sanoja, joita kukaan ei voinut kuulla, minkä jälkeen hän antoi piipun
hachestonille, joka poistui vahtimaan ulkopuolelle, ettei kukaan
sivullinen voisi saada tietoonsa neuvottelun salaisuuksia.
Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys, kylässä vallitsi mitä täydellisin
hiljaisuus, mikään ei häirinnyt sen rauhaa ja olisi voinut luulla
olevansa sata penikulmaa jokaisesta ihmisasunnosta.
Vihdoin poppamies nousi, pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja
silmäili rauhallisesti kokoontuneita.
"Avatkoot veljeni korvansa", hän sanoi painavasti, "elämän herran henki
on astunut ruumiiseeni, hän sanelee minun rinnastani nousevat sanat.
Apachipuhvelien päälliköt, teidän esi-isienne henki on lakannut
elähdyttämästä teidän sielujanne. Te ette ole enää niitä peloittavia
sotureita, jotka ovat julistaneet valkonaamoille, noille
metsästysalueittemme kurjille ja vihatuille anastajille leppymättömän
sodan, olette nyt enää vain arkoja antilooppeja, jotka pakenevat
gasellin jaloin valkonaamoja, kuullessaan eruhpan, kiväärin, kaukaisen
äänen. Te olette vain vanhoja lörpötteleviä akkoja, joille Yorrit,
espanjalaiset, antavat hameet. Teidän verenne ei enää virtaa kirkkaana
suonissanne ja teidän sydämenne ympärille on kasvanut nahka, peittäen
sen kokonaan. Te, jotka muinoin olitte niin urhoollisia ja peloittavia,
te olette sallineet itsenne tehtävän valkonaamaisten koirain
pelkureiksi orjiksi, koirain, jotka kuljettavat teitä kuin arkoja
kaniineja ja pitävät teidät vapisevina katseensa alaisena. Niin puhuu
elämän herra. Mitä teillä on hänelle vastattavaa, te apachi-soturit?"
Hän vaikeni nähtävästi odottaen, että joku päälliköistä vuorostaan
puhuisi.
Tämän loukkaavan puheen aikana oli suuttumuksen väristys puistattanut
intiaaneja, ja heidän oli vain vaikeasti onnistunut hallita
tunteittensa purkautumista; mutta heti kun poppamies oli lopettanut
puheensa, muuan päällikkö nousi.
"Onko puhveliapachien poppamies tullut hulluksi", hän sanoi jylisevällä
äänellä, "koska hän uskaltaa puhua sillä tavoin miehillensä? Laskekoon
hän ne punaiset sudenhännät, jotka ovat kiinnitetyt kintereihimme, niin
hän saa nähdä, olemmeko mitään vanhoja lörpötteleviä akkoja ja onko
esi-isiemme rohkeus sammunut sydämistämme. Mitä merkitsee se, jos
Tiikerikissa on valkonaama, kunhan hänen sydämensä vain on apachin?
Tiikerikissa on viisas, hän on nähnyt monta talvea, aina ovat hänen
antamansa neuvot olleet hyviä."
Poppamies hymyili halveksivasti.
"Veljeni, Valkea Kotka, puhuu hyvin", hän sanoi, "minun asiani ei ole
vastata hänelle."
Hän löi käsiään yhteen kolmasti. Muuan soturi tuli sisään.
"Tehköön veljeni", poppamies sanoi hänelle, "neuvostolle selvää siitä
toimesta, jonka Tiikerikissa oli viskonut hänelle."
Intiaani astui muutamia askeleita piiriä kohti. Hän kumarsi sitten
syvään päälliköille, jotka kaikki suuntasivat katseensa häneen, ja
alkoi puhua.
"Tiikerikissa", hän sanoi matalalla ja surullisella äänellä, "oli
käskenyt Mustan Kotkan kahdenkymmenen soturin kera asettua väijyksiin
sen tien varrelle, jota niiden valkonaamojen täytyi kulkea, joita
Kivisydän oli opastavinaan kotiin heidän suuriin kivimajoihinsa. Musta
Kotka seurasi hyvin kauan valkonaamoja aavikolla; heidän jälkensä
olivat näkyvät ja selvät, heillä ei ollut mitään aseita, eikä siis
mikään näyttänyt helpommalta kuin heidän tavoittamisensa. Noin tuntia
ennen määrättyä hyökkäyshetkeä Kivisydän saapui yksinään apachisoturien
leiriin. Musta Kotka otti hänet vastaan mitä ystävällisimmin ja
onnitteli häntä siitä, että hän oli hylännyt Yorrit, mutta Kivisydän
vastasi, ettei Tiikerikissa tahtonut hyökättävän valkonaamojen
kimppuun, käyden samalla käsiksi Mustaan Kotkaan ja työntäen veitsen
hänen sydämeensä, samalla kuin Yorrit, jotka kavalasti olivat
lähestyneet leiriä, yllättivät soturit ja surmasivat heidät
eruhpoillaan, joita he olivat saaneet Tiikerikissalta, sillä tämä oli
itse suunnitellut petoksen, päästäkseen päälliköstä, jonka
vaikutusvaltaa hän pelkäsi. Kahdestakymmenestä soturista, jotka olivat
sotaretkeltä mukana, on vain kuusi minun kanssani palannut kylään, muut
on Kivisydän armottomasti murhannut. Olen puhunut."
Tämän masentavan tiedonannon jälkeen syntyi synkkä hiljaisuus, jonka
aiheutti ihmettely ja viha. Se oli tyyntä myrskyn edellä; päälliköt
vaihtoivat vihaisia silmäyksiä.
Punaihoiset ovat ehkä miehiä, joiden tunteet nopeimmin vaihtuvat ja
joita vihansa vallassa voi helpoimmin ohjata. Poppamies tiesi tämän.
Hän oli senvuoksi varma siitä, että pääsisi voitolle sen järkyttävän
vaikutuksen jälkeen, jonka intiaanin kertomus oli aiheuttanut.
"No, mitä veljeni nyt ajattelevat Tiikerikissan neuvoista?" hän sanoi.
"Luuleeko Valkoinen Kotka edelleenkin, että hänellä on apachien sydän?
Kuka kostaa Mustan Kotkan kuoleman?"
Kaikki päälliköt nousivat yht'aikaa, heiluttaen nylkyveitsiään.
"Tiikerikissa on koira ja pelkuri!" he huusivat. "Apachisoturit
kiinnittävät hänen päänahkansa suitsiinsa."
Vain pari kolme päällikköä yritti vastustaa. He tiesivät, että
poppamies oli jo kauan piintyneesti vihannut Tiikerikissaa, he tunsivat
poppamiehen kavalan luonnonlaadun ja epäilivät että kysymyksessä olevan
asian oikea laita oli vääristelty ja muutettu, voidakseen palvella sen
miehen kostonpyyteitä, joka oli vannonut tällä tavoin tuhoavansa
vihollisensa, kun ei uskaltanut avoimesti hyökätä hänen kimppuunsa.
Mutta näiden äänen tukahdutti helposti muiden intiaanien vimmattu
rääkynä. Luopuen siis tällä kertaa hyödyttömästä sanasodasta he
poistuivat piiristä ja asettuivat erilleen etäiseen majan nurkkaan,
päättäen jäädä välinpitämättömiksi katselijoiksi, vaikkeikaan
välinpitämättömiksi niihin päätöksiin nähden, joita neuvosto tekisi.
Intiaanit ovat suuria lapsia, jotka päihtyvät omista sanoistaan ja
jotka, kun intohimo heitä hallitsee, unohtavat kaiken varovaisuuden ja
kaiken kohtuuden.
Mutta vaikka he nykyisissä olosuhteissa kiihkeästi halusivat kostaa
Tiikerikissalle, jota he tällä hetkellä vihasivat yhtä paljon kuin he
ennen olivat häntä rakastaneet ja kunnioittaneet, ja vaikka kaikkein
väkivaltaisimpia keinoja häntä vastaan esitettiin, niin he kuitenkin
ryhtyivät jonkunverran epäillen vanhaa päällikköään vastaan. Syynä
siihen oli varsin yksinkertaisesti se, että nämä alkuperäiset ihmiset
tuntevat vain yhdenlaisen etevämmyyden, eläimellisen voiman, ja
korkeasta ijästään huolimatta Tiikerikissa oli heidän keskensä liiankin
hyvin tunnettu voimastaan ja rohkeudestaan, niin että he jonkunlaisella
kauhulla odottivat aikomansa teon seurauksia.
Poppamies koetti kaikilla käytettävänään olevilla keinoilla saada
heidät vakuutetuksi, ettei mikään ollut helpompaa kuin ottaa
Tiikerikissa haltuunsa hänen palatessaan kylään. Poppamiehen
suunnitelma oli mainio; jos päälliköt olisivat rohjenneet hyväksyä sen,
olisi tulos ollut selvä. Tämä suunnitelma oli seuraava: apachit
teeskentelivät olevansa tietämättömiä Mustan Kotkan kuolemasta;
Tiikerikissan palatessa heimon luo, otettaisiin hänet vastaan
ilonilmauksin, jotta poistettaisiin epäluulot, jos hänellä sattumoisin
sellaisia olisi; sitten odotettaisiin kunnes hän nukkuisi ja
siepattaisiin hänet kiinni, köytettäisiin varmasti ja sidottaisiin
kidutuspaaluun. Kuten näkyy, tämä suunnitelma oli hyvin yksinkertainen,
mutta apachit eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan siitä, siinä määrin
he pelkäsivät vastustajaansa.
Suurimman osan yötä kestäneen neuvottelun jälkeen tehtiin vihdoin
sellainen lopullinen päätös, että heimo purkaisi leirinsä ja
tunkeutuisi erämaahan välittämättä enää entisestä päälliköstään.
Mutta nyt lähtivät eri mieltä olevat päälliköt, jotka tähän asti eivät
olleet ottaneet osaa edelliseen toimintaan, teltin nurkasta, jonne he
olivat vetäytyneet, ja muuan heistä, Tulisilmä nimeltään, puhui
toveriensa puolesta ja huomautti, että ne päälliköt, jotka tahtoivat
poistua, saivat tehdä niin, mutta etteivät he voineet pakottaa muita
noudattamaan tahtoaan; ettei heimolla ollut ketään laillisesti valittua
päällikköä; että kukin sai menetellä niinkuin hyväksi näki, mutta
etteivät he puolestaan aikoneet mustimmalla kiittämättömyydellä palkita
niitä erinomaisia palveluksia, joita Tiikerikissa oli niin monena
vuonna tehnyt heimolle, ja etteivät he lähtisi kylästä ennen hänen
takaisin tuloaan.
Tämä päätös huolestutti kovin poppamiestä, joka turhaan koetti
vastustella sitä; päälliköt eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään
vastaväitteistä, vaan pysyivät lujina tekemässään päätöksessä.
Poppamiehen käskystä, joka jo käyttäytyi kuin hän olisi ollut vastainen
heimon tunnustama päällikkö, hachestoni kutsui auringon noustessa
soturit koolle kylän torille, ja naiset saivat käskyn purkaa majat,
valjastaa ja kuormittaa koirat mahdollisimman pikaista lähtöä varten.
Tämä käsky suoritettiin nopeasti. Paalut temmattiin maasta, puhvelin
nahat käärittiin kokoon, talouskalut pakattiin huolellisesti ja pantiin
rekiin, joita koirat vetivät.
Mutta erimieltä olevat päälliköt eivät puolestaan olleet toimettomia.
Heidän onnistui liittää joukkoonsa useita heimon kuuluisia sotureita,
joka vaikutti, että vain kolme neljättäosaa heimosta valmistautui
muuttamaan, yhden neljännesosan pysyessä edessään tapahtuvien
valmistusten välinpitämättömänä katselijana.
Sillävälin hachestoni antoi poppamiehen viittauksesta lähtömerkin.
Nyt jätti pitkä rivi koirien vetämiä rekiä, lapsiaan kantavien naisten
seuraamana, kylän lukuisan soturijoukon saattamana ja luikerteli pian
suunnattoman käärmeen tavoin ruohoaavikolla.
Veljiensä kadottua erämaan syvyyteen kokoontuivat ne soturit, jotka
olivat pysyneet Tiikerikissalle uskollisina, neuvotteluun, harkitakseen
mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä ennen hänen palaamistaan.
XIII.
YÖLLINEN KOHTAUS.
Sillävälin don Fernando Carril kiiti, hevosensa kaulalle kumartuneena,
eteenpäin pimeässä kuin haamu. Niiden varovaisuuskeinojen johdosta,
joihin hän oli ryhtynyt käärimällä lampaannahkaa hevosensa kavioihin,
hän ratsasti ääneti ja nopeasti kuin hurja ajojahti saksalaisissa
ballaadeissa, ja ajoi tiehensä kauheat hyeenalaumat lähetessään.
Hän lähestyi huomaamatta joen rantaa, jota pitkin hän pian ratsasti
hiljentämättä hevosensa vauhtia, kehoittaen sitä yhä liikkeillään ja
äänellään, samalla tähyillen oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse
päin. Tätä ratsastusta kenttien poikki kesti kolme tuntia, jona aikana
meksikolainen ei suonut puolivillille hevoselleen sekuntiakaan aikaa
hengähtää ja lepuuttaa vapisevia jalkojaan.
Päästyään viimein sille paikalle, missä jotenkin kapea joki vieritteli
mutaisia laineitaan puuvillapensaiden reunustamien rantojen välissä,
meksikolainen pysähtyi, astui selästä keskellä tiheätä metsikköä, ja
tultuaan vakuutetuksi olevansa aivan yksin hän tempasi maasta
kourallisen ruohoa ja kuivasi sillä hevosensa niin huolellisesti ja
innokkaasti, kuin tämän luotettavan ja uskollisen toverin hoidossa
voivat tehdä vain miehet, joiden henki joka hetki voi riippua hevosen
nopeudesta. Sitten hän otti suitset hevosen päästä, jotta tämä sitä
helpommin voisi syödä ympärillään olevaa pitkää ruohoa, minkä jälkeen
hän levitti zarapéen maahan, kävi pitkäkseen sille ja sulki silmänsä.
Noin kahden tunnin aikana ei kukaan häirinnyt erämaan hiljaisuutta, ei
ainoatakaan ääntä kuulunut yössä. Don Fernando makasi liikkumatta,
aivankuin kuollut, pää taaksepäin vasemman käden nojassa ja silmät
kiinni.
Nukkuiko hän? Oliko hän valveilla? Ei kukaan voinut vastata näihin
kysymyksiin.
Äkkiä pöllön kirkaisu kiiti läpi avaruuden. Don Fernando nousi
aivankuin jousen ponnahuttamana, kumartui ja kuunteli silmät taivaaseen
päin suunnattuina.
Yö oli pimeä, tähdet levittivät yhä himmeätä ja salaperäistä valoaan
maan yli; mikään ei osoittanut päivän lähestymistä.
Kello oli tuskin kaksi aamulla, pöllö on ensimmäinen lintu, joka
äänellään tervehtii auringon nousua mutta pöllö ei ilmoita päivän tuloa
kolme tuntia aikaisemmin. Huolimatta kuulemansa äänen täydellisestä
yhtäläisyydestä meksikolainen epäili. Pian kuului toinen ääni, ja sitä
seurasi milt'ei heti kolmas, joka kokonaan haihdutti don Fernandon
epäilyn. Hän nousi ja matki kolmasti kalalokin ääntä.
Sama ääni kuului muutamien minuuttien kuluttu joen vastakkaiselta
rannalta.
Don Fernando pani taas suitset hevosensa päähän; kääriytyi
zarapéehensa, ja tarkastettuaan että aseensa olivat hyvässä kunnossa,
hän hyppäsi satulaan jalustimiin koskematta sekä ratsasti jokeen.
Vähän matkan päässä hänen edessään oli poppelien ja puuvillapensasten
peittämä saari. Tätä saarta kohti hän suuntasi matkansa, joka ei ollut
pitkä, se kesti vain muutamia minuutteja. Pääsy saarelle oli helppo.
Hevonen, täysin levänneenä herransa sille suoman kahden tunnin
pysähdyksen jälkeen, ui voimakkaasti ja kiipesi ylös loivaa rantaa
melkein suoraan vastapäätä lähtöpaikkaa.
Tuskin ratsastaja oli noussut maihin saarelle, kura toinen ratsastaja
tuli pensaikosta ja pysähtyi hänestä noin kahdenkymmenen askeleen
päähän, huutaen kovalla ja hyvin tyytymättömällä äänellä.
"Sinä viivyttelit kauan, ennenkuin vastasit merkinantooni! Minä aijoin
jo ratsastaa tieheni."
"Se olisi ehkä ollut yhtä hyvä", don Fernando vastasi happamesti.
"Vai niin!" toinen sanoi pilkallisella äänellä, "sieltäkö tuuli
puhaltaa?"
"Minua liikuttaa varsin vähän mistä se puhaltaa, jollen seuraa sen
minulle antamaa vaikutinta. Mutta nyt olen täällä. Mitä tahdotte
minusta? Puhukaa ennen kaikkea lyhyesti, sillä minulla on vain hyvin
vähän aikaa käytettävissä."
"Herra varjele! Sangen tärkeät edut kutsuvat siis varmaankin sinua
sinne, mistä tulet, koska sinulla on niin kiire palata."
"Kuulkaahan, Tiikerikissa", meksikolainen vastasi kuivasti ja suoraan,
"jos olette niin itsepintaisesti pyytäneet minua tänne lausuaksenne
minulle vain pistopuheita ja ivasanoja, niin minun on tarpeetonta jäädä
tänne kauemmaksi aikaa. Hyvästi siis!"
Näin sanoen don Fernando teki liikkeen, aivankuin olisi aikonut kääntyä
ja lähteä saarelta.
Tiikerikissa, sillä hänen puhuttelemansa oli juuri tuo omituinen
henkilö, tarttui äkkiä pistooliinsa ja viritti hanan.
"Tuli ja leimaus!" hän sanoi, "jos liikahdat, niin ajan luodin kallosi
läpi!"
"Kylläpä te lörpöttelette!" toinen vastasi ilkkuen; "ja mitä minä
tekisin sillä aikaa? Lakatkaa uhkailemasta, muutoin tapan teidät kuin
koiran."
Yhtä nopealla liikkeellä kuin Tiikerikissakin hän oli virittänyt
pistoolinsa hanan ja suunnannut piipun vastustajaansa kohti.
Tiikerikissa pisti nauraen aseensa vyöhön takaisin.
"Uskaltaisitko sinä tehdä niin?" hän sanoi.
"Ettekö tiedä, että minä uskallan mitä tahansa?" meksikolainen vastasi.
"Olemme hukanneet kylliksi aikaa; jutelkaamme", ukko sanoi hypäten
hevosen selästä.
"Niin, tehkäämme niin. Mitä tahdotte minusta?" don Fernando vastasi,
hypäten hänkin hevosen selästä.
"Miksi olet pettänyt minut, ja miksi olet kääntynyt minua vastaan sen
sijaan, että olisit auttanut minua, kuten velvollisuutesi olisi ollut."
"Minä en ole velvoittanut itseäni mihinkään teidän suhteenne,
päinvastoin olen jyrkästi kieltäytynyt tuosta tehtävästä, jonka te
välttämättä tahdoitte uskoa minulle."
"Etkö olisi voinut jäädä puolueettomaksi ja antaa noiden ihmisten
joutua valtaani?"
"En, kunniani velvoitti minut puolustamaan heitä."
"Kunniasi?" Tiikerikissa sanoi pilkallisesti hymyillen.
Meksikolainen punehtui ja hän rypisti kulmakarvojaan, mutta hän
hillitsi itsensä ja vastasi kylmästi:
"Vieraanvaraisuus on pyhä aavikolla, sen oikeudet eittämättömät;
henkilöt, joiden oppaana olin, olivat itse asettuneet suojelukseeni;
hylätä heidät tai jättää puolustamatta heitä olisi ollut heidän
pettämistään; te olisitte itsekin menetellyt niin."
"Ei maksa ollenkaan vaivaa palata tähän kysymykseen; päättyneestä
asiasta ei keskustella, siihen mukaannutaan. Miksi et palannut
luokseni?"
"Siksi että pidin parempana jäädä San-Lucariin."
"Niin, sivistyselämä viehättää sinua vastustamattomasti, se
kaksinaisosa, jota sinä näyttelet omalla uhallasi ja vastuullasi,
hurmaa sinua, käsitän sen. Don Fernando Carril otetaan avoimin sylin
vastaan Meksikon korkeammissa seurapiireissä. Mutta, usko minua,
lapseni, varo, ettei seikkailunhaluinen henkesi johda sinua johonkin
tyhmyyteen, josta Kivisydämen koko uskaliaisuus ei voisi sinua
pelastaa."
"Minä en ole tullut tänne saamaan neuvoja."
"Se on totta, mutta minun velvollisuuteni on antaa sinulle neuvoja,
joita et ole tullut hakemaan. Vaikka pysynkin erämaassa, en kadota
hetkeksikään sinua näkyvistäni; tunnen kaikki liikkeesi, tiedän kaiken
mikä sinua koskee."
"Mitä tuo vakoilu hyödyttää?" don Fernando huomautti ylpeästi.
"Jotta saisin tietää, voinko yhä edelleenkin luottaa sinuun."
"No, mitä olette nyt saanut tietää minusta?"
"En mitään muuta kuin hyvää; toivoisin vain, että sanoisit minulle
suoraan millä kannalla olemme tänään."
"Teidän vakoojannehan ilmoittavat teille minun pienimmätkin tekoni."
"Niinpä kyllä, nimittäin ne, mitkä koskevat sinua henkilökohtaisesti.
Siten tiedän esimerkiksi, ettet ole vielä uskaltanut esitellä itseäsi
don Pedro de Lunalle", Tiikerikissa sanoi ivallisella äänellä.
"Se on totta, mutta huomenna käyn hänen luonaan."
Tiikerikissa kohautti halveksivasti olkapäitään.
"Puhukaamme vakavista asioista", hän taas sanoi, "millä kannalla
olemme?"
"Olen täsmälleen noudattanut ohjeitanne. Kaksi vuotta sitten
esiinnyttyäni ensi kerran San-Lucarissa, en ole koko tänä aikana lyönyt
laimin mitään tilaisuutta solmia tuttavuuksia, jotka vast'edes tulevat
olemaan teille hyödyllisiä. Vaikka hyvin harvoin näyttäydynkin kylässä
ja viivyn vain vähän aikaa, luulen kuitenkin saavuttaneeni päämäärän,
jota tarkoititte antaessanne minulle ohjeenne. Minua ympäröivä
salaperäinen verho on hyödyttänyt minua enemmän kuin olen uskaltanut
toivoakaan: minä olen voittanut puolelleni suurimman osan varuspaikan
vaqueroja ja leperoja, melkein kaikki oikeita maantierosvoja, mutta
voin luottaa heihin jok'ainoaan, he ovat minulle uskollisia ja nuo
ihmiset tuntevat minut vain nimellä don Fernando Carril."
"Tiesin sen", Tiikerikissa sanoi.
"Vai niin!" meksikolainen vastasi, katsahtaen raivoisasti ukkoon.
"Olenhan sanonut sinulle, etten ole kadottanut sinua näkyvistäni."
"Niin, mitä minun yksityisiin asioihini tulee."
"Lyhyesti, aika on tullut niittää mitä olemme kylväneet noiden rosvojen
joukossa, jotka paremmin kuin punanahat, joihin en uskalla täysin
luottaa, palvelevat meitä maamiehiään vastaan, tuntemalla espanjalaiset
menettelytavat ja osaamalla kätevästi käyttää ampuma-asetta. Nyt sinun
osasi noiden lurjusten kanssa on loppumassa ja minun alkaa; minun
täytyy asettua suoranaiseen yhteyteen heidän kanssaan."
"Kuten haluatte. Kiitän teitä, että vapautatte minut olemasta vastuussa
toimesta, jonka tarkoitusta ette milloinkaan ole pitänyt soveliaana
uskoa minulle. Suurimmalla ilolla saatan teidät tilaisuuteen neuvotella
suoraan niiden heittiöidea kanssa, jotka olen ottanut palvelukseenne."
"Käsitän syyt, jotka vaikuttavat, että haluat saada takaisin vapautesi;
ja minä hyväksyn ne sitäkin mieluummin, kun itse juuri olen ensiksi
herättänyt sinussa toivon tehdä lähempää tuttavuutta don Pedro de Lunan
ihastuttavan tyttären kanssa."
"Ei sanaakaan enää tästä!" don Fernando huudahti kiivaasti. "Vaikka
tähän asti olenkin antanut teidän johdattaa minua ja sokeasti totellut
käskyjänne, niin on nyt tullut hetki, jolloin meidän on selvästi ja
tarkasti määrättävä suhteemme, jotta kaikki väärinkäsitykset vast'edes
olisivat mahdottomia. Yksin tämä asia on minulle ollut kyllin
ratkaiseva noudattaakseni tänä yönä kutsuanne."
Tiikerikissa silmäili nuorta miestä hyvin tutkivasti ja vastasi hetken
kuluttua:
"Puhu sitten, mieletön, joka et näe jalkojesi edessä aukenevaa kuilua,
puhu, minä kuuntelen."
Don Fernando seisoi pää painuksissa ja silmät maahan luotuina muutamia
silmänräpäyksiä, hiljaa nojaten erään poppelin oksaiseen runkoon.
"Tiikerikissa", hän viimein sanoi, "minä en tiedä kuka te olette tai
mistä syystä olette luopunut sivistyneestä elämästä vetäytyäksenne
erämaahan ja omaksuaksenne intiaanien tavat, enkä tahdo sitä
tietääkään. Kukin ihminen on itse vastuunalainen teoistansa ja on
velvollinen tekemään siitä tiliä vain omalletunnolleen. Mitä minuun
itseeni tulee, ette milloinkaan sanallakaan ole minulle ilmoittanut
syntymäseutuani tai perhettä, johon kuulun. Vaikka te olette
kasvattanut minut ja minä, niin pitkälle kuin muistini ulottuu, en voi
muistaa nähneeni ketään muuta miestä luonani kuin teidät, niin epäilen
kuitenkin, että välillämme on mitään sukulaisuutta; jos olisin teidän
poikanne tai vaikkapa vain kaukainen sukulaisenne, niin on minusta
selvää, että minulle antamanne kasvatus olisi ollut aivan toisenlainen
kuin se, jonka teidän nimenomaisen määräyksenne mukaan nyt olen
saanut."
"Mitä tarkoitat, onneton? Mitä nuhteita aijot antaa minulle?" ukko
keskeytti vihaisin elein.
"Älkää keskeyttäkö minua, Tiikerikissa, antakaa minun sanoa ajatukseni
kokonaan", meksikolainen vastasi surullisesti. "Minä en nuhtele teitä
ollenkaan, mutta aina siitä saakka kun te pakotitte minut don Fernando
Carrilin nimellisenä sekaantumaan sivistyksen pyörteisiin, olen vastoin
tahtoani ja luultavasti vastoin teidänkin tahtoanne saanut tietää koko
joukon asioita, silmäni ovat avautuneet; olen käsittänyt kahden sanan
merkityksen, joiden sisällöstä en tähän asti ole tiennyt mitään. Nämä
eivät ole muuttaneet luonnonlaatuani, vaan kyllä sitä valoa, missä
tähän asti olen katsellut asioita ja oloja, sillä jossakin
tarkoituksessa, jota en voi enkä tahdo aavistaa, te olette aina
varhaisimmasta lapsuudestani asti koettanut minussa kehittää kaikkia
pahoja, sydämessäni itäviä intohimoja ja huolellisesti tukahduttaa
kaikki hyvät ominaisuudet, joita minulla, ellei tuota järjestelmää
olisi käytetty, olisi kerran ollut. Sanalla sanoen, minä tunnen nyt
hyvän ja pahan, tiedän, että kaikki teidän tähänastiset harrastuksenne
ovat tarkoittaneet tehdä minusta villipedon. Oletteko onnistuneet? Sen
tulevaisuus näyttää. Niistä tunteista päättäen, jotka kiehuvat
sydämessäni, puhuessani kanssanne, pelkään, ettette ole saavuttaneet
tavoittamaanne tarkoitusta. Joka tapauksessa en enää tahdo olla
orjananne, olen liian kauan ollut aseena kädessänne niiden tehtävien
suorittamiseksi, joiden merkitystä en ole käsittänyt. Itse olette yhä
uudelleen vakuuttanut minulle, ettei mitään perhesiteitä ollut olemassa
yhteiskuntien luonnollisessa tilassa, että ne olivat sivistyksen
keksimiä mielettömiä ennakkoluuloja, ettei kellään ihmisellä ollut
oikeutta pakottaa toista noudattamaan hänen tahtoaan, että voimakas
mies oli se, joka kulki läpi elämänsä vapaana, ilman ystäviä ja
sukulaisia ja tunnustamatta mitään muuta mahtia kuin oman tahtonsa. No
niin, näitä oppeja, joita te niin kauan olette minuun istuttanut, minä
alan tästä päivästä lähtien käytännössä toteuttaa, huolimatta siitä
olenko minä nyt don Fernando Carril, meksikolainen maanviljelijä, tai
Kivisydän, mehiläismetsästäjä. Koroittaen, teidän oman ohjeenne mukaan,
kiittämättömyyden hyveeksi, minä otan vapauteni ja itsenäisyyteni
takaisin teihin nähden enkä tunnusta enää teille oikeutta vaikuttaa
ollenkaan elämääni hyvässä tai pahassa. Minä vaadin tästä lähtien saada
seurata omia mielijohteitani, viskatkoon ne minut mihin olosuhteisiin
tahansa."