surullinen ja pitkä kertomus, jonka teidän välttämättä täytyy tuntea
yksityiskohdittain, jottette seurustellessanne don Pedro de Lunan
kanssa tietämättänne pane sormeanne yhä vuotavalle haavalle hänen
sydämessään. Tuo synkkä ja salaperäinen tapahtuma on sattunut monta
Herran vuotta sitten. Olin tuskin vielä syntynyt silloin, mutta äitini
on niin monesti kertonut sen minulle, että sen yksityiskohdat ovat niin
hyvin juurtuneet mieleeni, kuin olisin itse ollut mukana näyttelemässä
tuossa kauheassa murhenäytelmässä. Kuunnelkaa minua tarkkaavasti,
ystäväni. Ehkäpä Jumala, joka on antanut minulle ajatuksen kertoa
teille tämän kertomuksen, on suonut teidän selvittää sen
salaperäisyydet!"
"Onko tällä kertomuksella siis jotakin yhteyttä doña Hermosan kanssa?"
"Välillisesti. Doña Hermosa ei vielä ollut syntynyt siihen aikaan eikä
hänen isänsä asunut tässä haciendassa, jonka hän osti vasta myöhemmin.
Koko perhe asui silloin vaatimattomasti eräässä kaupungissa itäisellä
rannikolla, sillä minun on ennen kaikkea mainittava teille, ettei don
Pedro de Luna ole meksikolainen ja ettei tuo nimi, jolla te hänet
tunnette, ole hänen, tai se kuuluu hänelle ainakin vain sijaisnimenä,
koska tuo nimi kuului sille suvun haaralle, joka oli kotoisin
Meksikosta. Hän otti sen vasta kun hän, niiden tapausten johdosta,
joita käyn kertomaan, asettui tänne ostettuaan las Norias de San Pedron
sukulaisiltaan, jotka asuen jo pitkät ajat Meksikossa, ainoastaan
silloin tällöin ja pitkin väliajoin matkustivat muutamaksi päiväksi
tälle etäiselle maatilalle. Presidio de San Lucarin ja muut asukkaat
valtiossa, jotka tunsivat don Pedro de Lunan vain nimeltään, eivät
epäilleet että se oli hän, joka nyt vetäytyi maatilalleen. Isäntäni ei
taas tänne tullessaan ajatellut oikaista heidän erehdystään, etenkin
kun hän syistä, jotka kohta saatte tietää, oli ostaessaan haciendan
asettanut tinkimättömäksi ehdoksi saada käyttää heidän nimeään omansa
asemasta. Nämä eivät pitäneet tätä luonnollisesti minään haittana, ja
siitä on nyt jo kulunut kolmattakymmentä vuotta ja kun don Pedro
sukulaistensa, toinen toisensa jälkeen, kuoltua on tullut perheen
päämieheksi, on tuo aikoinaan lainattu nimi täysin oikeutetusti
siirtynyt hänelle, eikä kukaan ajattelekaan kieltää häneltä oikeutta
kantaa sitä."
"Te ärsytätte suuresti uteliaisuuttani; odotan kärsimättömästi, että
suvaitsette jatkaa."
Molemmat miehet asettuivat nyt niin mukavasti kuin mahdollista
ranchoon, ja don Estevan Diaz alkoi keskeyttämättä tuon niin kauan
odotetun kertomuksensa. Nuori mies puhui koko päivän, ja auringon
laskiessakin hän puhui vielä.
Silmät ahneesti häneen kiinnitettyinä, rinta läähättäen ja kulmakarvat
rypyssä don Fernando seurasi hartaimmalla mielenkiinnolla tätä
kertomusta, jonka synkät vaiheet, vähitellen kehittyen, saivat hänen
jäsenensä värisemään vihasta ja kauhusta.
Toistamme lukijalle tämän don Estevanin surullisen kertomuksen.
XV.
DON GUSMAN DE RIBEYRA.
Vuonna 1515 Juan Diaz de Solis löysi Rio de la Platan, ja tämä löytö
maksoi hänelle hengen.
Herreran mukaan tämä joki, jolle Solis antoi nimensä, sai sittemmin
nimen Rio de la Plata [Hopeajoki], koska ensimmäinen Amerikasta viety
hopea lastattiin täällä Espanjaan lähetettäväksi.
Vuonna 1535 don Pedro de Mendoza, jonka keisari Kaarle V nimitti
kaikkien Rio de la Platan ja Magallanes'in salmen välisten maiden
kenraalikuvernööriksi, perusti joen oikealle rannalle vastapäätä
Uruguayn suuta, kaupungin, jonka nimenä ensin oli Nuestra Señora de
Buenos Ayres, sitten Trinidad de Buenos Ayres ja viimein vain Buenos
Ayres, jonka nimen se sitten on saanut pitää. Tämän kaupungin historia
olisi omituinen ja erittäin opettavainen kertomus, kaupungin, joka aina
olemassaolonsa ensi päivistä saakka näytti olevan leimattu
vastoinkäymisten sinetillä.
Tarvitsee vain lukea erään Buenos Ayresin perustajan saksalaisen
seikkailijan Ulrik Schmidelin kaunistelematon kertomus, käsittääkseen
miten kurjassa tilassa nuo seikkailijaparat olivat, kun nälkä pakotti
heidät syömään onnettomien toveriensa ruumiita, jotka carendi-intiaanit
olivat surmanneet, jouduttuaan epätoivoon heidän kiskomisiensa ja
julmuuksiensa vuoksi ja vakuutettuina siitä, että nuo valkoiset miehet,
jotka niin ihmeellisellä tavalla olivat nousseet maihin heidän
rannoilleen, olivat pahoja henkiä, jotka olivat vannoneet hävittävänsä
heidät.
Huolimatta omituisesta kohtalostaan, johon tämä kaupunki oli tuomittu,
saaden alituisesti taistella joko ulkonaisia vihollisia tai vielä
vaarallisempia vastaan omien muuriensa sisällä, se on kuitenkin nykyään
espanjalaisen Amerikan kauniimpia, rikkaimpia ja kukoistavimpia
kaupungeita.
Kuten kaikki kastilialaisten seikkailijain Uuteen maailmaan perustamat
kaupungit, Buenos Ayres on rakennettu ihanalle paikalle. Sen kadut
ovat leveät ja viivasuorat, sen talot hyvin rakennettuja ja
useimmiten puutarhan ympäröimät, joka näyttää kuvan kauniilta.
Siellä on lukuisasti suuremmoisia rakennuksia, joista mainittakoon
Recoba-myymälä. Siellä täällä on suuria avonaisia paikkoja, joiden
varsilla on runsaasti puoteja, mitkä tekevät kaupungin eloisan ja
hyvinvoivan näköiseksi, seikka, jollaista, paha kyllä, vain hyvin
harvoin tapaa noissa onnettomissa sisällissotien mullistamissa maissa.
Teemme nyt äärettömän harppauksen ajassa taaksepäin ja viemme lukijamme
Buenos Ayresiin noin kaksikymmentä vuotta ennen kertomuksemme alkua.
Kello on noin kymmenen aamulla syyskuun viimeisinä 1 päivinä 1839,
toisin sanoen siihen aikaan, jolloin sen omituisen miehen hirmuvalta,
joka kaksikymmentä vuotta saattoi argentinilaiset maakunnat huokaamaan
ikeensä alla, oli saavuttanut huippunsa.
Ei kukaan meidän päivinämme voisi kuvata sitä tyranniutta, jolla
Rosas'in hallitus rasitti näitä ihania maita, ja sitä hirveätä
hirmuvaltaa, joka oli pantu voimaan kautta maan.
Vaikka, kuten sanottu, kello oli tuskin kymmentäkään illalla, vallitsi
kuolon hiljaisuus kaupungissa. Kaikki puodit olivat suljetut, kaikki
kadut pimeät ja tyhjät ja niillä liikkui vain silloin tällöin vahvoja
kulkuvartiostoja, joiden raskaat askeleet kaikuivat kumeasti katukiviä
vasten, tai joitakuita yksinäisiä yövartioita, jotka vavisten
rohkenivat olla toimessaan.
Asukkaat, jotka olivat vetäytyneet asuntoihinsa, olivat huolestuneina
sammuttaneet tulet, jotteivät herättäisi turhanaran poliisin epäluuloa,
ja hakivat unesta tilapäistä unhotusta päivän kauhuille.
Kyseenalaisena iltana Buenos Ayres näytti vielä tavallistakin
synkemmältä. Tuuli on koko päivän nostattanut ukkospilviä
ruohoaavikolta ja tehnyt ilmakehän jääkylmäksi. Suuria, lyijynharmaita,
sähköisiä pilviä vyöryi raskaina ilmassa, ja kaukaisen ukkosen kumea
jyrinä, joka kuitenkin yhä läheni, ennusti, että kauhea rajuilma
pianmiten puhkeaisi kaupungin kohdalla.
Melkein keskellä Santa Trinidadia, kaupungin komeinta katua, joka
kulkee koko kaupungin halki, näkyi erään rikkaan näköisen talon
edustalla olevien tuuheiden puiden lomitse heikko valo, aivankuin tähti
tummalla taivaalla, loistavan valkoisten ikkunaverhojen takaa
alakerrasta.
Tämä näytti herättävän huomiota yleiseen vallitsevassa pimeydessä,
jonka vuoksi myös jokainen ohikulkeva vartia ja jokainen yövartia, joka
sattumoisin tuli sille taholle, pysähtyi ja katseli sitä, joko
vihoissaan tai peloissaan, jatkaen sitten matkaansa, muristen sotilaat
pahaa ennustavalla, tyytymättömällä äänellä:
"Tuolla hän istuu vielä, kavaltaja Gusman de Ribeyra, ja hautoo jotakin
salaliittoa hänen ylhäisyyttään diktaattoria vastaan."
Yövartiat lausuivat säälien:
"Don Gusman ei hillitse itseään, ennenkuin hän jonakin päivänä
vangitaan."
Tähän taloon ja juuri siihen huoneeseen, josta tuli loistaa, tahdomme
pyytää lukijan kanssamme astumaan. Kun tultiin puutarhan kautta
portaikkoon, oli oikealla paksu mahonkinen ovi, kiinni ainoastaan
säpillä, jonka vain tarvitsi nostaa, päästäkseen suureen, kolmen
kadulle päin olevan ikkunan valaisemaan saliin. Tämän huoneen kalusto
oli hyvin yksinkertainen. Valkeaksi maalatuilla seinillä oli muutamia
noita inhoittavia värikuvia, joita Pariisista lähetetään kaikkiin
maailmanosiin ja jotka kuvaavat Poniatovskyn kuolemaa, vuodenaikoja
j.n.e. Välttämätön Soufleto-piano, joka kaikissa amerikkalaisissa
taloissa nähdään prameilevan huomattavimmalla paikalla, mutta jota nyt
jo edullisesti aletaan korvata Aleksandres'in harmoonilla, lisäksi
tusina tuoleja, pyöreä vihreällä liinalla peitetty pöytä, pari
nojatuolia ja alabasteri-pöytäkello jalkoineen asetettuna hyllylle,
täydensivät tätä milt'ei kehnoa kalustusta.
Tässä salissa käveli edestakaisin noin neljänkymmenen vuotias mies
matkapukuun puettuna, silmäten joka kerta, tultuaan hyllyn luo,
levottomasti ja kärsimättömästi kelloon.
Toisinaan hän pysähtyi, kohotti erään ikkunan verhoa ja koetti yön
pimeyden läpi silmäillä kadulle; mutta turhaan, sillä yö oli liian
pimeä, jotta olisi voinut erottaa mitään ulkona. Tai myös hän kuunteli
tarkkaavasti, ikäänkuin kaukainen kaiku olisi kaupungin hälinästä
tuulen siivillä kuljettanut viestin, jonka merkityksen hän tiesi. Mutta
pian, vakuutettuna erehtyneensä, hän kärsimättömällä liikkeellä ja
kasvavalla levottomuudella jatkoi taas usein keskeyttämäänsä kävelyä.
Tämä mies oli don Gusman de Ribeyra, kuuluen maan etevimpiin perheisiin
ja suoraan alenevassa polvessa ensimmäisten valloittajien jälkeläisiä.
Don Gusman oli isänsä käskystä jo nuorena saanut oppia sotilaan kovaa
ammattia, ja itsenäisyyssodan aikana hän oli ajutanttina seurannut
San-Martinia, kun tämä kenraali, mennen Kordillien yli sotajoukkonsa
etupäässä, oli saanut Chilen ja Perun nousemaan kapinaan.
Aina tästä ajasta asti hän oli yhtämittaa palvellut milloin toisen
milloin toisen päällikön alaisena, koettaen mahdollisuuden mukaan olla
palvelematta lippua, joka oli vihamielinen isänmaan todellisille
eduille.
Tämä oli vaikea tehtävä alituisissa myllerryksissä, joita monien
vallasta kiistelevien vähäarvoisten henkilöiden kunnianhimo aiheutti.
Taitavuutensa ja etenkin rehellisyytensä kautta don Gusmanin oli
kuitenkin onnistunut pysyä niistä erossa. Siitä huolimatta hän, koska
Rosas, joka ei pitänyt hänen todella vapaamielisistä periaatteistaan,
epäili häntä, oli kaksi vuotta sitten jättänyt erohakemuksensa ja
vetäytynyt yksityiselämään. Don Gusmania, joka oli todellinen
kunnioitettava sotilas ja vaikka hän ei näköjään ottanutkaan osaa
politiikkaan, diktaattori äärettömästi pelkäsi sen vaikutuksen takia,
joka hänellä hänen suoran ja päättävän luonteensa vuoksi oli
maanmiehiinsä, jotka häntä kohtaan tunsivat niin syvää kunnioitusta ja
niin täydellistä luottamusta, että kenraali Rosas monesti oli
pidättynyt, vaikkei hän juuri häikäillyt mitään, maanpakoon ajamalla
tai muulla tavoin vapaantumasta tästä miehestä, jonka vaiteliaisuus ja
jalo ylpeys näyttivät hänestä aivankuin julkisesti moittivan hänen
tekojaan.
Sillä hetkellä, jolloin johdamme hänet näyttämölle, don Gusman läheni
neljääkymmentä, mutta kestämistään lukemattomista vaivoista huolimatta
eivät vuodet näyttäneet vaikuttaneen mitään tuohon voimakkaasen
mieheen.
Hänen kookas ja jäntevä vartalonsa oli yhäkin suora, hänen kasvojensa
ilme aina yhtä älykäs ja luja, silmät yhtä loistavat. Muutamat siellä
täällä hiuksissa häämöttävät hopeasuortuvat, sekä pari kolme syvää
ryppyä otsalla, enemmän ajatustyön kuin vuosien aiheuttamia, olivat
ainoat merkit siitä, että hän oli saavuttanut elämän puolipäivän.
Kello oli jo muutamia minuutteja sitten lyönyt yksitoista, kun muutamat
kovat lyönnit porttiin saivat don Gusmanin säpsähtämään.
Hän pysähtyi äkkiä ja kuunteli.
Jotenkin vilkasta sananvaihtoa kuului portaikosta. Ollen
onnettomuudeksi liian etäällä huoneessaan don Gusman ei voinut erottaa
muuta kuin kovaäänistä sekavaa puheen sorinaa, käsittämättä mistä
kysymys oli.
Viimein hetken kuluttua hälinä lakkasi, salin ovi aukeni ja muuan
palvelija astui sisään.
Tällä miehellä näkyi olevan luottamustoimi, ainakin saattoi niin
otaksua siitä tavasta, jolla hänen isäntänsä häntä puhutteli.
"No, mistä on kysymys, Diego?" hän kysyi; "mitä merkitsee tuo hälinä
täällä tähän vuorokauden aikaan?"
Palvelija astui isäntänsä luokse, ennenkuin vastasi, ja kuiskasi hänen
korvaansa:
"Don Bernardo Pedrosa!"
"Vai niin!" hän sanoi, rypistäen kulmakarvojaan; "onko hän yksin?"
"Näköjään hänellä on vain kolme tai neljä sotamiestä mukanaan."
"Mitä tämä merkitsee?" ylimys jatkoi yhä synkempänä.
"Että hän on voinut piiloittaa parikymmentä muuta läheisyyteen."
"Mitä tuo mies minusta tahtoo? Aika ei ole juuri hyvin valittu
vierailua varten. Don Bernardo ei ole niin läheinen ystäväni", hän
sanoi katkerasti hymyillen, "että hän ilman pakottavaa syytä rohkenisi
menetellä sillä tavoin minun suhteeni."
"Minulla on jo ollut kunnia huomauttaa siitä hänelle, teidän
ylhäisyytenne."
"Ja hän on pysynyt vaatimuksessaan?"
"Niin, teidän armonne. Hän sanoo, että hänellä on erittäin tärkeä
ilmoitus tehtävänä teille."
Don Gusman astui muutamia askeleita mietteissään, jonka jälkeen hän
pysähtyi palvelijan eteen ja lausui:
"Kuuleppas, Diego, toimita niin, että palvelijani aseistautuvat ilman
melua ja ovat valmiina ensi merkin saatuaan. Mutta toimi varovasti ja
varo, ett'et herätä mitään epäluuloa."
"Luottakaa minuun, teidän armonne", vanha palvelija vastasi hymyillen
salaa ymmärtävästi.
Diego oli ollut jo kolmekymmentä vuotta Ribeyran perheen palveluksessa.
Monta kertaa hän oli selvästi osoittanut rajatonta uskollisuuttaan
isäntäänsä kohtaan.
"Hyvä, hyvä", don Gusman vastasi iloisella äänellä, "tiedän kyllä mihin
kelpaat."
"Entä hevoset?" palvelija kysyi.
"Olkoot siellä missä ovat."
"Me matkustamme siis joka tapauksessa?" hän sanoi ihmetellen.
"Me matkustamme sitäkin suuremmalla syyllä", ylimys vastasi kumartuen
hänen puoleensa, "koska on pelättävissä, että sytyttimestä on saatu
vihiä, jonka vuoksi se täytyy viedä piiloon."
Diego teki myöntävän liikkeen.
"Entä don Bernardo?" hän sanoi.
"Laske hänet sisään; pidän parempana saada heti tietää, miten minun on
meneteltävä."
"Onko oikein viisasta, teidän armonne, jäädä yksin sen miehen kanssa?"
"Älä ole huolissasi minun tähteni, Diego, hän ei ole niin vaarallinen,
kuin luulet. Onhan minulla pistoolini viittani alla."
Luultavasti näiden sanojen rauhoittamana vanha palvelija poistui
vastaamatta, mutta hetkisen kuluttua hän palasi taas, jäljessään noin
kolmenkymmenen vuotias mies, joka oli puettuna argentinalaisen sotaväen
korkeamman upseerin pukuun.
Nähdessään vieraan don Gusman hymyili ja astuen muutamia askeleita
häntä kohti hän sanoi, viitaten Diegoa poistumaan.
"Terve tultua, eversti Pedrosa! Vaikka aika onkin hyvin myöhäinen
vierailulle, olen yhtä kaikki ihastunut nähdessäni teidät. Olkaa hyvä
ja istukaa."
Ja hän työnsi esiin nojatuolin.
"Teidän armonne suonee minulle anteeksi niiden syiden takia, jotka
tuovat minut tänne", eversti vastasi erittäin kohteliaasti.
Diego totteli vihdoinkin, vaikka vastahakoisesti isäntänsä uudistettuja
viittauksia ja poistui hiljaa.
Nuo molemmat miehet istuivat vastakkain erittäin tarkkaavaisina,
tarkastellen toisiaan aivankuin kaksintaistelijat valmiina hyökkäämään.
Don Bernardo Pedrosa oli korkeintaan kahdenkymmenen kahdeksan vuotias.
Hän oli kaunis, nuori mies, hoikka ja sopusuhtainen kasvultaan, ja
hänen liikkeensä olivat ylhäisen ja moitteettoman sirot.
Hänen soikeita kasvojaan valaisi pari suurta mustaa, vilkasta silmää,
jotka hänen innostuessaan näyttivät syöksevän tulta ja niistä läksi
niin mahtava sähkövirta, ettei kukaan voinut vastustaa niiden leimuavaa
loistoa. Nenä oli suora ruusunvärisine, avoimine ja liikkuvine
sieraimineen, suu hienopiirteisen ivallinen, hohtavan valkoisine
hampaineen, ja sitä varjostivat mustat hyvin vahatut viikset. Leveä
otsa ja jonkun verran päivettynyt iho tekivät hänen kasvonsa, joita
ympäröi pitkät mustat, silkinhienot hiussuortuvat, huolimatta hänen
piirteittensä eittämättömästä kauneudesta, ylpeän ja vallanhimoisen
näköiseksi, ja niiden jääkylmä jäntevyys herätti vaistomaisesti
vastenmielisyyttä.
Hänen hansikoidut kätensä ja kiiltonahkasaappaisiin verhotut jalkansa
olivat huomattavan pienet, sanalla sanoen, kaikki hänessä osoitti
ylhäistä syntyperää.
Sellainen oli ulkonäöltään henkilö, joka kello yhdentoista aikaan
illalla oli tullut don Gusman de Ribeyran luokse ja vaatinut
sisäänpääsyä sillä tekosyyllä, että hän halusi tehdä hänelle tärkeitä
ilmoituksia.
Mitä hänen moraaliinsa tulee, niin tämän kertomuksen jatko antaa meille
riittävän käsityksen siitä, niin että voimme nyt jättää sen tarkemman
käsittelyn sikseen.
Vaitiolo uhkasi kuitenkin jatkua loppumattomiin noiden molempien
henkilöiden kesken. Don Gusman katsoi kuitenkin isäntänä täytyvänsä
lopettaa tilanteen, joka alkoi käydä tukalaksi molemmille, ja hän alkoi
siis:
"Odotan, caballero", hän sanoi kohteliaasti kumartaen, "että
suvaitsette antaa selityksenne; alkaa tulla myöhä."
"Ja teillä on kiire päästä minusta", eversti keskeytti väkinäisesti
hymyillen; "tämän kai tahdoitte saada minut ymmärtämään, caballero?"
"Minä koetan aina saada sanani niin selviksi, caballero, että on
tarpeetonta tulkita niitä muulla tavoin kuin mitä ne merkitsevät."
Don Bernardon piirteet, jotka olivat synkistyneet, kirkastuivat nyt ja
hän sanoi iloisella äänellä:
"Kuulkaahan, don Gusman", hän sanoi, "jättäkäämme sikseen kaikki
ärsyttävät puheet, minä aijon palvella teitä."
"Minua?" don Gusman sanoi tehden ivallista ihmettelyä ilmaisevan
liikkeen; "oletteko oikein varma siitä, don Bernardo?"
"Jos me jatkamme tällä tavoin, caballero, niin me vain myrkytämme
keskustelun, onnistumatta ymmärtää toisiamme."
"Ah, eversti, me elämme ihmeellistä aikaa, sen te tiedätte paremmin
kuin kukaan, kun viattomimmatkin teot herättävät sellaista
paheksumista, ettei kukaan uskalla astua askeltakaan tai sanoa
sanaakaan pelkäämättä herättävänsä epäluuloa epäluuloisessa
esivallassa. Mitenkä te luulette, että minä voisin uskoa, mitä te tällä
hetkellä sanotte minulle, kun kaikki teidän tähänastiset toimenne ovat
olleet kuin katkeran vihollisen?"
"Sallikaa minun tällä hetkellä päästä keskustelemasta kysymyksestä,
olenko toiminut teidän etujenne mukaisesti vai niitä vastaan,
caballero. Toivoakseni tulee aika, jolloin arvostelette minua ansioni
mukaan. Nyt toivon ainoastaan, ett'ette erehtyisi sen toimenpiteen
suhteen, johon ryhdyn teihin nähden."
"No, jos asian laita on siten, niin olkaa hyvä ja selittäkää
mielipiteenne tarkemmin, jotta tietäisin varmasti, mitenkä minun tulee
suhtautua aikomukseenne."
"Olkoon menneeksi, caballero, minä tulen Palermosta."
"Palermosta! Oh, vai niin!" don Gusman sanoi vavisten salaa.
"Niin, ja tiedättekö mitä Palermossa tehtiin tänä iltana?"
"En, sitä en todellakaan tiedä, minun täytyy myöntää, että minä hyvin
vähän seuraan diktaattorin toimia, etenkin, kun hän on poistunut
maatilalleen. Luullakseni siellä tanssittiin ja pidettiin hauskaa."
"Niin siellä tanssittiin ja pidettiin hauskaa todellakin, don Gusman."
"Tosiaankin", tämä vastasi todellisen tai teeskennellyn hilpeästi,
"enpä luullut olevani niin taitava ennustaja."
"Te olette oikeastaan arvannut vain osan siitä mitä tehtiin, mutta ette
kaikkea."
"Hitto vieköön, te teette minut uteliaaksi", don Gusman sanoi
ivallisella äänellä; "minä en voi oikein kuvitella mitä hänen
ylhäisyytensä kenraali saattoi tehdä, ellei hän tanssinut tai
allekirjoittanut epäiltyjen vangitsemismääräyksiä; hänen
ylhäisyydellään kenraalilla on aina niin suuri työinto!"
"Tällä kertaa olette arvannut aivan oikein", eversti vastasi, olematta
huomaavinaan toisen ivallista äänen sävyä.
"Ja noiden vangitsemismääräysten joukossa oli luultavasti sellainenkin,
joka koski minua henkilökohtaisesti?"...
"Aivan oikein", don Bernardo vastasi suloisesti hymyillen.
"Hyvä", don Gusman jatkoi; "jatko on hyvin yksinkertainen: te olette
saanut toimeksi panna sen täytäntöön?"
"Juuri niin, caballero", eversti vastasi kylmästi.
"Siitä olisin lyönyt vetoa. Ja tämä määräys velvoittaa teitä?"
"Vangitsemaan teidät."
Tuskin oli eversti ihastuttavan välinpitämättömästi lausunut nämä
sanat, kun don Gusman äkkiä astui hänen eteensä pistooli kummassakin
kädessään.
"Ohoo!" hän sanoi päättävästi, "sellainen määräys on helpompi antaa
kuin panna toimeen, kun on kysymyksessä vangita don Gusman de Ribeyra."
Eversti ei liikahtanutkaan. Hän istui puolittain taaksepäin
nojautuneena nojatuolissa, sellaisessa asennossa kuin olisi hän ollut
vieraisilla käyvä ystävä. Hän viittasi ylimystä asettumaan paikoilleen.
"Te ette käsitä minua", hän sanoi välinpitämättömästi; "jos aikomukseni
todellakin olisi ollut panna täytäntöön saamani määräys, niin ei mikään
olisi ollut minulle helpompaa, sitäkin paremmin kun te itse olisitte
antanut minulle siihen tilaisuuden."
"Minä!" ylimys huudahti hermostuneesti nauraen.
"Niin, te juuri. Te olette päättäväinen, olisitte tehnyt vastarintaa,
kuten juuri olette minulle osoittanut. No niin. Mitähän olisi
tapahtunut? Olisin surmannut teidät ja niin se asia olisi ollut
lopussa. Vaikka herätättekin suuressa määrin kenraali Rosas'in
mielenkiintoa, niin ei hän ehdottomasti tahdo saada teitä elävänä
käsiinsä."
Tämä puhetapa oli raakaa, mutta ehdottomasti johdonmukaista. Don Gusman
painoi päänsä alas alistuvasti. Hän huomasi olevansa tämän miehen
vallassa.
"Te olette kuitenkin viholliseni", hän sanoi.
"Kuka tietää, caballero? Tällaisena aikana, kun nyt elämme, ei kukaan
voi vastata ystävistään eikä vihollisistaan."
"Mutta mitä te minusta oikeastaan tahdotte?" don Gusman huudahti,
äärettömän hermostuneena, etenkin kun hänen täytyi pidättää sydämessään
kiehuvaa vihaa.
"Sanon sen teille kohta, mutta olkaa hyvä älkääkä keskeyttäkö minua
enää, sillä olemme jo hukanneet liiankin paljon aikaa, jonka arvon te
tuntenette paremmin kuin minä."
Don Gusman katsahti häneen tutkivasti. Eversti jatkoi, ollen olevinaan
sitä huomaamatta:
"Samassa kuin minä, kuten luulitte, tulin niin sopimattomaan aikaan, te
annoitte viimeiset määräyksenne Diegolle, uskotulle palvelijallenne,
pitää hevoset valmiina."
"Ah!" don Gusman sanoi vain.
"Niin, tämä on siinä määrässä totta, että te lähteäksenne odotitte vain
erästä karjapaimenta, joka olisi oppaananne ruohoaavikolla."
"Te tiedätte senkin?"
"Minä tiedän kaiken. Muuten saatte itse päättää: teidän veljenne, don
Leoncio de Ribeyran, joka jo useita vuosia on ollut maanpaossa Chilessä
koko perheineen, odotetaan saapuvan tänä yönä Buenos Ayresin lähelle;
te olette kahdeksan päivää sitten saanut tiedon hänen tulostaan. Te
aijotte lähteä hacienda del Picoon, jossa hän odottaa teitä, tullakseen
sitten tuntemattomana kaupunkiin, missä te olette hankkinut hänelle
varman turvapaikan, ainakin omasta mielestänne. Eikö asian laita ole
niin? Olenko kenties unhottanut jonkun pikkuseikan?"
Masentuneena nyt kuulemastaan don Gusman oli painanut päänsä käsiinsä.
Kauhea kuilu aukeni hänen eteensä: jos Rosas tunsi hänen salaisuutensa
-- ja everstin seikkaperäisen kertomuksen jälkeen ei siitä ollut
epäilyäkään -- niin tuo villi diktaattori oli jo päättänyt hänen ja
hänen veljensä kuoleman. Toivon kipinänkin säilyttäminen olisi ollut
hulluutta.
"Hyvä Jumala!" hän huudahti tuskissaan, "veljeni, veli raukkani!"
Eversti näytti hetkisen nauttivan sanojensa vaikutuksesta, jonka
jälkeen hän jatkoi sävyisällä ja liehakoivalla äänellä:
"Rauhoittukaa, don Gusman, kaikki ei vielä ole menetetty;
ne asiat, jotka niin seikkaperäisesti kerroin salaisuudestanne, minkä
luulitte niin hyvin säilyttäneenne, tunnen vain minä yksin;
vangitsemismääräyksenne pannaan toimeen vasta auringon noustessa
huomenna; tällä hetkellä ottamani askel on omansa osoittamaan, ettei
aikomukseni ole käyttää väärin sitä etua, jonka sattuma on käsiini
antanut."
"Mutta mitä te minusta tahdotte? Kuka te olette, taivaan nimessä?"