alkoivat ryömiä hiljaa ja erittäin varovasti tuuma tuumalta,
jännittyneen tarkasti, valmiina ampumaan huomatessaan vihollistensa
tekevän vähimmänkin epäiltävän liikkeen.
Mutta mitään liikettä ei huomattu. Apachit nukkuivat, suurimmaksi
osaksi, kuten helposti saattoi arvata, vahvasti päihdyksissä,
väkijuomien liiallisen nauttimisen johdosta.
Ainoastaan kolme tai neljä sotilasta, jotka hiuksiin korvan yläpuolelle
pistetystä korppikotkan sulasta voi tuntea päälliköiksi, istui
kumartuneena tulen ääressä polttaen tupakkaa itsetietoisen arvokkaasti,
kuten intiaanien tapa on.
Metsästäjän käskystä meksikolaiset nousivat hiljaa, ja kukin haki
suojaa puunrungon takaa.
"Minä jätän nyt teidät", metsästäjä sanoi matalalla äänellä, "menen
leiriin. Pysykää liikkumatta paikoillanne ja mitä tapahtuukin, niin
älkää ampuko ennenkuin näette minun heittävän lakkini maahan."
Meksikolaiset nyökkäsivät hiljaa ja metsästäjä katosi pensastoon.
Siitä paikasta, jossa matkustajat olivat väijyksissä, he voivat
helposti nähdä mitä tapahtui punaihoisten leirissä, vieläpä kuullakin
mitä siellä puhuttiin, sillä vain muutama kymmenen metriä erotti heidät
tulesta, jonka ympärillä päälliköt istuivat kyykistyneinä.
Eteenpäin kumartuneina, sormi kiväärin liipasimella ja silmät
tähdättyinä leiriin meksikolaiset odottivat kuumeisen levottomina
ampumismerkkiä.
Ne muutamat minuutit, jotka kuluvat ennen hyökkäystä, ovat juhlallisia.
Mies, jääneenä yksin ajatustensa valtaan, aikoen pelata elämästään
armottomassa taistelussa, tuntee, olkoon hän kuinka urhoollinen
tahansa, että hänet vaistomaisesti valtaa pelko, joka panee hänen
kaikki jäsenensä värisemään. Tänä juhlallisena hetkenä hän näkee koko
elämänsä huimaavaa vauhtia kiitävän ohitseen ikäänkuin unessa, ja
omituista kyllä mahtavimmin vaikuttaa hänen mieleensä ajatus siitä mikä
häntä odottaa haudan tuolla puolen, pelko tuntemattomasta.
Noin kymmenen minuuttia oli kulunut metsästäjän lähdöstä, kun heikkoa
kahinaa kuului pensaista leirin toiselta puolen.
Apachipäälliköt käänsivät välinpitämättömästi päätään, pensaat
väistyivät ja Kivisydän näyttäytyi vahtitulien synnyttämässä
valovyössä.
Metsästäjä astui hitain askelin päälliköiden luo. Tultuaan heidän
luokseen hän pysähtyi ja kumarsi juhlallisesti, mutta mitään puhumatta.
Päälliköt vastasivat hänen tervehdykseensä varsin kohteliaalla tavalla,
joka on synnynnäistä punaihoisille.
"Veljeni on tervetullut", muuan päälliköistä sanoi, "tahtooko hän istua
neuvottelutulen ääreen."
"Ei", metsästäjä vastasi kuivasti, "minulla on kiire."
"Veljeni on viisas", päällikkö jatkoi, "hän on jättänyt valkonaamat
oman onnensa nojaan, koska hän tietää, että Tiikerikissa on antanut
heidät alttiiksi apachisoturien pitkille, rihlatuille nuolille."
"Minä en ole jättänyt valkonaamoja oman onnensa nojaan, veljeni
erehtyy. Olen vannonut suojelevani heitä ja teen myös niin."
"Tiikerikissan käsky sotii sitä vastaan."
"Minä en ole velvollinen tottelemaan Tiikerikissaa, minä vihaan
petosta. Minä en salli apachisoturien panna täytäntöön mitä heillä on
mielessä."
"Ooah!" päällikkö sanoi, "veljeni puhuu hyvin kopeasti. Olen kuullut
haarahaukan ärsyttävän kotkaa, mutta siipensä kärjellä kaikkivaltias
lintu on musertanut sen tomuksi."
"Lopeta pilasi, päällikkö; sinä olet heimosi kuuluisimpia sotureita,
älä salli itseäsi tehtävän häpeällisen petoksen välikappaleeksi.
Tiikerikissa on ottanut vastaan nämä matkustajat kattonsa alle, on
tarjonnut heille vieraanvaraisuuttaan. Sinä tiedät, että kestiystävyys
on pyhä aavikolla."
Apachi nauroi ylenkatseellisesti.
"Tiikerikissa on suuri päällikkö, hän ei ole halunnut syödä eikä juoda
valkonaamojen kanssa."
"Se on arvotonta petosta."
"Valkonaamat ovat varastelevia koiria, apachit nylkevät heidän
päänahkansa."
"Roisto!" metsästäjä huudahti kiukuissaan, "minäkin olen valkonaama;
tulehan tänne nylkemään päänahkaani!"
Ja nopeana kuin ajatus hän syöksyi intiaanipäällikön kimppuun, samalla
kuin hän heitti karvalakkinsa maahan ja painoi puukkonsa hänen
sydämeensä.
Äkkiä pamahti viisi laukausta ja muut tulen ympärille kokoontuneet
päälliköt vierivät kuolettavasti haavoitettuina maahan.
Nämä päälliköt olivat ainoat, joilla oli ampuma-aseet.
"Eteenpäin! Eteenpäin!" metsästäjä huusi, tarttuen kiväärinsä piippuun
ja syöksyen hämmennyksiin joutuneitten apachien keskelle.
Meksikolaiset olivat heti ensi laukauksen jälkeen hyökänneet leiriin
oppaansa avuksi.
Nyt raivosi kauhea verilöyly, sitä kauheampi, kun jokainen tiesi ettei
mitään sääliä ollut odotettavana.
Onneksi oli valkoisilla pistoolinsa, jotka he laukaisivat aivan vasten
vihollistensa rintaa, ja sen jälkeen hyökkäsivät heidän kimppuunsa
sapeleineen.
Intiaanit olivat tulleet niin täydelleen yllätetyiksi, he kun eivät
ollenkaan olleet odottaneet niin ankaraa hyökkäystä miesten taholta,
jotka näyttivät nousseen maasta ja joiden lukumäärästä ei heillä ollut
aavistustakaan, että puolet heistä olivat jo saaneet surmansa,
ennenkuin toiset olivat saavuttaneet taas kylmäverisyytensä ja
ajattelivat vakavasti puolustaa itseään. Mutta kun he aikoivat ryhtyä
vakavaan vastarintaan, niin se oli myöhäistä, sillä meksikolaiset
ahdistivat heitä niin kovasti että enempi taistelu oli mahdotonta.
"Lopettakaa!" metsästäjä huusi.
Valkoiset ja punanahat laskivat aseensa aivankuin yhteisestä
sopimuksesta.
Metsästäjä jatkoi:
"Apachisoturit, heittäkää pois aseenne!"
Nämä tottelivat.
Oppaansa viittauksesta meksikolaiset sitoivat nyt apachit, näiden
yrittämättä tehdä vähääkään vastarintaa.
Kun punaihoiset huomaavat joutuneensa häviölle, he taipuvat äärimmäisen
tunteettomina ja kohtaloonsa alistuen sen lain alle, olkoon se sitte
kuinka ankara tahansa, jonka voittaja suvaitsee heille määrätä.
Kahdestakymmenestä apachisoturista eli enää vain kahdeksan, muut olivat
saaneet surmansa.
"Auringon noustessa tulen itse päästämään teidät vapaiksi; älkää siihen
mennessä tehkö mitään yritystä katkoa siteitänne. Te tunnette minut,
minä annan anteeksi kerran, en koskaan kahdesti."
Meksikolaiset kokosivat intiaanien pois heittämät aseet ja poistuivat.
Apachien hevoset olivat lieassa leirin toisessa päässä. Kivisydän laski
ne irti ja ajoi metsään, jonne ne katosivat pitkin hyppäyksin.
"Palatkaamme nyt señoritan luo", metsästäjä sanoi.
"Aijotteko todellakin palata takaisin ja päästää nuo miehet vapaiksi",
haciendero kysyi.
"Aijon kyllä; tahdotteko että jätän heidät villipetojen syötäväksi?"
"Siitä ei olisi mitään erikoista vahinkoa", kostonhaluinen capatazi
huomautti.
"Ovathan he ihmisiä niinkuin mekin."
"Oh", capatazi sanoi, "sitä ne ovat niin vähän, ettei maksa vaivaa
puhua siitä."
"Niinmuodoin te uskallatte antautua noiden villien ihmisten käsiin,
jotka on saatettu äärimmäiseen mielentilaan tappionsa kautta",
haciendero huomautti. "Ettekö pelkää että he tappavat teidät?"
"Hekö?" metsästäjä vastasi halveksivan ylimielisesti. "He eivät
uskaltaisi."
Don Pedro ei voinut olla osoittamatta ihmettelyään.
"Punanahat ovat kaikkein kostonhimoisimpia ihmisiä", hän sanoi.
"Niin", metsästäjä vastasi, "mutta minä en olekaan heidän mielestään
mikään ihminen."
"Mikä te olette sitten?"
"Paha henki", metsästäjä mumisi kumealla äänellä.
Tällä välin he olivat saapuneet siihen paikkaan, johon he olivat
jättäneet hevosensa.
Taistelun melske oli tunkeutunut aina doña Hermosan korviin, mutta tuo
uskalias nuori tyttö, tällä tavoin jätettynä keskelle aarniometsää,
oli, antamatta tuntemansa varsin luonnollisen pelvon ollenkaan vallata
itseään ja tajuten hänelle uskotun hevosten vartioimisen tärkeyden,
pysynyt järkähtämättä paikoillaan samassa paikassa pistooli kummassakin
kädessään, kuunnellen levottomana erämaan ääniä, valmiina puolustamaan
itseään ja ennemmin päättäneenä kuolla kuin antautua intiaanien käsiin.
Hänen isänsä selitti hänelle muutamin sanoin mitä oli tapahtunut, jonka
jälkeen lähdettiin matkalle, niin nopeasti kuin hevoset voivat juosta.
Ratsastusta kesti koko yön kuvaamattomalla vauhdilla. Auringon
noustessa oli päästy ulos metsästä. Alaston erämaa levisi taivaanrantaa
vasten.
He jatkoivat vielä kaksi tuntia tällä tavoin vauhtia hiljentämättä.
Viimein pysähdyttiin.
"Tiemme eroavat tässä", metsästäjä sanoi lujalla äänellä, vaikkakin
siinä tuntui raskasmielisyyttä, jota hän ei kokonaan voinut salata.
"Nyt jo", nuori tyttö sanoi viattomasti.
"Kiitos ilmaisemastanne kaipauksesta, señorita, mutta niin täytyy
tapahtua, teillähän on vain muutaman penikulman matka haciendaanne.
Tien löydätte nyt helposti, apuni on teille täst'edes tarpeeton."
"Me emme saa erota siten, señor", haciendero sanoi, ojentaen hänelle
kätensä, "olen teille suuressa kiitollisuuden velassa."
"Unohtakaa se, caballero", nuori mies sanoi vilkkaasti, "unohtakaa
minutkin, me emme saa enää nähdä toisiamme. Te palaatte sivistyneeseen
elämään, minä palaan erämaahan. Meidän tiemme ovat erilaiset. Sekä
teidän että minun itseni takia ette saa toivoa, että sattuma jälleen
toisi meidät yhteen. Mutta", hän lisäsi, kohottaen silmänsä nuoreen
tyttöön, "minä vien mukanani muiston, joka ei milloinkaan unohdu! Ja
nyt hyvästi! Tuolla tulee jo joukko vaqueroja haciendastanne teitä
vastaan, te olette turvassa." Ja kumartuen aina hevosensa kaulaan asti
hän kääntyi ja nelisti pois.
Mutta kohottaessaan päänsä hän näki doña Hermosan ratsastavan
rinnallaan.
"Pysähtykää!" tyttö sanoi.
Metsästäjä totteli koneellisesti.
"Kas tässä", tyttö jatkoi liikutettuna ojentaen hänelle kapean
kultasormuksen, "kas tässä kaikkein kalliin mitä minulla on. Tämä
sormus on kuulunut äidilleni, jota minulla ei ole onni ollut tuntea --
pitäkää se muistona minulta, señor."
Ja laskettuaan sormuksen hänen käteensä nuori tyttö palasi antamatta
hänelle aikaa vastata.
VIII.
KYLÄ.
Kun Espanjan valta oli ehdottomasti turvattuna uudessa maailmassa, niin
hallitus, pitääkseen intiaanit kurissa, laittoi sinne tänne alueittensa
äärimmäisille rajoille vartiopaikkoja, joita sanottiin presidioiksi, ja
jotka asutettiin kaikenlaisilla rikollisilla, joista emämaa tahtoi
päästä.
El presidio de San-Lucar Rio Vermoon varrella oli ensimmäisiä näistä.
Siihen aikaan kun el presidio de San-Lucar perustettiin, tämä
vartiopaikka oli vain linnoitus, rakennettu pohjoisrannalle, jyrkän
rantatörmän huipulle, joka vallitsi jokea, eteläpuolista tasankoa ja
sitä ympäröivää seutua.
Muodoltaan nelikulmaisena sen muodostavat paksut, hakatusta kivestä
tehdyt muurit ja sen sivulla on kolme vallinsarvea, yksi kummallakin
puolella joen varrella ja kolmas tasangolla.
Ympärysmuurin sisäpuolella oli kirkko, pappila ja ruutikellari. Muilla
sivuilla oli rangaistusvankien suojukset, avarat komentajan ja
rahastonhoitajan ja varusväen upseerien asunnot sekä pieni sairashuone.
Kaikki nämä ainoastaan yksikerroksiset rakennukset ovat italialaiseen
tapaan varustetut laakealla azotealla [vapaa, avoin ja katoton paikka
rakennuksen päällä]. Hallitus oli sitäpaitsi ympärysmuurin ulkopuolelle
rakennuttanut suuria makasiineja, leipomon, myllyn, pajan,
puusepäntyöpajan ja kaksi ranchoa, joissa pidettiin hevosia ja
nautakarjaa.
Nykyisin linnoitus on melkein raunioina, muurit luhistuneet rikki
kaikkialla hoidon puutteessa, ainoastaan asuinrakennukset ovat hyvässä
kunnossa.
El presidio de San-Lucariin kuuluu kolme ryhmää, kaksi pohjoispuolella
ja yksi eteläpuolella jokea.
Paikka on yleensä synkän näköinen, vain muutamia puita kasvaa siellä
täällä, kaukana toisistaan ja ainoastaan joen partaalla, todisteena
maan tavattomasta hedelmättömyydestä. Teitä peittää hyvin hieno hiekka,
joka lentää ympärinsä pienemmästäkin tuulen hengähdyksestä.
Kolme päivää edellisessä luvussa kuvailtujen tapausten jälkeen istui
noin kello kahden tienoissa iltapäivällä viisi tai kuusi vaqueroa ja
leperoa erään pöydän ympärillä eräässä kapakassa uudessa San-Lucarissa,
joen etelärannalla, vilkkaasti väitellen keskenään, ahmien suurin
siemauksin pulquea savikipposista, jotka kulkivat ympäri seuruetta.
"Lempo soikoon!" huudahti muuan pitkä, laiha ja hintelä veitikka, joka
näytti häikäilemättömältä lurjukselta, "olemmehan vapaita miehiä! Jos
kuvernööri señor don Luis Pedrosa itsepintaisesti tahtoo kohdella meitä
tällä tavoin, niin ei Tiikerikissa ole kauempana kuin että hänen
kanssaan voidaan sopia. Vaikkakin nykyään intiaanipäällikkönä, hän
kuitenkin on sekoittamatonta valkoista rotua ja caballero aina
sormenpäihin saakka."
"Suu kiinni! -- Hiljaa! Pablito", toinen huomautti. "Olisi parempi,
että nielisit sanasi samalla kuin pulquesikin, kuin että puhut
sellaisia tuhmuuksia."
"Minä tahdon puhua, minä!" sanoi Pablito, joka kostutti kaulaansa
enemmän kuin muut.
"Etkö tiedä, että ympärillämme pimeässä hiipii näkymättömiä silmiä,
jotka vakoilevat meitä, ja että korvat ovat avoinna sieppaamaan
puheemme ja hyötymään siitä."
"Voi, mitä sinä lörpöttelet!" toinen sanoi olkapäitään kohauttaen.
"Sinä olet aina niin pelkuri, Carlocho! Minä en piittaa vakoojista
enempää kuin vanhoista kuolaimista."
"Pablito!" toinen sanoi pannen sormen suulleen.
"Mitä? Enkö ole oikeassa? Miksi don Luis tahtoo meille niin paljon
pahaa?"
"Sinä erehdyt", kolmas keskeytti nauraen, "don Luis tahtoo päinvastoin
parastasi ja todistuksena siitä on se, että hän ottaa sinulta niin
paljon kuin voi."
"Oh, tuo Verado, hänellä on sitten pää kuin lurjuksella, jollainen hän
myöskin on", Pablito huudahti nauraa hohottaen, "hah, palttua kaikelle
mitä tuleekin!"
"Sillä välin juokaamme", Verado sanoi.
"Niin", Pablito toisti, "juokaamme, upottakaamme surut! Sitä paitsi
onhan meillä don Fernando Carril, joka voi auttaa meitä tarpeen
tullen."
"Vielä nimi, jonka olisi pitänyt pysyä kurkussasi, etenkin tässä
paikassa", Carlocho huudahti, lyöden kiivaasti nyrkkinsä pöytään. "Etkö
voi pitää suutasi kiinni, sinä kirottu koira."
Pablito rypisti kulmakarvojaan ja katsoi kieroon toista.
"Aijotko sinä sattumoisin läksyttää minua? Lempo soikoon, sinä alat
saada vereni kiehumaan!" hän huudahti häijysti.
"Läksyttää? Miksei, jos ansaitset sen", toinen vastasi rauhallisesti.
"Hitto vie! Jo kolmatta tuntia olet istunut täällä ja juonut kuin
sieni. Sinä olet juovuksissa kuin naakka ja lörpöttelet kuin vanha akka
-- pidä suusi kiinni ja mene kotiin nukkumaan!"
"Tuhat tulimmaista!" Pablito mölisi, iskien puukkonsa voimakkaasti
tarjoilupöytään, "tästä saat vastata minulle!"
"Kunniani kautta! Pieni suonenisku ei saata olla sinulle vahingoksi;
oikein nyrkkini syyhyvät antaakseni sinulle navajadan kurjaan
kuonoosi."
"Kurjaan kuonooni, sanoit?"
Ja Pablito hyökkäsi Carlochon kimppuun, joka odotti häntä vankkana
seisoen.
Muut saapuvilla olevat vaquerot ja leperot heittäytyivät väliin
estääkseen heidän syöksymästä toistensa päälle.
"Halloo, caballerot", sanoi kapakoitsija, joka nyt huomasi
tarpeelliseksi tarttua asiaan, "pysykää nahoissanne, Jumalan tai
paholaisen nimessä! Ei mitään riitaa minun luonani. Jos tahdotte
selvitellä asioitanne on katu vapaa."
"Kapakoitsija on oikeassa", Pablito sanoi, "no tule mukaan, jos olet
mies."
"Mielelläni."
Molemmat vastustajat riensivät ulos kadulle toveriensa seuraamana.
Mitä arvoisaan kapakoitsijaan tulee, niin hän asettui krouvinsa ovelle
kädet housuntaskuissa ja vihelsi jaranaa [jotakin renkutusta]
odottaessaan tappelua.
Pablito ja Carlocho, jotka jo olivat riisuneet hattunsa ja
teeskennellen tervehtineet toisiaan, käärivät kokoon zarapéensa
vasemman käsivarren ympäri kilveksi ja tempasivat pitkät veitsensä
vyöstään, jonka jälkeen he sanaakaan vaihtamatta ihmettelevän
kylmäverisesti asettuivat taisteluasentoon.
Tällaisessa kaksintaistelussa, ainoa mitä Meksikossa tunnetaan, on
taito ja kunnia siinä, että osaa vastustajaansa kasvoihin; iskua vyön
alle pidetään petoksena ja arvottomana todelliselle caballerolle.
Molemmat vastustajat, jotka olivat asettuneet lujaan asentoon, jalat
hajallaan, ruumis kumarassa ja pää takakenossa, katsoivat toisiinsa
jännittyneen tarkkaavasti, arvatakseen toisensa liikkeet, väistääkseen
iskut ja antaakseen toisilleen naarmuja.
Hieno maissisavuke suussa muut vaquerot seurasivat rauhallisesti
katsellen taistelua, osoittaen suosiotaan taitavimmalle.
Taistelua jatkui muutamia minuutteja samanlaisella menestyksellä
molemmin puolin, kunnes Pablito, jonka näkö oli tietenkin käynyt vähän
sameammaksi hänen runsaan juopottelemisensa takia, väisti sekuntia
liian myöhään ja tunsi Carlochon veitsen kärjen viiltävän halki nahan
hänen kasvoistaan pitkin niiden pituutta.
"Hyvä, hyvä!" kaikki vaquerot huudahtivat yhtä aikaa, "hyvin osattu!"
Taistelevat, joita tämä hyväksyminen miellytti, astuivat askeleen
taapäin, tervehtivät ympärillä seisovia ja pistivät taas puukon
tuppeensa, jonka jälkeen he erikoisen kohteliaasti kumarsivat ja
läksivät jälleen kapakkaan, puristettuaan toistensa kättä.
Vaquerot ovat erityinen ihmislaji, jonka tavat ovat tuiki tuntemattomia
Euroopassa.
San-Lucarin vaqueroja voidaan pitää esikuvana. Syntyneinä
intiaanialueen rajalla he ovat lapsuudestaan imeneet verenhimoiset
tapansa ja suuren elämänhalveksumisensa. Väsymättömiä pelaajia kun
ovat, on heillä aina kortit kädessä, ja peli on alituisena aiheena
riitoihin, joissa veitsi näyttelee pääosaa.
Huolettomia tulevaisuudesta ja välinpitämättömiä nykyisistä
vaikeuksista sekä karaistuja kestämään ruumiillisia kärsimyksiä he
halveksivat kuolemaa yhtä paljon kun elämääkin eivätkä väistä mitään
vaaraa.
No niin, nämä miehet, jotka usein jättävät vaimonsa ja lapsensa
viettääkseen vapaampaa elämää hurjien joukkojen keskuudessa, jotka
iloisella sydämellä ja mielenliikutuksetta vuodattavat lähimmäisensä
verta ja ovat leppymättömiä vihassaan, nämä miehet voivat
kuitenkin olla erinomaisia ystäviä sekä tavattoman uskollisia ja
anteeksiantavaisia.
Heidän luonteensa on omituinen sekoitus hyvää ja pahaa, hillittömiä
paheita ja todellisia ansioita. He ovat vuorotellen ja samalla kertaa
laiskoja, taipuvaisia peliin, riitaan, halukkaita juopottelemaan,
julmia, ylpeitä, huiman urhoollisia ja uskollisia ystävälleen tai
valitsemalleen isännälle.
Aina lapsuudesta asti veri valuu heidän sormiensa läpi, kuten vesi, eri
haciendoissa teurastusaikana, ja he tottuvat siten pian "inhimilliseen
purppuraan."
Muuten heidän pilansa on yhtä karkeaa kuin heidän tapansakin, joista
vähimmän kammottava ja useimmin esiintyvä on uhata toisiaan veitsellä
vähäpätöisimmästäkin syystä.
Kun vaquerot, tultuaan taas kapakkaan riidan jälkeen, joivat
sovintomaljaa sekä pulque- ja mezcal-virtoihin upottivat tuon pienen
tapahtuman, astui muuan paksuun kaapuun puettu mies, hatunreunat
vedettyinä alas peittämään silmiä, ääneti sisään kapakkaan, meni
tarjoilupöydän luo, loi näköjään välinpitämättömän katseen
ympäristöön, sytytti savukkeen ja naputti kädessään olevalla
hopeapiasterilla kolme kertaa pöytään.
Kuullessaan tämän odottamattoman äänen, joka vaikutti kuin merkinanto,
vilkkaasti keskustelevat vaquerot vaikenivat.
Pablito ja Carlocho säpsähtivät, koettaen katseillaan nähdä poimukkaan
kaavun läpi, joka peitti vieraan piirteet, kun taas Verado käänsi vähän
päätään salatakseen veitikkamaisen hymyilyn.
Tuntematon heitti pois puoleksi poltetun savukkeensa ja poistui
hökkelistä samalla tavoin kuin oli tullutkin.
Pari silmänräpäystä sen jälkeen Pablito, pyyhkien veristä poskeaan, ja
Carlocho olivat muistavinaan jonkun tärkeän seikan ja läksivät
kapakasta, Verado hiipi seinää pitkin ovelle ja riensi heidän
jälkeensä.
"Kas vain!" kapakoitsija mumisi, "nuo kolme picaroa [hirtehistä]
näyttävät minusta menevän hautomaan jotakin hittoa, josta koituu
enemmän puhkaistuja pääkalloja kuin duroja [espanjalainen piasteri].
No, se ei kuulu minulle."
Muut vaquerot, täysin kiintyneinä pelaamaan montea, eivät korttiensa
yli kumartuneina olleet lainkaan huomanneet toveriensa lähtöä.
Päästyään määrätyn matkan päähän kapakasta tuntematon kääntyi.
Molemmat vaquerot seurasivat häntä melkein kintereillä, puhellen
huolettomasti keskenään, kuten pari vetelehtivää tyhjäntoimittajaa.
Verado oli kadonnut.
Annettuaan molemmille miehille melkein huomaamattoman merkin tuntematon
jatkoi matkaansa ja poikkesi tielle, joka vähitellen etääntyi joesta ja
kääntyi sisämaahan päin. Kylän ulkopuolella tämä tie teki jotenkin
jyrkän mutkan ja kapeni äkkiä kapeaksi poluksi, joka muiden tavoin
näytti katoavan tasangolle.
Tienmutkassa nuo kolme miestä kohtasivat ratsastajan, joka vinhaa
vauhtia ratsasti presidiota kohti. Mutta luultavasti vakavien ajatusten
valtaamina ei tuntematon eikä kumpikaan vaqueroista kiinnittänyt
huomiotaan häneen. Mitä ratsastajaan tulee, niin hän loi heihin
pikaisen ja läpitunkevan katseen, jonka jälkeen hän huomaamatta
hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi muutaman askeleen päähän heistä.
"Jumala armahtakoon minua!" hän sanoi itsekseen, "joko tuo on don
Fernando Carril tai itse paholainen kaikkineen päivineen. Tuo Zapote
nauta on siis epäonnistunut hänen suhteensa vielä kerran! Mitä hänellä
voi olla tekemistä noiden kahden rosvon kanssa, jotka näyttävät minusta
oikeilta paholaisen välikappaleilta. Mutta minä en tahdo olla don
Torribio Quiroga, ellen seuraa heitä ja ota selville, kuinka tämän
asian laita on."
Ja hän hyppäsi nopeasti hevosen selästä.
Señor don Torribio Quiroga oli korkeintaan kolmenkymmenenviiden vuotias
mies, kasvultaan vähän alle keskimitan ja lihavahko. Mutta hänen
hartiakas vartalonsa ja vahvat jäsenensä osoittivat sen sijaan suurta
lihasvoimaa. Pari pientä harmaata, vilkasta silmää, joista säihkyi
oveluus ja rohkeus, paransi hänen ehkä jonkun verran rumaa naamaansa.
Hänen pukunsa oli samanlainen, jota kaikki meksikolaiset arvohenkilöt
käyttivät.
Päästyään maahan hän silmäili ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään,
jonka huostaan olisi voinut antaa juoksijansa, sillä San-Lucarissa ja
erittäinkin uudessa kylässä on melkein ihme, jos kohtaa kaksi henkilöä
samalla kertaa kadulla. Hän polki kiukuissaan jalkaansa, pani ohjakset
käsivarrelleen ja talutti hevosensa kapakkaan, josta molemmat vaquerot
olivat tulleet, ja jätti sen isännän hoitoon.
Kun tämä velvollisuus oli täytetty, sillä meksikolaisen paras ystävä on
hänen hevosensa, don Torribio kääntyi erittäin varovasti takaisin,
aivan kuin henkilö, joka tahtoo yllättää jonkun pysymällä itse
näkymättömänä.
Molemmat vaquerot olivat edellä häntä ja katosivat lentohiekkasärkän
taakse, juuri kun hän sivuutti tienmutkan. Hän sai heidät kuitenkin
pian näkyviinsä taas, kiiveten erästä jotenkin jyrkkää polkua pitkin,
joka johti tiheään metsikköön. Muutamia puita oli sattumoisin tai
luonnon oikusta kasvanut tähän kuivaan hiekkaan.
Sittenkuin hän nyt oli varma siitä, mistä heidät taas löytäisi, don
Torribio hiljensi kulkuaan, ja jottei herättäisi huomiota, jos joku
hänet yllättäisi, tai poistaakseen kaiken epäluulon, hän sytytti
savukkeen.
Onneksi kumpikaan vaqueroista ei kääntynyt kertaakaan, vaan he menivät
metsikköön heti sen miehen jäljessä, jonka don Torribio oli tuntenut
don Fernando Carriliksi.