että heti olisi mennyt metsikköön, pienen kierroksen oikealle, jonka
jälkeen hän, kumartuen maahan, alkoi ryömiä kontallaan hyvin varovasti,
jottei millään rapinalla herättäisi vaquerojen huomiota.
Jonkun minuutin kuluttua hän kuuli ääniä. Hän kohotti silloin hiljaa
päätään ja näki pienellä avonaisella paikalla, noin kymmenkunta askelta
eteenpäin, nuo kolme miestä seisovan ja keskustelevan keskenään
vilkkaasti. Hän nousi nyt ja piiloutui erään vaahteran taakse,
kuunnellen jännittyneen tarkkaavasti.
Don Fernando Carril oli antanut kaapunsa liukua alas. Nojaten
olkapäätään puuta vasten ja jalat ristissä hän kuunteli huomattavan
kärsimättömästi mitä Pablito tällöin hänelle sanoi.
Don Fernandolla oli hienot hansikkaat pienissä käsissään ja pienissä
rotujaloissaan oli hänellä kultakannuksiset kengät, tavaton ylellisyys
näillä syrjäisillä seuduilla. Hänen erityisen komea pukunsa oli
kuosiltaan aivan samanlainen kuin vaquerojenkin. Kallisarvoinen,
tavattoman suuri timantti kiinnitti hänen paidankauluksensa ja hänen
zarapéensa hieno kangas oli yli viidensadan piasterin arvoinen.
Kaksi vuotta ennen kertomuksemme alkua don Fernando Carril oli tullut
San-Lucariin aivan tuntemattomana, ja kaikki olivat arvelleet itsekseen
mistä hän tuli, mistä hän oli saanut rikkautensa ja missä hänen
maatilansa olivat? Don Fernando oli muutamia penikulmia San-Lucarista
ostanut haciendan ja tehden syyksi puolustuksen intiaaneja vastaan hän
oli lujasti linnoittanut sen, ympäröinyt paaluaidalla ja vallihaudoilla
ja varustanut sen kahdella kanuunalla. Siten hän oli muurannut umpeen
elämänsä ja välttänyt uteliaisuuden. Vaikkei hänen haciendaansa koskaan
avattu kellekään vieraalle, niin San-Lucarin etevimmät perheet, joissa
hän ahkerasti kävi, kuitenkin ottivat hänet vastaan, jonka jälkeen hän
heidän suureksi kummakseen voi olla kadoksissa kuukausimääriä.
Naiset olivat turhaan käyttäneet hurmaavimmat hymyilynsä ja
silmäniskunsa, herrat viekkaimmat kysymyksensä saadakseen don Fernandon
ilmaisemaan itsensä. Don Luis Pedrosa, jonka kuvernöörin asema oikeutti
olemaan utelias, oli jonkun verran levoton muukalaisen suhteen, mutta
väsyneenä taisteluun hän jätti asian tulevaisuuden huostaan, joka
ennemmin tai myöhemmin repii rikki tiheimmätkin hunnut.
Sellainen oli se mies, joka kuunteli Pablitoa metsikössä, ja siinä oli
kaikki mitä hänestä tiedettiin.
"Riittää!" hän sanoi, äkkiä vihaisesti keskeyttäen vaqueron, "sinä olet
koira ja koiran penikka."
"Señor!" Pablito sanoi, kohottaen päänsä.
"Minun tekisi mieleni musertaa kallosi, heittiö!"
"Vai te uhkaatte minua!" vaquero huudahti kalpeana raivosta ja
paljastaen veitsensä.
Don Fernando tarttui hänen ranteeseensa hansikoidulla kädellään ja
rutisti niin kovasti, että lurjus pudotti aseensa huudahtaen kivusta.
"Polvillesi, ja pyydä anteeksi!" don Fernando jatkoi, heittäen raukan
maahan.
"En koskaan, ennemmin saatte tappaa minut!"
"Mene tiehesi, sinä olet vain järjetön eläin."
Vaquero nousi horjuen, silmät veristäen ja huulet sinisinä ja joka
jäsen vavisten. Hän otti veitsensä maasta ja meni don Fernandon luo,
joka odotti häntä käsivarret ristissä.
"Niin", vaquero sanoi, "minä olen järjetön eläin, mutta minä rakastan
teitä joka tapauksessa. Antakaa minulle anteeksi tai tappakaa minut,
mutta älkää ajako minua pois."
"Mene tiehesi, olen sanonut."
"Tämä on siis viimeinen sananne?"
"Niin, anna minun olla rauhassa."
"No, koska asian laita on sillä tavoin -- niin, hiiteen sitten!"
Nopeasti kuin ajatus vaquero kohotti aseensa iskeäkseen sen rintaansa.
"Minä annan sinulle anteeksi", lausui don Fernando, joka oli tarttunut
Pabliton käsivarteen, "mutta jos tahdot edelleenkin palvella minun,
niin sinun täytyy olla mykkä kuin kala."
Vaquero lankesi hänen jalkoihinsa ja peitti hänen kätensä suuteloilla,
aivankuin koira, joka nuolee heraansa saatuaan tältä kuritusta.
Carlocho oli välinpitämättömästi katsellut koko tätä kohtausta.
"Mikä mahti tuossa omituisessa miehessä onkaan, jotta häntä niin
rakastetaan?" don Torribio mumisi, ollen yhä piilossa vaahteran takana.
Lyhyen äänettömyyden jälkeen don Fernando Carril jatkoi:
"Tiedän, että olet minulle uskollinen ja minä luotan sinuun täydelleen,
mutta sinä olet juoppo ja päihtymys on huono neuvonantaja."
"Minä en juo enää", vaquero vastasi.
Don Fernando hymyili ylenkatseellisesti.
"Juo, mutta menettämättä järkeäsi. Päihtyneenä tulee, kuten sinä äsken,
lausuneeksi sanoja, joita ei voi hyvittää, ja jotka ovat murhaavampia
kuin tikari. En puhu nyt herrana, vaan -- ystävänä. Voinko luottaa
teihin kumpaankin?"
"Kyllä", molemmat vaquerot vastasivat.
"Minä matkustan pois muutamaksi päiväksi. Älkää poistuko
paikkakunnalta. Vähän matkaa kylästä on hacienda de las Norias de San
Antonio, tunnetteko sitä?"
"Kukapa ei tuntisi don Pedro de Lunaa?" Pablito sanoi.
"Hyvä, vartioikaa tarkasti tätä haciendaa, sekä ulko- että
sisäpuolelta. Jos jotakin tavatonta tapahtuu don Pedrolle tai hänen
tyttärelleen, doña Hermosalle, niin toisen teistä pitää heti tulla
ilmoittamaan minulle siitä. Te tiedätte mistä minut tapaatte?"
Molemmat miehet nyökkäsivät vahvistukseksi.
"Lupaatteko nopeasti ja uskollisesti toimittaa jokaisen käskyni, niin
käsittämättömältä kuin se näyttäneekin?"
"Vannomme sen, herra."
"Hyvä on. Vielä sana. Pyrkikää niin monen vaqueron tuttavuuteen kuin
mahdollista. Koettaa herättämättä epäluuloa, joka ei koskaan nuku
muuten kuin toinen silmä kiinni, koota joukko päättäväisiä miehiä. Ah,
tosiaankin, karttakaa Veradoa, hän on petturi. Minulla on todistuksia
siitä, että Tiikerikissa käyttää häntä vakoilemaan minua."
"Tapetaanko hän?" Carlocho kysyi kylmästi.
"Se kenties olisi viisainta, mutta siinä tapauksessa täytyy hänestä
päästä salavihkaa."
Molemmat vaquerot vilkaisivat toisiinsa salaa, don Fernandon kuitenkaan
olematta sitä huomaavinaan.
"Tarvitsetteko rahaa?" hän kysyi edelleen.
"Emme, herra", he vastasivat, "meillä on vielä vähän jäljellä."
"Samantekevää, ottakaa tämä joka tapauksessa. On parempi, että teillä
on liian paljon kuin liian vähän."
Hän heitti Carlocholle pitkän kudotun kukkaron, jonka silmukoitten
lävitse kiilsi paljon kultarahoja.
"Tuo nyt hevoseni, Pablito."
Vaquero meni metsään ja palasi melkein samassa, taluttaen suitsista
komeata juoksijaa, jonka selkään don Fernando hyppäsi.
"Hyvästi!" hän sanoi, "olkaa varovaisia ja uskollisia, pieninkin
varomattomuus voisi maksaa henkenne."
Ja nyökättyään ystävällisesti molemmille vaqueroille hän kannusti
hevostaan ja poistui presidioon päin. Molemmat vaquerot palasivat
kylään.
Kun he olivat ehtineet jonkun matkan päähän, niin pensaat eräässä
metsikön avonaisessa paikassa liikkuivat ja vähitellen näyttäytyivät
pelvon kalvistamat kasvot.
Nämä kasvot olivat Veradon, joka veitsi toisessa ja pistooli toisessa
kädessä nousi jaloilleen, katsellen ympärilleen kauhistuneen näköisenä,
mumisten puoliääneen:
"Lempo soikoon! Tappaa minut salavihkaa; no, saadaanpa nähdä, saadaanpa
nähdä, pyhä del Pilarin Neitsyt! Mitä hornanhenkiä! Hohhoo, on
hyödyllistä kuunnella joskus!"
"Se on ainoa keino kuulla jotakin", ivallinen ääni sanoi.
"Kuka siellä?" Verado huudahti, hypähtäen syrjään.
"Ystävä", don Torribio Quiroga vastasi, tullen esiin vaahteran takaa ja
astuen avonaiselle paikalle.
"Oh, tekö siinä olettekin, señor don Torribio Quiroga? Tervetultua, te
kuuntelitte siis myös?"
"Kies'avita! Kuuntelinko? Luullakseni tein niin. Olen käyttänyt
tilaisuutta tutkiakseni don Fernandoa."
"No, kun nyt olette kuullut, mitä hän on sanonut, olisi hauska tietää
mitä hänestä ajattelette."
"Tuo caballero näyttää minusta olevan varsin vaarallinen lurjus, mutta
Jumalan avulla me teemme tyhjäksi hänen salakavalat vehkeensä."
"Tapahtukoon niin!" Verado mumisi huo'aten.
"Ja ensiksikin, mitä te aijotte tehdä?"
"Minäkö? Niin, en tosiaankaan tiedä; korvani suhisevat. Voitteko
ajatella, että he tahtovat antaa minun kadota salavihkaa! Minun
mielipiteeni mukaan Pablito ja Carlocho ovat hävittömimmät kerskujat
koko aavikolla."
"Hoh! Tunnen heidät jo ennestään. Nykyisin he eivät tee minua erikoisen
levottomaksi."
"Mutta minut he saavat sitävastoin hyvinkin levottomaksi, sen myönnän."
"Loruja, ettehän ole vielä kuollut, lempo soikoon!"
"Niin, tosiaankaan en ole kaukana siitä, olen suorastaan paholaisen ja
kuoleman välillä."
"Ta, ta, ta! Pelkäisittekö te, joka olette rohkein jaguarimetsästäjä
minkä tunnen?"
"Jaguari on sentään vain jaguari, jonka kanssa tulee toimeen luodilla,
mutta nuo molemmat hirtehiset, jotka don Fernando kavalasti on laskenut
kantapäilleni, ovat oikeita hornanhenkiä, ilman kunniaa ja uskontoa,
jotka murhaisivat isänsäkin pulque-ryypystä."
"Se on totta. Käykäämme siis käsiksi tärkeämpään asiaan. Syistä, joita
on tarpeeton uskoa teille, olen äärettömästi mieltynyt don Pedro de
Lunaan ja ennen kaikkea hänen ihanaan tyttäreensä. Kuten juuri
kuulitte, niin don Fernando Carril punoo tätä perhettä vastaan jotakin
konnuutta, jonka minä aijon estää. Tahdotteko auttaa minua siinä? Kaksi
miestä saa aikaan paljon, kunhan heillä vain on sama tahto."
"Ehdotatte siis minulle kumppanuutta, don Torribio?"
"Sanokaa sitä miksi haluatte, mutta vastatkaa pian."
"No, suoruus suoruutta vastaan, don Torribio", Verado vastasi hetken
mietittyään. "Aamulla olisin ehdottomasti hylännyt ehdotuksenne, nyt
illalla hyväksyn sen, sillä minun ei tarvitse enää ottaa mitään
huomioon. Minun asemani on kokonaan muuttunut. Tappaa minut salavihkaa,
lempo vie! Minä kostan! Kuulun teille, don Torribio, niinkuin veitseni
päähänsä. Kuulun teille ruumiineni ja sieluineni, niin totta kuin olen
vaquero!"
"Erinomaista! Huomaan, että pääsemme helposti yksimielisyyteen."
"Sanokaa, että olemme jo yksimielisiä, ettekä sano liian paljon."
"Olkoon niin, mutta meidän täytyy välttämättä ryhtyä
varovaisuustoimenpiteisiin onnistuaksemme. Se saalis, jota aijomme
ajaa, ei suinkaan ole helppo kaataa. Tunnetteko erään leperon nimeltä
Tonillo el Zapote?"
"Tunnenko Tonillon!" vaquero huudahti. "Luullakseni, hänhän on
toverini!"
"Yhä parempaa ja parempaa. Tämä Tonillo on päättäväinen mies, johon voi
pelkäämättä luottaa."
"Mitä siihen tulee, niin se on puhdasta totta, ja sitäpaitsi hän on
caballero, jolla on erinomaiset periaatteet."
"Aivan oikein. Hakekaa käsiinne tämä mies ja menkää sitten yhdessä
hänen kanssaan tunti jälkeen auringon laskun tänä iltana Callejo de las
Minas'iin."
"Erinomaista! Näen sen jo täältä, tulemme kyllä sinne."
"Sitten me kolmisin sovimme vastamiinasta."
"Niin! Ja olkaa huoletta, Tonillo ja minä löydämme kyllä keinon
vapauttaaksemme teidät tuosta miehestä, joka tahtoo tappaa minut
salavihkaa."
"Näyttää siltä kuin tuo asia olisi sydämellänne, vai miten?"
"Niin, hitto vie, asettukaahan minun asemaani. No niin, joka elää saa
kai nähdä; don Fernando ei selviä minusta niin vähällä."
"No, asia on siis sovittu; tänä iltana Callejon luona Tonillon kanssa."
"Niin, vaikkapa minun sitten täytyisi tuoda hänet sinne väkisin, niin
olemme siellä molemmat."
"No, sitten ei muuta kuin lähdemme kumpikin tehtäviimme."
"Se on oikein. Mille taholle te menette?"
"Minä menen suoraa päätä don Pedro de Lunan haciendaan."
"Uskokaa minua, don Torribio, älkää sanoko hänelle mitään."
"Miksi niin, Verado?"
"Koska don Pedrolla, vaikka hän onkin erinomainen mies ja täydellinen
caballero, kenties on liian vanhentuneet mielipiteet ja hän luultavasti
neuvoisi teitä luopumaan ehdotuksestanne."
"Olette ehkä oikeassa. On parempi ettei hän saa tietää minkä
palveluksen tahdon tehdä hänelle."
"Niin, niin, se on paljon parempi. Tänä iltana siis, don Torribio."
"Tänä iltana Callejon luona. Hyvästi ja onnea matkalle!"
Molemmat miehet erosivat. Don Torribio läksi pitkin askelin tietä
myöten kylään noutamaan hevostaan kapakoitsijalta, jonka huostaan hän
oli sen jättänyt, kun taas Verado, jonka hevonen oli piilossa lähellä,
heittäytyi satulaan ja poistui hurjaa vauhtia, mumisten vihaisesti
yhteen puristettujen hampaittensa lomasta:
"Tappaa minut salavihkaa! Onko milloinkaan kuultu mokomaa! Saadaanpa
nähdä, tuhat tulimmaista."
IX.
DOÑA HERMOSA.
Kivisydän ei ollut erehtynyt ilmoittaessaan opastamilleen, että kaukana
aavikolla pölyävä tomu oli haciendan palvelijain aiheuttama. Tuskin oli
muutamia minuutteja kulunut metsästäjän katoamisesta, kun tomupilvi,
joka läheni nopeasti, äkkiä halkesi kahtia, jolloin lukuisa joukko
hyvin aseistettuja vaqueroja ja peoneja näkyi, laukaten eteenpäin niin
nopeaan kuin hevoset voivat juosta.
Pari hevosen mittaa edellä nelisti don Estevan Diaz, joka lakkaamatta
kehoitti seuralaisiaan vieläkin lisäämään vauhtia.
Pian molemmat joukot olivat kohdanneet toisensa ja yhtyneet yhdeksi.
Estevan Diaz oli, kuten don Pedro oli arvellut, tullut levottomaksi
herransa pitkällisestä poissaolosta. Aavistaen jonkun onnettomuuden
tapahtuneen hänelle, hän oli kiireimmiten koonnut haciendan
päättäväisimmät miehet ja niiden etunenässä hän oli heti alkanut
etsintänsä ja tarkastanut erämaan kaikilta tahoilta.
Ilman sitä onnellista sattumaa, joka oli sallinut matkustavien kohdata
Kivisydämen juuri silloin, kun heidän voimansa ja rohkeutensa olivat
samalla kertaa pettämäisillään, on kuitenkin luultavaa etteivät nämä
etsiskelyt olisi johtaneet mihinkään tulokseen ja että aavikon synkät
aikakauskirjat olisivat saaneet merkitä muistiin vielä yhden kolkon ja
hirveän murhenäytelmän.
Don Estevanin ja hänen toveriensa ilo oli suuri, löytäessään ne, joita
he eivät enää milloinkaan luulleet saavansa nähdä, ja iloisin mielin
palattiin haciendaan, jonne saavuttiin parin tunnin kuluttua.
Tuskin doña Hermosa oli noussut hevosen selästä, kun hän, sanoen
olevansa väsynyt, vetäytyi huoneisiinsa.
Päästyään vihdoinkin viileään makuuhuoneeseensa, joka oli niin
rauhallinen ja kodikas, doña Hermosa tervehti katseillaan kaikkia
hänelle niin rakkaita esineitä, ja vaistomaisen kiitollisuuden tunteen
vaikutuksesta hän lankesi polvilleen pyhän Neitseen kuvan eteen, joka
huoneen nurkassa seisoen, kukkien ympäröimänä, näytti suojelevan häntä.
Nuori tyttö rukoili pyhää Neitsyttä kauan, hyvin kauan. Lähes tunnin
aikaa hän makasi siten polvillaan, kuiskaillen sanoja, joita ei kukaan
muu kuin Jumala voinut kuulla.
Vihdoin hän, vaikka vastahakoisesti, nosti hitaasti päänsä ja teki
viimeisen ristinmerkin, jonka jälkeen hän meni huoneen toiselle
puolelle ja vaipui sohvalle, jonka musliinikasaan hän katosi kuin
bengali [bengalilainen peipposlaji] sammalvuoteeseen.
Hän vaipui syviin mietteisiin.
Mitähän mahtoi miettiä tuo tähän asti niin iloinen ja huoleton tyttö,
jonka elämä aina syntymästä saakka oli kulunut lakkaamatta hiljaisessa
ilossa ja jonka taivas aina oli ollut pilvetön, menneisyys vailla
katumusta ja tulevaisuus pelvoton? Miksi hänen mustat kulmakarvansa
rypistyivät niin kiivaasti, uurtaen hänen puhtaalle otsalleen aluksi
melkein huomaamattoman rypyn, joka tuli syvemmäksi joka hetki?
Ei kukaan olisi voinut sitä sanoa, ja doña Hermosan olisi ollut hyvin
vaikea selittää sitä.
Tekemättä itselleen selvää siitä muutoksesta, joka hänessä tapahtui
doña Hermosa heräsi ikäänkuin pitkästä unesta, hänen sydämensä löi
vilkkaammin, veri virtasi nopeammin hänen suonissaan, tuntemattomien
aatosten vuo nousi sydämestä aivoihin ja aiheutti jonkinlaista
pyörrytystä; sanalla sanoen nuori tyttö tunsi tulevansa naiseksi.
Epämääräinen levottomuus ilman näkyvää syytä ja kuumeentapainen
ärtyisyys puistattivat häntä vuoron perään.
Pidätetty nyyhkytys kohosi toisinaan hänen ahdistetusta rinnastaan ja
tulikuuma kyynel vapisi silmäpielessä. Sitten hänen purppuranpunaiset
huulensa äkkiä aukenivat hurmaavaan hymyilyyn noiden ajatusten
aiheuttamana, joiden luonnetta hän ei voinut määritellä ja jotka
askarruttivat häntä, hänen voimatta karkoittaa niitä ja saavuttaa
jälleen sitä levollisuutta ja sitä surutonta iloisuutta, jonka hän
kenties ainiaaksi oli menettänyt.
"Oi", hän huudahti äkisti, hypähtäen kuten pelästynyt hirvi, "minä
tahdon tuntea hänet!"
Nuori tyttö oli lopulta tietämättään ilmaissut arvoituksen ratkaisun.
Häntä kalvava levottomuus oli rakkautta, tai ainakin oli rakkaus
hänessä puhkeamaisillaan.
Tuskin hän kuitenkin oli lausunut viimemainitun sanan, kun hän punehtui
ja loi silmänsä alas, jonka jälkeen hän nousi ja kiiruhti viatonta
kainoutta osoittavalla liikkeellä vetämään pyhän Neitseen kuvan eteen
tätä peittämään tarkoitettua esirippua.
Pyhää Neitsyttä, jolle nuori tyttö oli uskonut salaisimmat ajatuksensa,
ei pitäisi tutustuttaa naisen salaisuuksiin. Tämän hienon, pyhää uskoa
uhkuvan erotuksen Hermosa oli heti käsittänyt. Kenties hän epäili
itseään ja kenties hän arveli ettei se tunne, joka niin äkkiä ja niin
rajusti oli syttynyt hänen sydämessään, ollut kyllin puhdas, jotta sen
kaipuuta ja toiveita voisi uskoa hänelle, jolle hän tähän asti oli
uskonut kaikki.
Levollisempana tämän jälkeen, luullen taikauskoisessa
tietämättömyydessään täytyvänsä kätkeä tekonsa taivaallisen
suojelijattarensa selvänäköiseltä katseelta, doña Hermosa palasi
entiselle paikalleen, painettuaan hennolla sormellaan soitinkelloa.
Tämän kutsun jälkeen avautui ovi hiljaa ja ihana chola [valkoisen ja
intiaanin sekoitus] pisti veitikkamaisesti kasvonsa esiin ovenraosta
kysyvin ilmein.
"Tule sisään, chica", hänen valtiattarensa sanoi, viitaten häntä
tulemaan lähemmäksi.
Chola, solakka, korkeapovinen ja vähän ruskeaihoinen, kuten kaikki
mestitsit, tuli esiin, niiasi miellyttävästi valtiattarelleen, katsoen
häntä suurilla mustilla silmillään.
"Mitä haluatte, niña?" hän kysyi hymyillen.
"En mitään Clarita", toinen vastasi vältellen, "tahdoin vain nähdä sinut
ja puhella kanssasi hetkisen."
"Oh, miten hauskaa!" vallaton lapsi sanoi, taputtaen iloissaan käsiään,
"siitä on jo kauan kun näin teidät, niña."
"Oletko ollut hyvin levoton poissa olostani?"
"Vielä sitä kysytte, señorita! Minä, joka rakastan teitä kuin
sisartani. Te näytte olleen suuressa vaarassa."
"Kuka niin on sanonut?" doña Hermosa kysyi hajamielisenä.
"Kaikki ihmiset. Ei puhuta mistään muusta kuin siitä, mitä teille on
tapahtunut aavikolla. Kaikki peonit ovat jättäneet työnsä saadakseen
tietoja. Hacienda on mullin mallin."
"Todellakin!"
"Niinä kahtena päivänä, kun te olitte poissa, emme tietäneet minkä
pyhimyksen puoleen kääntyisimme. Minä olen luvannut hyvälle
suojeluspyhimykselleni Santa Claralle kultasormuksen."
"Kiitos!" doña Hermosa vastasi hymyillen.
"Olisittepa nähneet Estevan Diazin, hän ei voinut pysyä alallaan. Tuo
miesparka olikin kuin hullu, hän syytti itseään siitä mitä teille oli
tapahtunut, hän löi rintaansa, väittäen, ettei hänen olisi pitänyt
totella isänne käskyä, vaan jäädä luoksenne vastoin hänen määräystään."
"Estevan parka!" sanoi nuori tyttö, joka ajatteli aivan toista ja oli
alkanut väsyä kamarineidon lörpöttelyyn, "hän pitää minusta kuin veli."
"Niin, se on totta! Hänkin on vannonut päänsä kautta, ettei sellaista
saa enää tapahtua teille ja ettei hän milloinkaan enää jätä teitä."
"Voi; hän on siis ollut hyvin levoton tähteni?"
"Ette voi mielessänne kuvitellakaan sitä, niña! Sitäkin suuremmalla
syyllä kun näytätte joutuneen aavikoitten hurjimman sissin käsiin."
"Kuitenkin vakuutan sinulle, chica, että mies joka on suojellut meitä,
on yllin kyllin huolehtinut meistä ja osoittanut kohteliaisuutta."
"Niin, samoin sanoo isännekin, mutta don Estevan väittää tuntevansa
tämän miehen ennestään, että hänen hyvyytensä oli vain metku ja että
hän kantoi mielessään jotakin pirullista petosta."
Doña Hermosa oli äkkiä tullut uneksivaksi.
"Don Estevan on hölmö", hän sanoi; "hänen ystävyytensä minua kohtaan
johtaa hänet harhaan. Olen vakuutettu siitä, että hän erehtyy. Mutta
sinä saatat minut ajattelemaan, että minä heti kotiin päästyämme
poistuin sanomatta hänelle sanaakaan kiitokseksi. Tahdon nyt hyvittää
tuon tahtomattani sattuneen unohduksen. Onko hän vielä haciendassa?"
"Luullakseni, señorita."
"Mene tiedustelemaan, ja ellei hän vielä ole mennyt tiehensä, niin
pyydä häntä tulemaan luokseni."
Kamarineito nousi ja meni ulos.
"Koska hän tuntee hänet", nuori tyttö mumisi, päästyään yksikseen,
"niin täytyy hänen kertoa minulle, mitä haluan tietää."
Ja hän odotti kärsimättömästi sanansaattajansa paluuta.
Tämä näytti aavistaneen valtiattarensa malttamattomuuden, sillä hän
kiirehti niin nopeasti toimittamaan asiansa, että tuskin kymmentä
minuuttia oli kulunut, kun hän jo ilmoitti don Estevanin saapuneen.
Don Estevan oli, kuten jo olemme sanoneet, kaunis nuorukainen, rohkea
kuin jalopeura ja tarkkasilmäinen kuin kotka ja hänen miellyttävä,
vapaa käytöksensä osoitti jaloa syntyperää.
Hän astui sisään ja tervehti nuorta tyttöä tuttavallisesti, kuten hänen
pitkä ja läheinen suhteensa tähän oikeutti, koska hän niin sanoaksemme
oli nähnyt hänen syntyvän.
"Ah, Estevan, ystäväni", tyttö sanoi ojentaen iloisesti hänelle
kätensä, "oli hauskaa saada nähdä sinut, istu ja puhelkaamme."
"Niin puhelkaamme", nuori mies vastasi yhtyen doña Hermosan
iloisuuteen.
"Anna Estevanille tuoli, chica, ja mene pois. En tarvitse sinua nyt."
Kamarineito totteli vastaamatta.
"Oi, miten paljon minulla on sinulle kerrottavaa, ystäväni!" nuori
tyttö alkoi.
Estevan Diaz hymyili.
"Ensiksikin", tyttö jatkoi, "saat antaa anteeksi, että juoksin
matkoihini. Minun täytyi päästä yksikseni kootakseni ajatuksiani."
"Käsitän sen, rakas Hermosa."
"Sinä et siis ole minulle vihainen sen takia, Estevan?"
"En vähintäkään, sen vakuutan."
"Oikeinko totta?" tyttö sanoi puolittain vakavin ilmein.
"Älkäämme millään muotoa puhuko siitä enää, rakas lapsi. Kun on
alttiina sellaisille vaaroille kuin te olette olleet, niin mieli on
pitkän aikaa niiden vaikutuksen alaisena."
"Oh, nyt on jo kaikki ohi, vakuutan. Sitäpaitsi meidän kesken
sanottuna, hyvä Estevan, nuo vaarat eivät ole olleet läheskään niin
suuret, kuin ystävyytesi minua kohtaan on pannut otaksumaan."
Nuori mies pudisti päätään, näyttäen olevan hyvin vähän asiasta
vakuutettu.
"Te erehdytte, niña", hän sanoi, "nuo vaarat ovat päinvastoin olleet
vakavampia kuin luulettekaan."
"Oh, ei, Estevan! Vakuutan sinulle, että ne henkilöt, joita
olemme tavanneet, ovat meille osoittaneet mitä sydämellisintä
vieraanvaraisuutta."
"Myönnän sen, mutta vastaan teille vain tekemällä yhden ainoan
kysymyksen."
"Anna minun kuulla se, ja jos voin, vastaan siihen."
"Tunnetteko sen henkilön nimen, joka on osoittanut teille tätä
sydämellistä vieraanvaraisuutta?" Estevan sanoi, pannen painoa viime
sanalle.
"Minun täytyy myöntää, etten tunne sitä ja etten ole ajatellutkaan
kysyä häneltä sitä."
"Sepä tyhmästi, señorita, sillä hän olisi vastannut, että hänen nimensä
on Tiikerikissa."
"Tiikerikissa!" tyttö huudahti kalveten, "tuo kauhea rosvo, joka niin
monta vuotta on levittänyt kauhua tällä seudulla; oi, te varmaan
erehdytte, Estevan, hän se ei voi olla."
"Ei, señorita, minä en erehdy, olen varma siitä mitä sanon. Ne tiedot,
joita isänne on minulle antanut, eivät jätä sijaa millekään
epäilykselle tässä suhteessa."
"Mutta kuinka sitten on mahdollista, että tuo mies on ottanut meidät
vastaan niin hyvin ja ettei hän ole koettanut käyttää hyväkseen
sattumaa, joka antoi meidät hänen valtaansa?"
"Ei kukaan voi tutkia tuon miehen sydämen synkkiä kätköjä! Mikä
osoittaa muuten ettei hän ole virittänyt teille ansaa? Punanahathan
ovat ajaneet teitä takaa?"