tahdot. Mutta kuinka tahansa menetteletkin, niin sinä kuulut kuitenkin
minulle, tahdot tai et. Sen saat nähdä varsin pian. Mutta minä en ole
vihainen sinulle siitä, että olet siten lausunut mielipiteesi. Et sinä
ole puhunut, vaan intohimosi. Minä olen vanha, Fernando, mutta en niin
vanha, että olisin unohtanut nuoruuteni. Rakkaus on valloittanut
sydämesi. Kun se on kokonaan sinut kärventänyt, niin sinä palaat taas
erämaahan, sillä silloin sinä vasta oikein käsität minkälaista
todellisuudessa on se elämä, johon olet astunut, sinä taitamaton lapsi
parka! Ettei mies ole siinä maailmassa muuta kuin höyhen, jota
intohimojen tuuli heittelee joka taholle, ja että se, joka luulee
olevansa väkevin, tulee rakkauden heikontavan tuulen puhaltaessa yhtä
heikoksi kuin luomisen heikoin ja kurjin olento. Mutta riittää jo
siitä. Sinä tahdot olla vapaa, ole sitten; mutta ensiksi sinun on
tehtävä minulle tarkka tili siitä tehtävästä, jonka olen sinulle
antanut."
"Olen valmis tekemään sen. Menkää minun puolestani noiden vaquerojen
luo. Tämä timantti", hän lisäsi, vetäen sormuksen sormestaan, "on oleva
passina. He ovat varuillaan, kun näytätte tämän sormuksen, niin he
tottelevat teitä kuin minua itseäni."
"Missä nuo miehet tavallisesti oleskelevat?"
"Te tapaatte heidät parhaiten pienessä kapakassa uudessa San-Lucarin
kylässä. Mutta aijotteko todellakin uskaltaa lähteä presidioon?"
"Epäilemättä. Nyt vain sananen: voinko minä, huolimatta siitä mitä
äsken sanoit minulle, luottaa sinuun, kun toiminnan hetki on tullut?"
"Kyllä, jos se, mitä aijotte tehdä, on oikein."
"Ahaa! Sinä alat jo asetella ehtojasi."
"Olenhan sanonut sen teille! Tahdotte kenties mieluummin, että pysyn
puolueettomana?"
"En, minä tarvitsen sinua. Sinä asut luultavasti siinä talossa, jonka
olet ostanut itsellesi. Luotettava mies ilmoittaa sinulle joka päivä,
mitä tapahtuu, ja kun hetki on tullut, olen vakuutettu siitä, että sinä
olet luonani."
"Kenties. Joka tapauksessa teette, uskokaa minua, viisaimmin ettette
luota siihen."
"Minä päinvastoin luotan siihen, ja teen niin seuraavista syistä: nyt
sinä olet keskellä intohimojen tulta ja luonnollisesti tuntuu
harkinnassasi niiden tunteiden vaikutus, jotka hallitsevat sinua, mutta
kuukauden kuluessa tapahtuu välttämättä, että sinä joko onnistut, jossa
tapauksessa kyllästyminen seuraa tyydytettyä rakkautta ja silloin tulet
iloiseksi saadessasi palata erämaahan, tai sinä et onnistu, ja silloin
mustasukkaisuus ja loukattu ylpeys kehoittavat kostamaan, jossa
tapauksessa sinä ilolla tartut tarjoamaani tilaisuuteen saada tehdä
niin."
"Minä huomaan valitettavasti, ettemme me enää tule ymmärtämään toinen
toisiamme", meksikolainen vastasi surullisesti hymyillen. "Te puhelette
yhä huonojen intohimojen kannalta, ihmisiä kohtaan tuntemanne
sammumattoman vihan johdosta ja sen halveksumisen takia, jota tunnette
koko ihmiskuntaan nähden, jotavastoin minä vain tahdon kuunnella hyviä
tunteitani ja antaa niiden johdattaa minua."
"Hyvä, hyvä, lapsi kulta; minä annan sinulle kuukauden, saattaaksesi
pienen rakkausjuonesi loppuun. Tämän ajan kuluttua palaamme taas tähän
keskusteluun. Hyvästi!"
"Hyvästi! Menettekö nyt presidioon?"
"En, minä palaan kylääni. Siellä on minulla myös pieni asia
selvitettävänä, sillä, ellen varsin paljon erehdy, on siellä tapahtunut
paljon minun poissa ollessani."
"Pelkäättekö jotakin kapinaa valtaanne vastaan?"
"Minä en sitä pelkää, minä toivon sitä", ukko vastasi salaperäisesti
hymyillen.
Sanottuaan vielä kerran jäähyväiset nuorelle miehelle, ukko nousi taas
hevosen selkään ja katosi metsään. Don Fernando viipyi jonkun hetken
syviin mietteisiin vaipuneena, kuunnellen koneellisesti kavioiden
kapsetta, joka etääntyi ja tuli joka hetki yhä heikommaksi ja
heikommaksi.
Kun kaikki vihdoin taas oli aivan hiljaa, niin nuori mies käänsi päänsä
siihen suuntaan saarta, jonne Tiikerikissa oli mennyt.
"Mene", hän mutisi kolkolla äänellä, "mene, villipeto, joka luulet,
etten ole arvannut suunnitelmiasi. Minä kaivan jalkaisi alle miinan,
joka räjähtäissään nielee sinut! Minä petän sinun odotuksesi.
Tehdäkseni tyhjäksi sinun häpeälliset suunnitelmasi minä teen enemmän
kuin ihminen voi tehdä!"
Hän palasi hitaasti hevosensa luokse ja nousi jälleen satulaan.
"Kello on kolme", hän sanoi tarkastaen taivasta, jossa tähdet alkoivat
sammua. "Minulla on hyvin aikaa."
Mentyään taas joen poikki hän suuntasi matkansa don Estevanin ranchoa
kohti ja alkoi taas huimaavan matkansa erämaan halki.
Kyllikseen levännyt hevonen lensi eteenpäin. Päivä alkoi valjeta, kun
hän taas oli ranchossa. Kaikki oli hiljaa talossa, jonka asukkaat
näyttivät olevan syvään uneen vaipuneet. Don Fernando henkäisi
tyytyväisenä. Hänen yöllinen matkansa oli pysynyt salassa.
Hän otti satulan hevosensa selästä, pyyhki sen huolellisesti,
poistaakseen kaikki matkan jäljet ja talutti hevosen vajaan. Ennenkuin
hän päästi sen valloilleen hän poisti lampaannahat kavioista, jonka
jälkeen hän vei sen sisään, sulki huolellisesti portin ja meni
parvekkeelle.
Juuri kun hän valmistautui jälleen kapuamaan riippumattoonsa, hän
huomasi miehen, joka olkapäätään ovipieleen nojaten ja jalat ristissä
huolettomasti poltteli maissiolkisavukettaan.
Don Fernando hätkähti ja peräytyi askeleen, tuntiessaan isäntänsä.
Mies oli todellakin don Estevan Diaz. Vähääkään kummastelematta tämä
otti savukkeen suustaan, puhalsi ilmaan valtavan savupilven ja virkkoi
metsästäjälle mitä kohteliaimmalla äänellä:
"Olette varmaankin väsynyt tänä yönä tekemänne pitkän matkan jälkeen.
Tahdotteko jotakin virvoketta?"
Don Fernando, hämmentyneenä siitä kylmäverisyydestä, millä tämä kysymys
esitettiin, epäröi hetkisen.
"Minä en ymmärrä, caballero", hän änkytti.
"Mitä sitten?" toinen vastasi. "Pyh, on turhaa näytellä tietämätöntä.
Ei maksa vaivaa koettaa johtaa minua harhaan, vakuutan teille; tiedän
kaikki."
"Kuinka? Te tiedätte kaikki? Mitä tiedätte sitten?" kysyi nuori mies,
joka tahtoi tietää kuinka pitkälle don Estevanin tiedot ulottuivat.
"Tiedän", majordomo vastasi, "että nousitte makuultanne, satuloitte
hevosenne ja lähditte erään ystävänne luo, joka vartoi teitä los
Pavos-saarella."
"Vai niin", don Fernando vastasi kiukkuaan pidätellen, "te olette siis
seurannut minua?"
"Herran tähden, totta kai! Minulla on tapana arvella, ettei henkilö,
joka koko päivän on istunut hevosen selässä, huvikseen lähde matkalle,
johon kuluu koko yö, etenkään sellaisessa seudussa kuin se, missä
olemme, joka yleensä on jotenkin vaarallinen päivälläkin ja erittäin
vaarallinen yön tullen. Siis, koska olen luonteeltani hyvin utelias..."
"Niin olette ruvennut vakoojaksi!" meksikolainen keskeytti kiivaasti.
"Hyi, caballero, millaisia sanontatapoja te käytättekään! Minäkö
vakoojaksi? ah, niin en luule, mutta koska ainoa keino saada tietää
mitä haluaa tietää, on kuunteleminen, minä kuuntelen niin usein kuin
voin; siinä kaikki."
"Niinmuodoin olette ollut läsnä keskustelussa, joka minulla oli los
Pavos-saarella?"
"En tahdo salata sitä, caballero; vieläpä olin varsin lähelläkin
teitä."
"Ja olette kaiketi kuullut joka sanan, kuin vaihdoimme keskenämme?"
"Oh, niin, melkein", don Estevan vastasi hymyillen yhä.
Don Fernando liikahti, aivankuin heittäytyäkseen majordomon kimppuun,
mutta tämä hillitsi häntä niin voimakkaalla otteella, ettei don
Fernando ollut sellaista kuvitellutkaan, ja lausui hänelle, yhä samalla
rauhallisella tavalla, kuin tähänkin asti:
"Oh hoh! Kies'avita! Tehän olette minun vieraani. Hetkinen vain, tuhat
tulimmaista! Tuohon ehdimme sitten kyllä, jos tarvitaan."
Talttuen tahtomattaankin siitä äänestä, jolla nämä sanat lausuttiin,
meksikolainen peräytyi askeleen, pani käsivartensa rinnan yli ja katsoi
don Estevania suoraan silmiin.
"Minä odotan", hän sanoi.
XIV.
DON ESTEVAN DIAZ.
Jonkun silmänräpäyksen molemmat miehet seisoivat siten vastakkain,
tarkastaen toisiaan luihun sitkeästi, kuten kaksintaistelijat, jotka
vaanivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen toistensa kimppuun.
Vaikka don Estevanin kasvot olivatkin liikkumattomat, niin hänen
katseessaan oli kuitenkin surumielisyyden leima, jota hän turhaan
koetti salata.
Käsivarret ristissä, pää pystyssä, kulmakarvat rypyssä, huulet
vääntyneinä vihasta, joka kihisi hänen sisässään ja jota hän koetti
pidätellä, don Fernando odotti nuoren miehen ensimmäisiä sanoja,
saadakseen selville, alkaisiko hän heti hyökkäyksensä vai olisiko
tyytyvinään niihin anteeksipyyntöihin, joita toinen luultavasti
valmistautui hänelle tekemään.
Vähitellen oli tullut yhä valoisampi, taivas säteili komeana,
sateenkaaren kaikissa väreissä, taivaanranta liekehti ja aurinko,
vaikkei se vielä ollutkaan noussut, ilmoitti, että se pian kohoaisi ja
välkkyvillä valovirroillaan korvaisi sen himmeän valonhohteen, joka
kaihomielisesti tuikki muutamista tähdistä, joita vielä näkyi
tummansinisellä taivaalla.
Tuhansia väkeviä lemuja nousi maasta ja aamutuuli, joka kohisten kulki
tuuheita puidenlatvoja pitkin, kokosi suunnattomiin pyörteisiin sumun,
joka lepäsi joella.
Viimein don Estevan päätti katkaista äänettömyyden, joka alkoi tuntua
yhtä tukalalta hänelle kuin toisellekin.
"Tahdon olla suora teitä kohtaan, caballero", hän sanoi. "Olen kuullut
joka sanan keskustelustanne Tiikerikissan kanssa; huomaatte siis että
minulla on nyt varsin hyvät tiedot ja että tiedän, että don Fernando
Carril ja Kivisydän, mehiläismetsästäjä, on sama henkilö."
"Niin", meksikolainen vastasi katkerana, "huomaan, että te olette
kokenut vakoilutaidossa, jonka ikävän toimen olette itsellenne
valinnut, caballero."
"Kuka tietää? Kenties olette, ennenkuin keskustelumme on lopussa,
muuttanut mielipidettänne, caballero."
"Epäilen sitä. Mutta sallikaa minun huomauttaa, että teillä on
eriskummallinen tapa osoittaa vieraanvaraisuutta niitä vieraitanne
kohtaan, joita Jumala teille lähettää."
"Sallikaa minun selittää ensin, ja sittenkuin olette kuullut, mitä
minulla on sanottavaa, minä olen valmis, caballero, antamaan teille
kaiken hyvityksen, minkä voitte vaatia minulta, jos silloin luulette
voivanne pysyä vaatimuksessanne."
"Puhukaa sitten, ja tehkäämme tavalla tai toisella loppu asiasta", don
Fernando vastasi kärsimättömästi. "Aurinko on ollut nousseena vähän
aikaa ja minä kuulen jo väen puhuvan ja liikkuvan ranchossanne, eikä
viipyne kauan, ennenkuin he näyttäytyvät ja läsnäolollaan tekevät
kaiken selvittelyn välillänne mahdottomaksi."
"Olette oikeassa, meidän täytyy päästä loppuun. Mutta koska minä,
yhtähyvin kuin tekin, pidän tärkeänä, ettei meitä häiritä, niin tulkaa
mukaani. Minulla on teille niin paljon puhuttavaa, ettei sitä voi
kertoa täällä."
Don Fernando seurasi mukana vähääkään vastaan väittämättä. He menivät
vajaan ja satuloivat hevosensa.
"Nouskaamme nyt selkään ja ratsastakaamme ruohoaavikolle, jossa
parhaiten voimme rauhassa keskustella", don Estevan sanoi hypäten
satulaan.
Tämä nuoren miehen ehdotus miellytti meksikolaista sitäkin enemmän, kun
se soi hänelle jälleen toimintavapauden ja antoi hänelle varman keinon
kostaa loistavasti majordomolle, jos tällä, kuten hän arveli, oli
aikomus tehdä pilkkaa hänestä.
Vastaamatta hän nousi vuorostaan satulaan, ja molemmat poistuivat
rinnakkain ranchosta, virkkamatta enää sanaakaan.
Aamu oli herttainen. Häikäisevä aurinko valoi lämpimän sädetulvan
maiseman yli ja pani piikivet tiellä välkkymään kuin timantit. Linnut
livertelivät iloisesti puiden latvoissa. Vaquerot ja peonit
hajaantuivat joka taholle, vieden hevosia ja karjaa haciendasta
laidunmaille. Maisema elostui joka hetki ja tuli aivan toisen,
iloisemman näköiseksi kuin se oli ollut yöllä.
Jatkettuaan ratsastustaan noin tunnin ajan, molemmat miehet saapuivat
puoleksi hävinneeseen ja asumattomaan ranchoon, joka sentään
köynnöskasvien ympäröimänä ja melkein kokonaan kukkien ja ruohon
peittämänä tarjosi miellyttävän suojapaikan kuumuutta vastaan, joka,
vaikk'ei päivä ollutkaan vielä varsin pitkälle ehtinyt, kuitenkin jo
oli hyvin painostava.
"Pysähtykäämme tähän", don Estevan sanoi, ensi kerran katkaisten
äänettömyyden heidän lähdettyään hänen asunnostaan, "meidän olisi
vaikea löytää miellyttävämpää levähdyspaikkaa."
"Niin, pysähtykäämme", don Fernando vastasi välinpitämättömästi.
"Minusta on yhdentekevää missä paikassa viimeinkin aijotte antaa
minulle pyytämäni selityksen, edellyttäen, että tuo selitys on lyhyt ja
vilpitön."
"Vilpitön se tulee olemaan, sen vannon kunniani kautta; lyhyt, sitä en
voi taata, sillä minulla on teille kerrottavana pitkä ja surullinen
kertomus."
"Minulle? Ja missä tarkoituksessa, jos sallitte kysyä? Mitä minun
tarvitsee sitä tietää? Sanokaa minulle vain..."
"Anteeksi", don Estevan keskeytti, hypäten hevosen selästä, "se, mitä
minulla on teille kerrottavana, koskee teitä enemmän kuin luulettekaan.
Saatte siitä heti todisteen."
Don Fernando kohautti olkapäitään ja hyppäsi maahan.
"Te olette hölmö, Jumala paratkoon!" hän sanoi. "Koska niin hyvin
kuulitte keskustelumme viime yönä, niin pitäisi teidän ainakin tietää,
että minä olen vieras täällä ja että kaiken mitä tällä seudulla
tapahtuu, täytyy hyvin vähän liikuttaa minua."
"Kuka tietää?" don Estevan vastasi miellyttävästi heittäytyen maahan ja
tyytyväisesti huoahtaen.
Samoin teki myös don Fernando, jonka uteliaisuus tahtomattaankin alkoi
herätä.
Heti kun molemmat miehet loikoivat pitkänään maassa don Estevan loi
läpitunkevan katseen seuralaiseensa.
"Minä rupean puhumaan doña Hermosasta", hän sanoi äkkiä.
Ällistyneenä näistä odottamattomista sanoista meksikolainen tunsi
punastuvansa, vaikka hän koettikin kaikin keinoin hillitä itseään.
"Vai niin", hän sanoi murtuneella äänellä, "doña Hermosasta, don Pedro
de Lunan tyttärestä, eikö niin?"
"Samasta; sanalla sanoen siitä nuoresta tytöstä, jonka hengen vain
muutamia päiviä sitten pelastitte."
"Mitä hyödyttää muistuttaa minua siitä tapahtumasta? Jokainen olisi
minun sijassani menetellyt aivan samalla tavalla."
"Mahdollisesti; mutta minä luulen, tarvitsematta joutua epäilijän
asemaan, että te erehdytte. Mutta teihin nähden ei olekaan kysymys
siitä. Te olette, sanon, muutamia päiviä sitten pelastanut doña
Hermosan hirvittävästä kuolemasta! Ensi hetkessä te, tahtomattanne
noudattaen salaista ylpeydentunnettanne, äkkiä erositte hänestä,
päättäen palata takaisin erämaahan ja olla enää tapaamatta häntä, joka
oli niin paljon velkaa teille."
Ihmetellen ja samalla äkeissään siitä, että huomasi ajatuksensa niin
hyvin paljastetuksi, don Fernando keskeytti äkkiä don Estevanin puheen.
"Olisi todellakin parempi, caballero", hän sanoi lyhyesti, "jos
tahtoisitte olla hyvä ja päästä pyytämääni selitykseen, kuin antautua
arveluihin, tosin varsin nerokkaisiin, mutta joilla on se vika, että ne
ovat aivan perusteettomia."
Don Estevan hymyili hienosti ja teki lopullisen päätöksensä.
"Oh, paras don Fernando", hän sanoi, "ei teidän maksa vaivaa koettaa
pettää minua, kaikki kieltäminen on sen vuoksi hyödytöntä. Te olette
nuori ja te olette kaunis. Viettäen elämäänne erämaalla te ette vielä
tunne inhimillisten tunteiden alkeitakaan. Te ette ole voinut nähdä
doña Hermosaa rankaisematta. Hänet nähdessänne on sydämenne värähtänyt
rinnassanne, uusia ajatuksia on herännyt mielessänne ja valloittaneet
aivonne, ja jättäen kaiken, välittämättä mistään muusta teillä on ollut
vain yksi päämäärä, halu nähdä jälleen tuo nuori tyttö, joka ilmestyi
teille kuin unessa ja teki tähänastisen rauhallisen elämänne
levottomaksi. Te olette tahtonut nähdä hänet taas, vaikkapa vain
minuutin, sekunnin ajan."
"Se on totta", don Fernando mumisi tahtomattaankin totuuden voiman
valtaamana. "Niin, kaiken, mitä te nyt niin laajasti kuvailitte, minä
myönnän. Saadakseni vain vilaukseltakaan nähdä edes tuon nuoren tytön
vaatteiden liepeet, antaisin ilolla henkeni. Mutta miksi minä olen
sellainen? Sitä yritän turhaan käsittää."
"Ja ette luultavasti tule milloinkaan käsittämään, ellen minä auta
teitä. Teidän kaltaisessanne miehessä, joka on kasvatettu
yhteiskuntaolojen ulkopuolella, jonka elämä tähän asti on ollut vain
alituista taistelua joka päivän välttämättömimmistä tarpeista ja joka
tähän asti on käyttänyt ainoastaan ruumiillisia voimiaan, saamatta
milloinkaan aikaa ajatella muuta kuin metsästystä ja sotaa, koska
teidän henkiset ominaisuutenne uinailivat teissä, niin ettette tietänyt
niiden voimasta, sellaisessa miehessä rakkaus välttämättä aiheuttaa
muutoksen, jonka seuraukset tällä hetkellä ilmenevät teissä, toisin
sanoen te rakastatte tai olette alkamaisillanne rakastaa doña
Hermosaa."
"Luuletteko niin?" hän vastasi teeskentelemättä. "Sitäkö siis sanotaan
rakkaudeksi? Oh, siinä tapauksessa", hän sanoi enemmän itsekseen kuin
majordomolle, "aiheuttaa se sangen suurta tuskaa."
Don Estevan katsoi hetkisen häneen surun sekaisella säälillä ja jatkoi:
"Seurasin teitä viime yönä, koska käytöksenne tuntui minusta
epäilyttävältä ja salainen pelko aiheutti minut olemaan varuillaan
teidän suhteenne. Piiloutuneena pensastoon vain kahden askeleen päässä
siitä paikasta, jossa keskustelitte Tiikerikissan kanssa, olen kuullut
jokaisen sananne. Ajatukseni teistä on muuttunut, olen huomannut,
sallikaa minun sanoa se suoraan, että te olette mainettanne parempi ja
että olisi väärin pitää teitä rosvona, kuten tuota toista, jonka
seurassa olitte. Se jyrkkä ratkaiseva tapa, jolla hylkäsitte hänen
ehdotuksensa, on osoittanut minulle, että teillä on sydän paikallaan.
Silloin päätin asettua puolellenne ja auttaa teitä siinä taistelussa,
johon valmistauduitte ryhtymään tuota miestä vastaan, joka aina tähän
päivään asti on ollut pahana henkenänne ja jonka turmeleva vaikutus
niin surullisen raskaasti on painanut nuoruuttanne. Siinä syy miksi
olen puhunut teille tällä tavoin, sen vuoksi juuri olen kuljettanut
teidät tänne voidakseni selittää teille kaiken. Kas tässä", hän lisäsi,
"tässä on käteni, tahdotteko tarttua siihen? Se on ystävän, veljen
käsi."
Don Fernando nousi ja tarttui vilkkaasti niin rehellisesti hänelle
ojennettuun käteen, pudistaen sitä monta kertaa.
"Kiitos!" hän sanoi. "Kiitos ja suokaa anteeksi! Mutta minä olen, kuten
sanotte, villi ja epäilen kaikkea. Olen arvostellut väärin teidän jaloa
luonnettanne."
"Älkäämme enää puhuko siitä asiasta. Kuulkaahan, en tiedä mistä tämä
ajatus on johtunut mieleeni, mutta minä epäilen, että Tiikerikissa on
don Pedro de Lunan leppymätön vihollinen. Hän aikoi, siitä olen
vakuutettu, tehdä teistä aseen johonkin julmaan suunnitelmaan
hacienderon perhettä vastaan."
"Tuo ajatus on johtunut minunkin mieleeni", huomautti metsästäjä.
"Tiikerikissan omituinen käytös sillä aikaa kuin don Pedro ja hänen
tyttärensä olivat hänen luonaan, se ansa, jonka hän heille asetti ja
johon he ilman minua olisivat joutuneet, on herättänyt epäluuloani. Te
olette itse kuullut moitteen, jonka sain viime yönä. Ah, onpa parasta
hänen olla varuillaan."
"Älkäämme hätiköikö!" don Estevan huudahti. "Olkaamme päinvastoin
varovaisia; antakaa Tiikerikissan suunnitelmien, olkoon ne minkälaisia
tahansa ensin selvitä, jotta tietäisimme millä tavalla niitä olisi
vastustettava."
"Niin, olette oikeassa, niin on parempi. Pian hän tulee presidio de
San-Lucariin, silloin minun on helppo valvoa kaikkia hänen liikkeitään
ja asettaa hänen ehdotuksilleen vastamiinoja. Vaikka tuo mies onkin
hyvin tarkka ja erinomaisen viekas, niin vannon kautta Jumalan
näyttäväni hänelle, että minä olen häntä viekkaampi."
"Sitäkin paremmin kuin minä olen teitä turvaamassa ja tulen avuksenne,
jos tarvitaan."
"Ennen kaikkea täytyy suojella doña Hermosaa. Ah, minua onnellisempana
te, don Estevan, voitte alituisesti vartioida häntä vuorokauden joka
hetki."
"Erehdytte, ystäväni, minä aijon muutaman tunnin kuluttua esitellä
hänet teille."
"Teettekö niin todellakin?" hän huudahti iloissaan.
"Kyllä, teen varmaan niin, sitäkin suuremmalla syyllä, koska
johtaaksemme helpommin Tiikerikissan harhaan teidän täytyy olla
tuttavallisissa väleissä haciendassa. Ettekö muista kaikkia hänen
pistopuheitaan ja salaviittauksiaan sen rakkauden johdosta, jota hän
luulee teidän tuntevan hacienderon ihanaa tytärtä kohtaan, jonka
rakkauden hän kehuu aiheuttaneensa teissä, asettamalla tytön teidän
tiellenne tahtomattanne ja aavistamattanne."
"Se on totta. Tuo mies varmaankin hautoo jotakin iljettävää
suunnitelmaa."
"Epäilemättä, mutta Jumalan avulla panemme sen myttyyn. Nyt pari
sanaa."
"Puhukaa, ystäväni, mitä tahdotte tietää?"
"Luuletteko, että tuo rosvo on isänne? Suokaa anteeksi, että teen
teille tämän kysymyksen, jonka merkityksen ymmärtänette."
Don Fernando alkoi miettiä ja hänen otsansa kävi syviin ryppyihin hänen
hartaasti tuumiessaan. Syntyi muutaman minuutin kestävä hiljaisuus. Hän
ajatteli vakavasti, kohottaen viimein päänsä.
"Sen kysymyksen, jonka nyt teette minulle", hän sanoi, "olen monesti
tehnyt itselleni, mutta en ole milloinkaan onnistunut saamaan täyttä
selvyyttä asiasta. Kuitenkin luulen olevani varma siitä, ettei hän ole
isäni, ja kaikki viittaa siihen olettamukseen, etten minä voi olla
hänen poikansa. Hänen käytöksensä minua kohtaan, se julma huolenpito,
millä hän aina on koettanut istuttaa minuun huonoja ajatuksia ja
kehittää minussa vahingollisia vaistoja, joiden oraan luonto on
sydämeeni pannut, osoittavat minulle, että jos välillämme on joitakin
sukulaisuussiteitä, niiden täytyy olla hyvin kaukaisia. Ei ole
kernaasti otaksuttavissa, että isä, olkoonpa hän miten villiintynyt
tahansa, tuntee iloa siitä, että niin ilman muuta tärvelee poikansa;
tämä olisi siinä määrin kauhistavaa ja luonnonvastaista, ettei sitä
voida otaksua. Toisaalta olen aina tuota miestä kohtaan tuntenut
salaista ja voittamatonta vastenmielisyyttä, melkeinpä vihaa. Iän
lisääntyessä tuo vastenmielisyys ei suinkaan ole vähentynyt, vaan
kasvanut. Väliemme rikkoontuminen kävi päivä päivältä yhä uhkaavammaksi
ja tarvittiin vain tekosyy sen ilmi puhkeamiseen. Tuon tekosyyn on
Tiikerikissa itse aavistamattaan aiheuttanut, ja minun on tunnustaminen
teille, että nyt tunnen jonkunlaista sydämellistä iloa ajatellessani,
että vihdoinkin olen vapaa, oma herrani ja irti siitä raskaasta
ikeestä, joka niin kauan on painanut minua."
"Olen täydelleen samaa mieltä, tuo mies ei voi olla isänne. Tulevaisuus
näyttää epäilemättä meidän olevan oikeassa. Meidän molempien
siveellinen vakaumuksemme antaa meille vapauden toimia miten parhaaksi
näemme, vastustaaksemme häntä ja tehdäksemme tyhjäksi hänen
suunnitelmansa."
"Millä tavoin aijotte esitellä minut doña Hermosalle?"