niin sopimattomaan punaisille, olivat don Gusman de Ribeyra ja hänen
peoninsa.
Kun he jo useita tunteja sitten olivat lähteneet Buenos Ayresista,
olisi heidän jo aikoja sitten pitänyt saapua karavaanimajataloon, joka
oli sen tien varrella, jota heidän oli kuljettava päästäkseen
haciendaan, missä don Gusman odotti tapaavansa veljensä. Mutta vähän
matkaa kaupungista don Bernardo Pedrosan, kenenkään käsittämättä millä
tavoin, oli onnistunut katkaista köydet, joilla hän oli sidottu, ja
liukua hevosen selästä, johon hänet oli asetettu, sekä senjälkeen
heittäytyä korkeaan ruohostoon ja kadota, ennenkuin hänen pakoaan edes
huomattiin.
Don Gusman oli hukannut paljon aikaa pakolaisen etsimiseen, kuitenkaan
voimatta löytää hänen jälkiään, ja hän oli lakannut etsimästä vasta
sitten, kun hänen oli täytynyt myöntää, että kaikki hänen
ponnistuksensa vangin löytämiseksi olivat turhia. Kutsuen takaisin
peonit, jotka olivat hajaantuneet oikealle ja vasemmalle, hän oli taas
lähtenyt matkalle haciendaa kohti, kovin levottomana tämän paon
seurauksista, sillä hän tunsi don Bernardon liiankin hyvin,
otaksuakseen hetkeäkään, että tämä jättäisi kostamatta kärsimänsä
loukkauksen.
Kun don Gusman oli ehtinyt lähelle karavaanimajataloa, olivat sieltä
tulleet pakolaiset hillittömästi syöksyneet hänen joukkoaan kohti ja
kertoneet hänelle mitä oli tapahtunut. Aavistamattakaan vielä mikä
merkitys hänelle oli tuolla hänen niin äkkiä saamallaan tiedolla, don
Gusman luontaisen hyväntahtoisuutensa johtamana, mikäli mahdollista
auttaakseen henkilöitä, olkoot ne ketä tahansa, jotka olivat tuossa
käsikähmässä, sekä sitäpaitsi hyvin tuntien noiden buenos-ayresilaisen
tyrannin palkattujen salamurhaajien verenhimon, oli jouduttanut
hevosiaan ja rientänyt auttamaan niitä onnettomia, jotka taistelivat
punaisten kanssa. Hänen odottamaton saapumisensa ratkaisi taistelun.
Luutnantti, huomatessaan paon mahdottomaksi, väistyi askel askeleelta,
taistellen kuin jalopeura, ja antoi kaikkien miestensä vetäytyä
majataloon, jääden itse viimeiseksi suojelemaan sotilaidensa
peräytymistä.
Don Torribio, kaulankatkaisija, kuten häntä nimitettiin, katsoi
arvolleen sopimattomaksi pyytää armoa, hän joka ei milloinkaan itse
ollut sellaista antanut. Se tukala tila, missä hän oli, ei ollenkaan
näyttänyt masentavan hänen rohkeuttaan, vaan päinvastoin tekevän sen
kymmenkertaiseksi. Huomatessaan viimeisen hetkensä tulleen ja ettei
mikään inhimillinen voima voinut häntä pelastaa, hän päätti taistella
viimeiseen hengenvetoon saakka ja myydä henkensä niin kalliista kuin
suinkin.
Johtajansa esimerkkiä noudattaen mashorkolaiset saivat uutta rohkeutta
äärimmäisessä epätoivossaan ja alkoivat heti, kun olivat päässeet
sulkeutumaan majataloon, ankarasti varustautua, pitkittääkseen
taistelua niin kauan kuin suinkin ja kaatuakseen ankaran vastarinnan
jälkeen.
Ovet ja ikkunat tukittiin huolellisesti, seiniin tehtiin ampumareikiä,
ja roistot, suurin osa juopuneina yön juomingeista, odottivat
tanakasti, päättäneinä kuolla urhoollisesti hyökkäyksessä, jonka heidän
vihollisensa todennäköisesti pian tekisivät rakennusta vastaan.
Vastoin heidän odotustaan kului kuitenkin jotenkin pitkä aika, heidän
vastustajainsa aikomatta hyökätä heidän kimppuunsa. Tämä heille
käsittämätön hiljaisuus, sillä he eivät tietäneet, mitä ulkona
tapahtui, teki heidät hyvin levottomiksi ja pani kauhun väristyksen
kulkemaan urhoollisimpienkin suonissa.
Ihminen on sellainen, että vaikka hän onkin päättänyt kuolla ja vaikka
hän on vakuutettu, että hänen viime hetkensä on tullut, ja vaikka hän
on valmis taisteluun, jonka kauheat seuraukset hän edeltäkäsin tuntee
ja hyväksyy, niin tämä ensi päätös, jos taistelua ei tulekaan,
heikkenee, häntä ylläpitävä kiihko katoaa ja hän tuntee pelkoa, ei
kuoleman, vaan sen tuskan takia, joka kenties käy tämän kuoleman
edellä. Hän luo mieleensä synkkiä kauhunkuvia ja tuo tuntematon vaara,
joka uhkaa häntä, hänen voimatta aavistaa milloin se tulee ja miten se
tulee, näyttää hänestä nyt tuhat kertaa kauheammalta, kuin se, jota hän
pystyssä päin ja pelottomin sydämin valmistautui uhmaamaan.
Mashorkalaiset hakivat, yhtämittaa väkijuomia nauttimalla, turhaan
keinoa kalpeata pelkoa vastaan, joka vähitellen valtasi heidät. Kolkko
hiljaisuus ulkona, heitä mustan paariliinan tavoin ympäröivä pimeys,
pakollinen toimettomuus, johon heidät oli tuomittu, kaikki tämä lisäsi,
heidän ponnistuksistaan huolimatta, heidän voittamatonta pelkoaan, joka
oli vallannut heidät. Ainoastaan luutnantti oli säilyttänyt rajun
tarmokkuutensa ja odotti kärsivällisesti sitä hetkeä, jolloin hänen
viimeinen taistelunsa alkaisi.
Kas tässä, mitä oli tapahtunut hyökkääjien kesken ja oli syynä
hyökkäyksen keskeyttämiseen.
Heti kun sotamiehet olivat sulkeutuneet taloon, don Gusman de Ribeyra
oli, ennen heidän tuhoamistaan, koettanut saada selville, keitä ne
olivat, joille hän onnellisen tulonsa kautta oli tehnyt niin suuren
palveluksen.
Hänen uteliaisuutensa tuli pian tyydytetyksi. Hänen veljensä don
Leoncio, joka heti oli tuntenut hänet, oli rientänyt kiittämään häntä.
Molemmat veljet, jotka eivät olleet nähneet toisiaan pitkiin aikoihin,
olivat suurimman ilon vallassa heittäytyneet toistensa syliin, ja
hetkiseksi kokonaan antautuen jälleennäkemisen onnen valtaan, he olivat
unohtaneet kaiken muun, ajatellakseen vain itseään.
Ensi kohtauksen jälkeen don Gusman tarttui veljensä käteen ja vei hänet
syrjään.
"No niin?" hän sanoi hymyillen, turhaan koettaen näyttää iloiselta.
"Hän on täällä", don Leoncio vastasi, tukahduttaen huokauksensa.
"Onko hän suostunut tulemaan?"
"Hän on itse tahtonut niin."
"Oh!" don Gusman sanoi, "se ihmetyttää minua."
"Kuinka niin? Doña Antonia on noita erinomaisia luonteita, jotka eivät
jätä täyttämättä velvollisuuttaan, olkoon se kuinka vaikea tahansa, kun
hän luulee kunniansa niin vaativan."
"Se on totta; no, olkoon niin, kenties on parasta, että hän on
seurannut sinua."
"Oletko unhottanut, hyvä veli, mitä täsmälleen vuosi sitten auringon
noustessa tapahtui välillämme, kun minä mielettömänä hetkenäni sinulle
tunnustin järjettömän rakkauteni doña Antonia de Solis'iin?"
"Mitä hyödyttää muistella sitä, veli hyvä? Nyt olemme taas, Jumalan
kiitos, yhdessä, ja toivoakseni ei mikään enää meitä erota."
"Älä toivo, veli hyvä", don Leoncio vastasi surullisena.
"Mitä tarkoitat, hyvä veli, vaimoni..."
"Vaimosi ei ole lakannut olemasta arvoisesi, saat heti nähdä hänet."
Don Gusman epäröi.
"Ei", hän vastasi viimein, "tehkäämme ensin loppu noista rosvoista,
sitten ajattelen vain onneani."
"Olkoon menneeksi", don Leoncio sanoi iloisesti.
Tällöin ilmaantui paikalle kaksi henkilöä; nämä olivat don Diego de
Solis ja doña Antonia, hänen sisarensa ja don Gusmanin puoliso.
Nähdessään vaimonsa, joka hänen oli täytynyt lähettää pois Buenos
Ayresista, pelastaakseen hänet eversti don Bernardo de Pedrosan
vainoamisilta, don Gusman ei voinut, huolimatta päätöksestään olla
ilmoittautumatta hänelle, vastustaa onnea saada painaa hänet sydäntään
vasten.
Nuori vaimo huudahti ilosta, tuntiessaan miehensä puristavan hänet
rintaansa vasten.
Don Leoncio näytti muutamia kuukausia veljelleen tekemänsä tunnustuksen
jälkeen vähitellen unhottaneen rakkautensa tämän vaimoon, ja neljä
kuukautta ennen sitä päivää, jonka tapahtumista nyt kerromme, hän oli
mennyt naimisiin don Diego de Solisin toisen sisaren kanssa.
Sen vuoksi don Gusman, kun hänen joku aika sitten oli täytynyt erota
vaimostaan, ei ollut epäillyt uskoa häntä veljensä huostaan,
vakuutettuna siitä, että tämän rakkaus doña Antoniaan oli muuttunut
vilpittömäksi ja kestäväksi ystävyydeksi.
"Miksi olet tullut takaisin?" don Gusman sanoi suudellessaan vaimoaan.
"Se oli välttämätöntä", tämä vastasi kuiskaten, tukahduttaen vaivoin
pelon tunteensa, "sisareni on itse kehoittanut minua siihen."
"Olet ollut hyvin varomaton, enkelini."
"Oh, sinun luonasi en pelkää mitään, etkö tahdo syleillä poikaasi?" hän
lisäsi.
"Oletko ottanut hänetkin mukaan?"
"Minä en tahdo lähteä luotasi enää, tapahtukoon mitä tahansa." Ja
kumartuen miehensä puoleen hän kuiskasi hänen korvaansa: "veljesi
rakastaa minua enemmän kuin milloinkaan ennen, hänen vaimonsa on
huomannut tämän; hän ja don Diego juuri ovatkin neuvoneet minua
palaamaan, asemani alkoi käydä sietämättömäksi."
Don Gusmanin silmät salamoivat.
"He ovat tehneet oikein", hän sanoi, "mutta vaiti, veljeni tarkkaa
meitä."
Levottomana tästä kahdenkeskisestä puhelusta ja rikollisen vaistolla
arvaten, että hänestä puhuttiin, don Leoncio todellakin osoitti
levottomuuden merkkejä, joita hän ei, yrityksistään huolimatta,
onnistunut peittämään.
Viimein hän ei voinut pidättäytyä kauemmin, vaan meni veljensä luo ja
kysyi kiivaasti'.
"Mitä me teemme?"
"Mitä vain tahdot", vastasi don Gusman, johon tämä ääni
vastenmielisesti koski kaiken sen jälkeen mitä hänen vaimonsa oli
hänelle ilmoittanut.
Don Leoncio, huomatessaan veljensä vastenmielisyyden itseään kohtaan,
rypisti kulmakarvojaan, mutta hän hillitsi vihansa ja sanoi:
"Sinä saat määrätä, koskapa olet pelastanut meidät."
"Minä kuulun sinulle, veliseni. Don Diego", hän lisäsi, kääntyen nuoren
miehen puoleen, "minä uskon sisarenne teidän huostaanne, taistelu alkaa
varmaankin pian uudelleen, eikä käy päinsä, että hän lapsineen joutuu
vähimpäänkään vaaraan."
"Olkaa rauhassa, minä vastaan hänestä", don Diego sanoi, puristaen don
Gusmanin kättä.
Ennenkuin doña Antonia poistui, hän heittäytyi vielä kerran miehensä
syliin.
"Ole varuillasi!" hän kuiskasi hänen korvaansa. "Don Leoncio hautoo
jotakin petosta meitä kohtaan."
"Hän ei uskalla!" don Gusman vastasi lujasti, "mene rauhassa."
Puoleksi rauhoitettuna nuori nainen seurasi veljeään enempää
vastustelematta. Pian he katosivat kuormavaunujen joukkoon.
Veljekset olivat kahdenkesken. Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys heidän
välillään. Käsivarret ristissä rinnalla ja pää painuneena don Gusman
seisoi syviin ajatuksiin vaipuneena.
Don Leoncio katseli tarkkaavasti veljeään, hänen ilmeensä oli omituinen
ja pilkallinen hymy leikki hänen huulillaan.
Vihdoin don Gusman kohotti päätään.
"Tehkäämme loppu tästä", hän sanoi, "tätä on jo kestänyt liiankin
kauan."
Don Leoncio hätkähti, luullen näiden sanojen tarkoittavan häntä, mutta
veli jatkoi:
"Ennenkuin hyökätään noiden roistojen kimppuun, täytyy kehoittaa heitä
antautumaan."
"Mitä ajatteletkaan, veli hyvä?" don Leoncio huudahti, "nuo miehethän
ovat mashorkalaisia."
"Vielä senkin takia, meidän täytyy osoittaa heille, ettemme ole
rosvoja, kuten he, ja että me noudatamme sodan lakeja, joita he
kokonaan halveksivat."
"Minä tottelen sinua, veljeni, vaikka olenkin vakuutettu siitä, että
vain hukkaamme kallista aikaa."
Don Leoncio antoi nyt sytyttää pihkaisesta puusta tehtyjä soihtuja,
jotta piiritetyt taas hyvin näkisivät heidät, ja kiinnittäen nenäliinan
sapelinsa kärkeen, hän meni päättävästi majataloa kohti.
Kun don Torribio näki soihtujen valon, niin hän ymmärsi, että
piirittäjillä oli jotakin sanottavaa hänelle, jonka vuoksi hän irroitti
erään ikkunan ja valmistautui vastaamaan.
Muutamia askeleita ovesta don Leoncio pysähtyi.
"Rauhanhieroja!" hän huudahti.
Ikkuna avautui ja luutnantin tummat ivalliset kasvot näkyivät.
"Mitä haluatte?" hän lausui, nojautuen huolettomasti ikkunalautaan.
"Pyydän teitä antautumaan", don Leoncio vastasi.
"Kas vain!" upseeri sanoi ivallisesti; "ja miksi te sitä pyydätte."
"Koska kaikki vastarinta on mahdotonta."
"Niinkö luulette? Koettakaapas karkoittaa meidät täältä, niin saatte
nähdä, mitä se teille maksaa", luutnantti vastasi yhä pilkallisella
äänellä.
"Vähemmän kuin luulettekaan."
"Pyh! Olen utelias sitä näkemään."
"Sanalla sanoen, tahdotteko antautua vai ei, myöntävä tai kieltävä
vastaus."
"Kylläpäs te lörpöttelette! Luulisi, hitto vieköön, ettette tiedä kenen
kanssa olette tekemisessä. Tokkohan me milloinkaan pyydämme armoa? Jos
te saatte meidät käsiimme, niin te tapatte meidät, siinä koko juttu;
onko mitään muuta?"
"Te pysytte siis päätöksessänne, ettette tahdo kuunnella mitään
ehdotusta?"
"Niin, tottakai, se on liian ikävää, kunniani kautta."
"Ja te olette päättäneet puolustaa itseänne viimeiseen saakka?"
"Lempo soikoon, toveri, niinpä kyllä, käsin ja jaloin. Emme ole vielä
vallassanne, hitto vie."
"Se on totta, mutta pian saamme teidät."
"Koettakaa, toveri, koettakaa; mutta koska teidän keskustelunne ei
minua erikoisesti miellytä, niin teidän luvallanne lopetan sen nyt.
Onnea yrityksellenne!"
Näin sanoen hän äkkiä sulki ikkunan.
Don Leoncio kääntyi veljeensä, joka oli tullut paikalle.
"Sitähän minä sanoin", hän lausui kohauttaen olkapäitään; "enkö ollut
oikeassa?"
"Kyllä, myönnän sen. Kun nyt kunnia on pelastettu, niin voimme toimia
kaikessa rauhassa."
Don Gusman kumartui nyt veljensä puoleen ja kuiskasi muutamia sanoja
hänen korvaansa; tämä hymyili ja poistui.
Peonit sekä muulien ja härkien ajajat asetettiin kuormavaunujen taakse,
ollakseen suojassa piiritettyjen luodeilta, ja vartoakseen siellä
hyökkäysmerkkiä.
Don Leoncio kasasi sillaikaa talon ympärille heiniä ja kuivia puita.
Nähtyään, että niitä oli riittävästi, hän sytytti ne tuleen, samalla
kun hänen mukanaan olevat miehet heittelivät rakennuksen katolle
palavia tulisoihtuja.
Tuulen kiihoittamana tuli levisi nopeasti, ja pian oli rakennus
paksujen liekkien ympäröimänä.
Piiritetyt päästivät kauhun kirkaisun, johon piirittäjät vastasivat
riemuhuudolla.
Muuten ei mashorkalaisilla ollut syytä ollenkaan valittaa: heille
valmistettiin sama kohtalo, minkä he itse olivat aikoneet valmistaa
muille. Heitä kohtasi koston laki.
Sillä välin alkoi piiritettyjen tila käydä sietämättömäksi. Savun
sokaisemina ja tulen polttamina, liekkien kamalasti nuoleksiessa
seiniä, heidän täytyi ehdottomasti hyökätä ulos tai palaa elävältä.
Luutnantti käski poistaa sulun ovelta, jonka hän aukaisi kiivaasti ja
syöksyi sotamiehiensä seuraamana vihollisrivien tiheimpään ryhmään.
Nämä avautuivat ottaakseen heidät vastaan, jonka jälkeen ne taas
sulkeutuivat ja rutistivat hyökkääjät keskelleen ikäänkuin
ruuvipihteihin.
Juuri kun viimeinen seinä mahtavassa tuliloimussa luhistui, kaatui
viimeinen mashorkalainenkin, pää aina korviin asti halkaistuna. Kaikki
olivat kaatuneet don Torribion ympärille, joka aina viime hetkeen asti
oli taistellut sellaisella epätoivoisella raivolla, joka tekee ihmisen
melkein voittamattomaksi.
Aurinko alkoi kohota majesteetillisesti taivaanrannalla ja valaista
pampaksen tummaa syvyyttä.
Ajomiehet ja muulinajajat riensivät, yötyöstään kauhuissaan ja peläten
sen seurauksia, valjastamaan juhtiaan raskaitten kuormavaunujensa eteen
ja kuormittamaan muulejaan, päästäkseen mahdollisimman pian pois
paikalta, ja pian he olivatkin hävinneet kaikkiin suuntiin.
Don Gusman ja hänen peoninsa olivat aseman herroina.
Ensi hetkenä taistelun jälkeen don Gusman ihmetteli sitä, ettei nähnyt
veljeään luonansa, mutta hän kiinnitti vain vähän huomiotaan tähän
seikkaan, kun paljon vakavampi ajatus tällöin valtasi hänet. Nyt, kun
taistelu oli lopussa, hän paloi halusta nähdä vaimonsa. Hän ihmetteli,
ettei don Diego ollut tuonut tätä hänen luokseen, nähtyään ettei mikään
vaara enää uhannut.
Hän ei kuitenkaan ollut levoton. Don Diego ei nähtävästi ollut tahtonut
panna tätä nuorta naista kulkemaan tuollaisen ruumiskentän yli ja
kastamaan jalkojaan maata peittävään vereen. Hän hyväksyi tämän
hienotunteisuuden ja odotti hetkisen, jolla aikaa hän kiiruhti
siistimään vaatteitaan ja poistamaan niistä taistelun jäljet. Viimein
hän kuitenkin päätti etsiä vaimonsa, jonka pitkällinen poissaolo alkoi
vakavasti huolestuttaa häntä.
Korpraali Luco, yhtä tuskissaan kuin hänkin, tarjoutui opastamaan
häntä. Korpraali muisti hämärästi nähneensä don Diegon, doña Antonian,
imettäjän ja parin muun henkilön seuraamana menneen vähän matkan päässä
olevaan notkoon.
Äkkiä molemmat miehet huudahtivat säikähtyneinä ja peräytyivät
kauhuissaan sitä kamalaa näkyä, joka esiintyi heidän silmäinsä eteen.
Don Diego makasi pitkänään maassa, rinta puhkaistuna. Hän oli kuollut.
Hänen vieressään makasivat doña Antonia ja imettäjä pyörtyneinä.
Imettäjä oli korpraali Lucon vaimo.
Don Gusman polvistui vaimonsa viereen. Hän huomasi silloin paperin,
jota hänen vaimonsa kouristuksen tapaisesti piti oikeassa kädessään.
Onnettoman miehen onnistui vain vaivoin saada käsiinsä tämä paperi,
johon muutamia sanoja oli kirjoitettu.
Silmäiltyään sitä don Gusman vaipui maahan, päästäen sydäntä särkevän
epätoivon huudon.
"Veli, sinä olet anastanut minulta sen naisen, jota minä
rakastin; minä vien sinulta poikasi, meidän välimme on selvä.
Don Leoncio de Ribeyra."
Luettuaan tämän lipun hän ei voinut enää epäilläkään; don Leoncio oli
todellakin tehnyt tämän inhoittavan lapsenryöstön. Kun hänen veljensä
luottavaisena tuli häntä tapaamaan, hautoi toinen mielessään tätä
kuulumattoman viekasta ilkeyttä, nauttiakseen täysin määrin kostostaan
tekemällä katalan petoksen, jonka toimeenpanon hän oli lykännyt vain
tehdäkseen sen sitäkin musertavammaksi.
Don Gusman makasi kauan kyyryssään pampaksella, pitäen käsissään
tainnoksissa olevaa vaimoaan, jota hän turhaan koetti virvoittaa. Hän
ei nähnyt mitään eikä kuullut mitään; vaipuneena tuskaansa hän pelkäsi
lapsensa kadottamisen jälkeen saavansa itkeä sen äidin kuolemaa.
Jotenkin kova lyönti olkapäälle havahdutti hänet äkkiä todellisuuteen.
Hän kohotti päätänsä: hänen edessään seisoi mies hymyssä huulin.
"Don Gusman de Ribeyra", tämä sanoi ivallisella äänellä, "te olette
vankini."
Tämä mies oli eversti don Bernardo Pedrosa; häntä seurasi lukuisa
sotamiesosasto.
XIX.
KERTOMUKSEN LOPPU.
Tällä kohdalla kertomusta don Estevan vaikeni.
"Oh, tuo kaikki on kauheaa!" don Fernando huudahti vihaisella,
surkuttelevalla äänellä.
"Siinä ei vielä ole kaikki", don Estevan vastasi.
"Mutta mitä yhteyttä tällä tärisyttävällä kertomuksella on don Pedro de
Lunan kanssa?"
"Olenhan jo alunpitäin huomauttanut, että se on hänen oma historiansa."
"Se on totta, suokaa anteeksi, mutta tämän kamalan kertomuksen hirveäin
tapausten valtaamana olen unhottanut kaiken, seuratakseni sen
henkilöiden toimintaa. Kaikki tyyni on mennyt niin sekaisin päässäni,
että luulin olevani mukana niissä kuvaamattomissa kohtauksissa, jotka
huimaavaa vauhtia kulkivat ohitseni, muistamatta että eräs
päähenkilöistä on aivan lähellämme. Mutta kuinka voitte näin hyvin
tietää tämän murhenäytelmän kaikki yksityiskohdat?"
Surullinen hymyily väreili nuoren miehen huulilla.
"Niin", hän vastasi, "minä olen usein lapsuudessani, vieläpä
täysi-ikäisenäkin kuullut sen kerrottavan. Minun isäni oli tuo
korpraali Luco, jonka olette nähnyt olleen niin uskollisen Ribeyran
perheelle. Minun äiti raukkani oli don Gusmanin pojan imettäjä; tämä
poika oli minun rintaveljeni, sillä me olimme syntyneet melkein samaan
aikaan, ja minun äitini, joka oli kasvatettu perheessä, oli tahtonut
imettää meitä molempia, väittäen, että kun minä imin samaa maitoa kuin
minun nuori herranikin, tulisin häntä kohtaan uskollisemmaksi. Jumala
on, ikävä kyllä, päättänyt toisin, hän on nyt kuollut."
"Kuka tietää?" don Fernando sanoi hellän osanottavasti, "kenties hän
jonakin päivänä palaa."
"Ah, emme voi enää toivoa sitä. Yli kaksikymmentä vuotta on jo kulunut
tuosta kauheasta onnettomuudesta eikä milloinkaan, innokkaimmista
etsiskelyistä huolimatta, ole pieninkään valonpilkahdus nostanut sen
salaperäisen verhon reunaa, joka peittää lapsiraukan kohtaloa."
"Kuinka tuon äitiraukan onkaan täytynyt kärsiä!"
"Hän tuli mielipuoleksi. Mutta aurinko vajoaa nopeasti taivaan rantaan,
vajaan kahden tunnin kuluttua se on kadonnut ja tulee täysi yö.
Sallikaa minun lopettaa tämä kertomukseni, mainitsemalla mitä tapahtui
don Gusmanin vangitsemisen jälkeen."
"Puhukaa, ystäväni, minä odotan saadakseni kuulla tämän kertomuksen
lopun."
Don Estevan kokosi hetken ajatuksiaan ja jatkoi sitten:
Don Gusman vastasi hymyilemällä ylenkatseellisesti eversti Pedrosan
puhutteluun. Hän otti vaimonsa syliinsä, nousi ja valmistautui
seuraamaan vihollistaan. Huolimatta vihastaan don Gusmania kohtaan don
Bernardo oli maailmanmies. Hänen vainoamaansa kohdannut onnettomuus
liikutti häntä, hänen sydämensä tunsi sääliä, ja hän veikin vankinsa
Buenos Ayresiin mitä säästävimmin ja noudattaen kaikkea mahdollista
hienotuntoisuutta tässä kauheassa asemassa.
Diktaattori oli raivoissaan käskyläistensä surmaamisesta. Iloissaan
siitä, että oli vihdoinkin saanut otollisen syyn vapautuakseen
miehestä, jota hän tähän asti oli pelännyt, uskaltamatta hyökätä hänen
kimppuunsa hänen nauttimansa suuren suosion ja sen tavattoman
vaikutusvallan takia, joka hänellä oli maan korkeammissa piireissä,
Rosas päätti rangaista häntä kauheasti, varoitukseksi muille.
Vanki erotettiin vaimostaan väkivalloin ja kytkettiin erääseen noista
kamalista vankilaluolista, missä tyrannin uhrit hiljalleen kituivat
kuoliaaksi, odottaessaan kidutusta, jonka rinnalla kuolema oli
vapahdus.
Kuitenkaan ei diktaattorin kosto ollut niin täydellinen kuin hän oli
toivonut. Ranskan ja Englannin konsulit, säälien doña Antonian
onnetonta tilaa, tekivät pontevia esityksiä tyrannille ja vieläpä
kävivät useita kertoja Palermossa tapaamassa villipetoa pesässään.
Sanalla sanoen, he saivat rukouksillaan ja uhkauksillaan aikaan sen,
että naisraukka vapautettiin ja lähetettiin omaistensa luo, johon Rosas
myöntyi hampaitaan kiristellen ja raivosta kiehuen. Mutta hän ei
uskaltanut uhmailla konsuleita suorastaan eikä tuntenut itseään kyllin
voimakkaaksi ryhtyäkseen taisteluun heitä vastaan. Tämän hyväntahtoisen
välityksen kautta ja heidän mahtavassa turvassaan doña Antonia ainakin
vältti sen kidutuksen, jota Rosas valmisteli hänen kärsittäväkseen.
Mitä don Gusmaniin tulee, niin kaikki hänen hyväkseen tehdyt yritykset
raukesivat tyhjään. Rosas kieltäytyi jyrkästi ei ainoastaan laskemasta
häntä vapaaksi, vaan vieläpä lieventämästä sitä kauheaa kohtelua, jonka
hän oli hänelle vankilassa määrännyt.
Onnettomuudeksi don Gusman de Ribeyra oli rikollinen lain silmissä.
Konsulien toimenpiteet voivat olla vain virallisia; he eivät katsoneet
voivansa vaatimalla vaatia, peläten saattavansa tiikerin vimmastumaan
ja vahingoittamaan sitä, jonka etua he valvoivat, jos he olisivat
enemmän osoittaneet harrastustaan häntä kohtaan.
Kuusi kuukautta oli kulunut don Gusmanin vangitsemisesta pampaksella.
Doña Antonia oli, hänen osakseen tulleen huolenpidon kautta, vähitellen
saanut ymmärryksensä takaisin. Mutta nyt hänen tilansa huononi, sillä
kamala todellisuus selvisi hänelle koko laajuudessaan. Hän käsitti koko
onnettomuutensa suuruuden ja hänen epätoivonsa teki hänet niin
äärettömän heikoksi, että pelättiin hänen kuolevan.
Samaan aikaan levisi huhu, että don Gusman de Ribeyra, joka näytti
unohtuneen vankiluolaansa, viipymättä asetettaisiin sotaoikeuden
tuomittavaksi.
Rosas käytti innokkaasti tilaisuutta tehdäkseen valtiopetostuomion niin
julkiseksi kuin mahdollista, toivoen tämän eittämättömästi lainmukaisen
teon kautta saavansa kansan unohtamaan kaikki murhat, joita hänen
nimessään joka päivä pantiin toimeen.
Pian oli tieto tästä julkaistu, vieläpä päiväkin, jolloin don Gusman
astuisi tuomariensa eteen, oli määrätty.