taas täytyy palata. Tämä henkilö on korpraali Luco.
Kun kunnon korpraali näki muulien ja härkien ajajien lähtevän tiehensä
ja don Leoncion jättäneen veljensä, vieden suurimman osan peoneja
mukanaan, ei hän kuvitellut asemaansa ollenkaan edulliseksi.
Kavaltajana ja luopiona hänet vähintään teloitettaisiin. Kun hän
nousevan auringon ensi valossa saattoi nähdä jonkun matkan pampakselle
päin, niin hän huomasi ensiksi tomupilven, joka nopeasti läheni; ja hän
ymmärsi, että tämän tomupilven suojassa oli sotamiehiä ja että nämä
tulivat kostamaan tovereitansa, joiden tappamiseen hän, Luco, niin
iloisesti oli ottanut osaa, sekä että nuo sotamiehet hetken kuluttua
olisivat perillä ja ampuisivat hänet, jos ne saisivat hänet käsiinsä.
Tämä edellytys ei ollut mikään houkutteleva korpraalille. Mutta
toisaalta hän rakasti isäntäänsä eikä voinut niin vain jättää häntä.
Hän oli siis vaikeassa asemassa, tietämättä mitä päättäisi, vaikka aika
olikin täpärällä. Onneksi hänen vaimonsa ilman muuta ratkaisi asian
selittämällä hänelle, että kaikki yritykset saada don Gusman pakenemaan
nykyisessä mielentilassaan, olisivat turhia, ja että olisi parempi
säilyttää vapautensa käyttääkseen sitä tuonempana herransa
vapauttamiseen, ja vihdoin, että hänkin, Luco, oli isä ja että hänen
pitäisi säästää itseään poikaansa varten. Kaikki nämä syyt olivat
korpraalin mielestä järkeviä eikä hän enää epäröinyt. Hän nousi taasen
ratsulleen ja asetti vaimonsa toisen hevosen selkään, jonka jälkeen
molemmat katosivat vastakkaiselle suunnalle, mistä eversti
seuralaisineen tuli.
Päästyään Buenos Ayresiin korpraali keksi oivan keinon. Paitsi Munjozia
ja paria muuta sotilasta, jotka hänen rikostovereinaan olivat hänen
rinnallaan taistelleet entisiä tovereitaan vastaan, olivat
mashorkalaiset kaikki armotta saaneet surmansa. Kukaan ei siis tuntenut
kavallusta, johon korpraali oli tehnyt itsensä syypääksi. Munjoz, jonka
hän tapasi rehentelemässä Buenos Ayresin porteilla, odottamassa häntä,
haihdutti kaikki hänen arvelunsa.
Vaihtaen heti osaa tuo arvon korpraali meni, rikostoveriensa
seuraamana, suoraa päätä everstinsä luo, jolle hän omalla tavallaan
kertoi, mitä majatalossa oli tapahtunut, sadatellen ja uhaten don
Gusmania sekä tekeytyen hänen leppymättömäksi vihamiehekseen.
Hänen viekkautensa onnistui paremmin kuin hän oli rohjennut toivoakaan.
Ihastuneena hänen kauniista käytöksestään ja uskoen hänen
vakuutuksiinsa, eversti nimitti hänet kersantiksi ja Munjoz'en
korpraaliksi.
Nuo urhoolliset soturit kiittivät äärettömästi, vakuuttaen
urhoollisuuttaan Rosasia kohtaan, ja poistuivat hymyillen salaa.
Luco luovi niin hyvin niinä kuutena kuukautena, jotka kuluivat
ennenkuin don Gusman asetettiin sotaoikeuden tuomittavaksi, ja osoitti
niin epäilemätöntä harrastusta diktaattorin asialle, että tämä, hänkin
vuorostaan pettyneenä, vaikkakin epäluulo oli hänen, kuten kaikkien
tyrannien, pääominaisuuksia, luotti kersanttiin erittäin suuresti; ja
kun tämä pyysi päästä sen vartioston päälliköksi, jonka tuli vartioida
vankia oikeudenkäynnin aikana, hänelle myönnettiin tuo suosionosoitus
ilman mitään estelyä.
Siihen juuri kersantti pyrkikin. Kaikki hänen puuhansa noiden kuuden
kuukauden aikana tarkoittivat tätä. Kun siis oikeudenkäyntipäivä oli
määrätty, hän laittoi varustuksensa kuntoon ja oli valmiina toimimaan
hetken tultua.
Luco oli vannonut pelastavansa isäntänsä, ja mitä kersantti kerran oli
päättänyt, sen hän tekikin, oli seuraus minkälainen tahansa.
Onnettomuudeksi suurimmat vaikeudet, mitä kersantilla oli
voitettavanaan, tässä tapauksessa aiheutuivat don Gusmanin itsensä
taholta, sillä hän tahtoi kuolla. Pitkän aikaa kersantti turhaan mietti
keksiäkseen keinon tämän näköjään järkähtämättömän päätöksen
muuttamiseksi. Kaikkiin hänen esittämiinsä perusteluihin don Gusman
vain vastasi, että mitta oli täysi, että elämä oli hänelle taakka ja
että kuolema oli ainoa, mitä hän tästäpuolin toivoi.
Kersantti pudisti surullisesti päätään ja poistui, vähimmälläkään
tavalla vakuutettuna näiden syiden pätevyydestä. Vihdoin hän eräänä
päivänä tuli vankilaan, johon hän milloin tahansa pääsi, niin iloisen
näköisenä, ettei hänen isäntänsä voinut olla sitä huomaamatta, ja tämä
kysyikin, miksi hän oli niin iloissaan.
"Oh", kersantti vastasi, "tällä kertaa olen vihdoinkin löytänyt keinon
saadakseni teidät vakuutetuksi, herrani."
"Sinä siis yhäkin itsepintaisesti tahdot pelastaa minut?" don Gusman
sanoi, hymyillen surullisesti.
"Enemmän kuin milloinkaan ennen, tuhat tulimmaista! Tällä kertaa ette
saa enää epäröidä, kahden päivän kuluessa teidät tuomitaan."
"Sitä parempi! Sitä pikemminhän sitten tulee loppu" don Gusman mumisi,
huo'ahtaen helpotuksesta.
"Hyvä! Eivät asiat ole sinnepäinkään kuin te ajattelette, teillä on
hyviä ystäviä, señor, Englannin ja Ranskan konsuleissa. Ulkosatamassa
on pieni, kaunis ranskalainen kuunari, joka vain vartoo teitä,
lähteäkseen merelle."
"Siinä tapauksessa on pelättävissä, ettei se milloinkaan pääse
lähtemään Buenos Ayresista."
"No, no, no! Niin en luule, päinvastoin olen vakuutettu vastakohdasta.
Olenpa sopinutkin siitä Ranskan konsulin kanssa. Ylihuomenna kuunari
nostaa purjeensa, lähettää veneen teitä noutamaan ja risteilee
sillävälin sataman suulla. Kun kerran olette Ranskan lipun suojassa,
niin ei kukaan rohkene teitä hätyyttää."
"Viimeisen kerran pyydän sinua tarkoin kuulemaan mitä sanon, Luco", don
Gusman lausui lujalla äänellä. "Minä en tahdo, kuuletko, en tahdo
pelastua, vaan pidän parempana, että tyranni, joka meitä hallitsee, saa
kärsiä häpeän minun kuolemastani. Kiitän sinua uskollisuudestasi, vanha
uskottu palvelijani, mutta minä vaadin, että lakkaat panemasta itseäsi
vaaraan minun tähteni. Syleile minua ja älkäämme enää puhuko tästä
asiasta."
"Hm!" kersantti sanoi; "te siis olette jyrkästi päättänyt niin,
herrani? Eikö mikään voi järkyttää päätöstänne?"
"Ah, yksi ainoa henkilö voisi kenties vaikuttaa minuun niin, mutta tämä
henkilö ei tiedä mitä tapahtuu itselleenkään; onneksi hän on menettänyt
järkensä ja järjen mukana muistinsa, tuon sortuneitten sydämien
parantumattoman syövän."
Kersantti hymyili, ja aukaisten univormunsa hän otti esiin kirjeen,
jonka hän ojensi isännälleen, sanaakaan sanomatta.
"Mitä tämä on, Luco?" don Gusman kysyi, epäröiden ottaen vastaan
kirjeen.
"Lukekaa, lukekaa, herrani", vanha palvelija vastasi. "Aijoin
hämmästyttää teitä heti vapaaksi päästyänne, mutta te olette
itsepäinen, että pakotatte minut ryhtymään viimeiseen keinoon."
Don Gusman aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja lukaisi sen nopeasti.
"Kaikkivaltias Jumala!" hän huudahti liikutettuna. "Olisiko
mahdollista, että Antonia on saanut järkensä takaisin! Hän käskee minun
elää!"
"Totteletteko tällä kertaa, herrani?" kersantti kysyi.
"Tee miten tahdot, Luco, minä tottelen sinua kaikessa. Oh, nyt tahdon
elää!"
"Kies'avita! Te saatte elää, herrani, minä vannon sen."
Tämän lohduttavan lupauksen lausuttuaan Luco läksi vankikopista ja
poistui vankilasta.
Viimein tuli se päivä, jolloin don Gusman de Ribeyra saisi tuomionsa.
Diktaattori, tuntien vangin nauttiman syvän myötätuntoisuuden, oli
pitänyt tarpeellisena toimittaa tähän tilaisuuteen suuren sotavoiman.
Kaupunki oli todella täpötäynnä sotilaita. Tämä sotilasjoukko oli
enemmän tarkoitettu peloittamaan vangin ystäviä kuin asetettu
karkaamisen pelosta, sillä sitä pidettiin mahdottomana.
Ranskalainen kuunari oli, kuten kersantti oli sanonut, lähettänyt
veneen maihin, tehden syyksi laivanvarustajan laskujen maksamisen,
jonka jälkeen se oli nostanut ankkurinsa ja luovi sataman suulla
odottaen venettään.
Kadut, joita myöten vangin täytyi kulkea mennäkseen vankilasta
oikeuteen, olivat täynnä uteliaita, joita sotamiesten, asetettuina
pitkään riviin kahden puolen, oli vaikea pitää kurissa.
Vankia vartioiva osasto oli lukuisa ja siihen kuului pelkästään
punaisia, Rosas'in luotettavimpia sotilaita. Sen päällikkönä oli
eversti don Bernardo Pedrosa, ja sitä plutoonaa, joka lähinnä vartioi
vankia, komensivat kersantti Luco ja korpraali Munjoz.
Kaksikymmentä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin vanki oli määrätty
vietäväksi oikeuteen, Luco oli tullut isäntänsä vankikoppiin ja oli
keskustellut hänen kanssaan viimeisen kerran sekä antanut hänelle pari
pistoolia ja tikarin. Sitten hän läksi sanoen:
"Muistakaa, herrani, ettette tee mitään, ennenkuin kuulette minun
sanovan jollekin, kenelle hyvänsä: 'hiiteen aurinko, se sokaisee
silmät'; se on merkki."
"Ole huoletta, en unohda sitä; mutta muista sinä puolestasi lupauksesi
ennemmin surmata minut, kuin antaa minut jälleen joutua tyrannin
käsiin."
"Se on sovittu, herrani; rukoilkaa Jumalaa auttamaan meitä, me
tarvitsemme niin suuresti hänen apuaan."
Molemmat miehet erosivat nyt, tavatakseen toisensa vasta viime
hetkessä.
Kersantti tuli kuitenkin yhä levottomammaksi, mitä enemmän hetki
läheni. Diktaattorin kauheat valmistelut peloittivat häntä. Vaikkei hän
mitään ilmaissut, jottei masentaisi liittolaisiaan, ja vaikka hän
päinvastoin oli olevinaan täysin varma, niin hän salaa aina murisi:
"Asia käy joka tapauksessa vaikeaksi, tämä on arpapeliä."
Kello löi kohta kymmenen. Rummun pärinä kutsui sotamiehet aseisiin;
uteliaat, jotka seisoskelivat hajallaan kadulla, kurkottelivat
levottomasti ja huudahtelivat tyytyväisinä. Kaikkien katseet olivat
suunnattuna vankilaa kohti.
Heidän ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Vain muutaman minuutin kuluttua
aukaistiin vankilan portti ja vanki näyttäytyi.
Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja kalpeat, mutta järkähtämättömän
päättävät. Hän käveli hiljalleen kymmenmiehisen ratsuplutoonan
keskellä, jota kersantti Luco komensi. Ikäänkuin olisi tahtonut
lähemmin vartioida vankiaan hän pysyttelihe visusti hänen oikealla
puolellaan, korpraali Munjozin ratsastaessa vasemmalla, kumpikin aivan
rinnakkain don Gusmanin kanssa.
Tämän plutoonan edellä ratsasti vahva osasto punaisia, joiden etupäässä
eversti don Bernardo Pedrosa pyörähteli oivallisen, sysimustan oriin
selässä. Vangin takana kulki toinen yhtä vahva osasto kuin
ensimmäinenkin.
Kulkue eteni hitaasti synkän ja äänettömän kansanjoukon välitse, jota
molemmin puolin sijoitetut sotilasrivit vaivoin pidättivät loitommalla.
Oli muuan noita ihania kevätaamuja, joita tapaa vain Etelä-Amerikassa.
Vahva, hyvänhajuinen tuuli pampakselta päin suhisi puiden latvoissa ja
vilvoitti hehkuvan auringon paahtamaa ilmakehää.
Kulkue eteni yhä. Huolimatta vaarasta ilmaista suosiotaan vankia
kohtaan äänetön kansanjoukko paljasti kunnioittavasti päänsä
kaikkialla. Rauhallisena ja arvokkaana, samoin kuin vankilasta
lähtiessäänkin, vanki tervehti surullisesti hymyillen, oikealle ja
vasemmalle niitä, jotka eivät pelänneet osoittaa hänelle myötätuntoaan.
Kolme neljännestä matkasta oli jo kuljettu. Vielä muutamia minuutteja
ja vanki oli saapunut oikeuspaikkaan. Silloin calle de la
Federacionilla muutamat katselijat, nähtävästi sotilaiden
väkivaltaisesti työntäessä heitä takaisin, vastustivat heitä kohtaan
harjoitettua painostusta, ajoivat sotilaat takaisin ja melkein
puhkaisivat hetkeksi ketjun, jonka jälkeen, sikäli kuin kulkue lähestyi
sitä paikkaa, melu kasvoi yhä, kirkunan, syytösten ja uhkausten
vaihdellessa etelämaalaisille ominaisella vilkkaudella ja
pikaisuudella, vieläpä siihen määrään, että alussa vähäpätöiseltä
näyttävä tora silmänräpäyksessä muodostui oikeaksi mellakaksi.
Don Bernardo, levottomana kuulemastaan melusta, jätti paikkansa
vartioston etupäässä ja palasi katsomaan, mitä oli tekeillä ja
tukahduttamaan epäjärjestyksen.
Onnettomuudeksi oli kansanliike kohonnut niin nopeasti, että sotilaat,
joita tuupittiin ja kaadettiin, olivat monin paikoin tulleet
erotetuiksi toisistaan, ja kenenkään tietämättä, miten se kävi, heiltä
riisuttiin aseet kuvaamattoman nopeasti. Sanalla sanoen, kulkue oli
jaettu kahtia.
Don Bernardo oli ensi silmäyksellä käsittänyt aseman ja huomasi sen
vakavuuden. Raivaten suurella vaivalla tiensä väkijoukon lävitse hän
tunkeutui kersantin luo, joka yhä pysyttelihe rauhallisena ja
järkähtämättömänä vangin vieressä.
"Ah", eversti sanoi, huoahtaen helpotuksesta, nähdessään hänet,
"vartioikaa hyvin vankia, pitäkää hänet visusti vieressänne; pelkään,
että meidän täytyy avata itsellemme tie väkivalloin."
"Me aukaisemme sen itsellemme, olkaa vakuutettu siitä", Luco vastasi,
kavalasti hymyillen. "Mutta hiiteen aurinko, se sokaisee meidät."
Kersantin juuri lausuttua nämä sanat muuan sotamies, joka seisoi parin
askeleen päässä kivääriinsä nojaten, tarttui everstin jalkaan, tempasi
hänet satulasta ja heitti hänet nurin maahan. Sillä välin Luco tarttui
hänen hevosensa ohjiin, samalla kuin don Gusman salaman nopeasti
heittäytyi satulaan everstin sijaan.
Tämä kaikki tapahtui niin odottamatta ja niin nopeasti, että don
Bernardo täydelleen yllätettynä tuli naulituksi maahan pistimellä,
ennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui; onpa mahdollista, että hän
heitti henkensä, ennenkuin aavistikaan.
Sillävälin plutoonan kaksitoista ratsumiestä olivat ympäröineet entisen
vankinsa ja ajoivat täyttä laukkaa tiheimpään kansanjoukkoon.
Nyt tapahtui jotakin merkillistä. Uteliaat, jotka hetkistä aikaisemmin
olivat seisoneet yhdessä kasassa ja murtaneet sotilasketjun,
hajaantuivat itsestään molemmin puolin pakenijain edestä, eläköötä
huutaen, jonka jälkeen he muodostivat läpipääsemättömän ihmissulun,
jälkijoukon yrittäessä turhaan rynnistää sen läpi.
Aseellisia miehiä näytti äkkiä nousevan maasta, antaen sotilaille iskun
iskusta, ja tehden niin ankaraa vastarintaa, että pakenijoilla oli
aikaa päästä turvaan.
Sitten tämä uhkaava väkijoukko, joka niin kiivaasti oli tehnyt
vastarintaa sotilaille, taas aivan äkkiä katosi, aivankuin se olisi
noitaiskusta vajonnut maan sisään niin nopeasti, että kun sotamiehet
olivat tointuneet hämmästyksestään ja aikoivat pontevasti ryhtyä
vastarintaan, niin he eivät nähneet enää ketään ihmistä edessään.
Kapinoitsijat olivat kadonneet jäljettömiin. Tuo uhkarohkea teko näytti
melkein kuin unelmalta, ellei toisaalta vankia olisi niin rohkeasti
viety pois ja toisaalta eversti Pedrosan ja viiden kuuden sotamiehen
maassa verissään makaavat ruumiit olisi osoittaneet tämän rohkean
tempun, joka oli suoritettu erittäin taitavasti ja onnellisesti,
todellakin tapahtuneen. Don Gusman seuralaisineen oli päässyt
odottavaan veneeseen. Viisi minuuttia myöhemmin he nousivat
ranskalaiseen laivaan, ja kun aijottiin lähteä heitä takaa-ajamaan,
niin kuunari näkyi taivaanrannalla vain kuin tuulen tuudittama
jäälinnun siipi.
Kuunarilla don Gusman oli tavannut jälleen vaimonsa. Kuunari suuntasi
kulkunsa Vera Cruziin. Näin oli don Gusman tehnyt päätöksensä ja pannut
sen tällä tavoin toimeen.
Voidakseen menestyksellä etsiskellä poikaansa ja saadakseen olla
rauhassa, don Gusman oli, heti Meksikoon päästyään, muuttanut entisen
nimensä don Pedro de Lunaksi, johon hän muuten oli oikeutettukin ja
jolla me edelleen häntä nimitämme. Hän toivoi siten pelastuvansa don
Leonciolta, jonka viha oli paremmin hetkeksi tukahtunut kuin kokonaan
tyydytetty veljensä pojan ryöstön kautta, ja joka epäilemättä yrittäisi
saada uhrinsa käsiinsä.
Don Gusmanin laskelmat olivat oikeat tai ainakin näyttivät siltä. Hän
ei koskaan Buenos Ayresista lähdettyään ollut kuullut puhuttavan don
Leonciosta, kukaan ei tietänyt mihin tämä oli joutunut, eipä edes oliko
hän kuollut vai hengissä.
Viisi vuotta hacienda de las Norias de San Pedroon tulonsa jälkeen oli
uusi onnettomuus kohdannut maanpakolaisraukkaa. Doña Antonia, joka ei
milloinkaan ollut täysin tointunut siitä kolauksesta, jonka hänen
järkensä oli kärsinyt hirveässä kohtauksessa pampaksella, ja ollut
terveydeltään heikko aina siitä asti, oli kuollut hänen syliinsä,
synnytettyään tyttären.
Tämä tytär oli tuo suloinen lapsi, jonka olemme esittäneet
lukijoillemme doña Hermosan nimisenä.
Onnettomuuden murtamana don Pedro keskitti nyt kaikki hellyytensä
tuohon suloiseen olentoon, ainoaan siteeseen, mikä tästäpuolin
kiinnitti häntä elämään, jonka olisi pitänyt olla niin onnellinen,
mutta joka vastoinkäymisen kylmän siiven peittämänä äkkiä oli muuttunut
niin onnettomaksi.
Kaikista niistä miehistä, jotka olivat seuranneet häntä maanpakoon, hän
yksin oli elossa. Kaikki muut olivat kuolleet, hän oli nähnyt heidät
toinen toisensa jälkeen kaatuvan rinnallaan.
Manuelalle, Lucon vaimolle, joka tunsi kaikki isäntänsä surut,
uskottiin nuoren tytön kasvatus, ja hän kasvattikin hänet mitä
kiitettävimmällä huolella ja hellyydellä.
Siihen aikaan, jolloin tämä kertomus, johon edellinen on vain
johdantona, alkaa, doña Hermosa oli vasta kuudentoista vuotias.
Viimeksi kertomamme tapaukset olivat siis tapahtuneet jo
kolmattakymmentä vuotta sitten.
Ne lukijoistamme, joita tämä kertomus on huvittanut, saavat tietää sen
ratkaisun tämän jälkeen ilmestyvästä "Tiikerikissa"-nimisestä
kertomuksesta.