tahdon? Pelastaa teidät."
Don Gusman ei vastannut. Hän oli ankaran liikutuksen vallassa, hänen
ruumiinsa näytti vapisevan hermoväristyksestä.
Eversti kohautti kärsimättömästi olkapäitään.
"Ymmärtäkää minua oikein", hän sanoi, "sitä karjapaimenta, johon
luotitte, odotatte turhaan, sillä hän on kuollut..."
"Kuollut!" ylimys keskeytti ihmeissään.
"Tuo mies", don Bernardo jatkoi, "oli petturi. Tuskin päästyään Buenos
Ayresiin hän koetti enimmän tarjoavalle myydä salaisuuden, jonka
veljenne oli hänelle uskonut. Sattuma teki, että hän ensin kääntyi
minun puoleeni, sen vuoksi, että minä näköjään olen perheenne
vihamies."
"Näköjään olette?" Ribeyra toisti katkerasti.
"Niin, näköjään olen", eversti sanoi, tahallaan painostaen näitä
sanoja. "Lyhyesti, kun tuo mies oli ilmoittanut minulle kaiken, maksoin
hänelle auliisti ja annoin hänen mennä."
"Ah, kuinka varomatonta!" don Gusman ei voinut olla mumisematta,
kuullessaan tämän mielenkiintoisen kertomuksen.
"Niin, eikö totta?" eversti sanoi keveästi. "Mutta mitäpä taisin tehdä?
Ensin olin niin hämmästynyt kuulemastani, etten ajatellut ottaa tuota
miestä huostaani. Aijoin juuri etsiä hänet käsiini, kun äkkiä kiivas
melu syntyi kadulla. Otin selville mitä se oli, ja minun täytyy
myöntää, että ihastuin äärettömästi siitä, mitä sain tietää: näytti
siltä että tuo lurjus, heti kadulle päästyään, oli joutunut
riitaan toisen kaltaisensa heittiön kanssa ja että tämä hetken
malttamattomuudessaan oli iskenyt häntä puukolla miehustaan sillä
meille onnellisella seurauksella, että mies kaatui maahan aivan
kuolleena. Tämähän on ihan ihmeellistä, vai kuinka?"
Eversti oli ladellut tämän eriskummallisen jutun hänelle ominaisella
huolettomuudella ja miellyttävän vapaasti.
Don Gusman silmäili häntä tutkivasti, mutta eversti kesti hänen
katseensa millään tavoin hämmentymättä. Viimein näytti kaikki
epäröiminen haihtuneen ylimyksen mielestä; hän kohotti päänsä ja
kumartaen kohteliaasti everstille hän sanoi liikutetulla äänellä:
"Anteeksi, eversti, anteeksi, että olen epäillyt teitä, mutta tähän
asti näyttää kaikki oikeuttaneen käytökseni teitä kohtaan. Mutta,
taivaan nimessä, jos te todellakin olette vihamieheni, jos teillä on
jokin viha sammutettavananne, niin kostakaa minulle, yksin minulle, ja
säästäkää veljeäni, jota vastaan teillä ei kaiketi voi olla mitään
vastenmielisyyden tunnetta."
Don Bernardo rypisti kulmakarvojaan, mutta saavutti taas
mielenmalttinsa.
"Caballero", hän sanoi, "sanokaa palvelijallenne, että hän tuo esille
hevoset, minä itse vien teidät ulos kaupungista, josta te ette ilman
minun suojelustani voi päästä pois, sillä jokaista askeltanne
vartioidaan. Teidän ei tarvitse pelätä mitään niiden miesten taholta,
jotka seuraavat minua, ne ovat minulle uskollisia ja luotettavia, olen
erikoisesti valinnut ne. Muuten me jätämme heidät vähän matkan päähän
täältä."
Don Gusman epäili hetkisen. Eversti tarkkasi häntä levottomasti,
viimein ylimys näytti tehneen lopullisen päätöksensä, ja ojentautuen
hän katsoi everstiä suoraan kasvoihin sekä lausui päättävästi:
"Ei, tapahtukoon mitä tahansa, niin minä en seuraa neuvoanne, eversti."
Tämä hillitsi kiivaan tyytymättömyyden tunteensa.
"Te olette hullu", hän huudahti, "ajatelkaa"...
"Päätökseni on tehty", don Gusman keskeytti kuivasti, "minä en astu
askeltakaan tästä huoneesta teidän seurassanne, ennenkuin tiedän syyn
omituiseen käytökseenne. Kaikista vastaanponnistuksistani huolimatta
salainen tunne sanoo minulle, että te yhä olette vihamieheni ja että
jos te tällä hetkellä olette palvelevinanne minua, eversti, niin
tapahtuu se enemmän aikomuksessa panna toimeen joku kavala suunnitelma
kuin tarkoituksessa todella hyödyttää minua tai omaisiani."
"Olkaa varuillanne, caballero! Tullessani tänne aikomukseni olivat
hyvät; älkää pakottako minua mielettömällä itsepäisyydellänne
keskeyttämään tätä keskustelua, jota emme enää voi uudistaa. Minulla on
vain yksi asia sanottavana teille, ja se on, että olkoon syy
menettelyyni tällä hetkellä mikä tahansa, niin aikomukseni on pelastaa
teidät ja omaisenne. Kas siinä ainoa selitys, minkä luulen tarvitsevani
teille antaa."
"Siinä ei ole mielestäni tarpeeksi, caballero."
"Miksikä ei, jos suvaitsette?" eversti vastasi ylpeästi.
"Koska teidän ja erään minun perheeni jäsenen välillä on tapahtunut
asioita, jotka saattavat minut teidän taholtanne pelkäämään aikomuksia,
joita minun on oikeus epäillä vihamielisiksi."
Eversti hätkähti ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi.
"Vai niini" hän sanoi kumealla äänellä, "te tiedätte sen, señor don
Gusman?"
"Voin vastata teille samoin kuin te vastasitte minulle hetki sitten:
minä tiedän kaiken."
Don Bernardo painoi päänsä alas ja puristi kätensä nyrkkiin äärettömän
raivoissaan.
Syntyi hetken hiljaisuus.
Tällä hetkellä kulki muuan yövartia ohitse kadulla, pysähtyi hetkiseksi
talon ulkopuolelle ja julisti rämisevällä juopuneen äänellä keskiyön
hetken olevan käsillä seuraavasti:
"Ave Maria purissima! Las doce han dado y sereno!"
Sitten hänen raskaat askeleensa kuuluivat vähitellen etääntyvän ja
viimein häipyvän etäisyyteen.
Molemmat miehet hätkähtivät, aivankuin heidät olisi kiivaasti herätetty
ajatuksistaan.
"Jo puoliyö!" don Ribeyra mumisi tyytymättömällä, levottomalla äänellä.
"Lopettakaamme tämä!" don Bernardo huudahti päättävästi. "Koska mikään
ei voi saada teitä vakuutetuksi aikeitteni vilpittömyydestä ja te
vaaditte minun ilmaisemaan teille katkeria salaisuuksia, jotka koskevat
vain minua..."
"Ja erästä toista henkilöä!" don Gusman pisti väliin tahallaan.
"No niin!" eversti jatkoi kärsimättömästi, "ja erästä toista henkilöä!
No niin, minä tyydytän teidät: juuri sen vuoksi, koska tiedän
kohtaavani tuon toisen henkilön hacienda del Picossa, seuraan teitä
sinne! Ymmärrättekö nyt minua?"
"Kyllä, ymmärrän teidät täydellisesti."
"Siinä tapauksessa toivon, ettei teillä enää ole mitään
huomautettavaa?"
"Te erehdytte, caballero", ylimys vastasi suoraan.
"Oh, mutta nyt vannon, ettette enää saa tietää mitään muuta."
"Siinä tapauksessa matkustan yksinäni, siinä koko juttu."
"Olkaa varuillanne!" eversti huudahti kiivastuneena, "kärsivällisyyteni
on lopussa."
"Entä minun sitten, herra eversti? Muuten, toistan sen vielä kerran, en
ollenkaan välitä uhkauksistanne. Tehkää mitä haluatte, caballero,
Jumala auttaa minua, siitä olen vakuutettu."
Tällöin nuoren miehen kalpeat huulet vääntyivät halveksivaan hymyyn.
Hän nousi ja astui ylimyksen eteen, joka seisoi liikkumatta keskellä
lattiaa.
"Onko tämä teidän viimeinen sananne, señor?" hän sanoi.
"On kyllä", ylimys vastasi jyrkästi.
"Tulkoon teidän verenne sitten teidän itsenne päälle! Te olette itse
niin tahtonut!" eversti huudahti, heittäen vastustajaansa vimmastuneen
katseen.
Ja sanomatta muita jäähyväisiä viholliselleen, joka näköjään yhä oli
yhtä rauhallinen, hän kääntyi mennäkseen rajun mielenliikutuksen
valtaamana.
Don Gusman käytti ajatuksen nopealla liikkeellä hyväkseen tätä
tilaisuutta ja riisui viittansa, heittäen sen everstin pään yli sekä
kietoen hänet tuohon pitkään, raskaaseen vaatteeseen niin hyvin, että
hän huomasi olevansa sidottu ja suukapuloitu, ennenkuin hän edes oli
käsittänyt mistä kysymys oli, vielä vähemmän ehtinyt ajatella
puolustautumista.
"Joka kuoppaa toiselle kaivaa, lankeaa itse siihen!" don Ribeyra sanoi
pilkallisesti. "Koska niin välttämättä tahdotte seurata minua, niin
saatte sen tehdä, mutta aivan toisella tavalla kuin luultavasti olette
ajatellut."
Vastauksen asemasta eversti teki rajun, vaikka turhan ponnistuksen
päästä vapaaksi.
"Nyt toisten kimppuun!" don Gusman huudahti katsahtaen riemuiten
viholliseensa, joka kiemurteli lattialla voimattoman raivon vallassa.
Viiden minuutin kuluttua palvelijat olivat riisuneet aseista ne
muutamat sotilaat, jotka olivat jääneet portaikkoon ja sitoneet heidät
köysillä, jotka he itse olivat tuoneet mukanaan epäilemättä aivan
toisessa tarkoituksessa, ja kantaneet lähellä olevan tuomiokirkon
rappusille; sinne heidät jätettiin oman onnensa nojaan. Mitä everstiin
tulee, niin ei vanha sotilas, joka oli osoittanut niin suurta
mielenmalttia, ollut halukas jättämään häntä, kuten hän jo oli
sanonutkin; hänellä oli päinvastoin tärkeitä syitä pitää hänet mukanaan
sillä uskaliaalla retkellä, jota hän aikoi yrittää. Heti päästyään
hevosen selkään, hän siis heitti vankinsa poikittain satulaan eteensä,
jonka jälkeen hän läksi talostaan, luotettavien palvelijainsa
seuraamana, kaikki ratsastaen erinomaisilla hevosilla ja aseistettuina
hampaisiin saakka.
"Eteenpäin täyttä laukkaa!" hän huudahti heti kun portti oli suljettu.
"Kuka tietää, eikö tämä petturi jo ole myynyt meitä?"
Tuo pieni joukko kiiti myrskyn nopeudella halki kaupungin, joka tähän
aikaan yöstä oli aivan autio.
Mutta kun ratsastajat saapuivat esikaupunkiin, hiljensivät he
vähitellen vauhtiaan, ja don Gusmanin antamasta merkistä he pian
pysähtyivät kokonaan.
Don Gusman ei ollut tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, joka kuitenkin
oli erittäin tärkeä, nimittäin että Buenos Ayres siihen aikaan kun
Rosas'in hallitus sitä painoi, oli piiritetty kaupunki, ja että
määrätyn hetken jälkeen oli mahdoton päästä sieltä pois tuntematta
tunnussanaa, jota vaihdettiin joka päivä ja jonka diktaattori itse
jakoi. Asema oli tukala. Don Gusman katseli kahden vaiheella vankia
edessään. Hetkeksi juolahti hänen mieleensä vapauttaa tämä suukapulasta
ja kysyä häneltä tunnussanaa, joka hänen piti tuntea. Mutta muutaman
sekunnin mietittyään hän hylkäsi ajatuksen uskoa itsensä sen miehen
valtaan, jota hän hetki sitten oli kuolettavasti loukannut ja joka
varmaan käyttäisi ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta kostaakseen. Hän
päätti sen vuoksi käyttää rohkeutta ja menetellä olosuhteiden mukaan.
Kehoitettuaan siis seuralaisiaan pitämään aseensa valmiina
käytettäväksi ensi merkin saatuaan, hän antoi määräyksen jatkaa
ratsastusta.
He olivat ratsastaneet tuskin kuuttasataa askelta, kun he kuulivat
kiväärinhanaa viritettävän, ja voimakkaasti jyräytetty 'wer da!' kuului
heidän korviinsa.
Onneksi oli yö niin pimeä, että kymmenen jalan päästä oli mahdoton
erottaa mitään.
Tällä hetkellä täytyi olla rohkea. Don Gusman korotti äänensä ja
vastasi lujasti ja terävästi:
"Eversti Pedrosa!... ronde mas horca!"
"Mihin aijotte?" vahtisotamies jatkoi.
"Palermoon", don Ribeyra vastasi edelleen, "korkeasti kunnioitetun
kenraali Rosas'in käskystä."
"Menkää!"
Tuo pieni joukko sukelsi lumivyöryn tavoin kaupungin portista ja katosi
pian pimeään.
Rohkeutensa avulla don Gusman oli välttänyt suuren vaaran.
Yövartijat huusivat kello puoli yhtä samalla hetkellä kun ratsastajat
jättivät Buenos Ayresin viimeiset talot taakseen.
XVI.
KARAVAANIMAJALA PAMPAKSELLA.
Pampakset ovat Etelä-Amerikan aroja, kuitenkin sillä erotuksella, että
nämä äärettömät tasangot, jotka ulottuvat Buenos Ayresista aina San
Louis de Mendozaan Kordillien juurelle, ovat paksun vihreän ruohomaton
peittämiä, joka aaltoilee vähimmästäkin tuulen henkäyksestä, ja siellä
täällä lukuisten, valtavien vesistöjen halkomia, jotka kyntävät niitä
kaikkiin suuntiin.
Pampas on äärettömän yksitoikkoisen ja synkän näköinen: ei mitään
puita, ei mitään vuoria, ei edes kohokohtaa maassa, joka keskeyttäisi
seudun väsyttävän säännöllisyyden ja muodostaisi hiekka- ja
kraniittikosteikon keskelle tätä ruohomerta.
Vain kaksi tietä kulkee pampaksen läpi, yhdistäen Atlantin ja Tyynen
meren.
Toinen menee Chileen Mendozan ohi, toinen johtaa Peruun Tucumanin ja
Saltan kautta.
Näissä avaroissa erämaissa kuljeksii kaksi ihmisrotua, jotka käyvät
alituista sotaa toisiaan vastaan, nimittäin sotaiset intiaanit ja
karjapaimenet.
Karjapaimenet muodostavat Argentinassa erityisen kansanluokan, jota
turhaan saa etsiä muualta.
Toimenaan vartioida villejä sarvikarja- ja hevoslaumoja, jotka käyvät
laitumella missä sattuu näillä avaroilla tasangoilla, nämä miehet,
jotka suurimmaksi osaksi ovat valkoista alkuperää, mutta aikoja sitten
sekoittuneet maan alkuasukkaihin, ovat aikojen kuluessa muuttuneet yhtä
villeiksi kuin itse intiaanit, joiden viekkauden ja julmuuden he ovat
oppineet. He asuvat hevosen selässä, nukkuvat paljaalla maalla, elävät
laumojensa lihasta, kun metsästys ei onnistu, ja tulevat harvoin
isäntiensä haciendoille saakka, tai kaupunkeihin, paitsi vaihtamaan
eläinten nahkoja, kamelikurjen höyheniä tai turkiksia viinaan,
hopeakannuksiin, ruutiin, puukkoihin ja kirkkaan värisiin kankaisiin,
joilla he mielellään koristelevat itseään.
Nämä Uuden maailman kentaurit, yhtä nopealiikkeiset kuin
tatarilaisratsastajat Siperian aroilla, muuttavat ihmeellisen nopeasti
toisesta päästä maata toiseen, tunnustamatta mitään muuta lakia, kuin
omat päähänpistonsa, tai mitään muuta herraa kuin oman tahtonsa, sillä
useimmiten he eivät tunne niitä tilanomistajia, jotka heitä käyttävät
ja joita he näkevät vain harvoin.
Matkustajat pelkäävät karjapaimenia melkein yhtä paljon kuin
intiaaneja, eivätkä uskalla pampakselle muuten kuin suurin joukoin,
auttaakseen toisiaan niitä hyökkäyksiä vastaan, jotka heitä uhkaavat
intiaanien, karjapaimenien ja villipetojen taholta.
Näihin karavaaneihin kuuluu tavallisesti viidestätoista
kahteenkymmeneen matkavaunuun, joita vetää kuusi tai kahdeksan härkää,
joita ajajat, vaunujen nahkapeitteellä maaten, pistävät pitkillä
piikeillä, jotka riippuvat tasapainossa heidän päänsä päällä ja joilla
he helposti ulottuvat etäisimpäänkin härkään valjakossa.
Joku capatazi tai majordomo, päättäväinen mies, joka tarkemmin
tuntee pampaksen, johtaa karavaania ja hänen komennettavanaan on
kolmisenkymmentä hyvin aseistettua peonia, jotka, samoinkuin hänkin
ratsain, nelistävät saattojoukon ympäri, vartioivat vaihdettaviksi
tarkoitettuja juhtia, tarkastelevat tietä ja hyökkäyksen tapahtuessa
puolustavat niitä kaiken ikäisiä matkustajia, joita he kuljettavat
mukanaan.
Ei mikään ole samalla kertaa sen kuvankauniimpaa ja surullisemman
näköistä, kuin nuo karavaanit, jotka luikertelevat pampaksen yli, kuten
käärme, edeten hitain, tasaisin askelin teillä, täynnään syviä kuoppia,
joissa nuo suunnattomat matkavaunut hyppivät ylös ja alas kitisevine,
jykevine pyörineen, viippuen kuvaamattomin keikauksin ja töytäyksin
raiteissa, joista härät, mylvien ja painaen höyryävät turpansa aina
maahan asti, vain vaivoin voivat vetää ne ylös.
Usein nämä karavaanit kohtaavat arrieroja eli muulinajajia, joiden
kuormitetut juhdat ravaavat hauskasti, pienen hopeakulkusen kilistessä
ensimmäisen muulin kaulassa ja miesten alituiseen huudellessa:
"Hei, muulit!" Tämän huudon toistaa kaikissa äänilajeissa yli-arriero
ja hänen peoninsa, jotka ratsastavat muulien ympärillä estääkseen niitä
hajaantumasta millekään taholle.
Illan tullen saavat muulinajajat ja härkien ohjaajat kehnon suojan
postiasemilla, eräänlaisissa karavaanimajaloissa, joita on rakennettu
sinne tänne pampakselle.
Matkavaunut riisutaan ja asetetaan samaan riviin, muulien taakat
ladotaan piiriin, jonka jälkeen, jos majala on täysi ja siellä on
paljon matkustajia, eläimet ja ihmiset asettuvat samaan leiriin ja
viettävät yönsä paljaan taivaan alla, joka sellaisessa maassa, missä
pakkanen on melkein tuntematon, ei ole ollenkaan vastenmielistä.
Nyt alkavat nuotiotulten haaveellisessa valossa pitkät kertomukset
pampakselta, sekaisin iloisen naurun, laulun, tanssin ja
rakkauskuiskuttelujen kanssa.
Kuitenkin on harvinaista, että yö kuluu ilman riidan syntyä härkien
ohjaajien ja muulinajajien välillä, jotka luonnostaan ovat vihollisia
ja kateellisia toisilleen, ja tavallisesti vuotaa tällöin verta
puukonpistoista, sillä veitsi näyttelee aina joskus liiankin tehoisaa
osaa noiden ihmisten riidoissa, joiden hehkuvia intohimoja mitkään
siteet eivät hillitse.
Sen päivän illalla, jolloin kertomuksemme alkaa, oli viimeinen
karavaanimaja Portillo-tiellä, pampakselta Buenos Ayresiin päin,
täpötäynnä matkustajia.
Kaksi melkoista muulikuormuetta, jotka kuukausi sitten olivat kulkeneet
Alto de Cumbren yli ja asettuneet leiriin Rio de la Cuevan varrelle,
lähelle Inka-siltaa, muuatta tämän seudun ihmeellisimmistä
merkillisyyksistä, oli sytyttänyt tulensa majan edustalle, kolmen tai
neljän karavaanisaattueen viereen, joiden härät makasivat hiljaa ja
rauhallisesti ajopelien muodostaman aitauksen sisällä.
Tämä majatalo oli jotenkin suuri polttamattomista tiilistä tehty
rakennus, jonka sisäänkäytävän edessä oli suojus, jonkunlainen neljän,
maahan istutetun pilarimaisen puun kannattama parveke, kyllin suuri
tarjoamaan päivällä suojaa auringon polttavia säteitä vastaan.
Tämän telttakatoksen sisältä kuului häränohjaajien ja muulinajajien
laulua ja naurua, johon sekoittui kitaran soittoa, jota vimmatusti
hangattiin käden selällä, ja majatalon isännöitsijän terävä ja kirkuva
ääni, hänen koettaessaan, vaikka turhaan, nalkuttavalla äänellä tulla
kuulluksi melun keskellä ja saada hälinää vaimennetuksi.
Tällöin kuului useain hevosten nopeaa nelistystä, ja kaksi
ratsujoukkoa, jotka sukeltautuivat esiin kahdelta aivan vastakkaiselta
taholta, pysähtyi aivankuin yhteisestä sopimuksesta talon
eteissuojuksen edustalle, sivuutettuaan erittäin taitavasti nuo
molemmat leirit; jotka oli järjestetty majatalon eteen ja sulkivat tien
sinne.
Näistä joukoista ensimmäinen, johon kuului vain kuusi ratsastajaa, tuli
Mendozan taholta; toinen sitävastoin tuli pampaksen keskustasta päin,
ja siinä oli ainakin kolmisenkymmentä ratsumiestä.
Näiden molempien joukkojen odottamaton tulo keskeytti aivan kuin
taikaiskusta melun, jota isäntä ei tähän asti ollut voinut tukahuttaa,
ja kuolonhiljaisuus valtasi melkein silmänräpäyksessä tuon joukkueen,
joka hetkinen sitten oli ollut niin iloinen ja huoleton.
Härkien ohjaajat ja muulinajajat hiipivät varjojen tavoin huoneesta
asianomaisille leiripaikoilleen, vaihtaen keskenään levottomia
silmäyksiä, niin että sali tyhjeni kädenkäänteessä ja isäntä saattoi
keveällä mielellä mennä saamiaan odottamattomia vieraita vastaan. Mutta
tuskin hän oli ehtinyt ovensa kynnykselle ja silmännyt ulos, kun hänen
kasvonsa tulivat kuolonkalpeiksi ja kouristuksen tapainen puistatus
värisytti hänen ruumistaan. Melkein kuulumattomalla äänellä hänen
onnistui änkyttää Etelä-Amerikassa tavanmukainen tuliaistervehdys:
"Ave Maria purissima!"
"Sin peccado concibida", vastasi karkealla äänellä ankarapiirteinen ja
villikatseinen, kookas ratsastaja, joka näytti olevan lukuisamman
joukon päällikkö.
Huomautettakoon, että toinen joukko näytti tavallaan ottavan osaa
siihen hämmästykseen, joka valtasi majatalon asukkaat, ja se oli
huomannut edellisen joukon ennenkuin tämä toisen läsnäoloa aavistikaan;
ratsastajat olivat varovasti hiljentäneet hevostensa vauhtia ja niin
paljon kuin suinkin pysyttäytyneet varjossa, ollen kaiken
todennäköisyyden mukaan varsin haluttomia antaakseen noiden
vaarallisten matkatoveriensa, jotka sattuma tai huono onni oli niin
epämiellyttävästi työntänyt heidän tielleen, yllättää itseään.
Mutta keitä olivat nuo miehet, joiden paljas näkeminenkin aiheutti
yleistä kauhua ja pelästytti kuin lapset tai arat naiset nuo rohkeat
erämaanvaeltajat, joiden elämä oli alituista taistelua intiaanien ja
villipetojen kanssa, ja jotka usein olivat katsoneet kuolemaa silmiin
kalpenematta, niin että he melkein olivat tulleet siihen luuloon, ettei
se koskaan heitä saavuttaisi?
Selitämme asian parilla sanalla. Siihen aikaan kun tämä kertomus
tapahtui, oli tuon sekasikiön, tuon Neron, jossa ei ollut mitään muuta
ihmismäistä kuin ulkonäkö, tuon oppimattoman ja petomaisen
karjapaimenen, tuon tiikerin ihmishaamussa, sanalla sanoen Juan Manuel
de Rosas'in vihattu ja verenhimoinen hirmuvalta, joka niin kauan oli
rasittanut Argentinan maakuntia, vielä kaikkivaltias; ja nämä miehet
olivat federalisteja, punaisia, tuon kylmäverisen kurkunkatkaisijan
palkkaamia salamurhaajia, jonka nimi tämän jälkeen on herättänyt
yleistä inhoa, he olivat, toisin sanoen, tuon kamalan
restauradoraseuran jäseniä, joka seura monena vuonna täytti Buenos
Ayresin surulla ja on paremmin tunnettu nimellä Mashorca [Mas horca
merkitsee enemmän hirsipuita].
Yleisen paheksumisen pakottamana diktaattori sittemmin oli
hajoittavinaan tuon seuran, mutta siitä ei tullutkaan mitään, ja aina
tuon kauhean hirmuvaltiaan kukistumiseen asti se todella oli olemassa
ja jatkoi herransa viittauksesta murhia, raiskauksia ja murhapolttoja
kautta koko liittovaltion.
Huomaamme nyt, mitä kauhua nuo huolettomat ja rauhalliset matkustajat,
jotka olivat kokoontuneet suojukseen, ehdottomasti tunsivat, kun heidän
keskuuteensa äkkiä ilmestyivät noiden säälintunnetta vailla olevien
palkattujen pyövelien synkät univormut.
Tuollaisen milloinkaan pettämättömän, vaistomaisen aavistuksen
valtaamina he huomasivat, että vaara uhkasi heitä. He poistuivat siis
allapäin, ja piiloutuen tavarapakkojensa taakse he alkoivat vavista
niiden varjossa, hetkeäkään ajattelematta hyödytöntä puolustautumista.
Sillä välin punaiset olivat hypänneet hevostensa selästä ja tulleet
taloon, kulkien varpaisillaan tavattoman suurien kannuskehriensä
vuoksi, ja laahaten sapeleitaan, joiden raskaat terästupet, koskiessaan
pihakivitykseen, rämisivät onnettomuutta ennustavasti heidän joka
askeleellaan.
"Hohoi!" päällikkö huudahti käheällä äänellä. "Tuli ja leimaus! Mitä
tämä merkitsee, caballerot? Olisiko tänne tulomme ehkä karkoittanut
ilon tästä talosta?"
Isäntä puhkesi tervehdyksiin ja kieritteli muodotonta hattuaan
sormiensa välissä saamatta sanaa suustaan, siihen määrään pelästys
kiinnitti hänen kielensä kitalakeen. Sydämensä pohjasta tuo kunnon
mies, joka tunsi epämiellyttävien vieraittensa rivakat tavat, pelkäsi
kovin tulevansa hirtetyksi, joka seikka ei suinkaan auttanut häntä
saavuttamaan asianhaarojen vaatimaa kylmäverisyyttä ja mielenmalttia.
Suurta salia valaisi vain savuava talikynttilä, joka levitti ainoastaan
himmeää ja epämääräistä valoa. Päällikkö, joka tuli ulkoa ja jonka
silmiä vielä verhosi pampaksen synkkä pimeys, ei ollut ensi
silmänräpäyksessä voinut erottaa mitään, mutta sitä mukaa kuin hän
tottui itseään ympäröivään puolihämärään ja huomasi, että, isäntää
lukuunottamatta, sali oli aivan tyhjä, hän rypisti kulmakarvojaan ja
huudahti, polkien kiivaasti jalkaansa ja silmäillen raivokkaasti
edessään seisovaan pelosta mielettömään isäntärukkaan:
"Tuhat tulimmaista! Olisinko tietämättäni joutunut käärmeiden pesään?
Käytettäisiinkö tätä likaista hökkeliä unitaristi-roistojen
piilopaikkana? Vastaa, lurjus, ellet tahdo valheellista kieltäsi
kiskottavan suustasi ja heitettävän koirille!"
Majatalon isäntä muuttui kasvoiltaan vihreäksi pelosta, kuullessaan
tämän uhkauksen, jonka hän tiesi näiden miesten voivan panna toimeen,
ja etenkin kuullessaan nimityksen unitaristi-roistot, jota käytettiin
Rosas'in vihollisista ja joka yhä oli aiheena verilöylyihin.
"Señor kenraali", isäntä huudahti, tehden sankarillisen ponnistuksen
sanoakseen joitakin sanoja.