulet olewasikin', huusin minä, ja
silloin löin minä."
"Woi, woi! Kyllä se oli hywin pahasta teiltä tehty", sanoi kirkkoherra.
"Kyllä se oli niin pahasti tehty, ettei sen pahemmasti woi kukaan
tehdä, sen tunnen nyt katkeruudella", sanoi mies, ikäänkuin tuomioonsa
tyytywäisenä.
"Kuinka sitten waimonne käwi?"
"Kyllähän sen arwaa miten heikon waimon käypi, kun raiwostunut wankka
mies häntä lyöpi. Heti hän lysähti kärryn pohjalle ja nenästä juoksi
weri kuin härän kurkusta. Siinä hän sitten itkeä nyyhki ja walitteli.
'Niin, sen siitä nyt sait----. Tekeekös wasta mielesi tulla
isännöimään', öyhkyin minä waan, ikäänkuin olisin hywinkin ison hywän
työn tehnyt.
Mitä sitten tapahtui, en enään muista, sillä tulin aiwan taidottomaksi.
Ilta olikin jo, ja towerit ajoiwat erääseen taloon yöksi. Siellä he
kantoiwat minut huoneeseen ja laittoiwat maata; siinä sitten nukuin,
enkä herännyt ennenkuin aamulla."
"No, miltäs sitten aamulla tuntui?"
"Woi, rakas kirkkoherra, älkää sitä kysykö, miltä se tuntui.
Omantuntoni tuskat oliwat niin kowat, etten woi niitä sanoilla
selittää. Minä muistin kaikki eiliset tapahtumat siihen saakka, kunnes
tulin tiedottomaksi. Kärsiwä waimoni oli ensimäinen, minkä herättyäni
huomasin. Hän oli eläwänä todistajana edessäni eilisistä tapahtumista.
Hänen molemmat silmänalustansa oliwat mustana ja kaswot oliwat
turpuneet ja pöhöttyneet niin, ettei silmiäkään paljon nähnyt, enpä
ollut tuntea häntä ensi silmäämällä, niin erinkaltaiseksi oli hän tuon
lyönnin tähden muuttunut. Hän wältteli katsoa minua silmiin. Näytti
siltä kuin hän olisi luulotellut itse tehneensä jonkun suuren pahan
työn.
'Woi Mari kulta, mitenkä nyt owat asiat?' sanoin minä häpeästä ja
tuskasta pakahtumaisillani.
'Woi, hywä ystäwä, miksi sinä löit minua niin kowasti, mitä pahaa minä
olen sinulle tehnyt?' sanoi hän ja rupesi nyyhkimään.
'Et mitään pahaa, mutta hywää sinä olet tehnyt paljon, hywin paljon',
koin minä sanoa.
'Kuinka sinä woitkaan mennä Amerikkaan, kun sinä näytät rupeawan
juomaan? Sinä et woi siellä miehestä pysyä, kun ei siellä ole ketään,
joka sinua tukisi ja waraisi; paras on, että palaat kotiin', sanoi
waimoni.
'Mutta sen woin wakuuttaa tässä Jumalan ja sinun edessäsi, että se oli
ensimäinen ja wiimeinen kerta; ei koskaan minun suuhuni tule enään
wäkewiä juomia. Miehenä en woi pyörtää takaisin, sillä meidän asiamme
eiwät salli sitä. Mutta minä tahdon kaikkeni koettaa ja olla mies.
Luota minuun wielä nytkin. Sydämestäni kadun minä tätä wäärää tekoani
ja pyydän nyt hartaasti sinulta anteeksi', koin minä häpeissäni ja
hätäyksissäni sanoa.
'Kernaasti minä annan sinulle anteeksi, waikka kuinka paljon olisit
minua wastaan rikkonut. Tiedänhän minä, että se oli ensimäinen kerta,
mutta minä niin kowin pelkään, kun sinä poiskin menet... Olethan sinä
ollut kelpo mies ja hywä kumppani minullekin----miksen minä antaisi
anteeksi', sanoi waimoni ja kyyneleet kiilsiwät hänen silmissään.
Juuri kun olimme tämän werran ennättäneet puhua, nousiwat ihmiset ylös
ja alkoiwat liikkua. He eiwät olleet näkewinäänkään minua, mutta
kuitenkin huomasin minä, että jokainen halusi katsella minua, kun waan
saiwat salaa sitä tehdä. Heidän silmistään näkyi kummallinen salama ja
epäselwä kiilto ja minä ymmärsin mitä se merkitsi. Kukaan ei puhunut
minulle mitään, mutta heidän suupielissään oli niin omituinen hymy,
että minä ymmärsin, mitä he olisiwat sanoneet, jos he olisiwat jotakin
puhuneet. Tämä teki tuskani kahta kauheammaksi."
"No, eikö omatuntonne rauhoittunut, waikka waimonne antoi anteeksi?"
kysyi kirkkoherra.
"Woi ei niin, ei niin, hywä kirkkoherra--. Kaukana siitä. Poissa on nyt
oma rakkauteni ja hurskauteni. Kaikki entinen hywyyteni, kerskaamiseni
ja muiden ylenkatsomiseni. Kaikki ne owat olleet ja menneet, ja nyt
olen wiheliäisin ihminen, mitä maa on koskaan päällänsä kantanut.
Kalkki ihmiset näyttäwät minusta nyt niin hywiltä, hurskailta ja
puhtailta ... heidän kaswonsakin loistawat mielestäni sanomattoman
puhtailta ja wiattomilta. Toisenlaista oli nyt tämänpäiwäinen puhtaus
kuin eilinen. Waimoni on kyllä minulle anteeksi antanut, mutta minä
olen rikkonut Jumalaa ja kaikkia ihmisiä wastaan, enkä minä pääse
rauhaan, ennenkuin minä saan sowinnon kaikilta. Woi, hywä kirkkoherra,
onko tämmöisellä onnettomalla mitään toiwoa?"
Näin puheli tuo murrettu mies, joka nyt wieraassa paikassa halusi
päästä armopöydälle, saamaan syntein anteeksi saamista. Ensimältä
näytti hän niin ahdistuneelta, hätääntyneeltä ja huonolahjaiselta,
ettei hänen luullut woiwan mitään selittää, mutta kun hän huomasi
kirkkoherran lempeäksi ja osanottawaksi mieheksi, kehkeentyi hän
wähitellen niin, että hän woi aiwan hywin ajatuksensa selittää.
Kuitenkin wärisi hänen äänensä koko ajan ja hieno wäristys tärisytti
wankkaa ruumista, josta selwästi näkyi, ettei suinkaan tuo awonainen
tunnustus leikintekoa ollut.
Kirkkoherra oli hengen mies. Hän kuunteli miestä maltilla ja
osanottawaisuudella, waikka jumalanpalweluksen alkaminen sen takia
wähän wiiwähtyikin. Kun hän huomasi, että hänen edessään oli totisesti
särjetty ja katuwainen sielu, murtui hänenkin mielensä. Kyyneleet
nousiwat hänen silmiinsä, kun hän otti miestä kädestä kiinni ja sanoi:
"Paljon on meillä kaikillakin syntiä mutta Jumalalla on paljon enemmän
anteeksi antamusta, kun pakenemme Hänen Poikansa ansion turwiin."
Tämä waikutti mieheen niin, että hän melkein ääneensä itki.
Jumalanpalwelus alkoi nyt ja rippisaarna pidettiin ensin. Nöyrästi
laskeutui outo mieskin polwilleen muiden rippiwierasten sekaan.
Kirkkoherra ei puhunutkaan nyt jumalattomille, eikä syytänyt
rippiwieraille lain kirouksia ja uhkauksia. Hän puhui niille, joilla on
särjetty sydän ja murheellinen henki. Niitä waroitti hän wälttämään
epäuskon kawaloita ja salaisia pauloja kehoittaen samassa turwallisesti
ja pelkäämättä astumaan armoistuimen eteen, jossa on paljon
armahtamista ja anteeksi antamusta kaikille niille, jotka sinne uskoen
tulewat.
Outo rippiwieras näytti ahmiwan joka sanan ja hänen jykewät hartiansa
jytisiwät koko rippisaarnan ajan.--Tuskinpa lienee hartaampaa
rippiwierasta ollut koskaan. Hän ei lähtenyt pois kirkosta, ennenkuin
kirkonmenot oliwat kaikinpuolin loppuneet. Lähtiessään käwi hän
jättelemässä kirkkoherran hywästi ja kiittelemässä häntä lohdutuksen ja
hywien neuwojen edestä. Kirkkoherra kehoitti häntä pysymään tehdyissä
hywissä päätöksissään ja toiwotti onnea pitkälle ja waaralliselle
matkalle.
Matkustajan majapaikka oli eräässä talossa aiwan rautatien lähellä.
Sinne riensi hän, mutta hänen sydämensä oli nyt paljon keweämpi kuin
kirkkoon mennessä. Hän oli siellä saanut kuulla lohdutuksen ja armon
sanoja. Nämä wuotiwat niinkuin lääkitsewä ja wirwoittawa hunaja hänen
haawoitettuun sydämeensä ja hän löysi lewon sielullensa, semmoisen
lewon, jota koko maailma ei olisi woinut hänelle antaa.
Waimo oli kirkonmenojen ajan majatalossa. Hänkin olisi halulla mennyt
kirkkoon, mutta ei woinut turwottuneiden ja sinisten kaswojensa wuoksi
sitä tehdä. Tämä teki miehelle kipeää ja hän mietti kirkkoon mennessään
millä tawalla hän woisi tuon tekemänsä wamman parhaiten poistaa.
Kun hän tuli majapaikkaansa, oli hänen waimonsa, huiwi silmillä,
istumassa jossakin warjokkaassa nurkassa. Näin oli hän sentähden, kun
hän tahtoi salata omaa tilaansa ja peittää miehensä rikosta.
Kirkosta tultuansa meni mies suoraan waimonsa luo.
"Kuinka nyt woit, rakas Mari?" kysyi mies waimoltansa.
"No meneehän tuo tuossa, kaswojani waan wähän pakottaa, enkä kehtaa
näyttää niitä muille ihmisille", sanoi wainio.
"Woi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi, kun waan woisin, mutta
minä en ymmärrä mitään, eikä ole lääkäriäkään saatawissa", sanoi mies.
"Minä olen tässä kuullut, että tämän pitäjän lukkari on näppärä saamaan
apua yhteen ja toiseen wammaan; mitähän jos käwisit häneltä kysymässä.
Kyllä kai se muutoinkin paranee, mutta ehkä paranisi pikemmin", sanoi
waimo.
"Aiwan kernaasti sen teen; minä lähden heti sinne", sanoi mies,
ikäänkuin ihastuksissaan siitä keksinnöstä.
Mies lähti. Lukkarin luo tultuaan, esitteli hän asiansa kuten parhaiten
taisi, mutta tämä ei osannut mitään neuwoja antaa, ellei hän itse
näkisi wammaa. Tämän wuoksi lähti hän miehen mukana hänen majataloonsa.
"Miten tämä loukkaus on tullut?" kysyi lukkari, katsellessaan waimon
turwottuneita ja sinistyneitä kaswoja, sillä hän ei ollut kuullut
kirkkoherran ja miehen keskustelua, kun oli sillä aikaa hautaamassa
ruumiita apulaispapin kanssa.
"Minä putosin toissa päiwänä kärryistä ja siinä loukkasin wähän
kaswojani... Eikä tämä mitään waarallista ole, onhan waan wähän ilkeä",
ehätti waimo sanomaan.
"Tuo tuntuu minusta hywin kummalta ... eihän kaswoissanne ole mitään
ulkonaista haawaa", arweli lukkari.
"Minä löinkin kaswoni pudotessani waan ruohokenttään ja sentähden ei
tullut haawaa", selitti waimo.
"No, sillä tawalla se on woinut olla mahdollista, mutta kowa tärähdys
se on ollut, koska kaswot owat noin kowin turwottuneet. Kun ei ole
mitään awonaista haawaa, on paras, että noudatte apteekista korttelin
lyijywettä ja rupeatte sillä hautelemaan. Kastelkaa sillä
moninkertaisia puhtaita liinariepuja ja pankaa turwotuksen päälle; kun
kuumenewat, waihtakaa toiset. Sen keinon olen minä useinkin nähnyt
auttawan tuommoisissa tapauksissa", sanoi lukkari ja lähti pois.
Mies käwi heti noutamassa lyijywettä ja rupesi hautelemaan waimonsa
turwonneita kaswoja.
"Tuntuupa heti pakotusta helpottawan", sanoi waimo, kun oli muutamia
kertoja kääreitä muutettu.
"Sepä olisi kowin hywä asia", sanoi mies.
"Mitä sinne kirkkoon kuului?" kysyi waimo hiljaa.
"Minä löysin siellä keinon kipeälle omalletunnolleni. Jumala on minulle
kaikki anteeksi antanut, sen tunnen selwästi, ja ihmisetkään eiwät
näytä minua enää sormellansa osoittawan, eikä niin tutkiwasti
katselewan", sanoi mies.
"Sepä on sangen hywä asia. Minä pelkäsin pahinta, kun sinä olit niin
kowissa omantunnon waiwoissa.--Pääsitkö sinä ehtoolliselle, niinkuin
aikomuksesi oli?"
"Pääsin. Kirkkoherra oli niin lempeä. Hän on hengen mies ja hän osasi
tunkeutua sieluni sisimpiin osiin; minä tunnustin hänelle kaikki",
sanoi mies.
"Woi sinua, Matti, mitä teit; miksi häwäisit itsesi ja minun", sanoi
waimo ylös makuultansa hypähtäen.
"Minun sydämeni oli niin täysi, etten olisi huolinut, waikka koko
maailma olisi saanut tietää, kuinka kelwoton mies minä olen ja kuinka
häwyttömän työn olen tehnyt. Luulenpa, etten olisi rauhaa ja sowintoa
käsittänyt, ellen olisi niin tehnyt.--Ei, ystäwäni, sinun kunniasi
tullut sen kautta poljetuksi, sillä eihän sinulla mitään rikosta ole.
Minun wikani ja syyni se on kaikki, että olen näin tärkeällä
eronhetkellämme saanut niin katkerasta murheenmaljasta maistaa.--Älä
minua nyt wäärin ymmärrä, rakas Mari", selitti mies.
"Woihan sinulla olla oikein, mutta kuitenkaan en olisi suonut muiden
ihmisten saawan meidän wälisiä asioita tietoonsa", sanoi waimo.
Kun he näin puheliwat keskenänsä, tuliwat matkatowerit heidän
majataloonsa. Jokainen heistä oli hywäsestään pöhnässä. Nämä oliwat
semmoisia wahwoja sieluja, jotka oliwat myötäänsä humussa, eiwätkä
tulleet tuon kummemmiksi, waikka oliwat niin paljon ottaneet, että
melkein wiina suupielistä ulos läikkyi.
Hoiperrellen astuiwat he tuttawiensa luo.
"Kas waan! Täälläpä taitaan olla akkoja hoitelemassa. Taisipa se käydä
lujemmasti kuin luultiinkaan, koska kääriskellä pitää.----No, no, pian
ne sentään noin pikku wiat paranee ja sitten on kaikki taas
entisellään... Mutta mitä! Niinhän sinä olet happaman näköinen kuin
hapan silakka... Taitaapa taas, luulen ma, matkahuolet rasittaa, mutta
otappas tästä, niin kyllä huolet haihtuwat", sanoi eräs heistä,
tarjoten Matille wiinapulloa.
"Matkahuolet eiwät minua niin paljon rasita, mutta tehty rikokseni
paremminkin... Enkä minä huoli teidän wiinastanne", sanoi Matti.
"Älä nyt ole olewinasi.--Ota nyt waan, niin saat pian nähdä, että
mielesi taasen äkkiä wirkistyy", tyrkytti mies.
"En huoli, waikka teillä olisi ammeessa ja kauha partaalla", sanoi
Matti lujasti eikä ottanut wastaan tarjottua pulloa.
"No, minkä wuoksi et ota?" kysyi tarjooja jotenkin tuimasti.
"Sentähden, että olen päättänyt olla ottamatta."
"Otitpahan silloinkin ja kelpolailla otitkin", sanoi tarjoilija
pisteliäästi muistuttaen.
"Otinpa kylläkin, sen sinä oikein sanoit. Mutta siitäpä sainkin
tekemistä niin paljon, etten ota enään koskaan suuhuni wäkewiä juomia",
sanoi Matti lujasti.
"Sinä luulet olewasi parempi meitä muita", sanoi mies sillä nyt oli jo
toinen ääni kellossa, kun näki että wiina=ystäwyys alkoi turhaksi
käydä.
"Ei suinkaan ... siinä, ystäwäni, erehdyt kowin. Minä olen paljon
huonompi ihminen kuin teistä yksikään ... enpä koko maailmassakaan
luule löytywän niin kehnoa ihmistä kuin minä olen----kunpa minä
olisinkin semmoinen kuin te olette, niin miespä minä sitten olisin",
sanoi Matti.
"Älä nyt leikkiä laske, Matti. Tiedämmehän me, että mies sinä olet,
eikä sinun tarwitse itseäsi niin huonoksi teetellä.----Ota nyt tästä
pullosta ja ollaan ystäwykset, niinkuin ennenkin", sanoi naapuri, kun
näki, ettei suurenteleminen auttanut.
"Minun tapani ei ole leikkiä laskea, sillä, mitä minä sanon taikka
teen, on täyttä totta. Wie pois se pullosi, taikka minä lyön sen
seinään", sanoi Matti kiiwastuneena.
"Hoh tätä, kuinka on hurskas ja ylpeä ... mutta en minä toki ole wielä
koskaan akkaani lyönyt", änkötti naapuri, jonka alkoi jo päihtymys
saawuttaa.
"Siltipä sinä olet parempi mies kuin minä; olenhan sen jo sanonut. Minä
olen niin tehnyt, mutta toiwon, etten sitä tawasta tee. Muutoin pyydän
että menette tiehenne ja jätätte meidät rauhaan", sanoi Matti.
Miehet lähtiwät horjuen ja itsekseen kiroilla mutisten pois, mutta Juho
niminen, nuori naimaton matkatoweri, jäi Matin luo. Hänkin oli wähän
pöhnässä.
"Woi hywä Jumala, Matti, kuinka hywä minun nyt on olla. Nyt ei minulla
ole enään mitään epäilystä sinusta, sillä minä tiedän, että sinä woit
seisoa kiusauksia wastaan", sanoi waimo ja kiersi kätensä miehensä
kaulaan.
"Minä toiwon ja uskon niin käywän, sillä Jumala auttaa meitä kiusaukset
woittamaan, kun waan häneltä pyydämme apua hädässämme", sanoi mies.
"Minunkin käypi niin katumakseni, kun olen niin paljon ryyppinyt",
sanoi toisista jäänyt Juho.
"Heitä sinäkin kaikenni wiina pois, se ei wie hywään, usko minua",
neuwoi Matti.
"No, mutta minä heitän ... niin minäkin olen ajatellut", lupaili Juho.
"Silloin teet oikein. Liittäytään yhteen ja ollaan yksissä sielläkin,
sillä wieraalla maalla on monta waaraa ja kiusausta tarjona;
woisimmehan tukea toisiamme ja olla toinen toisemme apuna", esitteli
Matti.
"Tehdään niin, minä suostun."
"Onko sinulla nyt wiinaa muassasi?"
"On yksi pullo."
"Särje se pullo ja laske wiina maahan, kehoitti Matti ja katsoi
tutkiwasti Juhoa silmiin.
"Minä yhden kerran ryyppään ... sitten en enään--yhden ainoan kerran
waan", sanoi Juho ja raapi korwantaustaansa.
"Ei ainuttakaan kertaa tahi ei meillä tule mitään liittoa. Ken ei
ensimäistä kertaa woi itseänsä kieltää, hän ei woi toistakaan.----No!"
"Lähdetään ulos ... eihän tuota tähän lattialle", sanoi Juho.
He meniwät.
Nurkan taa päästyänsä otti Juho pullon powestansa ja löi kepakolla
siitä kaulan poikki ja antoi wiinan juosta maahan.
"Siellä se nyt on", sanoi hän sitten.
"Sielläpähän olkoon, ja älköön koskaan takaisin tulko", anoi Matti.
Kun he oliwat huoneeseen takaisin palanneet, sanoi Matti Juholle:
"Nyt minä uskon, että sinulla on woimaa seisoa wiettelystä wastaan,
waikka kiusauskin tahtoo pyöriä kintereillä, woittoa saadakseen. Kun
ensimältä on luja, wähenewät kiusauksetkin. Ole nyt meidän
majapaikassamme yötä, ettet joutuisi toisien matkatowerien pariin ja
joutuisi toiseen, kenties pahempaan kiusaukseen."
Ja yötä oli Juho.
* * * * *
Huomeninen päiwä tuli ja tänään piti Amerikkaan matkustajain kiitää
rautateitse Hankoniemeen. Tunti oli jo käsissä, jolloin junan piti
tulla. Asemalla oli liikettä ja hälinää, sillä ihmisiä hyöri
edestakaisin, mitkä luihnaten siinä asiatta, tawan wuoksi waan, mitkä
puuhaten minkä mitäkin junaan pantawaa tawaraa käytäwälle.
Asemahuoneen seinustalla oli täytettyjä säkkejä ja matkakirstuja. Ne
oliwat Amerikkaan matkustawain kamuskoita.
Erään semmoisen matkatawara=ryhmän päällä istuiwat Matti, Mari ja Juho.
Marin kaswoista oli turwotus jo niin sulanut, ettei ollut koko wammasta
enään muuta merkkiä jäljellä kuin wähäinen mustelma wasemman silmän
alla; hän woi nyt wapaasti katsella ympärilleen.
Toisten matkatowerien matkakapineet oliwat eri ryhmissä, kaikenni
toisella taholla, sillä he eiwät tahtoneet enään seurustella Matin
kanssa, koska hän tyhjästä rupeaa loikumaan ja päätään riputtamaan,
eikä enään aio ryypätä wiinaa. He oliwatkin kokeneet matkasurujansa
nytkin liewennellä kelpolailla, sillä he oliwat hywäsestään hutikassa
ja ehtimiseen käwiwät he nurkan takana, luultawasti ottamassa lisää
surun woidetta.--Horjuen käweliwät he edestakaisin pitkin käytäwää, ja
kaikkien ihmisten huomio näytti kääntywän heihin.
"Koe nyt unhoittaa surusi ja ikäwäsi, kyllä Jumala meidät wielä yhteen
auttaa. Minä en ole siellä kauwan; heti kun saan niin paljon
ansaituksi, että saamme welkamme maksetuksi, tulen pois. Kaikki mitä
woin kokoon saada, lähetän sinulle ja sinä makselet sitten täällä
welkoja", koki Matti lohdutella waimoansa, jolle lähestywä eronhetki
tuntui sangen karwaalta.
"Kun pääsisin tämän päiwän päähän, niin ehkä sitten olisi wähän
parempi, mutta kowin pahalta nyt tuntuu... Koe kirjoittaa sieltä
usein ... olisihan sekin paljon haahkiampi", sanoi waimo.
"Eipähän nyt ilman... Heti kun pääsen perille, annan tietoja itsestäni
ja sitten pitkin matkaa--kuinkas muutoin.--Tosin en itse osaa
kirjoittaa, mutta tottahan aina kirjoitusmiehiä saanee", koki Matti
luwata.
Toiset matkatowerit oliwat useat kerrat horjuen kulkeneet heidän
siwuitsensa, mutta he eiwät olleet näkewinänsäkään noita heistä
eroitettuja matkakumppaneitaan. Nyt ne oliwat taasenkin tulossa, ja he
näyttiwät jotakin kuiskaawan toisillensa.
"Nämä miehet menewät A-Amerikkaan, e-eiwätkä o-lekaan a-akkojen
holhouksen a-alaisia", sanoa äkötti toinen heistä Marin, Matin ja Juhon
kohdalle päästyään, luomatta kuitenkaan silmiänsä heihin.
Puna nousi Matin leweille kaswoille, mutta hän hillitsi itsensä, eikä
sanonut mitään.
"Hih!" kiljasi toinen heistä pois lähtiessään, ja hypähti kohoksi,
mutta tuon hyppäämisen käwi niin nolosti, että hän kaatui kiwitetylle
aseman käytäwälle.--Kaikki ihmiset rähähtiwät nauramaan.
"Nyt minä tiedän, kuinka suuriarwoinen lähimmäisen apu on kiusauksen
hetkellä. Jos te ette joutuneet apuun wiime iltana, olisin nyt
samallaisessa tilassa kuin nuokin ja kaikkien ihmisien iwan ja pilkan
esineenä. Mutta nyt minun on niin hywä ja selkeä olla ja häikäilemättä
woin katsoa kaikkia ihmisiä silmiin.----Yhä lujempaan tahdon minä
liittyä teihin ja nyt se on totinen aikomus", sanoi Juho Matille,
ojentaen hänelle kätensä.
Matti otti tarjotusta kädestä kiinni ja puristi sitä kauwan aikaa,
ainuttakaan sanaa sanomatta. Selwästi näkyi, että hänen mielensä oli
liikkeellä.
"Minä toiwon, että tämä wakawa päätöksesi tuottaa sinulle siunausta",
sanoi Matti wiimein.
Juna tuli nyt, ja liike ja hälinä yltyi. Matkustajia tuli waunuista,
kantaen käsissään matkakapineitaan ja toisia työnsi waunuihin, wieden
mennessään minkä mitäkin kamuskaa. Tawarawaunuista purettiin laiturille
sille asemalle jätettäwät tawarat ja menewiä tawaroita ahdettiin
sijaan.--Siinähän nyt liikettä ja hälinää oli.
Matin waimoon waikutti tuo kohta lyöwä eronhetki sanomattoman
tuskallisesti. Kyyneleet juoksiwat myötäänsä hänen silmistänsä ja koko
ruumis tärisi sisällisen ankaran kaihon tähden. Hän ei kyennyt muuta
sanomaan kuin: Woi, woi, Matti.
Hywinpä Matillakin näytti olewan tukalat ajat.
"Oletteko te Amerikkaan matkustamassa?" kysyi eräs rautatienpalwelija
Matilta.
"Olen ... kyllä olen", sanoi Matti wähän säpsähtäen.
"Onko teillä piljetti?"
"On--on meillä passit."
"Ei waan rautatien piljetti. Ette te ulkomaan passilla pääse
rautatiellä kulkemaan."
"Ei meillä semmoista ole ... pitäisikö semmoinenkin olla...? Mistähän
sen saisi?... Olen ensikertalainen ja aiwan outo näihin asioihin",
hätäili Matti.
"Niin wiisas o-on olewinaan, e-eikä y-ymmärrä se-se-sen wertaa", sanoi
juopunut Matin matkatoweri pilkallisesti, sillä hän sattui olemaan
siinä lähellä, kun Matti haastoi rautatienpalwelijan kanssa. Tätä
änköttäissään oli Matin pisteliäs naapuri kaatua silmälleen.
"Tulkaa tänne minun jäljessäni; aika alkaa olla täpärällä", sanoi
rautatienpalwelija ja alkoi astella asemahuonetta kohden; Matti ja Juho
seurasiwat häntä.
"Kolmannen luokanko?"
"Missä waan helpoimmalla pääsee", selitti Matti.
"Hankoniemeenkö?"
"Totta kaiketi ... sinne meidän pitäisi mennä", sanoi Matti.
Ja kolmannen luokan piletit Hankoniemeen saiwat Matti ja Juho.
"Kylläpä se on somasta... Minä luulin että kyytiraha otetaan wasta
waunussa", arweli Matti piletit saatuansa.
"Joutukaa nyt, ei ole enään paljon aikaa", hoputti rautatienpalwelija.
Matin ja Juhon tawarat punnittiin ja pantiin waunuun.
"Kun tätä lippua näytätte Hankoniemessä, niin saatte tawaranne pois",
sanoi asemamies kohteliaasti, antaen samalla kummallekin paperilapun.
"Menkää nyt jo waunuun, soitetaan jo toisen herran", sanoi
rautatienpalwelija.
Matin waimo oli siinä.
"Hywästi, Mari!" sanoi Matti ja oikasi karhean ja leweän kätensä
waimollensa.
"Muista minua ja lapsiasi", sai waimo waan sanoneeksi, pitäen miehensä
kädestä kiinni.
Molempien silmissä wärisi kyyneleitä, joita salatakseen Matti kääntyi
selin ihmisiin, mutta selwästi huomattiin, kuinka hänen woimakkaat
hartiansa tärähteliwät. Hän koki käsiseljällään pyyhkiä silmiään ja
sitten nousi hän Juhon kanssa waunun portaille, mutta he eiwät menneet
waunuun.
Toiset matkatowerit oliwat ennenkin kulkeneet rautatiellä. He tahtoiwat
nyt näyttää kuinka wiisaita he owat, eiwätkä ensinkään hätäilleet
nousemaan waunuun, toikkailiwat waan horjuen siinä edestakaisin.
Asemapäällikkö tuli nyt asemahuoneesta antamaan junankuljettajalle
tietoa, että juna saa lähteä. Silloin matkatowerit yrittiwät nousemaan
waunuun, mutta asemapäällikkö esti sen.
"Te ette saa mennä junaan, te olette juowuksissa", sanoi hän.
"O-onhan meillä pi-piketti", wäitti toinen heistä.
"Waikka teillä olisi kymmenen pikettiä tai pakettia, ette sittenkään
saa mennä, ei sinne juopuneita päästetä", sanoi päällikkö lujasti.
"Se-sepä ku-kumma on, ra-rahan mekin o-olemme maksaneet", änkyttiwät he
ja rupesiwat wäkirynnäköllä menemään waunuun.
Mutta sepä ei onnistunutkaan, sillä asemapäällikkö ja junankuljettaja
ottiwat heitä niskasta kiinni ja wetiwät takaisin.
Asemapäällikkö wihjasi junankuljettajalle, tämä puhalsi pilliinsä,
weturin höyrypilli wastasi ja juna lähti liikkeelle.
"Hywästi Mari!" sanoi Matti ja wiittasi leweällä kämmenellään.
Hywän aikaa näkyi Matin ahawoittunut leweä naama waunun portailta. Ja
waikkei hänellä ollutkaan nenäliinaa, jolla hän olisi wiimeisiä
hywästijättöjä huiskuttanut, wiittoi hän sitä ahkerammin leweillä
kämmenillään, ja tämän ymmärsi Mari paremmin kuin mitkään muunlaiset
ulkoa opitut säännölliset hywästijättö=temput.