päättävällä, hyvin aseistetulla, hyvässä ratsuasussa olevalla miehellä
mitään pelättävää intiaanien taholta?"
"Jos teidän vain olisi tarvis puolustautua intiaaneja ja villipetoja
vastaan, niin olisin pahimmassa tapauksessa samaa mieltä kuin tekin,
señor: päättävä valkoihoinen voi pitää puoliaan kahtakymmentä
punaihoista vastaan. Mutta mitenkä tulette toimeen Tiikerikissan
kanssa?"
"Tiikerikissan? Suokaa anteeksi, caballero, en ymmärrä teitä
hituistakaan."
"Minä selitän teille, señor: Tiikerikissa on valkoihoinen. Tämä mies on
tuntemattomasta syystä mennyt apachien puolelle, tullut heidän
päällikökseen ja ruvennut leppymättömästi vihaamaan omavärisiään
ihmisiä."
"Olen sivumennen kuullut puhuttavan siitä, mitä nyt sanotte, mutta
kaiken kaikkiaan tuo mieshän on ainoa rotuansa intiaanien joukossa.
Niin peloittava kuin hän lieneekin, niin hän ei kai ole haavoittumaton,
luullakseni, ja urhoollisen miehen täytyy kai voida surmata hänet."
"Pahaksi onneksi te erehdytte. Tuo mies ei ole ainoa rotuansa
intiaanien joukossa. Hänellä on mukanansa toisia samanveroisia
rosvoja."
"Niin", doña Manuela huudahti, "muiden muassa hänen poikansa, jonka
väitetään olevan yhtä veren- ja saaliinhimoisen kuin hänkin."
"Äiti kulta, se on vain arveluja. Oikeastaan ei voida väittää mitään
varmaa Kivisydämen suhteen."
"Kuka se on, jonka te nyt mainitsitte?"
"Se on hänen poikansa, kuten väitetään, sillä kukaan ei voi sitä
varmaan sanoa."
"Ja te sanotte tuota miestä Kivisydämeksi?"
"Niin, señor. Itse puolestani tunnen hänestä monta jalomielistä tekoa,
jotka päinvastoin osoittavat, että hänellä on sydän oikealla paikallaan
ja tulinen sielu, joka voi toimittaa suuriakin asioita."
Hetken puna peitti don Fernandon kasvot.
"Palatkaamme Tiikerikissaan", hän sanoi; "mitä minun on pelättävää
tuolta mieheltä?"
"Kaikkea. Väijyen aavikolla, kuten inhoittava korppikotka
kallionkielekkeellä, tämä ryöväri hyökkää väkirikkaimpien karavaanien
kimppuun, ryöstäen ne, ja hän murhaa kylmästi yksinäiset matkustajat,
jotka onnettomuudekseen joutuvat hänen tielleen. Hänen verkkonsa ovat
viritetyt niin julman kätevästi, ettei kukaan pääse hänen käsistään.
Uskokaa minua, caballero, luopukaa tästä matkasta, muuten olette
hukassa."
"Kiitän teitä näistä neuvoista, jotka osoittavat harrastustanne minua
kohtaan. Kuitenkaan en voi niitä noudattaa. Mutta minä huomaan, että
tulee jo myöhä, sallikaa minun vetäytyä syrjään. Huomasin
eteissuojamassa riippumaton, jossa varsin hyvin voin viettää yöni."
"Olen käskenyt panna kuntoon poikani huoneen teitä varten."
"En voi sallia häirittävän ketään minun tähteni, señora. Olen tottunut
matkustamaan. Sitäpaitsi menee yksi yö piankin. Vakuutan, ettette tee
minulle palvelusta koettamalla taivuttaa minua ottamaan don Estevanin
huoneen."
"Tehkää kuten haluatte, caballero; vieras on Jumalan lähettämä, hänen
tulee vallita talossa, jossa hän on koko sen ajan kuin hän kunnioittaa
sitä läsnäolollaan. Suojelkoon Herra teitä levätessänne ja antakoon
teille hyvän unen! Poikani näyttää teille missä on vaja, jonne
hevosenne on viety, jos tahdotte poistua ennenkuin kukaan talossa on
herännyt."
"Vielä kerran kiitos, señora. Toivon voivani esiintuoda kunnioitukseni
teille ennen lähtöäni."
Vaihdettuaan vielä muutamia kohteliaisuuksia emäntänsä kanssa don
Fernando jätti huoneen Estevanin seuraamana.
Hänen lausumansa toivomus maata riippumatossa eteissuojamassa oli hyvin
tavallinen ja aivan tavanmukainen maassa, jossa kauniit ja viileät yöt
säästävät asukkaita päivän painostavalta helteeltä.
Amerikalaisissa ranchoissa on kaikissa kuistikko, jota kannattaa neljä
ja usein kuusi pylvästä, jotka ulkonevat rakennuksesta ja kannattavat
parveketta. Tähän jotenkin avaraan, sisäänkäytävän molemmin puolin
olevien pylväiden muodostamaan huoneeseen, joissa isäntä itse usein
viettää yönsä, pitäen parempana nukkua vapaassa ilmassa kuin siinä
paahtavan kuumassa lämmössä, joka sananmukaisesti muuttaa sisähuoneet
saunoiksi.
Don Estevan vei vieraansa vajaan, selitti hänelle portin
avaamiskoneiston, jonka jälkeen hän, kysyttyään vieraaltaan oliko tällä
vielä muuta toivomusta, lausui hänelle hyvää yötä ja palasi
huoneeseensa, jonka oven hän jätti auki jälkeensä, jotta don Fernando
voisi tulla sisälle, jos tarvis vaati.
Doña Manuela vartoi poikaansa sisällä huoneessa.
Vanha rouva näytti levottomalta.
"No niin", hän kysyi nuorelta mieheltä, heti kun tämä palasi, "mitä
sinä arvelet tuosta miehestä, Estevan?"
"Minäkö, äiti?" tämä vastasi ihmettelevin elein, "mitä tahdotte minun
arvelevan hänestä? Olen nähnyt hänet tänään ensi kerran."
Vanha rouva pudisti kärsimättömästi päätään.
"Sinä olet ratsastanut hänen kanssaan useita tunteja. Tuon pitkän
kahdenkesken olon olisi pitänyt riittää sinulle tutkistelemaan häntä ja
muodostamaan mielipiteesi hänestä."
"Tuo mies, rakas äiti, on sinä lyhyenä aikana, kun olen ollut hänen
seurassaan, näyttänyt niin monia eri puoliaan, että minun on ollut
mahdoton edes vilahdukseltakaan nähdä mitään valon pilkahdusta ohjeeksi
hänen tutkimiseensa, vielä vähemmän muodostaakseni hänestä mitään
mielipidettä. Minä luulen, että hän on voimakasluontoinen mies,
kykenevä sekä hyvään että pahaan, aina sen mukaan kuin hän seuraa
sydämensä kehoitusta tai itsekkäitä laskelmiaan. San-Lucarissa, jossa
hänellä on pieni maatila, kaikki pelkäävät häntä vaistomaisesti, sillä
mikään hänen käytöksessään ei oikeuta näköjään sitä vastenmielisyyttä,
jota hän herättää, ei kukaan tiedä varmaan, kuka hän on, hänen elämänsä
on läpipääsemätön salaisuus."
"Estevan", vanha rouva vastasi, pannen vakavana kätensä poikansa
käsivarrelle ikäänkuin paremmin painostaakseen sanojaan, "salainen
aavistus sanoo minulle, että tuon miehen läsnäolo tällä seudulla
ennustaa suuria onnettomuuksia. Miksi? En voi sitä selittää. Kun hän
tuli sisään, niin hänen kasvonpiirteensä johtivat mieleeni sekavan
muiston tapahtumista monta herran vuotta sitten. Huomasin hänen
kasvoissaan kummastuttavan yhdennäköisyyden erään nyt jo kuolleen
henkilön kanssa." Hän huokasi. "Hänen puhuessaan hänen äänensä soi
kipeästi korvissani, sillä tämä ääni täydensi sen yhdennäköisyyden,
jonka luulin huomanneeni hänen kasvoissaan. Olkoon tämä mies kuka
tahansa, niin olen vakuutettu siitä, että hän on vaaranamme, kenties
onnettomuutenamme. Minä olen vanha, poikani, minulla on kokemusta ja
minun ijässäni ei erehdytä, näetkö. Aavistukset tulevat Jumalalta,
niihin täytyy uskoa. Pidä tarkoin vaaria tämän miehen käytöksestä hänen
täällä ollessaan. Olisin toivonut, ettet olisi tuonut häntä kattomme
alle."
"Mitäpä minä voin tehdä, äiti kulta? Vieraanvaraisuus on hyve, josta ei
kukaan voi kieltäytyä."
"Minä en moiti sinua ollenkaan; sinä olet menetellyt omantuntosi
mukaan."
"Jumala suokoon, että olette erehtynyt, äiti kulta! Mutta mitä
aikomuksia miehellä lieneekin, teemme joka tapauksessa hänen
suunnitelmansa mitättömiksi, jos hän, kuten näytätte pelkäävän,
tahtoisi meille jotakin pahaa."
"Ei, lapseni, minä en oikeastaan pelkää itsemme vuoksi."
"Kenenkä takia sitten, äiti?" poika huudahti vilkkaasti.
"Etkö todellakaan ymmärrä, Estevan?" äiti sanoi surullisesti hymyillen.
"Kautta Jumalan, äiti, kavahtakoon hän! Mutta ei, se on mahdotonta.
Muuten lähden auringon noustessa huomisaamuna varhain haciendaan, ja
pyydän don Pedroa ja hänen tytärtänsä olemaan varuillaan."
"Älä sano heille mitään, Estevan, mutta vartioi heitä kuin uskollinen
ystävä."
"Niin, olette oikeassa, äiti, niin on parempi", nuori mies vastasi,
tullen äkkiä miettiväksi. "Minä ympäröin doña Hermosan salaisella,
mutta niin valppaalla vaarinpidolla, ettei hänen tarvitse pelätä
mitään, sen vannon, kautta Jumalan! Tahtoisin ennemmin tuhannesti
kuolla julmimman kidutuksen alaisena kuin tietää hänen jälleen joutuvan
alttiiksi samanlaisille vaaroille, kuin hän oli muutamia päiviä sitten.
Siunatkaa nyt minua, äiti, ja sallikaa minun poistua."
"Mene, lapseni, ja Jumala olkoon kanssasi", vanha rouva sanoi.
Don Estevan kumarsi kunnioittavasti äidilleen ja poistui, mutta
ennenkuin hän meni levolle, hän teki huolellisen kierroksen talossa
eikä sammuttanut tultaan ennenkuin oli vakuutettu siitä, että kaikki
oli täydessä järjestyksessä.
Sillävälin don Fernando oli, heti kun don Estevan oli jättänyt hänet,
paneutunut riippumattoonsa ja nukkunut melkein samassa. Yö oli tyyni ja
kirkas, tähdet loistivat taivaalla ikäänkuin lukematon joukko
timantteja, ja kuu valoi hopeasäteitään runsaasti seudun yli. Silloin
tällöin sekoittui koirien pitkäveteinen haukunta sakaalien lyhyeen
nalkutukseen, joiden viimemainittujen epämiellyttävät varjot näkyivät
etäällä, sillä ilma oli niin läpikuultava, että saattoi nähdä esineet
hyvin pitkän matkan päästä.
Kaikki nukkuivat tai näyttivät nukkuvan ranchossa.
Äkkiä don Fernando kohotti hitaasti ja varovasti päänsä riippumaton
reunan yli ja silmäili tutkivasti ympärilleen.
Nähtävästi rauhoittuneena talossa vallitsevasta hiljaisuudesta hän
liukui ulos riippumatosta, ja hyvin varovasti, kuunneltuaan ja
tähysteltyään joka taholle, hän otti satulan, jonka oli asettanut
eräälle parvekkeen penkille, ja läksi vajaan.
Avattuaan sen portin äänettömästi, hän vihelsi hiljaa. Tämän merkin
kuultuaan hevonen höristi korviaan, lakkasi syömästä ja juoksi herransa
luo, joka odotti sitä, pitäen vajan porttia raollaan.
Don Fernando tarttui hevosen harjaan, taputti ja hyväili sitä
ystävällisin sanoin, jonka jälkeen hän pani satulan selkään ja suitset
suuhun, niin kätevästi ja nopeasti, kuin matkoihin hyvin tottuneilla
henkilöillä on tapana.
Kun hevonen oli satuloitu, niin don Fernando kietoi huolellisesti sen
kavioiden ympäri lampaan nahkaa, äänen tukahduttamiseksi. Tämän
viimeisen varovaisuustoimenpiteen suoritettuaan hän hyppäsi satulaan,
ja kumartuen jalon eläimen kaulan yli hän sanoi:
"Hyvä, Santiago! Nyt sinun täytyy näyttää mihin kelpaat."
Ikäänkuin hevonen olisi ymmärtänyt hänen sanansa, se läksi huimaavaa
vauhtia jokea kohti.
Syvä hiljaisuus vallitsi edelleen ranchossa, jossa kukaan ei näyttänyt
huomanneen tätä äkkinäistä lähtöä.
XII.
PUNANAHAT.
Palaamme nyt Far-Westiin.
Rio Grande del Norten rannalla, noin kymmenen penikulmaa [Ranskan
penikulma = 4,444 mtr.] El presidio de San-Lucarista, sijaitsi El
pasado de los Venados'in atepelti eli kylä.
Tähän atepeltiin, -- joka oli yksinkertainen tilapäinen leiri, kuten
useimmat intiaanikylät, koska intiaanien kuljeksiva elämäntapa ei salli
mitään kiinteätä asutusta, -- kuului satakunta callia eli majaa,
säännöttömästi ryhmitettyinä toistensa viereen.
Jokaiseen majaan kuuluu kymmenkunta maahan pistettyä, neljän tai viiden
jalan pituista paalua sivuilla ja kuuden tai seitsemän jalan pituista
keskellä, oviaukko itäänpäin, jotta perheenisä voi aamuisin heittää
vettä nousevaa aurinkoa kohti, toimitus, jolla intiaanit rukoilevat
Wacondahia, ettei hän vahingoittaisi heidän perhettään alkavana
päivänä.
Nämä majat olivat peitetyt kokoonommelluilla puhvelinnahoilla, aina
avonaisia keskeltä, jotta savu sisällä olevista tulista pääsi vapaasti
ulos; tulia oli yhtä monta kuin omistajalla oli vaimoja, sillä joka
vaimolla piti olla oma tulensa.
Ne nahat, jotka muodostivat ulkoseinän, olivat huolellisesti
valmistetut ja maalatut eri värisiksi.
Nämä maalaukset kummallisine kuvioineen tekivät kylän kokonaisuudessaan
vilkkaan näköiseksi.
Kunkin majan käytävän edessä olivat soturien keihäät pistettyinä maahan
pystyyn. Nämä kevyet keihäät, jotka olivat tehdyt kuudentoista tai
kahdeksantoista jalan pituisista notkeista ruo'oista ja joiden päässä
oli pitkä uurteinen rautakärki, intiaanien itsensä takoma, olivat
apachien pelättävin ase.
Mitä vilkkain ilo näytti vallitsevan kylässä. Muutamissa majoissa
naiset istuivat värttinöineen ja kehräsivät kotieläintensä villoja.
Toisissa he istuivat alkuperäisten yksinkertaisten kangaspuiden ääressä
ja kutoivat noita hienoudestaan ja erinomaisesta tekotavastaan niin
tunnettuja zarapeita.
Heimon nuoret miehet, kokoontuneina avaralle avoimelle paikalle kylän
keskellä, pelasivat miltiä [tämä sana merkitsee nuolta apachien
kielellä], erästä omituista peliä, josta punaihoiset paljon pitävät.
Pelaajat piirtävät maahan suuren piirin, jonka sisään he asettuvat
kahteen riviin vastakkain. Kummankin rivin taistelijoilla on ilmalla
täytetty pallo, toisella rivillä oikeassa, toisella vasemmassa kädessä,
ja tämän pallon he viskaavat takaapäin vasemman säären alitse ja
ottavat sen kiinni kädellään etupuolella, minkä jälkeen se heitetään
vastustajaa vasten, jota on osattava ruumiiseen uhalla, että muutoin
menettää yhden pisteen. Tästä johtuu, että vastapelaaja tekee tuhansia
hullunkurisia käänteitä, välttääkseen ettei häneen osuttaisi, lyyhistyy
maahan, kohoaa, kumartuu milloin eteenpäin, milloin taaksepäin, hyppää
ylös ja alas samalla kohtaa tai juoksee sivullepäin. Jos pallo menee
piirin ulkopuolelle, niin ensimmäinen pelaaja menettää kaksi pistettä
ja hänen täytyy juosta noutamaan sitä. Jos taas vastustajaan sattuu,
täytyy tämän tarttua palloon ja heittää se takaisin vastustajaa kohti,
johon hänen täytyy osata uhalla, että muutoin menettää yhden pisteen.
Seuraava pelaaja vastapuolella piiriä alkaa uudelleen pallonheiton ja
niin edelleen, kunnes peli on lopussa.
Tästä näkyy, mitä yhtämittaisia naurunpuuskia täytyy aiheutua niistä
eriskummallisista asennoista, joita pelaajat joka hetki ovat pakotetut
tekemään.
Muut vanhemmat intiaanit pelasivat hyvin vakavina eräänlaista
korttipeliä nelikulmaisilla nahanpalasilla, joihin oli kömpelösti
maalattu jonkinlaisia eläinten kuvia.
Eräässä muita suuremmassa ja paremmin maalatussa kylän majassa, jossa
asui sachmeni eli etevin päällikkö, jonka keihäät, alapäästään peitetyt
punaisella nahanpalasella, olivat vallan merkkeinä, istui kolme miestä
kyyryssään sammuvan tulen ääressä keskustellen, kiinnittämättä
huomiotaan ulkopuolelta kuuluvaan meluun.
Nämä kolme miestä olivat Tiikerikissa, Korppikotka ja amantzini eli
heimon poppamies.
Korppikotka oli mestitsi, joka aikoja sitten oli hakenut turvaa apachien
luona ja jonka nämä olivat ottaneet joukkoonsa.
Tämä mies, jonka liikanimi sopi hänelle mainiosti, oli roisto, jonka
kylmäverinen, halpamielinen julmuus kauhistutti intiaanejakin, jotka
eivät kuitenkaan olleet erittäin arkatuntoisia sellaisissa asioissa.
Tiikerikissa oli tehnyt tämän villipedon, joka oli hänelle täysin
uskollinen, kostonsa toimeenpanijaksi ja tahtonsa nöyräksi
välikappaleeksi.
Naimisissa noin vuoden ajan viimeisen vaimonsa kanssa, hän oli samana
aamuna tullut poikalapsen isäksi, joka seikka oli syynä intiaanien
juhlamieleen, ja hän oli tullut saamaan Tiikerikissalta, heimon
ylipäälliköltä, määräyksiä sellaisissa tilaisuuksissa tavanmukaisista
juhlamenoista.
Korppikotka läksi majasta, jonne hän heti sen jälkeen palasi,
vaimojensa ja kaikkien ystäviensä seuraamana, joista muuan piti lasta
käsivarsillaan.
Tiikerikissa asettui Korppikotkan ja poppamiehen väliin joukon
etunenään ja suuntasi kulkunsa Rio Grande del Nortelle.
Tultuaan joen rannalle joukko pysähtyi, jolloin poppamies otti käteensä
vähän vettä, heittäen sen ilmaan ja rukoillen samalla ihmiselämän
herraa, jonka jälkeen hän ryhtyi "suureen lääkitsemiseen", s.o.
vastasyntynyt upotettiin, villaisiin kapaloriepuihinsa käärittynä,
viisi kertaa joen veteen, poppamiehen sanoessa korkealla äänellä:
"Elämän herra, katso hyvin silmin tätä nuorta soturia; poista hänestä
kaikki pahat vaikutukset; suojele häntä, Wacondah!"
Kun tämä osa juhlallisuutta oli toimitettu, niin joukko palasi kylään
ja järjestäytyi piiriin Korppikotkan majan ympärille, jonka edustalla
lihava tamma makasi maassa, kaikki neljä jalkaa sidottuna.
Uusi zarapée levitettiin eläimen vatsalle ja sukulaiset ja ystävät
laskivat siihen lahjansa lapselle: kannuksia, aseita, vaatteita.
Tiikerikissa oli ystävyydestä Korppikotkaan ruvennut äskensyntyneen
kummiksi. Hän asetti lapsen kaikkien noiden erilaisten lahjojen
keskelle, joita zarapée oli täynnä.
Korppikotka tarttui nyt nylkyveitseensä, aukaisi yhdellä ainoalla
leikkauksella eläimen kyljen ja otti pois sydämen, ojentaen sen vielä
lämpöisenä Tiikerikissalle, joka otti sen käteensä ja piirsi sillä
ristin lapsen otsaan, sanoen:
"Nuori soturi apachi-puhvelien heimoa, ole urhoollinen ja viekas; sinun
nimesi olkoon Mixcoatzin, Pilven käärme."
Isä otti nyt poikansa ja päällikkö, kohottaen verisen sydämen päänsä
yli, huusi kovalla äänellä kolmasti; "Eläköön hän! Eläköön hän! Eläköön
hän!" Tämän huudon kaikki läsnäolevat innostuneina toistivat. Poppamies
uskoi nyt vastasyntyneen pahalle hengelle rukoillen tätä tekemään hänet
urhoolliseksi, kaunopuheiseksi, viekkaaksi, ja hän lopetti näiden
toivomustensa luettelemisen seuraavin sanoin, jotka saavuttivat
vastakaikua noiden hurjien miesten sydämissä:
"Älköön hän ennen kaikkea milloinkaan tulko kenenkään orjaksi!"
Tähän loppuivat juhlamenot ja kaikki uskonnolliset toimet olivat
tehdyt. Tamma parka, tuon tuhman taikauskon viaton uhri, paloiteltiin
nyt. Tehtiin valtava tuli ja kaikki sukulaiset ja ystävät ottivat osaa
juhla-ateriaan, jonka tuli jatkua, kunnes uhrattu tamma oli täydelleen
syöty.
Korppikotkan piti juuri asettua syömään kuten vieraatkin, mutta
Tiikerikissan viittauksesta hän seurasi ylipäällikköä hänen majaansa,
jossa he asettuivat tulen ääreen. Poppamies liittyi heihin.
Tiikerikissan viitattua naiset poistuivat, jonka jälkeen hän hetken
mietittyään lausui:
"Veljeni, te olette uskottujani", hän sanoi, "ja teidän edessänne
sydämeni aukenee niinkuin chrimoya, hunajaomena, antaakseen teidän
nähdä sisimmät ajatukseni. Minä olen ollut murheissani jo monta
päivää."
"Isäni on levoton poikansa, Kivisydämen, takia", poppamies sanoi.
"En. Mitä minä välitän siitä mitä hän tällä hetkellä tekee? Hänet
löydän kyllä kun häntä tarvitsen, mutta minulla on salainen tehtävä
annettavana luotettavalle miehelle. Aamusta alkaen olen ollut kahden
vaiheella, uskallanko olla täysin avomielinen teitä kohtaan."
"Puhukoon isäni, hänen poikansa kuuntelevat häntä", poppamies sanoi.
"Enempi epäily olisi pyhien tarkoitusperien saattamista vaaraan. Sinä
saat nousta ratsaille, Korppikotka; minulla ei ole sinulle mitään
sanottavaa, sinä tiedät, minne lähetän sinut."
Korppikotka teki myöntävän liikkeen.
"Saata nuo miehet", Tiikerikissa jatkoi, "avustamaan meitä
yrityksessämme, ja sinä teet minulle äärettömän palveluksen."
"Teen sen. Matkustanko heti?"
"Kyllä, jos voit."
"Hyvä, kymmenen minuutin kuluttua olen kaukana kylästä."
Kumarrettuaan molemmille päälliköille Korppikotka meni ulos. Muutaman
hetken kuluttua kuului ulkoa hevosen nelistystä, joka etääntyi.
Tiikerikissa huokaisi tyytyväisenä.
"Avatkoon veljeni poppamies korvansa", Tiikerikissa lausui; "minä
poistun kylästä, mutta toivon tulevani takaisin vielä tänä yönä.
Kuitenkin voi olla mahdollista, että poissaoloani kestää kaksi tai
kolme auringonkiertoa. Minä jätän veljeni poppamiehen sijaani, hänen on
oltava sotilaiden päällikkönä ja estettävä heitä poistumasta kylästä ja
lähestymästä valkonaamojen rajaa. On tärkeätä etteivät nämä aavista,
että olemme niin lähellä heitä, sillä muutoin yrityksemme epäonnistuu.
Onko veljeni ymmärtänyt minut täysin?"
"Tiikerikissan kieli ei ole halkinainen. Ne sanat, jotka huokuvat hänen
rinnastaan, ovat selviä. Hänen poikansa on täysin ymmärtänyt hänet."
"Hyvä. Silloin voin poistua aivan turvallisena, veljeni vartioitsee
heimoa."
"Isäni käskyjä totellaan. Kuinka kauan hänen poissaolonsa kestääkin, ei
hänellä tule olemaan mitään muistuttamista poikaansa vastaan."
"Ooah! Poikani poistaa näillä sanoillaan sydäntäni peittäneen nahan,
joka teki sen levottomaksi. Kiitos! Suojelkoon häntä elämän herra! Minä
menen."
"Ooah! Isäni on viisas soturi. Wacondah suojelee häntä sillä matkalla,
johon hän aikoo ryhtyä; hän onnistuu."
Molemmat miehet kumarsivat toisilleen vielä kerran, jonka jälkeen
poppamies asettui tulen ääreen ja Tiikerikissa lähti majasta.
Mutta jos vanha päällikkö olisi huomannut sen vihamielistä
roistomaisuutta ilmaisevan ilmeen, joka eron hetkenä kuvastui
poppamiehen kasvoilla, niin hän ei todennäköisesti olisi lähtenyt
kylästä.
Juuri kuin Tiikerikissa kevyesti, jota ei olisi luullut hänen
ikäiseltään mieheltä, hyppäsi satulaan, aurinko katosi apachialueen
korkeitten vuorien taakse ja yö levitti huntunsa aavikon yli.
Kiinnittämättä näköjään huomiotaan pimeän tuloon ukko koukisti
polvensa, löysäsi ohjakset ja poistui täyttä neliä.
Ruumis kyyristyneenä ja pää etukumarassa poppamies kuunteli innokkaasti
päällikön poisrientävän hevosen yhä heikkenevää kavionkapsetta. Kun
kaikki jälleen oli hiljaa, hän nousi vilkkaasti, riemuitsevan hymyn
jonkun sekunnin leikkiessä hänen ohuilla, kalpeilla huulillaan, ja hän
mutisi voitonriemuisella äänellä tuo ainoan sanan: vihdoinkin! johon
epäilemättä sisältyi kaikki ajatukset, mitä hänen sydämensä syvyydessä
liikkui.
Sitten hän nousi seisaalleen, meni ulos majasta, asettui muutamien
askelten päähän siitä, pani kätensä ristiin rinnan yli ja lauloi
matalalla äänellä, surunvoittoisella ja yksitoikkoisella sävelellä
apachien valitusta, joka alkaa seuraavilla säkeillä, mitkä tässä
esitetään näytteeksi noiden raakalaiskansojen kielestä:
El mebin ni tlacaelantey
Tuzapan Pilco payentzin
Anca maguida coaltzin
Ay guinchey ni pello menchey!
[Olen kadottanut tlacaelantey'ni Pilcon maassa, oi, murhaavat kukkulat,
jotka ovat muuttaneet sen varjoksi ja kärpäsiksi.]
Sitä mukaa kuin poppamies jatkoi lauluaan, hänen äänensä tuli
vahvemmaksi ja nopeammaksi. Kohta tuli useimmista intiaaniteltoista
sotureita, jotka huolellisesti kääriytyneinä puhvelitakkeihinsa
hiipivin askelin suuntasivat kulkunsa laulajaa kohti ja astuivat ääneti
majaan.
Laulun loputtua poppamies nousi ja kun hän tähyiltyään ympärilleen oli
tullut vakuutetuksi siitä, ettei ketään enää ollut tulossa häntä kohti
eikä kukaan viivyttelijä enää vastannut hänen merkkiinsä, hän
vuorostaan astui majaan ja yhtyi niihin, jotka hän näin omituisella
tavalla oli kutsunut koolle.
Näitä miehiä oli luvultaan kaksikymmentä. He seisoivat hiljaa ja
liikkumattomina kuin pronssiset kuvapatsaat tulen ympärillä, jonka
liekki, lehahtaen heidän tulonsa aiheuttamasta ilmanvedosta, loi synkän
kajastuksen heidän tummille miettiville kasvoilleen. Poppamies asettui
majan keskelle ja sanoi ääntään koroittaen:
"Asettukoot veljeni neuvottelutulen ääreen!"
Vastaamatta soturit kyyristyivät piiriin tulen ympärille.
Poppamies otti nyt hachestonin eli julkisen kuuluttajan kädestä suuren
piipun, jonka koppa oli punaista savea ja kuusi jalkaa pitkä varsi
aloepuuta, koristettuna sulilla ja kulkusilla. Hän täytti piipun
pestyllä tupakilla, nimeltä morrihé, jota käytetään vain juhlallisissa
tilaisuuksissa, minkä jälkeen hän sytytti sen "lääkekepillä", ja
poltettuaan minuutin tai kaksi, puhaltaen savun nenänsä kautta, ojensi
piipun oikeanpuoliselle naapurilleen; tämä seurasi hänen esimerkkiään,
ja piippu kulki siten toiselta toiselle ympäri seurueen, kunnes se taas
palasi poppamiehelle.