"Miksi en, hyvä herra, sehän on yhtä hyvä peli kuin mikä muu tahansa,
vaikkakin ilman kostoerän mahdollisuutta. Katsokaamme kortteja."
Nyt huomattiin, että noilla arvoisilla caballeroilla, jotka eivät
koskaan pelanneet, oli kummallakin korttipeli taskussa. He levittivät
sen eteensä niin näppärästi, etteivät voineet olla puhkeamatta
raikkaaseen nauruun.
Pelihimo on Meksikossa tullut aivan hulluudeksi. Siinä valmiudessa,
jolla don Torribio suostui vihollisensa ehdottamaan peliin, ei siis
ollut mitään kummeksittavaa niille, jotka tuntevat tuon omituisen
Meksikon kansan, niin äärimmäisyyksiin menevän kaikessa ja jota
aavistamaton ja tavaton aina vastustamattomasti viehättää.
"Silmänräpäys, señorit", sanoi don Estevan, joka tähän asti oli
äänetönnä kuunnellut, ottamatta osaa keskusteluun. "Kenties on vielä
toinenkin keino olemassa."
"Mikä sitten?" molemmat toiset huudahtivat yht'aikaa, kääntyen
vilkkaasti hänen puoleensa.
"Onko vihanne niin suuri, ettei sitä voida tyydyttää muuten kuin toisen
kuolemalla?"
"On!" don Torribio vastasi kolkosti.
Don Fernando vastasi vain nyökkäämällä.
"No", don Estevan jatkoi, "miksette sitten taistele mieluummin
toistenne kanssa, kuin antaudutte sokean sattuman haltuun?"
Molemmat miehet tekivät halveksivan liikkeen.
"Oh", don Torribio sanoi, "taistella kuin kurjat leperot, antautua
vaaraan saada kasvonsa rumennetuiksi tai tehdä toisensa raajarikoiksi,
joka olisi pahempi kuin kuolema! Minä puolestani en koskaan suostu
siihen."
"En minäkään, on parempi, että sattuma saa ratkaista."
"Kuten haluatte sitten, caballerot", don Estevan sanoi, "Tehkää
niinkuin hyväksi näette."
"Mutta", don Torribio huomautti, "kuka hoitaa kortteja?"
"Niin, hitto vieköön, sehän on totta", don Fernando vastasi, "sitä en
ole tullut ajatelleeksi."
"Minä, jos niin tahdotte", Estevan sanoi, "varsinkin kun minä,
lukuunottamatta ystävyyttäni teitä kohtaan, señorit, olen täysin
puolueeton asiassa."
"Aivan oikein! Mutta välttääksemme kaikkea riitaa, saatte ottaa
umpimähkään sen korttipakan, jota aijotte käyttää."
"Olkoon menneeksi! Pankaa kaikki kolme korttipakkaa hatun alle, niin
otan sen, mikä ensiksi käteeni sattuu."
"Se on hyvä. Mikä vahinko ettette tullut ajatelleeksi tätä peliä ennen,
don Fernando."
"Niin, minkä sille mahtaa, hyvä herra? Se ei ole juolahtanut mieleeni."
Don Estevan nousi ja meni ulos luolasta antaakseen molemmille
vastustajille tilaisuuden järjestää kortit hatun alle. Hänet kutsuttiin
heti takaisin.
"Niinmuodoin", hän sanoi, "olette lujasti päättäneet pelata tämän
pelin?"
"Niin", he vastasivat.
"Te vannotte kaiken pyhän nimessä maailmassa, että kumpaa tahansa onni
suosiikin, alistutte kohtalon määräykseen koko ankaruudessaan?"
"Me vannomme sen, don Estevan, kunniasanallamme!"
"Hyvä on, señorit", don Estevan jatkoi, pistäen kätensä hatun alle ja
vetäen esiin korttipakan. "Ja uskokaa nyt sielunne Jumalan haltuun,
sillä muutaman minuutin kuluttua toisen teistä on astuttava hänen
kasvojensa eteen."
Molemmat miehet tekivät hartaasti ristinmerkin ja kiinnittivät
katseensa levottomasti kohtalokkaihin kortteihin.
Don Estevan sekoitti kortit erittäin huolellisesti, jonka jälkeen hän
antoi kummankin vastustajan nostaa toisen toisensa jälkeen.
"Ottakaa vaarin nyt, señorit!" hän sanoi, "nyt minä aloitan."
Huolettomina kyynärpäähänsä nojaten nämä polttivat savukettaan,
teeskennellen erittäin hyvin välinpitämättömyyttä, samalla kuin heidän
säkenöivät silmäinsä kuitenkin ilmaisivat toista.
Sillävälin kortit yhä putoilivat toinen toisensa jälkeen zarapéen
päälle, ja don Estevanilla ei enää ollut kuin viisitoista korttia
jäljellä kädessään. Hän keskeytti.
"Caballerot", hän sanoi, "viimeisen kerran kehoitan teitä miettimään."
"Jatkakaa, jatkakaa!" don Torribio vastasi kiihkeästi, "ensi kortti on
minun."
"Tuossa se sitten on!" don Estevan vastasi, lyöden kortin auki.
"Oh!" don Fernando huudahti, heittäen pois savukkeensa, "hertta ässä,
sehän oli omituista, don Torribio, lempo soikoon! Te ette sentään voi
syyttää ketään, olette itse oman kuolemanne aiheuttaja."
Don Torribio teki hurjan liikkeen, mutta hillitsi heti itsensä ja
huomautti yhtä erinomaisen kohteliaasti, kun tähänkin asti oli
keskusteltu:
"Niin, todellakin, täytyy myöntää, don Fernando, ettei minulla ole
ollenkaan onnea teidän kanssanne."
"Minä olen epätoivoissani sen johdosta, paras don Torribio."
"Yhdentekevää, peli oli jumalallinen; en milloinkaan elämässäni ole
tuntenut niin ankaraa jännitystä."
"En minäkään. Onnettomuudeksi ei tätä peliä voi uudistaa."
"Olette oikeassa. Minun täytyy suorittaa velkani."
Don Fernando kumarsi vastaamatta.
"Olkaa rauhassa, hyvä herra, minä en anna teidän odottaa kauempaa kuin
on aivan välttämätöntä. Jos olisin aavistanut tämän, niin olisin
ottanut pistoolit mukaani."
"Minulla on pistoolit, ja ne ovat kokonaan teidän käytettävänänne."
"No, olkaa sitten niin hyvä ja lainatkaa minulle yksi."
Don Fernando nousi, otti pistoolin vyöstään ja ojensi sen don
Torribiolle.
"Se on panoksessa ja siinä on nallikin", hän sanoi, "liipaisin on
jäykänlainen."
"Kuinka arvokas mies te olettekin, don Fernando! Te aavistatte kaiken,
pieninkään seikka ei jää teiltä huomaamatta."
"Tottumusta, don Torribio, ei mitään muuta."
Don Torribio otti pistoolin ja viritti hanan.
"Señorit", hän sanoi, "pyydän ettette jättäisi ruumistani villipetojen
saaliiksi, minulle olisi vastenmielistä joutua kuolemani jälkeen
syötäväksi."
"Rauhoittukaa, hyvä herra, me viemme teidät kotiinne omalla
hevosellanne, me olisimme epätoivoissamme, jos jonkun caballeron ruumis
tulisi niin peräti häväistyksi."
"Niin, siinä kaikki mitä teiltä tahdoin pyytää. Ottakaa nyt vastaan
kiitokseni ja jääkää hyvästi!"
Luotuaan sitten viime silmäyksen ympärilleen hän painoi kylmästi
pistoolin suun oikeaa ohimoaan vasten. Don Fernando tarttui äkkiä hänen
käsivarteensa.
"Olen tullut ajatelleeksi muuatta seikkaa", hän sanoi.
"Tosiaankin viime hetkessä", don Torribio sanoi yhä yhtä
kylmäverisesti, "muutaman sekunnin kuluttua olisi ollut myöhäistä.
Mutta mikä asia se on? Onko se mielenkiintoista?"
"Saatte itse päättää, se on seuraavanlainen: te olette rehellisesti
menettänyt henkenne minulle, eikö niin?"
"Kaikkein rehellisimmällä tavalla, don Fernando?"
"Se kuuluu siis minulle. Te olette kuollut ja minulla on oikeus
menetellä kanssanne miten haluan."
"En kiellä sitä. Kuten näette olen minä myös valmis maksamaan velkani,
kuten caballeron tulee."
"Sen myönnän oikeudenmukaisesti, hyvä herra. Jos minä siis sallin
teidän elää nyt, sitoudutteko tappamaan itsenne ensi tilassa kun käsken
ja käyttämään tätä henkeänne jonka annan teidän pitää, vaikka olisin
oikeutettu silmänräpäyksessä sen ottamaan, ainoastaan minun hyväkseni
ja minun määräykseni mukaan? Ajatelkaa tarkoin ennenkuin vastaatte!"
"Te siis ehdotatte minulle jonkunlaista sopimusta", don Torribio sanoi.
"Niin, te käytitte oikeaa sanaa; se on oikeastaan sopimus."
"Hm!" don Torribio lausui jälleen, "tämä on vakava asia. Mitä te
tekisitte minun sijassani, don Estevan?"
"Minä", nuori mies vastasi, "minä suostuisin empimättä. Elämä on kaiken
kaikkiaan ihana asia, ja minä pidän parhaana nauttia siitä niin kauan
kuin mahdollista."
"On totta mitä sanotte, mutta ajatelkaa, että minusta tulee don
Fernandon orja, koska en voi käyttää elämääni muuten kuin hänen
palveluksessaan ja olen pakotettu tappamaan itseni hänen ensi
viittauksestaan."
"Se on totta, mutta don Fernando on caballero, joka ei vaadi tätä uhria
teiltä muuten kuin itsepuolustuksekseen."
"Menen vieläkin pitemmälle", don Fernando sanoi nyt. "Minä rajoitan
sopimusaikamme kymmeneksi vuodeksi; ellei don Torribio sitä ennen ole
kuollut, niin hän saa jälleen takaisin kaikki oikeutensa ja voi elää
mielensä mukaan."
"No, siinäpä ehdotus, joka liikuttaa sydäntäni! Te olette todellakin
caballero, hyvä herra, ja minä otan vastaan hengen, jonka niin
kohteliaasti minulle tarjoatte. Tuhannet kiitokset", hän sanoi, laskien
pistoolin hanan alas, "tätä asetta en nykyään tarvitse."
"Mutta, paras don Torribio, kun kukaan ei voi aavistaa tulevaisuutta,
niin toivoakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan, että annatte tämän
sitoumuksen kirjallisesti, vai kuinka?"
"Ei suinkaan, mutta mistä saamme paperia?"
"Luulen, että minulla matkalaukussani on tarpeelliset
kirjoitusvehkeet."
"Olen jo sanonut, että te olette kallisarvoinen mies, jolta ei mikään
jää huomaamatta, hyvä herra."
Vastaamatta don Fernando meni etsimään matkalaukkujansa, eräänlaisia
kaksoispusseja, jotka sijoitetaan satulan taakse ja joissa säilytetään
matkatavaroita ja joita Meksikossa sekä koko espanjalaisessa Amerikassa
käytetään kapsäkkeinä.
Don Fernando nouti paperin, kynän ja mustetta ja asetti kaikki don
Torribion eteen.
"Kirjoittakaa nyt", hän sanoi, "mitä minä sanelen."
"Sanelkaa vain, hyvä herra, minä kirjoitan", tämä vastasi hymyillen.
"Minä allekirjoittanut", don Fernando lausui edelleen, "don Torribio
Quiroga y Carvajal y Flores del Cerro tunnustan täysin rehellisellä
tavalla hävinneeni henkeni don Fernando Carril'ille, tämän herran
kanssa pelaamassani pelissä. Tunnustan, että henkeni tästä lähtien
kuuluu don Fernando Carril'ille, joka saa sen kanssa menetellä mielensä
mukaan, minun olematta oikeutettu missään tapauksessa väittämään
vastaan tai tottelemasta hänen minulle antamiaan käskyjä, joko
surmaamaan itseni hänen nähtensä tai vaarallisessa yrityksessä panemaan
alttiiksi henkeni, jonka olen hävinnyt ja jonka tunnustan edelleen
omistavani ainoastaan hänen tahdostaan; tunnustan sitäpaitsi että
kaikki vihan tunne sanottua Fernando Carril'ia kohtaan on sydämestäni
sammunut ja etten milloinkaan yritä tehdä hänelle mitään vahinkoa, en
välittömästi enkä välillisesti. Tähän velvollisuuteen sitoudun
kymmeneksi vuodeksi allamainitusta päivästä lukien, ollen nimenomaan
minun puoleltani määrätty, että minä kymmenen vuoden kuluttua taas
pääsen nauttimaan täysiä oikeuksiani ja itse määräämään hengestäni, don
Fernando Carril'in olematta millään tavoin oikeutettu siitä tiliä
vaatimaan. Minun kirjoittamani ja allekirjoittamani maaliskuun 17
päivänä 18.. ja alemmaksi: todistanut señor don Estevan Diaz y
Morelos.... Nyt", lisäsi don Fernando, "kirjoittakaa nyt alle nimenne
ja antakaa don Estevanin myös merkitä nimensä sekä jättäkää paperi
minulle."
Don Torribio liitti hyvin auliisti allekirjoituksensa, teki pitkän
kiekuran nimensä perään ja ojensi kynän don Estevanille, joka merkitsi
nimensä tekemättä pienintäkään huomautusta tämän omituisen sitoumuksen
johdosta.
Tämän jälkeen don Torribio ripotti vähän hiekkaa paperille saadakseen
musteen kuivumaan, jonka tehtyään hän taittoi paperin huolellisesti
neljään laskokseen ja ojensi sen don Fernandolle, joka huolellisesti
luettuaan pisti sen povitaskuunsa.
"Kas niin, nyt se on tehty", don Torribio sanoi. "Ja nyt, hyvä herra,
ellei teillä ole muuta käskettävää, niin haluaisin vetäytyä pois."
"Minua säälittäisi pidättää teitä kauemmin, caballero. Menkää minne
liiketoimenne teitä kutsuu, ja onnea matkalle."
"Kiitos siitä toivomuksesta, mutta minä pelkään ettei se toteudu. Jo
jonkun aikaa on minua vainonnut yleensä huono onni."
Vielä kerran tervehdittyään molempia miehiä hän asetti suitset
hevosensa päähän, hyppäsi satulaan ja nelisti tiehensä.
"Aijotteko todellakin vaatia tämän sopimuksen täyttämistä?" don Estevan
kysyi jouduttuaan kahdenkesken don Fernandon kanssa.
"Epäilemättä", tämä vastasi; "te unohdatte, että tuo mies on
veriviholliseni. Mutta minun täytyy jättää teidät, don Estevan. Minun
täytyy tänään olla las Norias de San-Antonion luona, ja alkaa jo tulla
myöhäinen."
"Aijotteko don Pedro de Lunas'in haciendaan?"
"En aivan haciendaan, vaan sen läheisyyteen."
"Sitten teemme seuraa toisillemme, sillä minäkin menen sinnepäin."
"Te?" don Fernando sanoi kysyvin katsein.
"Olen haciendan majordomo", Estevan Diaz vastasi koruttomasti.
Molemmat miehet läksivät luolasta ja nousivat hevostensa selkään.
Don Fernando Carril ratsasti varsin mietteissään seuralaisensa
rinnalla, jolle hän vastaili vain lyhyin sanoin.
XI.
RANCHO.
Tie, joka molempien matkustavien oli ratsastettava yhdessä, oli
jotenkin pitkä. Don Estevanilla ei olisi ollut mitään vastaan
lyhentääkseen sitä puhelemalla don Fernandon kanssa, etenkin kun tapa,
jolla hän oli tehnyt hänen tuttavuuttaan ja muoto, jossa hän esiintyi,
oli suuressa määrässä kiihoittanut nuoren miehen uteliaisuutta.
Onnettomuudeksi don Fernando Carril ei ollenkaan näyttänyt olevan
halukas ylläpitämään keskustelua, ja kaikista ponnistuksista huolimatta
majordomo huomasi olevansa pakotettu noudattamaan seuralaisensa
mielialaa ja olemaan yhtä ääneti kuin hänkin.
He olivat jo aikoja sitten jättäneet kylän taakseen ja ratsastivat
verkkaa nelistystä Rio Vermejon epätasaisia rantoja pitkin, kun he
aivan lähellä takanaan kuulivat kovasti nelistävän hevosen. Sanomme,
että he kuulivat sen, sillä kohta heidän lähdettyään luolasta aurinko,
joka jo oli hyvin alhaalla, nyt oli kokonaan kadonnut näköpiirin taakse
ja synkkä pimeys oli melkein suorastaan seurannut kirkasta päivänvaloa.
Meksikossa, jossa ei ole mitään poliisia, tai on vain nimeksi, on
jokainen pakotettu itse suojelemaan itseään. Kaksi miestä, jotka
kohtaavat toisensa yöllä, eivät siis lähesty toisiaan ilman suurinta
varovaisuutta ja vasta sitten kun ovat tulleet vakuutetuiksi ettei
heillä ole mitään pelättävää.
"Ratsasta tieltä pois!" don Fernando huusi lähestyvälle henkilölle, kun
luuli hänen tulleen kuulomatkan päähän.
"Miksikä niin? Tiedätte kai, ettei teidän tarvitse pelätä mitään minun
puoleltani", vastattiin samalla kuin hevosen nelistys lakkasi
kuulumasta, joka osoitti että ratsastaja oli pysähtynyt.
"Tuo ääni on tuttu", meksikolainen sanoi.
"Mies myöskin, señor don Fernando, sillä ei ole kauan siitä kun
tapasitte hänet: minä olen el Zapote."
"Ah niin", don Fernando sanoi nauraen, "sinäkö siinä olet, Tonillo?
Tule tänne, poikaseni."
Toinen ratsasti heti paikalle.
"Mitä hittoa sinä kuljeskelet tähän aikaan yöstä?"
"Minä tulen eräästä kohtauksesta ja olen matkalla kylään."
"Pelkään että tuossa kohtauksessa piilee jokin säädyttömyys."
"Teette minulle vääryyttä, don Fernando, minä olen rehellinen mies."
"En epäile sitä. Muuten ei minua koske ollenkaan mitä sinä hommaat enkä
niinmuodoin tahdo sekaantua siihen. Hyvästi siis, Tonillo!"
"Silmänräpäys, jos saan pyytää? Koska olen ollut kyllin onnellinen
tavatessani teidät, niin lahjoittakaa minulle muutamia minuutteja,
etenkin kun juuri etsin teitä."
"Sinä! Tapahtuuko se vielä kerran samanlaisen asian takia kuin
äskettäinkin? Luulin sinun luopuneen sellaisesta keinottelusta, jossa,
mikäli se minua koskee, sinulla on ollut vain keskinkertainen
menestys."
"Kas tässä pari sanaa siitä, mitenkä asian laita on, don Fernando: sen
jälkeen mitä äskettäin tapahtui olen alkanut ajatella, että minun on
kiittäminen teitä hengestäni ja etten niinmuodoin ole vapaa
toimenpiteissäni teihin nähden. Mutta kuten tiedätte, señor, olen
caballero ja rehellisenä miehenä minun täytyy pitää sanani, niin
senvuoksi päätin etsiä sen miehen, joka oli ostanut minut tappamaan
teidät, ja jättää hänelle rahat, jotka hän oli maksanut minulle. Oli
vaikea luopua niin suuresta summasta, mutta minä en epäröinyt enää. On
aivan totta, kuten sanotaan, että hyvä työ aina palkitaan."
"Niin, se sinun pitäisi tietää paremmin kuin kenenkään muun", don
Fernando sanoi nauraen.
"Te nauratte? No niin, päättäkää. Etsin siis käsiini kysymyksessä
olevan henkilön, jonka nimeä on tarpeeton mainita..."
"Niin, etenkin kun tiedän sen."
"Ah, sitä parempi sitten! Tänä aamuna ilmoitti muuan ystäväni
caballero, että tuo henkilö tahtoi puhua kanssani, hänkin. No, sehän
sopi mainiosti! Mutta kuvitelkaa hämmästystäni, kun juuri silloin kun
valmistauduin jättämään hänelle summan takaisin, tuo henkilö sanoi
minulle, että koska rauha nyt oli solmittu teidän välillänne ja että te
olitte hänen paras ystävänsä, niin voin pitää nuo sata piasteria
pienenä korvauksena siitä vaivasta, jonka hän oli minulle tuottanut."
"Senkö henkilön kanssa sinulla oli kohtaus tänä iltana?"
"Niin, jätin hänet juuri äsken."
"Hyvä, jatka ystävä."
"Siis, caballero, kun tämä juttu nyt on päättynyt kunniakseni, niin
olen esteetön seuraamaan taipumuksiani sekä kokonaan palveluksessanne
jos tahdotte käyttää minua."
"Minä en kieltäydy. Tulen luultavasti tarvitsemaan sinua muutaman
päivän kuluttua."
"Teidän ei tarvitse katua että käytätte minua, señor; te tapaatte minut
aina varmasti erään..."
"Älä ole levoton sen takia", don Fernando keskeytti vilkkaasti. "Kun
hetki on tullut löydän sinut kyllä."
"Kuten haluatte, señor. Sallikaa minun nyt sanoa hyvästi sekä teille
että tälle kunnioitettavalle caballerolle, ystävällenne."
"Näkemiin, Zapote, onnea matkalle!"
Lepero jatkoi iloisena matkaansa.
"Señor", don Estevan sanoi nyt, "muutaman minuutin kuluttua olemme
perillä ranchossa, jossa asun äitini kanssa. Olisin onnellinen
voidessani tarjota teille vieraanvaraisuutta yöksi."
"Kiitän teitä tästä kohteliaisuudesta ja suostun siihen ilolla. Onko
tämä rancho kaukana las Norias'ista?"
"Vain vähän matkaa. Jos olisi valoisa, niin voisitte täältä nähdä
haciendan korkeat muurit. Sallikaa minun näyttää teille tietä
asuntooni."
Ratsastajat kääntyivät nyt vasemmalle ja poikkesivat leveälle aloen
reunustamalle polulle. Pian he huomasivat muutamien koirien
haukunnasta, joka kuului jotenkin läheltä, ja parista kolmesta tulesta,
jotka loistivat pimeässä, että he kohta olivat pitkän matkansa päässä.
Noin kymmenen minuuttia ratsastettuaan he saapuivat pienehkön, mutta
kodikkaan näköisen rakennuksen eteen, jonka portaikon edessä useita
henkilöitä soihdut kädessä näytti odottavan heidän tuloaan.
He pysähtyivät portaikon eteen, hyppäsivät hevosen selästä ja
annettuaan hevosensa erään peonin haltuun, joka vei ne pois, he
astuivat sisään, don Estevan vieraansa edellä toimiakseen isäntänä
talossaan.
He tulivat nyt avarahkoon saliin, jonka kalustona oli muutamia suuria
nojatuoleja, equipaleja ja vahva pöytä, joka oli katettu useammalle
henkilölle. Salin valkaistuilla seinillä riippui kuusi tai kahdeksan
kauhean huonoa värikuvaa, esittäen vuodenaikoja, viittä maanosaa j.n.e.
Ijäkkään puoleinen nainen, puettuna jotenkin huolellisesti, piirteet,
vaikkakin vuosien runtelemat, vielä osoittaen suuren kauneuden jälkiä,
seisoi keskellä huonetta.
"Äitini", don Estevan sanoi, kumartaen kunnioittavasti hänelle, "salli
minun esitellä don Fernando Carril'in, kunnioitettavan caballeron, joka
on luvannut jäädä tänne yöksi."
"Hän on tervetullut", doña Manuela vastasi miellyttävästi hymyillen,
"koko tämä talo ja kaikki mitä siihen kuuluu on hänen käytettävänään."
Don Fernando kumarsi syvään nuoren miehen äidille ja vastasi:
"Señora, kiitän teitä äärettömästi tästä ystävällisestä vastaanotosta."
Doña Manuela hätkähti nähdessään vieraan, ja hänen onnistui vain
vaivoin pidättäytyä osoittamasta hämmästystään. Vieraan ääni oli myös
koskenut häneen kovasti, ja hän loi häneen tutkivan katseen, mutta
hetken kuluttua hän pudisti päätään, ikäänkuin olisi huomannut
erehtyneensä, ja virkkoi sitten:
"Olkaa hyvä ja istukaa", hän sanoi, osoittaen hänelle paikan pöydän
ääressä mitä sydämellisimmällä eleellä, "aivan heti tarjotaan
virvokkeita, joiden kehnouden pitkä ratsastus ja kiihoittunut ruokakalu
tekee vähemmän huomattavaksi."
Doña Manuela istuutui pöytään, don Estevanin asettuessa hänen
vasemmalle ja don Fernandon hänen oikealle puolelleen. Kolme tai neljä
peonia astui nyt sisään ja asettui emännän viittauksesta vastakkaiseen
päähän.
Ateria oli todellakin vaatimaton; siihen kuului punaisia papuja
ryytipippurin kera, kuivattua suolalihaa, kananlihaa riisin kera ja
maissi-munakakkua sekä lasi pulquea ja mezcalia.
Molemmat nuoret miehet kunnioittivat edessään olevia ruokia ja söivät
kuin nuorukaiset, jotka pysähtymättä ovat ratsastaneet pitkän matkan,
voivat tehdä.
Doña Manuela näki ilokseen, että ruoat, joilla hän lakkaamatta täytti
heidän lautasensa, katosivat, ja hän kehoitti heitä kaikin tavoin
tyydyttämään ruokahaluaan.
Aterian jälkeen mentiin sisempään, vähän mukavammin kalustettuun
huoneeseen, jota käytettiin talon asukkaitten salonkina. Keskustelu,
joka hyvin luonnollisesti oli jotenkin kankeaa päivällisen kestäessä,
vilkastui vähitellen ja saavutti pian, doña Manuelan ponnistusten
kautta, sellaisen tuttavallisuuden sävyn, joka hylkää kaiken pahan ja
tekee kaksinverroin viehättäväksi tuttavallisen puhelun.
Don Fernando näytti salaisella ilolla antautuvan tähän jaksottaiseen
keskusteluun, joka hyppäsi alituisesti aiheesta toiseen, hän kuunteli
kohteliaasti doña Manuelan pitkiä kertomuksia ja vastasi nähtävän
iloisena niihin kysymyksiin, joita tämä toisinaan hänelle teki.
"Oletteko rannikkolainen vai sisämaan asukas, caballero?" tuo hyvä
nainen kysyi äkkiä vieraaltaan.
"Tosiaankin, señora", tämä vastasi hymyillen, "minun täytyy suoraan
tunnustaa, että joutuisin hyvin ymmälle, jos minun pitäisi vastata."
"Miksi niin, señor?"
"Siitä yksinkertaisesta syystä, etten ollenkaan tiedä missä olen
syntynyt."
"Olette kai joka tapauksessa meksikolainen?"
"Kaikki antaa minulle aihetta uskomaan niin, señora; kuitenkaan ei voi
sitä vannoa."
"No, sepä omituista! Perheenne ei siis asu tässä maassa?"
Varjo peitti don Fernandon otsan.
"Ei, señora", hän vastasi jotenkin kuivasti.
Talon emäntä huomasi koskettaneensa arkaan kohtaan, ja hän kiiruhti
vaihtamaan puheenaihetta.
"Te tunnette kaiketi don Pedro de Lunas'in?"
"Hyvin vähän, señora, sattuma on vienyt meidät kerran yhteen, vaikka
tosin omituisissa olosuhteissa, niin että hän kai säilyttää sen
muistissaan, mutta on mahdollista, etten minä koskaan tule käymään
haciendassa."
"Siinä teette väärin, caballero. Don Pedro on cristiano viejo
['vanha kristitty', nimitys, jota käytetään erottamaan uudet
tulokkaat vanhoista valloittajista, joiden veri aina on pysynyt
sekoittamattomana], joka ymmärtää osoittaa vieraanvaraisuutta vanhaan
tapaan; hän on onnellinen voidessaan tehdä niin."
"Onnettomuudeksi tärkeät seikat vaativat ehdottomasti läsnäoloani
jotenkin kaukana täältä, ja pelkään, ettei minulla ole aikaa jäädä
haciendaan."
"Anteeksi, señor", don Estevan puuttui nyt puheeseen, "ettehän vain
aijo lähteä aavikolle?"
"Miksi kysytte minulta sitä?"
"Koska me täällä olemme äärimmäisellä intiaanirajalla, ja että siis,
ellette käänny takaisin, on olemassa vain erämaa, jonne voitte suunnata
kulkunne."
"Oikeastaan aijonkin erämaahan."
Don Estevan teki ihmettelevän eleen.
"Suokaa anteeksi, että olen itsepintainen", hän sanoi, "mutta te ette
luultavasti tunne erämaata, johon aijotte tunkeutua?"
"Anteeksi, señor, minä tunnen sen päinvastoin erittäin hyvin."
"Ja kuitenkin rohkenette tunkeutua sinne aivan yksin?"
"Luulen osoittaneeni teille tänään, señor", don Fernando vastasi,
monimielisesti hymyillen, "että minä rohkenen paljon."
"Niin, niin, tiedän, että te ulotutatte rohkeuden aina suurimpaan
hurjapäisyyteen asti, mutta se, mitä nyt aijotte yrittää, on enemmän
kuin hurjapäisyyttä, se on hulluutta."