äänellä, ollen turhamaisuudessaan mielissään tästä helähtelevästä
arvonimestä, jonka isäntä niin auliisti antoi hänelle. "Minä en ole
mikään kenraali, vaikka toivon siksi kerran pääseväni; minä olen vielä
vain luutnantti, joka sekin on jo varsin kaunis arvo. Älkää siis
nimittäkö minua muulla nimellä nykyisin; jatkakaa nyt."
"Señor luutnantti", isäntä jatkoi vähän rauhoittuneena, "täällä ei ole
ketään muita kuin ansiokkaan kenraali Rosas'in ystäviä, me olemme
kaikki federalisteja."
"Hm!" tuo kauhea luutnantti lausui epäluuloisin ilmein, "minä epäilen
sitä. Te olette liian lähellä Montevideoa, ollaksenne todella
rosasilaisia."
On huomattava, että kaikista argentinalaisista maakunnista vain yksi
kaupunki oli kyllin sankarillinen vastustaakseen hurjan diktaattorin
verenhimoista hirmuvaltaa. Tämä kaupunki, jonka uskollisuus vapauden
jaloa asiaa kohtaan on tehnyt sen kuuluisaksi, niin hyvin uudessa
kuin vanhassakin maailmassa, oli Montevideo. Päättäneenä tarpeen
tullen kaatua kannattamansa pyhän asian puolesta kaupunki kesti
sankarillisesti yhdeksän vuotta Rosas'in joukkojen piiritystä, joiden
turhat yritykset aina murtuivat sen muurien juurella.
"Señor luutnantti", isäntä uudisti erittäin kursailevasti, "ne
henkilöt, joita täällä tapaa, ovat kaikki ajomiehiä, jotka vain
kulkevat ohi eivätkä suinkaan puutu politiikkaan."
Tämä huomautus, niin viekkaaksi kuin isäntä sitä luulikin, ei
kuitenkaan tehnyt toivottua vaikutusta upseeriin.
"Kunniani kautta!" hän sanoi kopealla äänellä, "saammehan nähdä, ja voi
sitä, jonka huomaan kavaltajaksi! Luco", hän jatkoi kääntyen
korpraalinsa puoleen, "ota muutamia miehiä mukaasi ja herätä nuo elukat
sekä tuo ne samalla tänne; jos jotkut nukkuvat liian sikeästi, niin älä
pelkää kutittaa heitä sapelin kärjellä, se piristää heitä ja yllyttää
nopeammin tottelemaan."
Korpraali hymyili viekkaasti ja meni heti ulos panemaan toimeen
saamaansa määräystä.
Sittenkuin luutnantti oli isännälle tehnyt vielä muutamia
vähäpätöisempiä kysymyksiä, hän päätti viimein asettua salin ympäri
kulkevalle parvekkeelle, ja kärsivällisesti odottaessaan
alipäällikkönsä paluuta hän alkoi nautiskella niitä juomatavaroita ja
muita virvokkeita, joita talon isäntä oli rientänyt asettamaan esille
kiroillen hiljaa sitä, että oli pakotettu ilmaiseksi sammuttamaan niin
suuren joukon janon, sillä hän tiesi varsin hyvin, että vaikka nämä
punaiset nauttivatkin runsaasti, niin hän ei saisi nähdä vilaustakaan
heidän rahoistaan, saisipa olla vielä iloinen päästessään niin vähällä.
Sotamiehet olivat, viittä tai kuutta lukuunottamatta, jotka olivat
jääneet ulos vartioimaan hevosia, asettuneet päällikkönsä viereen ja
seuranneet hänen esimerkkiään, juoden kuin sienet.
Korpraalin tehtävä oli paljon helpompi kuin hän ehkä luulikaan, sillä
ajomiesraukat olivat kuulleet päällikön jyrkän määräyksen.
Huomatessaan, että kaikki vastarinta ei olisi ainoastaan hyödytöntä,
vaan päinvastoin pahentaisi heidän asemaansa, he päättivät alistua ja
totella upseerin omavaltaista kehoitusta, jonka vuoksi he kiireesti
palasivat saliin, salaten tuntemansa pelon väkinäiseen hymyilyyn niin
hyvin kuin taisivat.
"Oh hoh!" luutnantti huudahti veitikkamaisen näköisenä, "tiesinhän
minä, että tässä tapahtui joku väärinkäsitys, vai miten, hyvät miehet?"
Miehet pyysivät nöyrän vakuuttavasti anteeksi, upseerin kuunnellessa
mitä välinpitämättömimmin ilmein, samalla kun hän pienin kulauksin
tyhjensi tavattoman suurta pikaria, joka oli täpösen täynnä refino de
Catalunaa, maailman väkevintä paloviinaa.
"Kas niin, toverit", hän äkkiä lausui, keskeyttäen juontinsa ja
rämistäen sapelin tuppea parvekkeeseen, "tehkäämme hieman tuttavuutta,
ja kenen puoluelaisia te ensiksikin olette, hitto vieköön?"
Kauhuissaan tästä uhkaavasta mielenosoituksesta matkamiehet vastasivat
heille tehtyyn kysymykseen, rientäen täyttä kurkkua ja yht'aikaa
kirkumaan meluavalla ihastuksella, joka ei suinkaan ollut syvällistä:
"Eläköön ansiokas kenraali Rosas! Eläköön vapauttaja! Eläköön
federalistit! Surma unitaristi-roistoille! Hakatkaa ne maahan! Hakatkaa
ne maahan!"
Nämä federalistien tunnetut huudot, jotka olivat heillä tunnuslauseena
heidän verisillä retkillään, haihduttivat upseerin epäluulon. Hän
suvaitsi hymyillä, mutta tiikerin tavoin näyttämällä valkoisia teräviä
hampaitaan, valmiina puremaan.
"Hyvä! Hyvä!" hän huudahti; "no, olihan hauskaa tavata oikeita
rosasilaisia. Kas niin, isäntä ystäväni, siemaus paloviinaa noille
kelpo miehille; minä tahdon kestitä heitä."
Isäntä olisi mielellään välttänyt tätä upseerin niin sanottua
anteliaisuutta, jonka hän, kuten hän varsin hyvin tiesi, sai itse
kustantaa. Hän totteli kuitenkin käskyä, kätkien tuntemansa kiukun mitä
kohteliaimpaan hymyilyyn.
Federalistiset huudot ja vakuuttelut alkoivat taas uudella innolla.
Viina kulki miehestä mieheen ja ilo oli ylimmillään.
Luutnantti sai nyt käsiinsä kitaran, joka oli unohtunut hänen
viereensä.
"Kas niin, pojat!" hän sanoi. "Tuli ja leimaus! Zambacuecaa
tanssimaan!"
Ei maksanut vaivaa kieltäytyä. Luutnantin tuttavallinen kehoitus
lausuttiin niin jyrkällä tavalla, että läsnäolijoiden, vaikka suurin
osa heistä olisi miettinyt muuten mitä tahansa, oli pakko mukautua ja
näytellä osansa loppuun miten parhaiten taisi.
Varminta oli alistua. He olivat tiikerikissan käpälissä, ja tämä
saattoi minä hetkenä tahansa raapaista heitä, jos häntä halutti.
Salin keskelle tehtiin tilaa, jonka jälkeen miehet ja naiset asettuivat
paikoilleen, katse upseeriin suunnattuna, alkaakseen tanssin ensin
merkin saatuaan.
Merkkiä ei tarvittukaan vartoa. Heti kun luutnantti näki uhriensa
olevan valmiita, hotkaisi hän aina siemauksen viinaa, jonka tehtyään
hän tarttuen kitaraan alkoi näppäillä sitä kätensä selkäpuolella ja
rupesi väräjävällä äänellä laulamaan Argentinassa hyvin tunnettua
zambacuecaa, joka alkaa seuraavilla ihanilla säkeillä:
Para que vas y vienes
Vienes y vas,
Si otros con andar menos,
Consiguen mas.
[Merkitsee suunnilleen: Miksi menet ja tulet, tulet ja menet, jos muut
käymällä vähemmän saavat enemmän aikaan.]
Täydellä syyllä on väitetty, että espanjalaiset ovat hullaantuneita
tanssiin, mutta tässä, kuten monessa muussakin, amerikkalaiset ovat
jättäneet heidät kauaksi jälkeensä; he ovat kehittäneet tämän intohimon
niin pitkälle, että se heillä lähenee hulluuden rajaa. Nyt kuvailemamme
tapaus todistaa tämän väitteen todenperäisyyden.
Nuo miehet, jotka vain niin sanoaksemme puukko kurkulla ja tavattoman
pelon vallassa olivat suostuneet tanssimaan, nuo miehet olivat vain
muutamia minuutteja kuulleet korvissaan kaikuvan kitaran kirkuvat
soinnut ja tahtia osoittavan laulun, kun he heti unohtivat koko
asemansa vaikeuden ja ainoastaan ajattelivat hurjalla raivolla antautua
mielihuvitukseensa.
Ne, jotka ensi hetkenä olivat pysyneet syrjässä, tuntemansa
levottomuuden takia, joutuivat piankin tanssivien hyppäysten lumoihin
ja seurasivat virran mukana, hyppien toisten tavoin, ulvoen ja polkien
jalkojaan kuten nämäkin.
Muutamien minuuttien kuluttua olikin kaikki pakko kadonnut, melu oli
käynyt yhtä huumaavaksi ja rähinä yhtä suureksi kuin punaisten
tullessa.
Korpraali oli sillävälin tarkkaan suorittanut esimieheltään saamansa
määräyksen, mutta, kuten jo on huomautettu, ajomiehet, jotka
sattumoisin olivat pysähtyneet majan edustalle, olivat tehneet hänen
tehtävänsä helpoksi palaamalla vapaaehtoisesti saliin. Tuo arvoisa
aliupseeri oli kuitenkin, nähtävästi tahtoen hyvin täyttää
velvollisuutensa, seurassaan puoli tusinaa sotamiehiä kuljeskellut
leiripaikan ristiin rastiin, pistellen sapelinsa kärjellä
tavarapakkojen väliin, silmäillyt vankkureihin, sanalla sanoen
nuuskinut kaikkialta vanhan, nokkelan vainukoiran tavoin, jota ei voida
johtaa harhaan.
Kun hän erittäin tarkoin tutkittuaan kuitenkin oli tullut vakuutetuksi
siitä, että kaikki hänen etsimänsä niinmuodoin olivat palanneet majaan,
aikoi hän tehdä samoin. Mutta koska sisältä kuuluva melu osoitti, että
kaikki kävi hyvin, ainakin sillä erää, hän muutti mieltään ja laski
jonkun tekosyyn nojalla sotamiehensä menemään, jota tilaisuutta nämä
käyttivät heti hyväkseen, saadakseen ottaa osaa iloon. Itse hän jäi
ulos. Heti kun korpraali oli yksikseen, hänen käytöksensä muuttui
nopeasti. Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei kukaan sivullinen
tarkannut hänen liikkeitään, hän pyöräytti sormiensa välissä savukkeen,
sytytti sen ja kävellen edestakaisin, välinpitämättömän näköisenä kuin
raitista ilmaa nauttimassa oleva kuljeksija, hän poistui vähitellen
sisäänkäytävän edustalta, jossa hän tähän asti oli ollut.
Noin kymmenen minuutin kuluttua tästä tempusta, joka oli kuin
vastatuuleen satamasta pyrkivän laivan manööveri, hän pääsi ajomiesten
leiripaikan taakse ja tarpeeksi etäälle rakennuksesta, niin ettei häntä
vallitsevan pimeyden vuoksi millään tavoin voitu huomata lyhyenkään
matkan päästä. Nyt hän pysähtyi ja silmäili tarkkaan ja tutkivasti
ympärilleen, heittäen palavan savukkeensa ilmaan.
Tuo kevyt olkisavuke teki loistavan kaaren ilmassa, pudoten sitten
maahan, jossa korpraali sen sammutti panemalla jalkansa sen päälle.
Samassa välähti tuliviiru pimeässä lähellä sotilasta.
"Hyvä!" hän murisi itsekseen, "nyt on oltava varuillaan."
Hän tarkasti ympäristöä vielä kerran, jonka tehtyään hän ympärillään
vallitsevan pimeyden rauhoittamana alkoi päättävästi hyräillä
puoliääneen seuraavaa kolmea säettä eräästä pampaksella hyvin
tunnetusta laulusta:
O, Libertad preciosa!
No comparada al oro
Ni al bien mayor de la espaciosa tierra!
[Oi kallis vapaus! Sinua ei voi verrata kultaan eikä suurimpaan maan
avaruudessa.]
Samassa heikko ääni, kuin tuulen henkäys, jatkoi laulaen seuraavat pari
säettä:
Mas rica y mas gozosa
Que el mas precioso tesoro...
[Rikkaampi ja arvokkaampi kuin kalliin aarre.]
Kuullessaan tämän vastauksen, jota hän epäilemättä odotti, korpraali
vaikeni äkkiä. Painaen sapelinsa kärjen maata vasten hän nojautui sen
kahvaan ja sanoi jotenkin äänekkäästi, vaikka hän näytti puhuvan
itsekseen:
"Ihmettelenpä, miksi nuo nandukset [eräänlaisia pampaksella eläviä
kamelikurkia] ovat niin äkkiä vetäytyneet pampaksen sisäosiin."
"Siksi", vastasi sama ääni, joka oli jatkanut laulua, "että ne ovat
tunteneet ruumiinhajua."
"Saattaa niin olla", korpraali vastasi, näköjään ollenkaan
ihmettelemättä tätä omituista vastausta; "mutta siinä tapauksessa
pitäisi kondoorien laskeutua alas Kordilleilta."
"Jo yksikolmatta päivää sitten he ovat sivuuttaneet korkean Cumbren."
"Aurinko oli eilen laskiessaan punainen."
"Sen säteet kuvastivat luultavasti niiden palavien kylien leimua, jotka
Mas Horca oli sytyttänyt", ääni sanoi edelleen.
Korpraali ei epäillyt enää.
"Tulkaa esiin, don Leoncio", hän mutisi, "te ja seuralaisenne."
"Tässä olemme, Luco."
Kuusi hampaisiin asti asestettua henkilöä ympäröi silmänräpäyksessä
sotilaan.
On tarpeetonta mainita, että nämä henkilöt olivat niitä ratsastajia,
jotka tuntia aikaisemmin olivat majatalon luona törmänneet yhteen
punaisten kanssa ja jotka, viisaasti kyllä, olivat pysyneet piilossa.
Majatalossa jatkui yhä tanssi ja melu. Ilonpito kohosi lopulta
äärettömäksi hurjistetuksi.
Vieraat olivat siis varmoja siitä, ettei heitä häirittäisi. Sitäpaitsi
vaikka kuu olikin noussut ja valaisi melkolailla, matkavaunujen takana
suojassa oleva joukko ei pelännyt, että sitä huomattaisiin, jota
vastoin he asemansa johdosta saattoivat nähdä heti jokaisen, joka lähti
talosta.
Käyttäkäämme hopeahohteista kuun valoa hyväksemme, muutamin sanoin
kuvaillaksemme näitä uusia henkilöitä, joka on sitäkin helpompaa, koska
he olivat varovasti nousseet hevostensa selästä, taluttaen niitä
suupielestä.
Olemme maininneet, että heitä oli kuusi. Kolme ensimmäistä oli selvästi
peoneja, mutta heidän raskaat hopeakannuksensa, kirjaillut
samettivyönsä, hienosti koristellut aseensa, jotka pilkoittivat heidän
kallisarvoisten, bolivialaisesta laamavillasta kudottujen viittojensa
alta, ja ennen kaikkea se kunnioittava tuttavallisuus, jolla he
liittyivät isäntiinsä, osoitti selvästi missä määrin he olivat
oikeutetut nauttimaan näiden arvonantoa.
Nämä peonit eivät oikeastaan olleet vain palvelijoita, vaan myös
ystäviä, tosin kyllä vaatimattomia, mutta luotettavia ja koeteltuja
kauheissa vaaroissa.
Kaksi isännistä oli noin kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenviiden
vuotiasta, parhaassa miehuuden ijässä.
Heidän pukunsa oli aivan samankuosinen kuin palvelijainkin ja erosi
vain kalliimman ja hienomman kankaansa puolesta.
Ensimmäisellä, pitkällä ja kookkaalla, hienokäytöksisellä miehellä oli
ylpeän päättäväiset ja rohkean näköiset kasvot, joilla kuvastui suoruus
ja hyvyys ja jotka ensi silmäyksellä herättivät kunnioitusta ja
mieltymystä.
Hänen nimensä oli don Leoncio de Ribeyra.
Hänen toverinsa oli jotenkin samankokoinen ja samoin käytökseltään
erittäin hieno, mutta oli kuitenkin aivan don Leoncion vastakohta.
Hänen siniset silmänsä, lempeine ja salaperäisine naismaisine
katseineen, hänen suuri vaalea tukkansa, joka hulmuavina kiharoina
aaltoili panamahatun alta ja hajallaan riippui hänen olkapäillään,
hänen ihonsa himmeän vaalea väri, joka oli vastakohtana don Leoncion
vähän olivinväriselle ja pronssinkarvaiselle iholle, saattoivat
otaksumaan, ettei hän ollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän
taivaan alla. Kuitenkin tämä henkilö voi paremmin kuin hänen toverinsa
ylpeydellä vaatia, että häntä pidettäisiin todellisena maan
lapsena, koska hän suoraan polveutui urhoollisesta ja onnettomasta
Tupac-Amaru'sta, viimeisestä Inka-suvun jäsenestä, jonka espanjalaiset
niin raukkamaisesti murhasivat.
Hänen nimensä oli Manco-Amaru, Diego de Solis y Villas Reales. Pyydämme
lukijalta anteeksi tätä pitkää nimien jonoa.
Don Diego de Solis'illa oli jonkunverran naisellisesta ulkonäöstään
huolimatta leijonan rohkeus, jota mikään ei voinut ihmetyttää eikä edes
liikuttaa. Hänen valkoisten, ruusunvärisillä kynsillä varustettujen
käsiensä hienon ja melkein läpikuultavan ihon alla oli teräksiset
hermot.
Mitä tulee kolmanteen herrasmieheen, joka vaatimattomasti pysyttelihe
toisten takana, niin hän oli kääriytynyt niin huolellisesti viittansa
poimuihin ja hänen hattunsa reunat olivat niin hyvin käännetyt
kasvoille, että oli mahdoton erottaa hänestä muuta kuin kaksi suurta
mustaa silmää, jotka toisinaan näyttivät syöksevän tulta. Hänen hoikka
vartalonsa, hieno ulkomuotonsa, pehmeät, vapaat eleensä ja notkeat,
kiemurtelevat liikkeensä panivat otaksumaan, että hän oi vasta lapsi,
ellei tuossa miehen puvussa piillyt naista, joka oli todennäköisempää.
Sillävälin oli korpraalissa, heti hänen jouduttuaan nyt kuvailemaimme
henkilöjen seuraan, tapahtunut täydellinen muutos. Hänen jyrkkä,
kiukkuinen käytöksensä oli muuttunut tuollaiseksi mielisteleväksi
kursailuksi, joka osoittaa todellista uskollisuutta. Hänen kasvoiltaan
oli kadonnut pilkallinen, kavala ilme ja sijaan tullut ystävällinen ja
iloinen hymyily.
Don Leoncion onnistui vain vaivoin tukahduttaa ne rajut ilonpurkaukset,
joihin sotilas antautui sellaisen henkilön vilpittömyydellä, joka
vihdoinkin saa nauttia kauan odottamaansa onnea.
"Kas niin, Luco", hän lausui, "rauhoitu, ystäväni: minä tässä olen,
minä todellakin! Olehan nyt varovainen, poikani, hetki ei nyt ole
sovelias mielenpurkauksille."
"Se on totta! Se on totta, herrani, mutta minä olen niin iloinen,
nähdessäni teidät taas niin pitkän ajan kuluttua." Ja hän pyyhki kuumia
kyyneleitä, jotka valuivat hänen pronssinvärisiä poskiaan pitkin.
Don Leoncio tunsi olevansa liikutettu vanhan palvelijan hellyydestä.
"Kiitos, Luco", hän sanoi, ojentaen tälle kätensä. "Sinä olet hyvä ja
uskollinen sielu."
"Ja kuitenkin, huolimatta onnesta, jonka näkemisenne tuottaa, olisin
toivonut, ettette olisi tullut niin odottamatta, herrani; ajat ovat
huonot, hirmuvaltias on mahtavampi kuin milloinkaan Buenos Ayresissa."
"Tiedän sen. Paha kyllä en kuitenkaan ole voinut siirtää matkaani
tuonnemmaksi, huolimatta vaaroista, joihin tiesin antautuvani."
"Jumala varjelkoon, armollinen herra, me vietämme kamalaa elämää."
"Niin, mitäpä tehdä, poikaseni? Meidän täytyy mukautua siihen, mitä
emme voi välttää. Oletko toimittanut kaikki mitä olen käskenyt?"
"Olen, kaikkityyni, herrani. Veljellenne on ilmoitettu. Paha kyllä en
ole itse voinut varoittaa häntä; minun on täytynyt lähettää muuan
karjapaimen, jonka tunsin vain vähän, mutta olkaa huoletta, armollinen
herra, veljenne ei jää saapumatta tähän kohtaukseen; hän on täällä
muutaman päivän kuluttua."
"Hyvä; mutta sinä olet tullut tänne mielestäni sangen lukuisassa
seurassa."
"Ah! En ole voinut tehdä toisin. Minua vartioidaan ankarasti, kuten
tiedätte, herrani. Minun on täytynyt käyttää mitä erinomaisimpia
keinoja saadakseni luutnantin tulemaan aina tänne asti."
"Oli hiuskarvan varassa, ettemme lyöneet neniämme vastakkain."
"Niin, ja minä olin hyvin pelästyksissäni tällöin, sillä olin
tuntenut teidät jo, armollinen herra. Jumala tietää mitä siinä
yhteentörmäyksessä olisi tapahtunut!"
"Olet oikeassa. Tuo luutnantti, onko hän hyvä mies?"
Luco pudisti surullisena päätään.
"Varokaa häntä, herrani, hän on verenhimoisimpia mas-horcalaisia, mitä
tuolla kiukkuisella Rosas-koiralla on."
"Istu ja pala!" don Leoncio sanoi huolestunein ilmein; "pelkään pahaa,
Luco, että sinun suuri itseluottamuksesi on saanut meidät syöksymään
ampiaispesään, josta meidän on vaikea pelastua ehjin nahoin."
"Asema on kieltämättä vaikea. Meidän on oltava erittäin varovaisia,
niin ettei hän saa teistä vihiä. Etupäässä täytyy voittaa aikaa."
"Niin", don Leoncio sanoi hyvin miettivänä.
"Kuinka monta teitä on?" don Diego kysyi, yhtyen keskusteluun.
"Kolmekymmentäviisi, luutnantti mukaan luettuna, armollinen herra;
mutta, kuten sanoin, hän on itse piru ja vastaa yksinään neljää."
"Hoh!" don Diego vastasi halveksivasti, sivellen miellyttävästi
viiksiään, "meitä on seitsemän, jos laskemme mukaan sinutkin,
poikaseni."
"Kuka tuo luutnantti on?"
"Se on don Torribio, entinen karjapaimen."
"Ah!" don Leoncio huudahti, tehden inhoa ilmaisevan eleen, "Torribio
kaulankatkaisia."
"Tuli ja leimaus!" don Diego jatkoi, "haluaisinpa kerran painaa polveni
sen roiston rinnan päälle, No, mitä nyt teemme?"
"Te unohdatte, kuka on mukananne, don Diego", don Leoncio sanoi
vilkkaasti, vilkaisten toveriinsa, joka seisoi liikkumatta siinä
vieressä.
"Se on totta!" nuori mies huudahti, "minä olen mieletön. Suo anteeksi,
ystäväni, emme voi olla kyllin varovaisia."
"Onneksi", Luco huomautti, "ette ole ottanut mukaanne doña Antoniaa.
Rakas lapsi parka, hän kuolisi noiden hornanhenkien joukossa, joiden
pariin olemme vaarassa joutua."
Äkkiä, ennenkuin don Leoncio oli ehtinyt vastata, talosta kuului
kauheita huutoja, useita kiväärin laukauksia pamahti ja parikymmentä
miestä ja naista, pelästyksestä mielipuolina, syöksyi ulos, juosten
vihlovasti kirkuen joka taholle.
"Piiloutukaa!" Luco huudahti hätäisesti. "Hyvä Jumala, mitä tämä on?
Tulen heti takaisin, mutta laittakaa niin, ettei kukaan teitä tunne.
Menkää piiloon, Jumalan tähden! Minä tulen pian takaisin! Minun täytyy
mennä katsomaan, mitä tuolla sisällä on tekeillä."
Ja jättäen don Leoncion ja hänen seuralaisensa äärimmäisen
levottomuuden valtaan korpraali riensi juosten taloon päin, jossa melu
kasvoi joka hetki.
XVII.
PUNAISTA LEMMENLEIKKIÄ.
Riennämme hetkistä ennen korpraalia selittämään lukijalle, mitä
majatalossa oli tapahtunut.
Alussa kävi kaikki hyvin, sittenkuin ensi hetken epäilys ja pelko oli
haihtunut. Muulien ja härkien ajajat, joihin heidän mielihuvinsa
vaistomaisesti vaikutti, olivat täydelleen unhottaneet pelkonsa ja
vilpittömästi alkaneet veljeillä sotilasten kanssa.
Paloviina kiersi lakkaamatta miehestä mieheen, toisesta päästä salin
toiseen, ilo kasvoi juomisen mukana, joka perinpohjaisuutensa takia
alkoi kuumentaa aivoja ja siellä täällä aiheuttaa ensimmäisiä
juopumisen merkkejä.
Sillävälin luutnantti, don Torribio, jatkoi lauluaan kiiluvin silmin ja
hehkuvin poskin, näppäili kitaraansa ja ennen kaikkea joi, miettimättä
mitään pahaa, ja kenties kaikki olisi mennyt hyvin, ellei olisi
sattunut muuatta tapausta, joka äkkiä muutti tilanteen ja teki
iloisesta näytelmästä kauhistuttavan kohtauksen.
Parhaimpia ja komeimpia zambacueca-tanssijoita oli muuan neljän- tai
viidenkolmattaikäinen nuori muulinajaja, jolla oli hienot, älykkäät
kasvonpiirteet, kaunis vartalo ja miellyttävä käytös ja joka oli
mainion notkea sekä tanssi verrattoman sievästi. Erittäinkin naiset
tungeksivat hänen ympärillään, heittäen häneen murhaavia silmäyksiä ja
taputtaen käsiään aivan mielettömän vimmatusti, hänen huvitellessaan
tekemällä yltiöpäisiä temppuja.
Näiden naisten joukossa oli kaksi nuorta tuskin kuusitoistavuotiasta
tyttöä, niin kaunista kuin ainoastaan amerikattaret voivat olla. Heidän
mustat, pitkien sametinpehmeiden silmäripsien varjostamat silmänsä,
heidän huulensa, punaiset kuin sokeriomenat, heidän kuuman ilmanalan
auringon paahtamat kasvonsa, joita varjostivat sinertävän mustat
hiuspalmikot, heidän hoikka, notkea ja soma vartalonsa, joka esiintyi
täydessä loistossaan käärmemäisten, voittamattoman suloisten liikkeiden
yhteydessä, kaikki nämä sulot yhteensä täydensivät toisiaan, ja tekivät
heidät niin hurmaavan ja viekoittelevan kauniiksi, ettei sitä voi
kuvailla, mutta jonka sähköisen vaikutuksen ja lumoavan sulouden alle
kylmäverisimmänkin miehen täytyy alistua.
Nämä molemmat naiset kunnostautuivat ennen muita ylenpalttisesti
kehumalla valittuansa. Tämä näytti kuitenkin, sanoaksemme totuuden,
varsin vähän kiinnittävän huomiotaan aiheuttamaansa ihastukseen. Hän
oli hyvä nuorukainen, jonka sydän, joskaan ei pää, oli täysin kylmä, ja
joka tanssi tanssiakseen, koska se huvitti häntä ja hänellä, viettäen
ankaraa elintapaa, hyvin harvoin oli tilaisuus antautua tähän
huvitteluun, ja häntä muuten ei ollenkaan haluttanut aiheuttaa mitään
intohimoa kummassakaan ihailijassaan.
Vaikkakin nämä, naisen luontaisella vaistolla, huomasivat muulinajajan
välinpitämättömyyden ja sen johdosta olivat loukkaantuneita, niin he
siitä huolimatta yhä tuhlasivat intohimoisia lausuntojaan hänelle,
mikäli Espanjan kielellä voivat, vakuuttaakseen hänelle ihailuansa.
Nämä mielenosoitukset tulivat viimein niin vilkkaiksi ja välittömiksi,
että suurin osa läsnäolijoista, joista kukin itsekohdastaan olisi
tahtonut antaa paljonkin päästäkseen noiden ihastuttavien olentojen
suosioon, alkoi, kuten sellaisissa tapauksissa aina on asian laita,
tuntea suuttumusta karjapaimenta kohtaan, tämän osoittaman
välinpitämättömyyden johdosta, ja nuhdella häntä hänen suuren
epäkohteliaisuutensa ja anteeksiantamattoman seurustelutaidon
puutteensa takia, kun hän ei osoittanut kiitollisuuttaan, ollessaan
niin intohimoisten mielenpurkausten esineenä.
Nuori mies, ollen jotenkin hämillään jouduttuaan sellaiseen
asemaan, ajatellessaan vain vilpittömästi huvitella, ja
toveriensa paheksumismuminan pakottamana korjaamaan entiselleen
kohteliaisuusmaineensa, joka oli kärsimäisillään vakavan vaurion,
päätti kaikin mokomin kunnialla pelastautua tästä tukalasta asemasta ja
pyytää kummankin tytön perätysten tanssiin.