"ajatelkaa mitä teette! Älkää tehkö mitään hätäpäissänne, jota piankin
saatte katua, siitä olen vakuutettu. Vartokaa vielä hetkinen! Kellohan
on tuskin kahtatoista, eihän tunti sinne tai tänne merkitse mitään."
"Minä en odota minuuttiakaan, en sekuntiakaan!" haciendero huudahti,
nousten kiivaasti pystyyn. "Kas niin, pojat! Satuloikaa hevoset
nopeasti, me lähdemme."
Peonit valmistuivat täyttämään käskyä.
"Malttakaa, isä kulta", nuori tyttö sanoi, "kuulen hevoskavioiden
kapsetta metsästä, oppaamme palaa."
Epäillen ja vasten tahtoaan haciendero, tyttärensä vakuuttavan äänen
johdosta, painautui vielä kerran nurmikolle, viitaten seuralaisilleen,
että tekisivät samaten.
Doña Hermosa ei ollut erehtynyt; hänen kuulemansa ääni ei kylläkään
tuntunut johtuvan hevoskavioista, sillä se oli hidas ja raskas, mutta
joka tapauksessa suurikasvuisesta eläimestä. Se läheni muuten
kuuluvasti.
"Kenties se on harmaa karhu", haciendero mumisi.
"Tahi puuma saalista tavoittamassa", capatazi lisäsi matalalla äänellä.
Matkustajat olivat hyvin levottomia. Ollen aseettomina ja voimatta
puolustaa itseään täällä metsässä he huomasivat, että jos joku peto
hyökkäisi heidän kimppuunsa, he olisivat tuhon omia, sillä pakokin oli
mahdoton paikallistuntemuksen puutteessa.
"Te erehdytte", sanoi nuori tyttö, joka yksin oli säilyttänyt
kylmäverisyytensä ja mielenmalttinsa, "ei mikään vaara uhkaa meitä.
Katsokaa, hevosethan syövät yhä, osoittamatta vähintäkään
levottomuutta."
"Se on totta", don Pedro myönsi, "jos ne olisivat tunteneet pedon
tympeän hajun, niin ne olisivat tulleet pelästyksestä hurjiksi ja jo
lähteneet karkuun."
Äkkiä pensaat hajosivat ja metsästäjä tuli näkyviin taluttaen hevostaan
suitsista.
"Olin varma siitä", nuori tyttö huudahti riemuissaan, samalla kuin
hänen isänsä ja capatazi, noloina epäluulojensa takia, punehtuivat ja
painoivat päänsä alas.
Metsästäjän kasvot olivat yhtä kylmät ja liikkumattomat kuin hänen
lähtiessään aukeamalta, mutta hänen katseensa oli vieläkin synkempi.
Hänen hevosensa selässä oli raskas, pitkähkö käärö, kiedottuna
purjelangalla huolellisesti käärittyyn puhvelin vuotaan.
"Suonette anteeksi, että jätin teidät niin äkkiä", hän sanoi vähän
liikutuksesta väräjävällä äänellä, "mutta minä huomasin vasta liian
myöhään, että teiltä oli otettu aseenne, jollette te, kuten en voi
otaksua, olleet unohtaneet niitä teocaliin; ja kun erämaassa on
erittäin tärkeää olla hyvin aseistettuna ja sitäpaitsi on enemmän kuin
todennäköistä, että teidän täytyy puolustautua ennenkuin pääsette pois
tästä metsästä, niin olen ollut hankkimassa teille kaipaamianne
aseita."
"Sen vuoksi te siis jätitte meidät?"
"Miksi muuten olisin niin tehnyt?" metsästäjä vastasi koruttomasti.
"Olen tuonut teidät tähän paikkaan, koska minulla muutaman askeleen
päässä täältä on muuan noita piilopaikkoja, joita me metsästäjät
laitamme sinne tänne metsään, saadaksemme käsiimme mitä tarvitsemme.
Mutta", hän lisäsi katkerasti hymyillen, "se oli löydetty ja ryöstetty,
jonka vuoksi minun oli pakko mennä toiseen vähän kauempana olevaan, ja
sen takia vihelsin hevostani, jonka apu nyt oli minulle välttämätön.
Ilman tätä onnettomuutta olisin palannut jo puoli tuntia sitten."
Tämän selityksen metsästäjä antoi ilman mahtipontisuutta ja sellaisella
äänellä kuin olisi hänen tekonsa ollut luonnollisin asia maailmassa.
Hän purki hevosen kuorman ja avasi käärön. Siinä oli viisi
amerikalaista kivääriä, veitsiä, suoria sapeleita, nimeltään machetes,
ruutia, luoteja ja kirveitä.
"Aseistautukaa; nuo kiväärit ovat hyviä, eivätkä petä teitä, kun hetki
tulee ja teidän täytyy käyttää niitä."
Meksikolaiset eivät odottaneet toista käskyä, vaan olivat pian aseissa
aina hampaisiin asti.
"Nyt", metsästäjä sanoi, "voitte ainakin puolustautua miesten tavoin,
sallimatta teurastaa itseänne kuten antiloopit."
"Ui!" nuori tyttö mumisi, "tiesinhän että hän menettelisi siten."
"Kiitos, señorita!" metsästäjä vastasi, "kiitos siitä, että olette
luottanut minuun."
Hänen näin lausuessaan hänen kasvonpiirteensä olivat vilkastuneet ja
salama oli leimahtanut hänen katseestaan, mutta heti sen jälkeen hän
saavutti marmorimaisen jäykkyytensä ja sanoi: "Olen luvannut viedä
teidät vahingoittumattomina kotiin ja teen niin."
"Pelkäättekö siis jotakin vaaraa?" don Pedro kysyi.
"On aina olemassa vaaroja", metsästäjä vastasi katkerasti, "etenkin
salomaalla."
"Uhkaisiko meitä jokin petos?"
"Älkää kysykö minulta mitään, en voi vastata; käyttäkää vain hyväksenne
sanojani. Jos tahdotte säilyttää päänahkanne, niin teidän täytyy, mitä
tahansa näettekin minun tekevän tai sanovan ja kuinka tahansa
käyttäydynkin, ehdottomasti luottaa minuun ja totella minua ilman
epäilyä ja pelkoa kaikessa mitä käsken, sillä kaikilla toimillani on
vain yksi päämäärä, nimittäin pelastaa teidät. Suostutteko näihin
ehtoihin?"
"Kyllä!" doña Hermosa huudahti vilkkaasti, "mitä hyvänsä tapahtuneekin,
me emme epäile teidän rehellisyyttänne, ja toimimme vain teidän
ohjeittenne mukaan."
"Sen vannon teille", haciendero vahvisti.
"Hyvä on, nyt vastaan kaikessa puolestanne, älkää pelätkö mitään. Älkää
puhuko mitään enää minulle, minun täytyy koota ajatukseni hetkiseksi."
Kumarrettuaan kevyesti hän poistui muutamia askeleita ja istuutui erään
puun juurelle.
Sillä välin meksikolaisten uteliaisuus oli äärettömästi jännityksissä,
he näkivät että vakava vaara epäilemättä uhkasi heitä ja että
metsästäjä koetti mielessään keksiä jotakin keinoa sen välttämiseksi.
Mutta sitten kun heillä nyt oli hyvät aseet, sarvet ruutia ja luoteja
täynnään, he katselivat asemaansa aivan toisessa valossa, ja vaikka he
olivatkin hyvin levottomia, niin he eivät kuitenkaan epäilleet voivansa
välttää satimia, joita heille oli viritetty.
Kun metsästäjä oli istunut liikkumatta kuin kuvapatsas noin puolen
tuntia, hän kohotti päänsä, laski puiden varjojen pituuden ja nousi
vilkkaasti.
"Ratsaille!" hän sanoi, "on aika meidän lähteä."
Ja kädenkäänteessä hevoset olivat kunnossa ja matkustajat satulassa.
"Eteenpäin!" metsästäjä lausui, "intiaanilaisessa kulkujärjestyksessä,
ja seuratkaa tarkoin liikkeitäni."
Erämaassa tarkoitetaan intiaanilaisella kulkujärjestyksellä kulkemista
jäljekkäin, jättääkseen mahdollisimman vähän jälkiä matkastaan.
Mutta sen sijaan että olisi jatkanut entiseen suuntaan, metsästäjä
ohjasi hevosensa puroon, jonka juoksua hän seurasi aina erääseen
kauempana olevaan paikkaan, jossa kaksi muuta vesistöä yhtyi siihen.
Kivisydän poikkesi vasemmanpuoliselle vesistölle, jonka juoksua hän
seurasi.
Meksikolaiset olivat täsmälleen noudattaneet tätä liikettä ja
seurasivat jäljessä, niin että kunkin hevosen pää oli edellä kulkevan
lautasilla.
Kuumuus oli painostava metsässä, jossa ilmanliike lehdistön ehkäisemänä
oli tuskin huomattava. Syvin hiljaisuus vallitsi kaikkialla, linnut,
kyyköttäen lehtien seassa, olivat lakanneet laulamasta, vain
lukemattomien lammikkojen päällä kuhisevien moskiittimäärien
yksitoikkoinen surina kuului.
Sillä välin laajeni se puro, jota he seurasivat, yhä enemmän ja kasvoi
vähitellen joeksi. Jo näkyi siellä täällä mustia chicoteja [Chicoteiksi
sanotaan juurineen irti temmattuja puita, joita virrat vievät mukanaan.
Nämä tuottavat usein vakavia vaaroja laivaliikkeelle.], joilla seisoi
yhdellä jalalla flamingoja ja haikaroita. Rannat alkoivat tulla
jyrkiksi molemmin puolin ja hevosten oli jo toisinaan pakko uida.
Tämä tuntematon joki, jonka siniset aallot eivät vielä koskaan
olleet kuvastaneet muuta kuin taivaan sineä tai sen rantojen yli
epäsäännöllisesti nojaavien puiden vihreätä kupua, tarjosi suurenmoisen
ja majesteetillisen näyn, joka toi sydämeen eräänlaisen suloisen ja
uskonnollisen raskasmielisyyden.
Matkustajat kiiruhtivat yhä eteenpäin, ääneti kuin aaveet uiden
hitaasti virran uomassa oppaansa jälkeen, jonka kotkansilmä tarkasti
joen rantoja.
Tultuaan paikalle, jossa suunnaton kallionlohkare kohosi yksinäisen
vartian tavoin ja muodosti ikäänkuin tavattoman suuren holvin veden
päälle, Kivisydän poikkesi vähän suunnasta, ja liukuen hevosensa
selästä, jonka ohjat hän antoi jäljessään tulevalle don Pedrolle, hän
heittäytyi veteen ja ui holvin alle, viittaamalla kehoitettuaan
seuralaisiaan jatkamaan matkaansa. Pian metsästäjä taas näyttäytyi. Hän
istui nyt tuollaisessa intiaanilaisessa kanootissa, jotka tehdään
lämpimällä vedellä kiskotusta tuohesta ja ovat tavattoman keveitä.
Muutamalla melan vedolla hän oli saavuttanut matkustajat. Nämä
siirtyivät kanoottiin, joten hevoset, vapautuneina ratsastajiensa
painosta, voivat uida helpommin.
Doña Hermosa oli ihastunut tähän muutokseen. Kärsien vielä haavastaan
hänestä alkoi tuntua hyvin vaikealta pysytellä hevosen selässä,
huolimatta kaikista yrityksistään salata väsymystään.
Mutta metsästäjän tarkka silmä oli huomannut nuoren tytön väsymyksen,
ja tämän takia hän olikin noutanut kanootin.
He jatkoivat siten matkaansa noin tunnin ajan, minkään herättämättä
heissä levottomuutta tai saattamatta heitä epäilemään vihollisen
läheisyyttä. Vihdoin he saapuivat eräälle kohdalle jokea, jossa rannat
jotenkin pitkän matkaa kohosivat äkkijyrkkinä melkoisen korkealle,
pusertaen joen kahden kohtisuoran kallionseinän väliin.
Keskellä jokea kohousi harmahtava, noin kuudenkymmenen metrin laajuinen
graniittikallio. Tätä kalliota kohti metsästäjä ohjasi kanootin.
Meksikolaiset, jotka aluksi ihmettelivät tätä liikettä, käsittivät
kuitenkin pian sen. Kun he olivat vain vähän matkan päässä kalliosta,
niin he huomasivat, että eräs sen kyljistä oli loiva ja että tällä
puolen oli ammottava luolan suu.
Kanootti saapui rantaan ja matkustajat astuivat maihin. Päästyään
kalliolle he kiiruhtivat taluttamaan sinne hevosensa. Eläinparat olivat
milt'ei menehtyä väsymyksestä.
"Tulkaa", metsästäjä sanoi nostaen kanootin hartioilleen.
Meksikolaiset seurasivat häntä.
Luola oli avara ja näytti ulottuvan kauas veden alle.
Hevoset kytkettiin luolan peräosaan ja niille annettiin ruokaa.
"Täällä", metsästäjä sanoi, "olemme turvassa sikäli kuin erämaassa on
mahdollista. Ellei mitään odottamatonta tapahdu, vietämme yön täällä
antaaksemme väsyneitten hevostemme levätä. Voitte tehdä tulen
pelkäämättä, sillä aukot, joista päivänvalo tunkeutuu tänne,
hajoittavat savun ja tekevät sen näkymättömäksi. Vaikka luulenkin
johtaneeni vainoojaamme väärille jäljille, teen kuitenkin
tiedustelumatkan ympäristöön. Älkää olko levottomia, lähellä ja kaukana
ollen vartioin teitä. Tunnin kuluttua palaan. Ennen kaikkea älkää
näyttäytykö. Erämaassa ei milloinkaan tiedä kenen tarkastettavaksi
antautuu. Hyvästi hetkiseksi."
Hän läksi jättäen seuralaisensa sitäkin suuremman levottomuuden
valtaan, kun he, vaikkakin aavistivat suuren vaaran heitä uhkaavan,
eivät voineet arvata, mistä tai miten tämä vaara heidät kohtaisi, ja
koska he olivat kokonaan riippuvia miehestä, jonka todellista luonnetta
ja tarkoitusta heidän oli mahdoton saada selville.
VII.
KAHAKKA.
Luonnolla on kuitenkin vaatimuksensa, joista se ei milloinkaan luovu.
Niin suuresti levottomia kuin meksikolaiset olivatkin, niin ne
rasitukset, joita he tämän pitkän päivämatkan aikana olivat saaneet
kestää, vaikuttivat, että he tunsivat ehdotonta tarvetta saada voimansa
takaisin. Hetken mietittyään sitä jännittävää, melkein epätoivoista
asemaa, jossa he nyt olivat, don Pedro käski sen vuoksi peonien tehdä
tulen ja laittaa illallisen.
On huomattavaa, että ihmiset, joiden elämä on enemmän ruumiillista kuin
henkistä, eivät koskaan ole syömättä ja nukkumatta, mihin asemaan
sattuma heidät saattaakin. Ruokahalua ja unta ei heiltä puutu
milloinkaan. Syy siihen on varsin yksinkertainen. Ollen joka hetki
vaarassa mahdollisesti joutua taisteluun elämästä ja kuolemasta joko
ihmisiä tai luonnon voimia vastaan, heidän voimiensa täytyy olla niiden
ponnistusten tasalla, joihin heidän on pakko alistua voittaakseen heitä
kohtaavat esteet tai heitä uhkaavat vaarat.
Ateria nautittiin synkän hiljaisuuden vallitessa. Jokainen tunsi
levottomuutta yön lähetessä, sen vuorokauden ajan, jonka punaihoiset
tavallisesti valitsevat hyökätäkseen vihollistensa kimppuun pimeän
turvissa, minkä vuoksi meksikolaiset eivät ajatelleet vaihtaa ajatuksia
keskenään.
Metsästäjä viipyi kauan poissa. Kaksi tuntia oli jo kulunut siitä kun
aurinko oli kadonnut korkeiden vuorenhuippujen taakse. Maa peittyi
synkkään pimeyteen, aivankuin kääreeseen; tähteäkään ei tuikkinut
taivaalla. Suuria mustia pilviä kulki taivaalla, verhoten kuun
täydelleen.
Haciendero ei ollut tahtonut kenellekään muulle kuin itselleen uskoa
tehtävää valvoa yleistä turvallisuutta. Maaten pitkänään kalliolla,
jottei mikään näkymätön vihollinen häntä huomaisi, hän tähysteli
levottomasti pitkin joen mustaa uomaa, rinnallaan capatazi, joka yhtä
vähän kuin hänkään tahtoi etsiä lepoa, koska tuntemansa levottomuus
teki sen mahdottomaksi.
Joen korkeat äyräät olivat paljaat ja yksinäiset. Ainoastaan sillä
kohdalla, mistä pääsi rannalle, näkyi toisinaan mustia varjoja, jotka
liikkuivat hetkisen, päästellen kumeita kiukkuisia mörähdyksiä ja sen
jälkeen taas kadoten.
Nämä varjot olivat nähtävästi villipetoja, jotka menivät takaisin
pesiinsä, sammutettuaan janonsa virrassa.
"Tulkaa!" matala mutta terävä ääni kuiskasi äkkiä meksikolaisen
korvaan.
Don Pedro kääntyi ympäri, tukahduttaen ihmetyksen huudahduksen.
Metsästäjä seisoi hänen vieressään pyssyynsä nojaten.
Nuo kolme miestä menivät luolan sisään.
Illallisen laittamista varten tehdyn tulen jäljellä olevat kekäleet
levittivät tarpeeksi valoa, jotta voitiin erottaa esineet.
"Olette viipynyt kauan", haciendero sanoi.
"Olen kulkenut pitkän matkan sen jälkeen kuin teidät jätin", metsästäjä
vastasi, "mutta se ei kuulu tähän. Muuan mies, jota teidän ei nykyisin
maksa vaivaa tuntea, on saanut päähänsä estää teidät pääsemästä
viljelyksillenne. Varovaisuustoimenpiteistäni huolimatta en ole
onnistunut salaamaan jälkiäni noilta viekkailta hornanhengiltä, joiden
läpitunkeva katse voisi keksiä kotkan jäljet ilmassa. Intiaanit ovat
pystyttäneet leirinsä aivan lähelle, he valmistavat juuri lauttoja ja
kanootteja hyökätäkseen kimppuumme."
"Onko heitä paljon?" haciendero kysyi.
"Ei, korkeintaan parikymmentä, joista vain viidellä tai kuudella on
ampuma-aseet; muilla on vain nuolet ja keihäät. Tiedetään teidän olevan
aseettomia, tai ainakin luullaan niin, ja toivotaan saatavan teidät
kiinni tarvitsematta ampua laukaustakaan."
"Mutta kuka voi vainota meitä niin kiihkeästi?"
"Sehän on samantekevää. Se on muuan omituinen ja salaperäinen olento,
jonka elämä on yhtämittaisia synkkiä salajuonia. Hänen sydämensä on
kuilu, jota kukaan ei ole uskaltanut tutkia ja jonka pohjaan hän ehkä
itsekin pelkää katsoa, vaikkei hän muuten pelkääkään mitään maailmassa.
Mutta jättäkäämme tämä. Kahden tunnin kuluttua hyökätään kimppuumme.
Teillä on tarjona kolme keinoa välttääksenne teitä uhkaavaa kohtaloa."
"Mitkä nämä keinot ovat?" haciendero kysyi vilkkaasti.
"Ensimmäinen on pysyä paikoillaan, odottaa hyökkäystä ja taistella
miehuullisesti. Apachit, pelästyksissään siitä, että tapaavat miehet,
jotka he toivoivat yllättävänsä turvattomina, asestettuina ja
varuillaan, menettävät kenties rohkeutensa ja vetäytyvät pois."
Doña Hermosa, herättyään puhelevien ääneen, oli lähestynyt ja kuunteli
levottomana.
Haciendero pudisti päätään.
"Tämä keino näyttää minusta vaaralliselta", hän sanoi, "sillä jos
vihollistemme onnistuu saada pysyvä jalansija kalliolla, niin he
lopuksi lukumäärällään voittavat ja saavat meidät haltuunsa."
"Todennäköisesti niin tapahtuu", metsästäjä lausui kylmästi.
"Kuulkaamme toista keinoa, sillä nyt esittämämme näyttää
mahdottomalta."
"Tämä kallio on maanalaisen käytävän kautta, joka kulkee joen uoman
alta, yhteydessä toisen kallion kanssa, joka on jotenkin kaukana tästä
paikasta, missä nyt olemme. Sinne tultuamme asetumme kanoottiin ja kun
olemme päässeet toiselle rannalle, nousemme taas hevosen selkään ja
koetamme pelastua pakenemalla."
"Minä pitäisin tätä keinoa parempana, elleivät hevosemme olisi niin
lopen väsyneitä ja ellei pako erämaan kautta olisi melkein mahdoton."
"Punanahat tuntevat yhtähyvin kuin minäkin tämän kallion, jonne nyt
olemme paenneet, kenties he jo ovat miehittäneet uloskäytävän, jonka
kautta toivomme pääsevämme karkuun."
"Aijai", haciendero sanoi surullisena, "huolimatta hyvästä tahdostanne
eivät ehdottamanne keinot ole onnistuneita."
"Tiedän sen. Paha kyllä ei riipu minusta, ettei asian laita ole
toisin."
"No niin", don Pedro mumisi alistuvasti, "kuulkaamme viimeistä keinoa."
"Pelkään, että pidätte sitä vielä mahdottomampana kuin molempia toisia.
Se on hullu ja epätoivoinen yritys, joka kenties tarjoaisi menestymisen
mahdollisuuden, ellei mukanamme olisi naista, jota emme saa asettaa
vaaraan pelastaaksemme hänet toisesta."
"Sitten ei maksa vaivaa puhua siitä", haciendero sanoi, luoden
tuskallisen silmäyksen tyttäreensä.
"Anteeksi isäni", doña Hermosa huudahti vilkkaasti, "kuulkaamme
minkälainen keino on, kenties se päinvastoin on ainoa, todella
mahdollinen. Selittäkää, señor", hän jatkoi metsästäjään kääntyen. "Sen
jälkeen mitä olette tehnyt puolestamme, olisi kiittämätöntä olla
noudattamatta neuvojanne. Mitä te epäilette sanoa meille minun tähteni,
on, siitä olen vakuutettu, ainoa mahdollinen jäljellä oleva
pelastuskeino."
"Kenties", metsästäjä vastasi, "mutta minä toistan, señorita, tämä
mahdollisuus on teidän mukananne mahdoton."
Nuori tyttö suoristautui, ivallinen hymy väreili hänen huulillaan,
hänen vastatessaan hieman pilkallisella äänellä:
"Te luulette siis minua hyvin heikoksi ja araksi, señor, koska ette
rohkene puhua? Olen kyllä vain nainen, heikko kuten me kaikki olemme,
mutta luulen osoittaneeni niinä muutamina tunteina, jotka olemme
yhdessä matkustaneet, että sydämeni on vieras aralle pelvolle ja että,
vaikkeivät ruumiilliset voimani vedäkään vertoja sielunvoimilleni, niin
tahtoni voittaa kuitenkin tuon heikkouden, joka, sen pahempi, vaivaa
sukupuoltani, ja asettaa minut aina tapahtumain tasalle, olkoot ne
minkälaisia tahansa."
Kivisydän oli tarkkaavasti kuunnellut nuoren tytön sanoja. Se
välinpitämättömyyden naamio, joka lepäsi hänen kasvoillaan, oli sulanut
tämän sointuvan äänen vaikutuksesta ja heleä puna oli levinnyt hänen
poskilleen.
"Suokaa anteeksi, señorita", hän vastasi äänellä, jonka hänen sisäinen
liikutuksensa sai väräjämään, "olen ollut väärässä, minä puhun."
"Hyvä", tyttö sanoi hellästi hymyillen, "tiesinhän, että vastaisitte
minulle."
"Apachit ovat, kuten jo olen maininnut, pystyttäneet leirinsä vähän
matkan päähän täältä joen rannalle. Vakuutettuina siitä, ettei heitä
häiritä, he eivät ole asettaneet mitään vahteja, vaan nukkuvat, juovat
tulivettä tai polttavat, odottaessaan hetkeä, jolloin he hyökkäävät
kimppuumme. Meitä on kuusi hyvin aseistettua ja päättäväistä miestä,
sillä me tiedämme, että pelastuksemme riippuu yrityksemme
onnistumisesta. Jos nousemme maihin saarella, yllätämme punanahat ja
hyökkäämme voimakkaasti heidän kimppuunsa, niin onnistumme kenties
aukaisemaan itsellemme tien, ja silloin olemme pelastetut, sillä
tappionsa jälkeen he eivät uskalla ajaa meitä takaa. Tätä olen tahtonut
ehdottaa."
Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys. Doña Hermosa katkaisi sen.
"Olitte väärässä epäillessänne tehdä meille tämän ehdotuksen", hän
sanoi vilkkaasti, "sillä se on tosiaankin ainoa mahdollinen. On parempi
urhoollisesti käydä kohti vaaraa, kuin pelkurimaisesti vavista sitä
odotellen. Liikkeelle, liikkeelle, emme saa menettää sekuntiakaan."
"Tyttäreni", don Pedro huudahti, "sinä olet järjiltäsi, ajattelehan,
että antaudumme melkein varmaan kuolemaan."
"Olkoon niin, isäni", tytär vastasi kiihkeän voimakkaasti, "kohtalomme
on Jumalan kädessä, hänen suojeluksensa on ollut liiankin huomattava
tähän asti, jotta hän nyt jättäisi meidät."
"Señorita on oikeassa", capatazi huudahti, "menkäämme savustamaan nuo
hornanhenget pesästään. Muuten olen vakuutettu siitä, että tämä
metsästäjä, jolta nöyrimmästi pyydän anteeksi, että hetkisen olen
epäillyt hänen luotettavuuttaan, hankkii meille tilaisuuden huomaamatta
päästä aina apachien leiriin asti."
"Ainakin teen kaiken voitavani siihen suuntaan", metsästäjä vastasi
koruttomasti.
"No, olkoon menneeksi, koska välttämättä niin tahdotte", haciendero
sanoi huoaten.
Vaikkeivät peonit olleet ottaneet osaa keskusteluun, niin he kuitenkin
tarttuivat kivääreihinsä päättäväisen näköisinä, joka osoitti, että he
olivat päättäneet tehdä velvollisuutensa.
"Seuratkaa minua", metsästäjä sanoi sytyttäen ocotepuusta tehdyn
soihdun valaistakseen tietä.
Sivumennen he ottivat hevosensa, jotka muutaman tunnin nyt levättyään
olivat tulleet taas täysiin voimiinsa.
Matkustajat jatkoivat matkaansa luolan kautta. He kuulivat päänsä
päällä laineiden kumean, yhtämittaisen äänen. Tuhansittain yölintuja,
äkillisen tulenvalon häikäiseminä, heräsi kulkijain matkatessa ja
kierteli heidän ympärillään, kirkuen kamalasti, korvia vihlovasti.
Kuljettuaan rivakasti eteenpäin noin kaksikymmentäyksi minuuttia
metsästäjä pysähtyi.
"Vartokaa minua tässä", hän sanoi, jättäen soihdun capatazille ja
poistuen juosten.
Hän ei viipynyt kauan poissa.
"Tulkaa", hän sanoi, "kaikki on hyvin."
He seurasivat häntä taas. Äkkiä he tunsivat kasvoillaan raikkaan ja
purevan ilman, ja edessään pimeässä he näkivät pari kolme loistavaa
pistettä; he olivat tulleet toiselle kalliolle.
"Nyt meidän täytyy olla kaksinverroin varovaisia", metsästäjä sanoi,
"nuo loistavat pilkut, jotka näette sumun läpi, ovat apachien
leiritulia. He ovat tarkkakuuloisia, pieninkin kolina ilmaisisi heille
läsnäolomme."
Kanootti laskettiin taas veteen ja meksikolaiset astuivat siihen.
Capatazi, joka istui tuon hauraan aluksen perässä, piti käsissään
kaikkien, perässä uivien hevosten ohjaksia.
Joen yli mentiin muutamassa minuutissa. Kanootti karahti pian kumeasti
rantahiekkaan.
Metsästäjä oli valinnut paikan taidokkaasti. Korkea kallio loi veteen
pitkälti niin synkän varjon, että olisi ollut mahdoton erottaa
matkustajia kymmenen askeleen päästä.
Metsä, joka oli tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä rannalta, tarjosi
heti suojaa tiheiköissään pakolaisille.
"Señorita saa jäädä tähän yhden peonin kanssa vartioimaan hevosia",
metsästäjä sanoi äkkiä, "sillä välin kun me teemme yllätysyrityksemme."
"Ei", nuori tyttö sanoi päättävästi, "minä en tarvitse ketään. Sen
miehen, jonka jättäisitte luokseni, tarvitsette paremmin itse. Antakaa
minulle pistooli, jotta voin puolustaa itseäni siinä tuskin luultavassa
tapauksessa, että kimppuuni hyökättäisiin, ja lähtekää menemään."
"Kuitenkin, señorita", nuori mies väitti...
"Minä tahdon niin", tyttö sanoi ratkaisevasti, "menkää ja Jumala olkoon
kanssanne."
Haciendero painoi kouristuksen tapaisesti tytärtään rintaansa vasten.
"Rohkeutta, isäni!" tytär sanoi syleillen häntä, "kaikki käy kyllä
hyvin."
Hän otti isältään pistoolin ja poistui nopeasti, viitaten kädellään
jäähyväisiksi.
Metsästäjä kehoitti vielä kerta tovereitaan varovaisuuteen, ja pieni
joukko tunkeutui hänen jäljessään metsään.
Kuljettuaan peräkanaa noin neljännestunnin, he huomasivat apachien
tulien loistavan lähellä.