uskollisuuden kautta", tyttö vastasi vapisevalla äänellä.
"Aivan oikein", nuori mies sanoi ivallisesti, "mutta tiedättekö kuka
tuo opas sitten on?"
"Huolimatta isäni hartaista pyynnöistä hän on jyrkästi kieltäytynyt
sanomasta meille nimeään."
"Hänellä on varmaan ollut syynsä siihen, niña, koska tämä nimi olisi
saanut teidät vapisemaan kauhusta."
"Mutta kuka tuo mies sitten on?"
"Hän on Tiikerikissan poika, jota sanotaan Kivisydämeksi."
Nuori tyttö peräytyi taaksepäin, tehden vaistomaisesti kauhua
osoittavan liikkeen, kätkien kasvonsa käsiinsä.
"Voi, mutta sehän on mahdotonta!" hän huudahti. "Tuo mies ei voi olla
sellainen hirviö, hän, joka on ollut niin uskollinen, niin luotettava,
ja joka päälle päätteeksi on pelastanut henkeni."
"Kuinka!" nuori mies sanoi vilkkaasti; "mitä tarkoitatte, onko hän
pelastanut henkenne?"
"Kyllä, ettekö tiennyt sitä? Eikö isäni ole kertonut sitä teille?"
"Ei, don Pedro ei ole maininnut mitään siitä."
"Sitten minä kerron sen teille, Estevan, sillä olkoon mies ken tahansa,
niin täytyy hänelle tehdä oikeutta. Etten kuollut hirveihin tuskiin,
siitä saan kiittää häntä, ja yksinomaan häntä."
"Selittäkää, Jumalan tähden, doña Hermosa!"
"Kun harhailimme ympäri metsässä", tyttö jatkoi vilkkaasti,
"äärimmäisen epätoivon vallassa ja joka hetki odottaen kuolemaa, joka
ei voinut viipyä kauan, tunsin äkkiä mitä kauhistuttavimman lajisen
käärmeen purreen minua jalkaan. Ensi hetkessä tukahdutin tuskani,
jotten vielä enemmän lisäisi seuralaisieni alakuloisuutta."
"Voi", Estevan huudahti, "siitä tunnen taas teidät, niña, vahvaksi ja
rohkeaksi."
"Niin", tyttö jatkoi surullisesti hymyillen, "mutta kuulkaahan
edelleen. Pian kipu kävi niin ankaraksi, että voimani pettivät
huolimatta päättäväisyydestäni. Tällä hetkellä Jumala lähetti luokseni
sen, jota te sanoitte Kivisydämeksi. Tämä mies riensi ensimmäiseksi
työkseen avukseni."
"Sepä kummallista!" Estevan Diaz mumisi ajatuksiinsa vaipuneena.
"Minä en tiedä millä lehdillä hänen onnistui niin täydelleen ehkäistä
myrkyn vaikutus, että vain muutaman tunnin kuluttua puremisesta en enää
tuntenut mitään kipua haavassa. Voitteko nyt kieltää, että minun on
häntä kiittäminen hengestäni?"
"En", Estevan vastasi täysin vilpittömästi, "sillä hän on todellakin
pelastanut teidät. Mutta missä tarkoituksessa, kas siinä seikka, jota
en voi arvata."
"Pelastaakseen minut, luonnollisesti, ihmisrakkaudesta aivan
yksinkertaisesti. Muuten hänen sitä seuraava käytöksensä on sen
kylliksi osoittanut. Ainoastaan häntä saamme kiittää siitä, että olemme
pelastuneet takaa-ajavien apachien käsistä."
"Kaikki, mitä nyt kerroitte minulle, niña, tuntuu minusta
käsittämättömältä unelta; en tiedä nukunko vai olenko valveilla, kun
näen."
"Tuo mies on siis tehnyt hirveitä rikoksia, koska teillä on hänestä
niin huonot ajatukset?"
Estevan Diaz ei vastannut, vaan näytti hämmentyneeltä. Syntyi hetkisen
vaitiolo.
"Puhukaa, ystäväni", tyttö toisti jonkun verran vilkkaasti, "sanokaa
minulle mitä tiedätte tuosta miehestä, jolle olen niin suuressa
kiitollisuuden velassa. Olen oikeutettu saamaan tietää sen."
"Tahdon olla suora teitä kohtaan, Hermosa", nuori mies vastasi viimein.
"On oikeastaan välttämätöntä, että tunnette pelastajanne. Kerron siis
kaiken mitä hänestä tiedän. Kenties nämä tiedonannot vast'edes koituvat
teille hyödyksi, jos kohtalo vielä kerran johtaa teidät tuon erikoisen
miehen pariin."
"Puhukaa, ystäväni, puhukaa, minä kuuntelen."
"Hermosa", nuorukainen sanoi, "pitäkää varanne, älkää antako sydämenne
kehoituksen hurmata varomattomasti itseänne. Älkää valmistako
itsellenne katkeria suruja vastaisuudessa. Kivisydän on, kuten jo olen
maininnut, Tiikerikissan poika. Hänen isästään ei minun tarvitse teille
antaa mitään selityksiä. Tämä villipeto ihmishaahmossa on hankkinut
liian verisen maineen itselleen, jotta minun tarvitsisi ruveta lähemmin
hänen luonnettaan kuvailemaan. Isän maine on luonnollisesti siirtynyt
pojalle ja hänen ympärilleen leviää ryöstöjen ja murhien sädekehä, joka
on tehnyt hänet miltei yhtä pelättäväksi kuin isäkin on. Ollakseni
kuitenkin oikeudenmukainen tuota nuorta miestä kohtaan, minun täytyy
tunnustaa, että vaikka häntä syytetäänkin monista pahanteoista ja
iljettävistä rikoksista, niin on kuitenkin ollut mahdotonta tähän asti
esittää mitään määrättyä syytöstä häntä vastaan ja kaikki, mitä hänestä
kerrotaan, on kiedottuna läpipääsemättömään salaperäisyyteen. Mutta
voimatta väittää mitään varmuudella, jokainen kertoilee hänestä mitä
iljettävimpiä juttuja."
"Ah", doña Hermosa sanoi, hengäisten syvään, "ne eivät ole tosia."
"Älkää puolustako häntä maltittomasti, Hermosa. Muistakaa, että
jokaisen huhun pohjalla aina piilee jonkun verran totuutta. Muuten jo
se ammatti, jota tämä mies harjoittaa, todistaisi pahimmassa
tapauksessa hänen hurjaa luonnettaan."
"Minä en ymmärrä teitä, Estevan. Mitä kauheaa ammattia hän sitten
harjoittaa?"
"Kivisydän on mehiläismetsästäjä."
"Kuinka! Mehiläismetsästäjä", tyttö keskeytti nauraen; "mutta siinä
minä en huomaa mitään niinkään vaarallista."
"Niin, nimi ei kyllä kuulu korvaan niinkään pahalta ja ammatti
sellaisenaan on epäilemättä sangen vaaratonta. Mutta mehiläiset, nuo
sivistyksen ensimmäiset etuvartiat, jotka sitä mukaa kuin valkoiset
anastavat Amerikaa, tunkeutuvat aavikolle ja piiloutuvat mitä
pääsemättömimpiin erämaihin, vaativat henkilöiltä, jotka niitä
pyydystävät, aivan erityistä ruumiinrakennetta, pronssista sydäntä ja
rautaista ruumista, aina pettämätöntä päättäväisyyttä, lannistumatonta
rohkeutta ja järkkymätöntä tahdonvoimaa."
"Anteeksi, että keskeytän teidät, Estevan, mutta kaikessa siinä, mitä
minulle nyt kerrotte, en voi huomata mitään muuta kuin sellaista, mikä
on sangen kunnioitettavaa niille miehille, jotka antautuvat niin
vaaralliseen ammattiin."
"Niin", nuori mies sanoi, "teidän huomautuksenne oli oikea, jos ne
miehet, jotka ovat puoliksi villejä ammattinsa johdosta, ollen
alituiseen suurempien vaarojen alaisia ja aina pakotetut taistelemaan
henkensä edestä punaihoisia ja villieläimiä vastaan, jotka alinomaan
uhkaavat heitä, ehkä tietämättään, ovat saaneet tavan vuodattaa verta,
sanalla sanoen tulleet niin kylmäverisen julmiksi, että he ovat siinä
määrin alkaneet halveksia ihmishenkeä, jotta he tappavat ihmisen yhtä
välinpitämättömästi, kuin he savustavat kuoliaaksi mehiläisyhteiskunnan
ja että he monesti vain aikansa kuluksi, huvikseen ampuvat ensimmäistä
vastaantulevaa, valkoista tai punaista, kuten maalitaulua. Sen vuoksi
intiaanit pelkäävätkin heitä enemmän kuin verenhimoista villipetoa, ja
ellei heitä ole hyvin suurta joukkoa, he pakenevat mehiläismetsästäjää
enemmän kauhuissaan ja kiireellisemmin, kuin harmaata karhua, tuota
amerikalaisten metsiemme pelättyä petoa. Olkaa vakuutettu siitä, etten
liioittele. Siitä mitä nyt olen sanonut, näkyy siis, että kun nuo
miehet näyttäytyvät rajalla, syntyy yleinen pakokauhu, sillä he
jättävät sinne mistä he kulkevat, jälkeensä veriset jäljet, täynnä
ruumiita, jotka ovat suurimmaksi osaksi mitättömän tekosyyn uhreja.
Sanalla sanoen, rakas lapsi, mehiläismetsästäjät ovat olentoja, jotka
ovat kokonaan ihmiskunnan ulkopuolella, joilla on kaikki valkoisten ja
punaihoisten paheet, eikä mitään näiden kummankaan rodun hyvistä
puolista, kummankin pysyessä heistä erillään ja kauhulla inhoten
heitä."
"Estevan", nuori tyttö vastasi totisena, "olen vakavasti kuunnellut
antamianne selityksiä ja kiitän teitä niistä. Mutta minun täytyy
tunnustaa, etteivät ne käsitykseni mukaan todista mitään sen miehen
puolesta eikä häntä vastaan, josta teiltä kysyn. On hyvin mahdollista,
että mehiläismetsästäjät ovat verenhimoisen julmia puolivillejä,
myönnän sen olevan tottakin, mutta eikö heidänkin joukossaan voi
poikkeustapauksessa olla hyväsydämisiä ja kunniallisia miehiä? Te
olette puhunut mehiläismetsästäjistä yleensä; ehkäpä Kivisydän on
poikkeus? Hänen käytöksensä pakottaa minut otaksumaan niin. Olen vain
taitamaton ja kokematon tyttö, mutta jos saisin puhua avoimesti,
suoraan sanoa mielipiteeni, niin vastaisin teille: ystäväni, tuo mies,
jonka kohtalo on tuominnut aina syntymästään asti viettämään
häpeällistä ja vaikeaa elämää, tuo mies on mahdollisesti taistellut
sitä virtaa vastaan, joka tempasi hänet mukanaan, ja niiden huonojen
esimerkkien hurmausta, jotka lakkaamatta ahdistivat häntä joka taholta.
Rikollisen isän poikana, vasten tahtoaan sellaisten rosvojen toverina,
jotka eivät kärsi mitään esteitä ja jotka ovat hylänneet kaikki
kunniantunteet, hän on ollenkaan seuraamatta heidän esimerkkiään
ryöstää, panna toimeen murhapolttoja ja murhia, pitänyt parempana
valita alituisia vaaroja täynnä olevan uran. Hänen sydämensä on pysynyt
hyvänä, ja kun sattuma on antanut hänelle tilaisuuden tehdä hyvän työn,
niin hän on innokkaasti ja iloisena käyttänyt sitä; kas siinä, mitä
tahdoin sanoa teille, Estevan, ja jos te minun laillani olisitte kaksi
kokonaista päivää tutkistelleet tuota omituista miestä, niin te, siitä
olen vakuutettu, yhtyisitte mielipiteeseeni ja myöntäisitte, että hän
ansaitsee enemmän sääliä kuin moitetta, sillä villipetojen ympäröimänä
hän on ymmärtänyt pysyä ihmisenä."
Nuori mies istui hetken miettien, jonka jälkeen hän kumartui nuoren
tytön puoleen, tarttui hänen käteensä, jota hän pusersi omassaan, ja
katsellen häntä hellän säälivästi hän sanoi ystävällisellä äänellä:
"Minä surkuttelen ja ihailen teitä, Hermosa; te olette todellakin
sellainen kuin minä olen kuvitellut, minä, joka aina syntymästänne asti
olen niin suurella mielenkiinnolla seurannut luonteenne kehitystä.
Naisessa toteutuu, mitä lapsi ja nuori tyttö lupasi. Teillä on jalo
sydän, ylevät tunteet, te olette sanalla sanoen täydellinen olento,
valittu henki. En moiti teitä siitä että seuraatte sydämenne
kehoitusta. Te tottelette tuota kauniin ja hyvän vaistoa, joka hallitsee
teitä tietämättänne. Mutta ah, rakas lapsi, minä olen kuin teidän
vanhempi veljenne, minulla on enemmän kokemusta kuin teillä ja
näköpiiri näyttää minusta hyvin synkältä. Tahtomatta etukäteen päättää
mitä tulevaisuus meille suo, sallikaa minun esittää teille eräs
pyyntö."
"Pyyntö, Estevan", nuori tyttö vastasi liikutettuna, "oi, puhukaa,
ystäväni, puhukaa, minä olisin niin iloinen voidessani tehdä jotakin,
joka ilahduttaisi teitä!"
"Kiitos, Hermosa, mutta se pyyntö, jonka teille teen, ei ollenkaan
koske minua, se on kokonaan teidän tähtenne."
"Sitä suurempi syy sitten on minun siihen suostua", tyttö vastasi
miellyttävästi hymyillen.
"Kuulkaa, lapseni: näiden kahden päivän tapaukset ovat kokonaan
muuttaneet elämänne ja herättäneet sielussanne tunteita, joiden
olemassaolosta teillä ei tähän asti ollut tietoa; te olette aina
luottanut minuun aivan täydellisesti; minä pyydän, että antaisitte
tämän luottamuksen jatkua. Minulla ei ole muuta toivomusta kuin nähdä
teidät onnellisena; kaikki minun ajatukseni, kaikki tekoni tarkoittavat
tätä. Älkää luulko, että milloinkaan ajattelen pettää teitä tai
vastustaa aikeitanne. Tahtoessani olla uskottunanne, tapahtuu se
auttaakseni teitä neuvoillani ja kokemuksellani, suojellakseni teitä
itseltänne ja varjellakseni teitä vaaroilta, jotka piammiten ehkä
uhkaavat viatonta luottamustanne. Lupaatteko tehdä mitä pyydän?"
"Kyllä", tyttö vastasi empimättä, katsoen Estevania suoraan silmiin,
"minä lupaan sen, Estevan, veljeni, sillä te olette todellakin veljeni.
Mitä tapahtuukin en koskaan salaa teiltä mitään."
"Kiitos, Hermosa", nuori mies sanoi nousten; "toivon pian voivani
osoittaa teille, että ansaitsen veljen nimen, jonka minulle annatte.
Tulkaa ylihuomenna iltapäivällä äitini ranchoon, olen silloin siellä.
Kenties voin silloin ilmoittaa teille joitakin asioita, joista tänään
olen antanut teille vain aavistuksen."
"Mitä tarkoitatte, Estevan?" tyttö huudahti kiihkeästi.
"En mitään tällä erää, rakas lapsi. Antakaa minun menetellä mieleni
mukaan."
"Mitä teillä on mielessä, mitä aijotte tehdä? Oi, ystäväni, älkää
kiinnittäkö siihen, mitä olen sanonut, suurempaa huomiota kuin minä
itsekään. Olen tahtomattani innostunut puhumaan asioita, joista teidän
olisi hyvin väärin tehdä mitään johtopäätöksiä..."
"Rauhoittukaa, Hermosa", Estevan keskeytti hymyillen, "minä en tee
mitään teille epämiellyttävää johtopäätöstä keskustelustamme. Olen
huomannut teidän olevan hyvin kiitollinen sille miehelle, joka on
pelastanut henkenne, ja että te olisitte onnellinen saadessanne tietää,
että tämä mies ansaitsee tunteenne; ei mitään muuta."
"Niin on asian oikea laita, ystäväni. Luullakseni tämä toivo on
luonnollinen eikä kukaan voi moittia sitä."
"Ei suinkaan, rakas lapsi, enkä minäkään moiti sitä, kaukana siitä.
Mutta koska minä olen mies ja niinmuodoin voin tehdä paljon, joka ei
sovi naiselle, no niin, sen vuoksi menen koettamaan kohottaa sitä
salaperäistä huntua, joka verhoaa pelastajanne elämää, voidakseni
varmasti sanoa teille, ansaitseeko hän todella teidän mieltymystänne
vai ei."
"Niin, tehkää niin, Estevan, ja minä kiitän teitä siitä sydämeni
pohjasta."
Nuori mies vastasi vain hymyillen tähän doña Hermosan kiihkeään
mielenpurkaukseen, ja kumarrettuaan hänelle hän aukaisi oven ja läksi.
Heti kun oli jäänyt yksin tyttö kätki päänsä käsiinsä ja puhkesi
kyyneliin.
Katuiko hän sitä luottamusta, johon hän oli antanut houkutella itsensä?
Tai pelkäsikö hän kenties itseään? Tämän kysymyksen ratkaisu kuuluu
vain naisille ja erikoisesti espanjalais-amerikalaisille naisille,
jotka ovat niin alttiita vaikutuksille ja joiden suonissa virtaa heidän
tulivuoriensa laavaa.
Don Fernando Carril ajoi, keskusteltuaan vaquerojen kanssa, nelistäen
sitä tietä, joka johti kylään, mutta päästyään noin sadan askeleen
päähän ensimmäisistä taloista, hän, sen sijaan että olisi jatkanut
matkaansa, hiljensi vauhtiaan ja ratsasti nyt vain ravia, tähystellen
molemmille puolille, ikäänkuin olisi odottanut saavansa nähdä jonkun,
jonka hän toivoi tapaavansa.
Mutta jos hän ajatteli näin, niin se ei näyttänyt toteutuvan, sillä tie
oli aivan tyhjä molemmille tahoille, niin kauas kuin silmä saattoi
kantaa.
X.
HERTTA ÄSSÄ.
Don Fernando tiukensi ohjaksia ja muutaman minuutin hän istui
liikkumatta kuin ratsupatsas marmorijalustalla.
"Hän ei tule", hän mumisi hetken kuluttua. "Olisiko minua petetty? Ei,
se on mahdotonta."
Silmäisten sitten vielä kerran ympärilleen, ikäänkuin rauhoittaakseen
omaatuntoaan, hän laski ohjakset valloilleen, mutta heti sen jälkeen
hän kiivaalla liikkeellä pysäytti taas hevosensa ja pakotti sen
hyppäämään sivulle ja nousemaan pystyyn kivusta. Don Fernando oli
nimittäin juuri huomannut pari ratsastajaa, jotka tulivat häntä kohti,
toinen kylästä, toinen samaa tietä pitkin, jota hän muutamia
silmänräpäyksiä ennen oli kulkenut.
"No, no, kaikki käy hyvin", hän mutisi, "tuossahan on don Torribio
Quiroga; mutta kukahan tuo toinen lienee?" hän lisäsi kääntyen sitä
ratsastajaa kohti, joka tuli kylästä.
Hän rypisti kulmakarvojaan ja näytti epäilevän hetkisen, mutta heti sen
jälkeen hän ojentautui, hymyili pilkallisesti ja sanoen puoliääneen
itsekseen: "parasta on niin", hän käänsi puoleksi hevosensa ja asettui
poikkipuolin tielle, sulkien siten pääsyn.
Molemmat lähestyvät, jotka innokkaasti tarkkasivat hänen jokaista
liikettään, huomasivat varsin hyvin don Fernandon asennon vihamielisen
kannan, mutta kumpikaan ei näyttänyt tulevan siitä levottomaksi, vaan
jatkoi lähestymistään entiseen tapaansa.
Kylästä tuleva ratsastaja oli don Fernandoa lähempänä kuin don
Torribio. He olivatkin kohta aivan vierekkäin.
Mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa meksikolaiset kuuluvatkin ja
millaisen kasvatuksen he ovat saaneetkin, niin heillä kaikilla on
vaistomainen, pettämätön tunne sopivaisuudesta ja he ovat niin
erinomaisen kohteliaita, että se herättäisi kateutta monessa vanhan
maailman asukkaassa.
Heti kun don Fernando näki vieraan olevan kuulomatkan päässä, hän
muutti vähän hevosensa asentoa, kohotti hattuaan ja lausui syvään
kumartaen:
"Señor caballero, suvaitsetteko minun tekeväni teille erään
kysymyksen?"
"Caballero", vieras vastasi yhtä kohteliaasti, "teette minulle liian
suuren kunnian."
"Nimeni on don Fernando Carril."
"Ja minun nimeni on don Estevan Diaz."
Esittely oli toimitettu, molemmat ratsastajat tervehtivät taas toisiaan
ja panivat hatun päähänsä.
"Señor don Estevan, olen onnellinen päästyäni tuttavuuteenne; voitteko
uhrata kymmenen minuuttia seurassani?"
"Señor Fernando, vaikka minulla olisi kuinka kiire, viipyisin
mielelläni saadakseni nauttia teidän viehättävästä seurastanne."
"Olette liian hyvä, tuhat kertaa, caballero, ja minä kiitän teitä
siitä. Mainitsen parilla sanalla mistä on kysymys: tuo caballero, joka
tulee tuolla, on..."
"Don Torribio Quiroga, tunnen hänet", keskeytti don Estevan.
"Sitä parempi, sitten kaikki käy kuin itsestään. Tuo muuten hyvin
kunnioitettava henkilö on jonkun eriskummallisen sattuman johdosta
minun leppymätön vihamieheni."
"Sepä ikävää."
"Niin, eikö olekin? Mutta mitäpä tehdä, sillä niin on kuitenkin asian
laita. Hän on siihen määrään äkäinen minulle, että hän jo neljästi on
yrittänyt salaa murhata minut ja pakottanut minut tietämättäni olemaan
rosvojen maalitauluna."
"Sepä harmillista, mutta hänellä näkyy olevan huono onni teihin nähden,
don Fernando."
"Saman johtopäätöksen olen itsekin tehnyt, ja koska haluan selvittää
asiat hänen kanssaan, niin olen päättänyt tarjota hänelle keinon päästä
pulastaan."
"Se on todellakin menettely, joka sopii caballerolle."
"Hitto vieköön! Käsitän varsin hyvin, että hänen täytyy olla
vimmoissaan. Olisin ihastunut, jos tahtoisitte tehdä minulle
palveluksen olemalla todistajana siinä tilinteossa, jonka aijon hänelle
esittää."
"Mielelläni, caballero."
"Tuhannet kiitokset! Vastapalvelukseksi olen käytettävissänne
tarvittaessa. Mutta kas, tuossapa miehemme onkin."
Tämän lyhyen keskustelun aikana don Torribio Quiroga oli todella
jatkanut lähenemistään ja oli nyt vain muutaman askeleen päässä
ensinmainituista.
"Herran nimessä!" hän huudahti mitä iloisimmalla naamalla, "en siis
erehtynyt, minulla on todellakin onni tavata arvoisa ystäväni don
Fernando Carril."
"Minäkin rakas ystävä, olen yhtä onnellinen tästä sattumasta, kuin te
itsekin voitte olla", don Fernand vastasi kumartaen.
"Hitto vie! Koska nyt tapasin teidät, niin en laske teitä menemään.
Mennään yhdessä kylään."
"Tekisin sen mielelläni, don Torribio, mutta sitä ennen minulla on,
luvallanne, sanottavana muutama sana, jotka ehkä estävät tämän tuuman."
"Puhukaa, puhukaa, rakas herra! Teillä ei voi olla minulle sanottavana
muuta kuin miellyttäviä asioita ja olen onnellinen kuullessani ne
ystäväni Estevanin läsnäollessa."
"Don Fernando on oikeastaan pyytänyt minua viipymään luonaan ollakseni
läsnä keskustelunne aikana", nuori mies vastasi.
"No, sehän sopii mainiosti! Puhukaa siis, rakas herra."
"Jospa astuisimme alas hevosen selästä?" don Estevan huomautti.
"Keskustelu näyttää tulevan pitkäksi."
"Aivan oikein sanottu, caballero", don Fernando vastasi. "Tiedän tässä
lähellä erään luolan, joka sopii erinomaisen hyvin keskusteluumme. Se
on vain pari askelta tästä."
"Menkäämme sitten sinne mahdollisimman pian", don Torribio vastasi
hymyillen.
Ratsastajat läksivät nyt tieltä ja poiketen oikealle suuntasivat
kulkunsa vähän matkan päässä olevaa pientä plataani- ja
mezquitimetsikköä kohti.
Kun näki nuo kaksi miestä ratsastavan rinnakkain puhellen ja hymyillen
keskenään, olisi epäilemättä luullut heitä läheisiksi ystäviksi,
ihastuneita toistensa tapaamisesta. Mutta niin ei ollut asian laita,
kuten lukija kohta saa nähdä.
Kuten don Fernando oli sanonut, he tulivat muutaman minuutin
ratsastettuaan metsikköön ja löysivät sen luonnollisen luolan, josta
hän oli puhunut.
Tämä luola oli matalahkon kukkulan rinteessä ja jotenkin pieni. Sekä
sisältä että päältä vihreyden verhoamana se oli miellyttävä
oleskelupaikka tukahduttavan keskipäivähelteen aikana.
Ratsastajat hyppäsivät hevostensa selästä ja ottivat suitset pois,
antaakseen eläinten vapaasti syödä, jonka jälkeen he astuivat luolaan
ja hengittivät suurella mielihyvällä viileätä ilmaa, joka syntyi luolan
sisällä olevasta, sen seinien välistä alakuloisella lirinällä esiin
tihkuvasta vesisuihkusta ja joka tarjosi miellyttävän vastakohdan sille
polttavalle ilmalle, jossa he hetki sitten olivat olleet.
He levittivät zarapéensa maahan, asettuivat itse niille mukavasti
lojumaan ja sytyttivät maissisavukkeensa.
"Oh", don Torribio sanoi, "olen todellakin kiitollinen, don Fernando,
että tulitte ajatelleeksi tätä miellyttävää oleskelupaikkaa. Jos nyt
tahdotte selittää asianne, niin kuuntelen hyvin mieluisasti."
"Señor don Torribio Quiroga", don Fernando vasasi, "olen todellakin
hämilläni niin suuresta kohteliaisuudestanne, ja jollen olisi katkerin
vihamiehenne, niin kautta taivaan olisin teidän uskollisin ystävänne."
"Ah, taivas on sallinut toisin!" don Torribio vastasi nyökäyttäen
päätään.
"Tiedän sen, rakas herra, ja valitan sitä sydämeni pohjasta."
"Ette enempää kuin minä, sen vakuutan."
"No, koska asian laita nyt kerran on sillä tavoin, niin meidän
kummankin täytyy tehdä joku päätös."
"Ah, sitähän minä juuri koetan tehdä, hyvä herra."
"Tiedän sen; ja minäkin olen sekä omaksi että teidän eduksenne
päättänyt tulla johonkin lopputulokseen."
"Minä en voi käsittää, kuinka me voisimme päästä tuohon lopputulokseen
muuten kuin että toinen meistä suostuu kuolemaan."
"Tämä viha on varmaan maksanut teille varsin paljon rahaa?"
"Neljäsataa piasteria, jotka nuo junkkarit ovat varastaneet minulta,
koska te vielä olette hengissä, lukuunottamatta vielä kahtasataa
piasteria, jotka tänä iltana aijon tarjota eräälle picarolle, joka on
vannonut tappavansa teidät."
"Se on todellakin erittäin ikävää. Jos tämmöistä saa jatkua, niin te
tulette lopulta puille paljaille."
Don Torribio huokasi vastaamatta.
Don Fernando jatkoi, heittäen polttamansa savukkeen pois ja valmistaen
itselleen uuden.
"Omasta puolestani tunnustan, hyvä herra, että minä, huolimatta
käyttämienne miesten äärettömästä kömpelyydestä, alan väsyä tällä
tavoin olemaan heidän maalitaulunaan aina silloin kuin vähimmän sitä
aavistan."
"Arvaan sen; se on todellakin hyvin epämiellyttävää."
"Niin, eikö olekin? Samalla kun siis haluan yhdistää yhteiset
harrastuksemme ja päästä kerta kaikkiaan johonkin tulokseen, olen
ajateltuani asiaa sinne tänne viimeinkin, luullakseni, onnistunut
löytämään keinon asiain järjestämiseksi meitä molempia tyydyttävällä
tavalla."
"Oh, mitä sanottekaan? Antakaa kuulua, don Fernando. Tiedän, että te
olette nerokas mies, tuo keino on varmaan hyvin ovela."
"Ei suinkaan, se on päinvastoin hyvin yksinkertainen. Pelaatteko
koskaan?"
"Höh, niin harvoin, ettei siitä todellakaan maksa vaivaa puhua."
"Aivan kuin minäkin. Kas tässä siis ehdotus, jonka tahdon tehdä teille.
On selvää ettette onnistu saamaan minua hengiltä."
"Luuletteko niin, hyvä herra?" don Torribio sanoi yhä hymyillen.
"Olen varma siitä; muuten olisitte jo aikoja sitten onnistunut."
"Myönnän sen. Te ehdotatte minulle siis?"
"Seuraavaa: otamme kortit, ja se, joka ensin saa hertta ässän, on
hävinnyt, ja toinen on vastustajansa hengen omistaja, niin että tämän
on pakko heti ampua luoti otsaansa."
"Lempo soikoon! Tuo ei oikeastaan ole niinkään hullu tapa."