sointuvan musiikkinsa hotkaistakseen tavattoman suuren lasillisen
paloviinaa, taas alkoi näppäillä kitaraa uutta zambacuecaa varten,
karjapaimen läheni tässä hyvässä tarkoituksessa hymyhuulin molempia
tyttöjä ja kumarsi kohteliaasti.
"Señorita", hän sanoi lähempänä olevalle, "olisinko kyllin onnellinen
saadakseni tanssia tämän zambacuecan teidän kanssanne?"
Nuori tyttö punehtui ilosta, pitäen pyyntöä kunnianosoituksena kauniin
kavaljeerin taholta, ojensi pienen kätensä ja valmistautui vastaamaan,
kun äkkiä hänen toverinsa, joka kalveten oli kuullut karjapaimenen
pyynnön, hypähti kuin pantteri ja asettui vapisevin huulin ja
säkenöivin silmin molempien nuorten väliin.
"Te ette tanssi!" hän huudahti uhkaavalla äänellä.
Tämän omituisen, aavistamattoman kohtauksen näkijät peräytyivät
hämmästyneinä. He eivät käsittäneet mitään tästä äkillisestä
vihanpurkauksesta.
Molemmat tanssimaan aikovat vaihtoivat hämmästystä osoittavan katseen.
Tilanne alkoi kuitenkin käydä sietämättömäksi. Karjapaimen päätti tehdä
siitä lopun.
Nuori tyttö seisoi yhä supisuorana hänen edessään, ruumis takakenossa,
pää pystyssä, kasvot hehkuvina, sieramet levällään, kuten villipedolla,
ja käsi ojossa, ylpeän ja uhkaavan näköisenä.
Karjapaimen astui askeleen eteenpäin ja kumarsi kohteliaasti nuorelle
tytölle sanoen:
"Señorita, sallikaa minun huomauttaa..."
"Suu kiinni, Don Pablo!" tämä huudahti kiivaasti, keskeyttäen hänet
kesken lausetta, "minä en ole vihoissani teille, vaan tuolle
hävyttömälle letukalle, joka, tietäessään että te olette kaunein
kavaljeeri täällä, on kyllin häpeämätön ottaakseen teidät itselleen."
Kun toinen tyttö kuuli tämän solvauksen, jonka hänen toverinsa niin
jyrkästi lausui hänelle vasten naamaa, työnsi hän nopeasti Pablon
syrjään ja asettui vihollistaan vastapäätä.
"Nyt valehtelit, Manongita", hän huudahti, "mustasukkaisuus panee sinut
puhumaan noin, sinä olet raivoissasi sen johdosta, että tämä caballero
on asettanut minut etusijaan."
"Minäkö?" toinen vastasi halveksivalla äänellä. "Sinä olet hölmö,
Clarita, minä en välitä tuosta caballerosta enempää kuin happamesta
appelsiinista."
"Todellakin?" Clarita jatkoi ivallisesti. "Mistä sitten tämä äkillinen
kiukku ilman näkyvää aihetta?"
"Koska", Manongita huudahti, "tunnen sinut entuudestaan ja tiedän, että
tarvitset läksytyksen, jonka aijon nyt antaa sinulle."
"Sinäkö? Mitä vielä!" toinen sanoi, kohauttaen olkapäitään. "Ole
varuillasi, ettet itse ennemmin saa sellaista."
"Herra varjele, jos sanot sanankaan vielä, niin ratkon sinut auki!"
"Pyh! Ethän sinä osaa puukkoa pitääkään."
"Sepä nähdään!" Manongita huudahti kiukkuisesti, ja hypähtäen taapäin
hän tempasi veitsen povestaan, kietaisi huivinsa vasemman käsivartensa
ympäri ja asettui taisteluasentoon.
"Sepä nähdään!" oli Clarita huudahtanut samalla kertaa, ja yhtä
nopealla liikkeellä kuin vihollisensakin hän asettui samaan asentoon.
Molempien naisten välillä oli taistelu tulossa.
Don Pablo, tämän uudenaikaisen kaksintaistelun viaton aiheuttaja, oli
monta kertaa turhaan yrittänyt sovittaa noita nuoria tyttöjä, mutta
kumpikaan heistä ei ollut kuunnellut häntä tai välittänyt hänen
huomautuksistaan. Nähtyään asian lopullisen käänteen hän tahtoi vielä
tehdä viimeisen yrityksen, mutta tällöin hänen välityksensä hylättiin
entistäkin pontevammin, sillä läsnäolijat, joita tämä riita huvitti ja
joita kaksintaistelu puukoilla kahden naisen kesken kovin miellytti,
kääntyivät hänen puoleensa ja kehoittivat päättävästi häntä pysymään
levollisena ja antamaan tyttösten ratkaista riitansa miten parhaiten
halusivat.
Karjapaimen, täysin vakuutettuna olevansa syytön siihen, mitä
tapahtuisi, ja että vain hänen hyvä sydämensä oli saattanut hänet
koettamaan estää riidan puhkeamista, jätti asian silleen, huomattuaan,
että hänen sekaantumisensa herätti paheksumista, ja pannen käsivartensa
ristiin rinnalleen hän valmistautui olemaan, ellei juuri
välinpitämättömänä, niin kuitenkin täysin puolueettomana alkavan
taistelun katselijana.
Muuten tämä oli omituinen ja vaikuttava näytelmä, jonka tuossa melkein
pimeässä salissa, omituisiin pukuihin puetun kansanjoukon keskellä, nuo
molemmat naiset esittivät, ylpeinä ja päättävinä asettuen parin
askeleen päähän toisistaan valmiina ryhtymään taisteluun, musiikin ja
tanssin jatkuessa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, paloviinan
valuessa virtoinaan ja mitä iloisimpien ja vallattomimpien
yhteislaulujen kajahdellessa heidän korvissaan.
"Baya pues!" Clarita huudahti, "kuinka monta tuumaa tahdot, rakkaani?"
"Koko terän, sydänkäpyseni", Manongita vastasi pilkallisesti. "Minä
aijon piirtää nimikirjoitukseni naamaasi."
"Niin aijon minäkin. Varo siis näköäsi."
"Ah, riivattu, sepä nähdään! Oletko valmis, armahaiseni?"
"Milloin tahdot, enkelini!"
Oli muodostunut piiri molempien naisten ympärille, jotka ruumis
etukumarassa, vasen käsi ojennettuna, silmä vasten silmää kissamaisen
malttamattomina vartoivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen toistensa
kimppuun.
Molemmat olivat nuoria, vikkeliä ja notkeita, jonka vuoksi he näyttivät
olevan tasaväkisiä. Sellaisten asiain tuntijat, ja niitä oli paljon
tuon tarkkaavan, taistelevia ympäröivän joukon keskuudessa, eivät
rohjenneet sanoa mitään taistelun tuloksesta, jonka kaikkien mielestä
täytyi muodostua katkeraksi, siinä määrin tyttöjen keltaiset silmäterät
syöksivät tulta.
Hetkisen epäröityään tai oikeammin kooten voimiaan, Clarita ja
Manongita läiskäyttivät kielellään kitalakeensa, joten syntyi
jonkunlainen terävä vihellys, sinertävät veitsenterät välkähtivät ja
molemmat naiset hyökkäsivät toistensa kimppuun.
Mutta jos hyökkäys oli ollut nopea, niin puolustus ja väistäminen
olivat yhtä vilkkaita.
Molemmat ponnahtivat takaisin ja asettuivat taas taisteluasentoon.
Mutta iskut olivat sattuneet, taistelu oli alkanut urhoollisesti,
kummankin vastustajan kasvot olivat verisen kaksoisjuovan halkomat.
Ei kumpikaan ollut valehdellut, sillä molemmilla oli vastustajansa
antama merkki.
Läsnäolijat tömistivät jalkojaan iloissaan ja ihmetellen ja taputtivat
käsiään niin, että katto saattoi pudota; he eivät olleet milloinkaan
nähneet kauniimpia puukonpistoja.
Hengäistyään hetkisen, naiset taas valmistautuivat taisteluun, mutta
tällä kertaa varmasti päättäneinä saada se ratkaistuksi, kun äkkiä
katsojain yhteentungeutuneet rivit hajaantuivat oikealle ja vasemmalle;
muuan mies asettui päättävästi molempien vastustajien väliin ja katseli
heitä vuoronperään ivallisesti hymyillen.
"Mitä nyt, raivottaret?" hän huudahti lyhyesti ja kuvaamattoman
pilkallisella äänellä.
Molemmat tytöt laskivat veitsensä alas ja seisoivat liikkumatta ja
silmät maahan luotuina, pää pystyssä ja kulmakarvat rypyssä, ollen
tällöin, kuten viholliset ainakin, valmiina repimään toisensa
palasiksi, ja vain vaivoin totellen käskyä, jota he eivät uskalla olla
tottelematta, vaikka he sitä itsekseen sadattelevatkin.
Huolimatta kitarillaan aikaansaamastaan räminästä punaisen luutnantin
oli kuitenkin viimein täytynyt panna merkille, mitä salissa tapahtui.
Ensiksi hän oli vikkelästi tarttunut vyössään riippuviin
pistooleihinsa, mutta hetkisen mietittyään hänen vihansa, vaikkei se
talttunutkaan, oli kuitenkin muuttunut, rauhoittunut, käyden kylmäksi
ja keskitetyksi. Don Torribio oli noussut, lähtenyt parvekkeelta, jossa
hän oli rehennellyt ja askel askeleelta lähestynyt taistelevia näiden
huomaamatta sekä tarkkaavasti seurannut taistelun eri vaiheita, ja
huomattuaan hetken sopivaksi hän oli äkkiä esiintynyt ja asettunut
molempien taistelijain välille.
Luutnantin jäljestä olivat sotilaat hiipineet esiin kissamaisin
askelin. He seisoivat nyt parin askeleen päässä hänen takanaan, aseet
käsissä, valmiina toimimaan ensi merkin saatuansa, sillä he aavistivat,
että Torribion väliintulo tässä riidassa aiheuttaisi varmasti pian
heidänkin sekaantumisensa.
Ajomiesten muodostama piiri oli vaistomaisesti laajennut ja suuri ala
oli jäänyt tyhjäksi keskelle lattiaa. Tämän piirin keskellä olivat nuo
molemmat naiset veitsi kädessä, ja luutnantti käsivarret ristissä
rinnallaan katseli heitä sekä kyynillisesti että ilkkuvasti.
"Hohoi, tipuseni", hän sanoi, "miksi pöyhistätte höyheniänne niin
paljon yhden kukon takia? Eikö orrella sitten ole muita kuin hän, lempo
soikoon? Mitä erinomaisia Andreaksen ristejä olettekaan piirrelleet
toistenne kasvoihin, hitto vie! Te rakastatte häntä siis kovin, tuota
lurjusta?"
Tytöt olivat vaiti.
Luutnantti jatkoi hetken kuluttua samanlaisella kevyellä ja ilkkuvalla
äänellä:
"Mutta missä hän on sitten, tuo urhokas sankari, joka sallii
naisten tapella puolestaan. Saattaako hänen kainoutensa hänet
piiloittautumaan?"
Don Pablo astui askeleen eteenpäin ja sanoi säyseällä mutta lujalla
äänellä, katsoen luutnanttia suoraa silmiin:
"Tässä minä olen."
"Ah!" don Torribio sanoi katsahtaen häneen tutkivasti. Sitten hän
lisäsi: "niinpä todellakin, toveri, sinä olet kaunis poika, minä en
enää ollenkaan ihmettele, että sinä herätät rajuja intohimoja."
Nuori mies pysyi tunteettomana tälle kiitokselle, jonka pilkallisen
tarkoituksen hän aavisti.
"Nyt, tytöt", luutnantti jatkoi, kääntyen nuorten tyttöjen puoleen,
"kumpaa teistä tuo sydämenvaras pitää parempana? Tuhat tulimmaista!
Älkää pelätkö puhua."
Syntyi hetken hiljaisuus.
"Vai niin, onko asian laita siten", don Torribio jatkoi, "että
pelkäätte erehtyvänne? No, puhukaa te sitten, nuori mies, ja sanokaa
minulle kumpaa noista molemmista tytöistä pidätte parempana?"
"Minä en pidä toista sen parempana kuin toistakaan", karjapaimen
vastasi kylmästi.
"Peijakas!" luutnantti huudahti teeskennellen ihmettelyä. "Minkälainen
maku! Niinmuodoin, jos ymmärrän teidät oikein, te pidätte yhtä paljon
molemmista?"
"Ei, te erehdytte, señor, minä en pidä kummastakaan."
"Hitto vieköön, sepä merkillistä! Ja te sallitte heidän tapella
tähtenne? Oh, siitä ansaitsette kuritusta, herra hyvä! Koska asian
laita on sillä tavalla, señoritat, niin teen teille mieliksi, minä, ja
läksytän tuota epäkohteliasta caballeroa, joka halveksii teidän mustien
silmienne mahtia! Sellainen loukkaus vaatii kostoa, kautta sieluni!"
Tämän kohtauksen katselijoita puistatti, samalla kun sotamiehet
nauroivat ja ilvehtivät keskenään.
Luutnantti oli viime sanoja lausuessaan temmannut pistoolin vyöstään ja
ojentanut piipun karjapaimenen rintaa kohti, tämän yhä seisoessa hiljaa
ja tekemättä liikettäkään välttääkseen itseään uhkaavaa kohtaloa. Mutta
molemmat naiset olivat varuillaan. Ajatuksen nopeudella he
heittäytyivät kuin yhteisestä vaistosta hänen eteensä.
Manongita kaatui rinta lävistettynä.
"Vai niin", hän huudahti, "sinä halveksit minua! No niin, minä kuolen
puolestasi. Clarita, minä annan sinulle anteeksi."
Don Pablo hyppäsi yli tuon onnettoman, jonka kuoleva katse vielä oli
häneen tähdättynä, ja syöksyi puukko kädessä luutnantin kimppuun.
Tämä viskasi raskaan pistoolinsa häntä kohti. Nuori mies väisti heiton,
tarttui upseerin vyötäsiin ja heidän välillään syntyi taistelu.
Clarita seurasi säkenöivin silmin molempain vihollisten kaikkia
liikkeitä, valmiina heittäytymään väliin, heti kun tilaisuus
näyttäytyisi sopivaksi sille, jota hän rakasti.
Läsnäolijat olivat kuin kivettyneitä, sillä sotilaiden heissä
aiheuttama kauhu oli niin suuri, että vaikka heitä oli enemmän ja
kaikilla oli aseet, niin kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan,
auttaakseen toveriaan.
Sillävälin melkoisesti päihtyneet sotilaat, nähdessään upseerinsa
taistelussa vieraan kanssa, paljastivat sapelinsa ja hyökkäsivät joukon
keskelle, lyöden oikealle ja vasemmalle sekä kohottaen tähän aikaan
niin pelätyn huudon:
"Tappakaa, tappakaa nuo villit unitaristit!"
Nyt tapahtui tuossa täyteen ahdetussa salissa kauhistuttava näytelmä.
Muulinajajat, sotilasten ajamina, jotka murhanhimossaan hakkasivat
heitä kuoliaiksi säälittä, syöksyivät ovelle paetakseen heitä uhkaavaa
kuolemaa. Sekasorto oli ylimmillään, kaikki tahtoivat samalla kertaa
päästä liian ahtaasta ovesta. Pelästys teki heidät itsekkäiksi, itsensä
säilyttämisvaisto sokaisi heidät ja he tukehtuivat seiniä vasten,
tallaantuivat jalkojen alle ja pistivät toisiaan kuoliaaksi puukolla,
raivatakseen itselleen tien tuon ihmissulun lävitse, joka esti heidän
pakonsa.
Pelko tekee ihmisen julmemmaksi ja raukkamaisemmaksi kuin petoeläimen,
kun itsensä säilyttäminen on kysymyksessä. Kauhea itsekkyys, joka on
ihmissydämen pohjana, esiintyy kaikessa inhoittavuudessaan, kaikki
siteet katkeavat äkkiä, ei ole enää sukulaisia eikä ystäviä, ihminen on
kuuro rukouksille ja tunkeutuu eteenpäin, sulkien silmänsä kuten
raivokkaat härät tyhmässä ja sokeassa kiukussaan.
Veri vuoti pian virtoinaan ja uhreja karttui, raivon talttumatta tai
murhattavien ajattelematta puolustaa itseään.
Vihdoin sulku murtui ja onnettomat syöksyivät ulos, paeten suoraan
eteenpäin, tietämättä mihin he juoksivat, ja ajatellen vain
pelastumistaan teurastuksesta.
Tällä hetkellä juuri korpraali astui saliin. Kauhea näytelmä kohtasi
häntä. Lattia oli täynnä kaatuneita ja haavoittuneita, pitkänään ja
koristen verilätäköissä.
Mutta hän ei voinut olla huudahtamatta kauhusta katsahtaen don
Torribioon.
Luutnantti oli sitomassa pyörtyneen Claritan hiuspalmikkoihin don
Pablon päätä, jonka hän oli sahannut irti sapelillaan.
Upseeria oli tuo nuori tyttö haavoittanut lievästi käsivarteen ja
lantioon, ja veri valui vaatteiden alta.
"Kas noin", hän sanoi tyytyväisellä äänellä, sidottuaan tyttöraukan
palmikon kiinni karjapaimenen tukkaan, "koska tyttö rakastaa häntä niin
kovin, niin voi hän ihailla häntä rauhassa toinnuttuaan, nyt kuuluu
mies hänelle täydelleen, nyt ei kukaan voi heitä erottaa."
Sitten hän katseli hetkisen kalpeata tyttöä kuvaamattomin ilmein.
"Pyh", hän sanoi, kohauttaen olkapäitään, "mitäpä se hyödyttää?
Vartokaamme kunnes hän avaa silmänsä. Minulla on kyllä aikaa puhua
rakkaudesta hänelle. Pidän parempana nauttia hänen hämmästyksestään,
kun hän herää."
Sen enempää piittaamatta uhreistaan hän ryhtyi auttamaan sotamiehiä
verilöylyn päättämiseksi.
Astuttuaan ensimmäisen askeleen hän joutui vastakkain Lucon kanssa.
"Häh!" hän sanoi. "Mitä sinä hommaat sillä aikaa kun me teurastamme
noita villejä unitaristeja? Herra varjele! Sinä seisot siinä tyynenä
kuin viilipytty, sapeli tupessa eikä pisaraakaan verta vaatteissa. Mitä
tämä käytöksesi merkitsee, toveri? Olisitko sinä sattumoisin kavaltaja,
sinäkin?"
Tämän syytöksen kuullessaan korpraali oli hirveästi suuttuvinaan ja
vastasi, rypistäen kulmakarvojaan ja paljastaen sapelinsa, jota hän
heilutti uhkaavasti:
"Mitä te sillä tarkoitatte, luutnantti? Minulleko syydätte sellaisen
loukkauksen? Minuako, ansiokkaan kenraalimme uskollisinta kannattajaa,
te kohtelette kuin kavaltajaa? Kunniani kautta!"
"Kas niin, rauhoitu!" vastasi luutnantti, joka kaltaistensa tavoin oli
yhtä arka kuin julmakin, "minä tiedän, että sinä olet uskollinen."
"No, sanokaa se sitten!" Luco jatkoi, "sillä minä en aijo
kärsivällisesti kuulla moitteita."
"Älkäämme hukatko aikaa turhiin puheisiin", muuan sotamies puuttui
puheeseen, "lempo soikoon, minulla on eräs tuuma."
"Mikä sitten?" don Torribio kysyi; "selitä tai mene hiiteen, Eusebio."
Roisto hymyili tyytyväisenä.
"Tämä vanha hökkeli on täynnä rehua; mikä estää meitä sytyttämästä
tuleen koko hökötystä ja paistamasta koko täällä sisässä olevaa
roskaväkeä."
"Kunniani kautta!" don Torribio huudahti iloissaan, "sepä oli
erinomainen tuuma; panemme sen heti toimeen. Kenraali tulee olemaan
tyytyväinen meihin, saatuaan tietää, että olemme vapauttaneet hänet
noin neljästäkymmenestä vihollisestaan niin repäisevällä tavalla. Kaksi
teistä saa panna kuntoon oljet, niin että ne palavat, samalla kun me
nousemme hevosen selkään ja ajamme roistoväen tänne takaisin, sillä
ainoakaan noista ilkimyksistä ei saa välttää hyvin ansaittua
rangaistustaan."
Luutnantti antoi nyt sotilailleen merkin seuraamaan häntä.
"Minä vartioitsen ovea, niin ettei kukaan, joka vielä on täällä
sisällä, voi tulla ulos", Luco sanoi.
"Se on oikein, poikani", don Torribio vastasi. "Ah", hän jatkoi,
kääntyen sotamiehen puoleen ja näyttäen hänelle nuorta tyttöä, joka yhä
makasi pitkänään lattialla rakastettunsa pää riippuen hänen
palmikoistaan, "älä unohda, Eusebio, panna pari kolme olkilyhdettä tuon
kauniin lapsukaisen alle; hän makaa niin kovalla paikalla tuossa
epätasaisella lattialla ja minä toivon hänen nukkuvan rauhassa."
Ja hän meni ulos nauraen pilkallisesti kuin paha henki.
Tuskin hän oli poistunut salista, kun korpraali sanaakaan sanomatta
kohotti sapelinsa ja yhdellä ainoalla iskulla halkaisi Eusebion pään.
Onneton kaatui kuin härkä, päästämättä huokaustakaan.
Toinen sotamies oli katsellut tätä teloitusta tekemättä pienintäkään
liikettä.
"Hm!" hän sanoi, pureskellen pitkiä harmaita viiksiään, "kaunis isku,
Luco; pelkään vain, että se tuli vähän liian pian."
Korpraali viittasi häntä olemaan vaiti, jonka jälkeen hän, kumartuen
ulospäin, kuunteli tarkkaavasti. Heikko huuto, kuin länsituulen viime
hengähdys, kuului aina saliin asti. Luco suoristautui.
"Ei, Munjos", hän vastasi, "tuo isku ei ollut liian aikainen, sillä nyt
kuului merkki."
Pannen molemmat etusormensa suuhunsa hän puhalsi nyt kovan ja pitkän
vihellyksen, niin räikeän, että läsnäolijat, jotka kalpeina ja vavisten
seisoivat seinänvierillä, vavahtivat kauhusta, tietämättä mikä uusi
onnettomuus heitä taas uhkasi.
"Kristuksen piina!" Luco huudahti, kääntyen pelästyneitten
muulinajajain puoleen, "aijotteko edelleenkin sallia, että teitä
teurastetaan kuin tyhmiä lampaita! Tarttukaa aseisiinne ja yhtykää
niihin, jotka yrittävät pelastaa teidät!"
Nuo onnettomat raukat puistelivat alakuloisina päätään, pelästys oli
vienyt heiltä kaiken tarmon ja he olivat kykenemättömiä mihinkään
vastarintaan.
Ulkoa kuuluivat sotamiesten villit huudot, näiden kiihoittaessa
toisiaan ihmisjahtiin, ja joka hetki tuli onnettomia, joita ajettiin
joka taholta, etsimään epävarmaa pakopaikkaa tarjoiluhuoneesta, josta
he muutama hetki sitten olivat päässeet pakoon.
Don Torribio, melkein vakuutettuna saaneensa kaiken riistansa satimeen,
antoi sotamiehille merkin lakata takaa-ajostaan, ja valmistautui
tunkeutumaan taloon. Äkkiä kuului useamman hevosen töminä ja kuusi
ratsastajaa ajoi esiin täyttä neliä ja asettui päättävästi
taistelujärjestykseen rakennuksen oven eteen.
Luutnantti hämmästyi, nähdessään heidät, ja lähestyen hiljalleen
hevostaan, ikäänkuin olisi aikonut hypätä satulaan, hän kysyi
uhkaavalla äänellä:
"Ketä te olette, caballerot, ja kuinka uskallatte näin asettua minun
tielleni?"
"Sen te kyllä pian huomaatte, don Torribio, kaulankatkaisija", vastasi
karkea ääni, jonka ilkkuva sävy sai luutnantin kalpenemaan.
XVIII.
PETOS.
On usein todettu seikka, että ihmiset, jotka näyttävät nauttivan
veressä viereksimisestä ja jotka ollenkaan epäröimättä voivat tehdä
kuulumattomimpia julmuuksia, yleensä ovat pelkureita ja että heidän
koko voimansa on heidän aiheuttamassaan kauhussa, niin että he, kun he
joskus kohtaavat jonkun todellisen vastustajan, vaipuvat kuvaamattomaan
raukkamaisuuteen.
Sakaalit ja hyenat ovat pelkureita ja raivokkaita.
Nuo ihmiset ovat sakaaleja ja hyeenoja ihmishaamussa, siinä koko
erotus.
Sen ylpeän vastauksen kuultuaan, minkä tuntemattomien johtaja antoi,
mashorkalaiset tunsivat tahtomattaankin kauhun väristyksen kulkevan
kautta ruumiinsa.
He olivat huomanneet olevansa päättäväisten vihollisten edessä, jotka
eivät väistyisi tuumaakaan.
Syntyi pitkä äänettömyys.
Sotamiehet kasaantuivat kiinni toisiinsa ja katselivat kauhuissaan
noita kuutta miestä, jotka rauhallisina ja järkähtämättöminä näyttivät
haastavan heitä otteluun.
Don Torribio oli ainoa, joka ei pelännyt. Tämä mies oli villipeto, joka
juopui veren hajusta ja voi hengittää kevyesti vain ruumiinhajun
saastuttamaa ilmaa.
Pannen käsivartensa ristiin rinnoilleen ja kohottaen päänsä uhkaavin
katsein, hän vastasi pitkällä halveksivalla ivanaurulla tuntemattoman
sanoihin ja lausui pilkallisella äänellä kauhistuneille sotamiehille:
"Pelkäättekö te kuutta miestä? Kas niin, lapseni, eteenpäin, kunniani
kautta! Nuo roistot eivät uskalla vastustaa meitä!"
Heränneinä tämän äänen sävystä, jota he niin kauan olivat tottuneet
tottelemaan, ja häveten epäröimistään sotamiehet järjestäytyivät
riveihin, niin hyvin kuin voivat, ja asettuivat taisteluasentoon
majatalon edustalle. Luutnantti painoi kannukset hevosensa kylkiin,
niin että se kohosi takajaloilleen, ja asettui päättävästi pienen
joukkonsa etupäähän.
Huolimatta vähälukuisuudestaan tuntemattomat eivät kuitenkaan epäilleet
sapelit kohona ja pistoolit kädessä hyökätä punaisten kimppuun.
Don Torribio vastusti heitä urhoollisesti ja väistymättä tuumaakaan.
Kun pistoolit oli laukaistu, hyökättiin toisiaan vastaan teräasein.
Kädenkäänteessä syntyi kamala verilöyly. Huolimatta ihmeteltävästä
urhoollisuudestaan, ja tavattomista voimannäytteistään, vieraat
kuitenkin kaiken todennäköisyyden mukaan lopulta olisivat joutuneet
tappiolle ellei korpraali Luco, joka tähän asti oli pysytellyt jonkun
verran syrjässä, neljän, viiden toverinsa kanssa, katsellen taistelua,
äkkiä olisi pannut hevostansa loikkaamaan eteenpäin ja sen sijaan, että
olisi liittynyt punaisiin, hyökännytkin voimakkaasti näiden kimppuun
sivulta päin ja asettunut tovereineen don Leoncion puolelle.
Tämä äkkinäinen, hänen omien sotilaittensa hyökkäys saattoi luutnantin
raivon kohoamaan äärimmilleen, sitäkin enemmän kun mashorkalaiset,
tietämättä syytä korpraalin omituiseen menettelyyn ja aavistaen
petosta, alkoivat menettää rohkeuttansa ja tehdä vain heikkoa
vastarintaa hyökkääjien yhä voimakkaampia iskuja vastaan, sillä nämä,
huomaten vastustajainsa veltostuvan, ponnistivat voimiaan
kaksinkertaisesti, päästäkseen voitolle.
Muulien ja härkien ajajat, jotka jonkun verran olivat tointuneet ensi
hämmästyksestään ja huomasivat sopivan tilaisuuden tulleen kostaakseen
sen väkivallan ja ne karkeat loukkaukset, joiden alaisina Rosas'in
palkatut salamurhaajat olivat heitä niin pitkän ajan pitäneet,
asestautuivat kaikella, mitä vain käsiinsä saivat, ja toivoen
voittavansa takaisin, mitä olivat aikaa hukanneet, he syöksyivät pää
tanassa hurjia vihollisiaan vastaan.
Huolimatta julmuudestaan don Torribio oli siksi tottunut soturi, ettei
hän kuvitellut mitään turhia asemaansa nähden, jonka hän arvioi yhdellä
silmäyksellä, huomaten olevansa hukassa.
Ainoa mahdollisuus välttää sitä kohtaloa, jota hänen vihollisensa
nähtävästi hänelle valmistivat, oli murtautua lävitse. Hän kokosi siis
ympärilleen ne urhoolliset sotamiehet, joihin hän luuli voivansa
luottaa, korkeintaan viisitoista miestä, ja valmistautui hyökkäämään
vihollisrivien tiheimpään kohtaan.
Mutta tällöin kuului äänekkäitä huutoja: nelisenkymmentä hyvässä
ratsukunnossa olevaa ja hampaisiin asti aseistettua ratsastajaa syöksyi
täyttä neliä majataloa valaisevaan valopiiriin, hajaantuen oikealle ja
vasemmalle erinomaisen nopeasti ja sukkelasti sekä piirittäen talon
kokonaan.