mahdotonta, kaikki erottaa meidät; te ette ole ajatellut kuka hän on ja
kuka minä olen, minä, Kivisydän, mies, jonka paljas nimikin, lausuttuna
jollekin raja-asukkaalle, saattaa hänet vapisemaan pelosta; ei, ei, se
on mielettömän unelma; sellainen rakkaus olisi aivan kuulumaton.
Toistan sen, se on mahdotonta."
Tiikerikissa kohautti halveksivasti olkapäitään.
"Sinulla on vielä paljon opittavaa, poikani", hän sanoi, "mitä tulee
tuohon enkelistä ja paholaisesta kokoonpantuun monipuoliseen olentoon,
tuohon kaikkien hyvien ominaisuuksien ja kaikkien paheiden
eriskummaiseen yhtymään, jolle on annettu nimeksi nainen, niin tee se
itsellesi täydelleen selväksi, poikani, että nainen aina äitimme Eevan
ajoista asti ei ole yhtään muuttunut, siinä on aina sama petos ja sama
uskottomuus, aina tiikerin kissanluonne yhtyneenä käärmeen yhtä
kiemurtelevaan viekkauteen. Voimakkaiden luonteiden täytyy joko voittaa
nainen, taikka sitten täytyy naisen antautua toivoon voida itse voittaa
ne; hän tulee aina halveksimaan sitä miestä, jota kohtaan hän ei salaa
tunne pelkoa ja jota kohtaan hän ei tunne tahtomattansakin
kunnioitusta. Sinulla on lukemattomia keinoja tunkea doña Hermosan
sydämeen ja asettua sinne hallitsijaksi. Sinä olet henkipatto ja nimesi
on pelätty; usko minua, poikani, rakkaus elää vastakohdista, se ei
tunne mitään välimatkoja ja se halveksii niitä esteitä, joita
inhimillinen turhamaisuus asettaa sen tielle. Varmimmin onnistuu
naisten parissa ainoastaan se mies, jonka maailman silmissä pitäisi
olla enin heidän inhoamansa."
"Riittää", nuori mies huudahti kiivaasti, "teidän hirmuiset
periaatteenne ovat jo liiankin paljon hämmentäneet ajatuksiani ja
raadelleet sydäntäni; lopettakaamme, tämä keskustelu väsyttää minua;
mitä aijotte tehdä vangeillenne?"
"Minä toistan vielä kerran, että heidän kohtalonsa riippuu aivan
kokonaan sinusta, se on sinun käsissäsi."
"Jos niin on, niin ei heidän pidä olla kauan tässä hirveässä luolassa;
huomenna päivän sarastaessa on heidän lähdettävä."
"Ei mikään ole minusta mieluisampaa, poikani."
"Minä itse rupean heidän oppaakseen; te annatte heille takaisin kaikki
mitä olette heiltä ottanut, hevoset ja tavarat?"
"Sinä voit itse antaa ne heille takaisin; sinun on helppo keksiä jokin
juttu antaaksesi heille takaisin heidän omaisuutensa, saattamatta minua
huonoon valoon heidän silmissään."
"Teitä huonoon valoon!" Kivisydän sanoi, nauraen pilkallisesti.
"Lempo soikoon!" Tiikerikissa vastasi viekkaasti hymyillen, "pidän
kiinni ainoasta hyvästä työstä, minkä koskaan olen tehnyt, enkä tahdo
kadottaa sen tuottamaa kunniaa."
"Asia on siis varmasti sovittu meidän kesken, te ette petä minulle
antamaanne lupausta?"
"Ole rauhassa, minä en petä sitä."
"Hyvää yötä sitten, näemme toisemme huomenna, menen laittamaan
valmiiksi kaikki."
"Hyvää yötä, poikani, mutta älä vaivaa itseäsi, minä pidän kyllä huolen
asiasta."
Molemmat miehet erosivat.
Tiikerikissa kuunteli tarkkaan poikansa askeleita, jotka kuuluivat yhä
heikommin ja heikommin. Kun taas oli aivan hiljaista, levisi hänen
kasvoilleen huolestunut ilme, ja hän pudisti monta kertaa rauhattoman
näköisenä päätään.
"Rakkaus tekee tarkkanäköiseksi", hän mutisi hiljaisella äänellä,
"älkäämme antako hänelle tilaisuutta arvata suunnitelmiani, sillä jo
monta vuotta sitten suunnittelemani koston menestyminen olisi
ikuisesti mennyttä juuri siinä silmänräpäyksessä, kun olen sen
saavuttamaisillani."
Sen sijaan että olisi oikaissut itsensä vuoteelleen, ukko tarttui
melkein loppuun palaneeseen soihtuun ja lähti luolasta.
Huolimatta tukalan asemansa aiheuttamasta levottomuudesta ihmisten
keskuudessa, joiden hurja ulkomuoto ja raaka käytös olivat sangen vähän
luottamusta herättäviä, matkustajat olivat viettäneet jotenkin
rauhallisen yön. Ei mikään levottomuutta herättävä ääni ollut häirinnyt
heidän lepoansa, ja lyhyen keskustelun jälkeen he olivat, väsymyksestä
uupuneina ja erilaisten tänä onnettomana päivänä tuntemiensa
mielenliikutusten riuduttamina, vihdoinkin nukkuneet. Doña Hermosa oli,
kun hän heräsi aamun sarassa, tuntenut itsensä aivan täydellisesti
parantuneeksi edellisen päivän kärsimyksistä. Metsästäjän haavalle
paneman lääkkeen vaikutuksesta alkoi käärmeenpurema, joka nyt ei enää
tuottanut mitään vaaraa, jo arpeutua, ja nuori tyttö tunsi jo saaneensa
kylliksi voimia voidakseen istua hevosen selässä ja ilman liian suurta
vaivaa jatkaakseen matkaa.
Tämä ilahduttava uutinen hajoitti aivan täydelleen ne tummat pilvet,
jotka olivat synkentäneet hacienderon otsaa, ja hän odotti vilkkaan
kärsimättömästi isäntänsä varhaista käyntiä, jonka tämä todennäköisesti
pian tulisi tekemään hänen luokseen.
Kun Tiikerikissa otaksui, että niiden, joille hän oli tarjonnut
vieraanvaraisuuttaan, pitäisi olla hereillä, hän todellakin tuli heidän
luokseen kuulemaan, kuinka he olivat viettäneet yönsä.
Haciendero kiitti häntä lämpimästi, vakuuttaen että kaikki olivat
reippaita ja terveitä ja että doña Hermosakin tunsi itsensä melkein
parantuneeksi.
"Sitä parempi", Tiikerikissa vastasi, heittäen hehkuvan katseen nuoreen
tyttöön. "Olisi ollut sääli, jos niin ihastuttava olento olisi
menehtynyt niin kurjalla tavalla. Mutta mitä aijotte tehdä? Älkää
käsittäkö väärin kysymystäni, olisin onnellinen, jos saisin pitää
teidät luonani, ja mitä kauemmin viivytte täällä, sitä suuremman ilon
valmistatte minulle."
"Kiitän teitä hyväntahtoisesta tarjouksestanne", don Pedro vastasi,
"mutta valitettavasti en voi ottaa sitä vastaan; haciendassa ollaan
hyvin levottomia minun tähteni, ja pidän tärkeänä päästä itse
mahdollisimman pian rauhoittamaan heitä, joihin viivästynyt poissaoloni
on täytynyt tehdä tuskallisen vaikutuksen."
"Se on totta; te aijotte siis lähteä?"
"Mahdollisimman pian, sen myönnän; onnettomuudeksi ei minulla ole
hevosia, joilla voisin tehdä tuon tuskin parin penikulman pituisen
matkan, jonka tähden tahtoisin pyytää teitä vielä lisäämään
hyväntahtoista vierasvaraisuuttanne, josta en todellakaan tiedä kuinka
voisin kiittää teitä, antamalla minun ostaa ne eläimet, joita tarvitsen
päästäkseni kotiin, samalla kuin olisin teille kiitollinen oppaasta,
joka ohjaisi meidät tästä metsästä, mikä oli tulemaisillaan minun
haudakseni, niin että voin päästä oikealle tielle. Kuten näette,
caballero, luotan suuresti kohteliaisuuteenne."
"Te ette pyydä ollenkaan liian paljon, señor. Koetan täyttää
toivomuksenne. Mutta mistä johtuu, että olette ollut näin jalkaisin
eksyneenä keskellä aarniometsää niin kaukana asutuilta paikoilta?"
Haciendero loi epäluuloisen syrjäkatseen isäntäänsä, mutta tämän kasvot
olivat kylmät ja rauhalliset.
Don Pedro kertoi hänelle silloin seikkaperäisesti odottamattomasta
hyökkäyksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut.
Tiikerikissa kuunteli sangen rauhallisena keskeyttämättä, ja kun
haciendero oli lopettanut kertomuksensa, hän sanoi:
"Kaikki tämä tuntuu minusta käsittämättömältä; olen pahoillani, ettei
minulle jo eilen illalla ilmoitettu tätä tapausta; nyt on kaiketi
myöhäistä -- tahdon kuitenkin yrittää, ehkä onnistun hankkimaan
takaisin mitä teiltä on otettu. Joka tapauksessa varustan teidät niin,
että voitte turvassa palata kotiinne. Älkää siis pelätkö mitään siinä
suhteessa. En kuitenkaan luule, että aijotte lähteä paastoten. Heti
aamiaisen jälkeen voitte lähteä matkalle; pyydän ainoastaan muutamia
silmänräpäyksiä antaakseni tarpeellisia määräyksiä matkaanne varten.
Tunnin kuluttua annan teille tiedon."
Näin sanoen hän poistui, jättäen matkustajat hyvin hämmästyneinä ja
ennen kaikkea suuresti ymmälle hänen todellisen luonteensa suhteen,
siinä määrin nopeasti vaihteli hänen käytöksensä ja puheensa.
Puolitoista tuntia kului don Pedron kuulematta mitään isännästänsä;
vihdoinkin, tämän ajan kuluttua, näyttäytyi eräs intiaani, joka
puhumatta sanaakaan antoi matkustajille merkin seurata itseään.
Nämä tottelivat epäröimättä.
Muutaman minuutin käveltyään he olivat teocalin harjalla, jota he
edellisenä iltana kuutamossa olivat pitäneet jonakin kumpuna.
Täältä korkealta oli matkustajien silmäin edessä laaja näköala ja he
nauttivat ihanasta maisemasta, mikä vielä oli puoliksi hautaantunut
aamusumuun, mutta jota siellä ja täällä valaisivat auringon häikäisevät
säteet, jotka saivat aikaan valtavia valovaikutteita, keskellä tätä
ruohoaavikkojen keskeyttämää puiden ja vuorien sekasotkua, mikä laajeni
loppumattomiin.
Aamiainen oli asetettu suurien mahonkilehtien peittämälle
ruohomättäälle.
Muutamia harvoja punaihoisia, hajaantuneina sinne tänne kummulla,
asestettuina ja maalattuina taisteluasuun, käveli edestakaisin
välinpitämättömän näköisenä, näyttämättä huomaavan vieraiden läsnäoloa.
"Olen pitänyt parempana asettaa aamiaisen tänne", Tiikerikissa sanoi,
"jotta voitte nauttia ihanasta näköalasta."
Don Pedro kiitti häntä, ja ukon uudistetusta kehoituksesta hän asettui
tyttärensä ja don Lucianon kanssa mättään viereen.
Peonit söivät erikseen.
Ateria oli kehno.
Siihen kuului punaisia frijoleja [jonkunlaisia papuja] ryytipippurin
kanssa, tasajoa [kuivaa, savustettua tai suolattua lihaa], muutamia
paloja metsänriistaa tortillas de mais'in [maissikaakkuja] kanssa, mikä
kaikki huuhdottiin alas smilaxvedellä ja pulquella [puualoen mehusta
valmistettua juovutusjuomaa].
Se oli oikea metsästäjäateria.
"Syökää ja juokaa", Tiikerikissa sanoi, "sillä teillä on jotenkin pitkä
matka edessänne."
"Ettekö kunnioita meitä ottamalla osaa ateriaan, jonka niin
kohteliaasti tarjoatte meille?" don Pedro kysyi, kun hän näki, että
ukko jäi seisomaan.
"Suonette anteeksi, caballero", Tiikerikissa vastasi kohteliaasti,
mutta järkähtämättömästi, "olen syönyt suurusta jo kauan sitten."
"Ah!" haciendero sanoi, tyytymättömänä tähän vastaukseen, "sepä oli
ikävää; ainakin tyhjennätte kaiketi tämän pulque-sarven terveydekseni?"
"Olen todellakin pahoillani täytyessäni kieltäytyä, mutta se on minulle
mahdotonta", hän vastasi kumartaen.
Tämä uudistettu kielto teki, huolimatta ukon näennäisesti
hyväntahtoisesta vieraanvaraisuudesta, äkisti hänen ja hänen
vieraidensa välit kylmiksi. Amerikalaiset Uudessa Espanjassa ovat siinä
suhteessa arabialaisten kaltaisia, etteivät he koskaan syö ja juo
muiden kuin ystäviensä kanssa.
Don Pedron aivojen läpi lensi epämääräinen epäluulo, ja hän heitti
tutkivan katseen ukkoon, mutta mikään isännän hymyilevissä piirteissä
ei näyttänyt vahvistavan hänen epäluuloansa.
Ateria jatkui hiljaisuuden vallitessa.
Sen päätyttyä doña Hermosa kysyi, sitten kun hän oli kiittänyt
Tiikerikissaa tämän ylevämielisestä vieraanvaraisuudesta, eikö hän
ennen lähtöä saisi tavata metsästäjää, joka edellisenä iltana oli
tehnyt hänelle niin suuren palveluksen.
"Hän on poissa nyt juuri, señorita", ukko vastasi hymyillen, "poissa
teidän palveluksessanne, mutta luulen, että hän pian tulee takaisin."
Nuori tyttö aikoi juuri pyytää selitystä näihin sanoihin, kun joku
kaukaisen ukkosen kaltainen jyminä kuului metsästä ja lisääntyi joka
hetki.
"Niinkuin juuri arvelinkin, señorita", Tiikerikissa sanoi, "se henkilö,
jota haluatte nähdä, on tulossa. Muutaman minuutin kuluttua hän on
täällä. Kuulemanne jymy aiheutuu hänen tuomiensa hevosten
nelistämisestä."
VI.
MATKA.
Jonkun hetken kuluttua matkustajat näkivät todellakin jotenkin lukuisan
ratsastajajoukon tulevan esiin metsästä.
Kivisydän ratsasti tämän joukon edessä, ja don Pedro näki suureksi
mielihyväkseen, että häneltä niin rohkeasti ryöstetyt hevoset ja
kuormamuulit tulivat ratsuosaston jäljessä.
"Ahaa!" hän sanoi, "luulen että rosvot ovat olleet pakotetut jättämään
saaliinsa."
"Siltä näyttää", ukko vastasi melkein huomaamattomasti hymyillen.
Metsästäjä oli sillä välin pysähdyttänyt joukon teocalin alapuolelle,
itse hän oli astunut alas hevosen selästä ja lähti matkustajia kohti,
joiden luo hän pian saapui.
"Kuten näen, on retkenne onnistunut", Tiikerikissa sanoi ivallisesti.
"Kyllä", vastasi metsästäjä jyrkästi, kääntäen hevosensa poispäin.
"Olen sen johdosta onnellinen", sanoi ukko kääntyen don Pedroon, "näin
ollen voitte matkustaa kotiin omilla hevosillanne ja kadottamatta
mitään tavaroistanne."
"En todellakaan tiedä, kuinka voisin osoittaa kiitollisuuttani kaikesta
hyväntahtoisuudestanne", don Pedro sanoi liikutetulla äänellä.
"Siten, ettette ollenkaan kiitä minua; esiintymiseni teitä kohtaan on
ollut aivan luonnollista ja vain sen osanoton aiheuttamaa, minkä
onneton asemanne on minussa herättänyt."
Vaikka Tiikerikissan tarkoitus nähtävästi oli vastata kohteliaasti,
lausuttiin nämä sanat niin ivallisella äänellä ja niin huomattavan
ilkkuvalla äänenpainolla, että hänen sanansa tekivät aivan toisenlaisen
vaikutuksen, kuin hän oli aikonut. Tietämättä oikein minkätähden, don
Pedrosta tuntui aivankuin hän olisi kohteliaisuuden asemasta ottanut
vastaan loukkauksen.
"Lopettakaamme", Kivisydän sanoi jyrkästi, "aurinko on jo korkealla, on
aika lähteä matkaan, jos tahdomme ehtiä metsän läpi ennen yön tuloa."
"Aivan niin", Tiikerikissa myönsi, "niin ikävää kuin minusta onkin,
etten saa pitää teitä kauemmin luonani, on kuitenkin velvollisuuteni
ilmoittaa teille, että jollei mikään enää pidätä teitä täällä, niin on
parasta, että lähdette."
Don Pedro ja hänen seuralaisensa nousivat, ja molempien metsästäjien
seuraamana he läksivät alas tasangolle.
Teocalilla tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana intiaaniratsastajat
olivat poistuneet, jättäen meksikolaisten hevoset ja muulit siihen
paikkaan, johon he alkujaan olivat pysähtyneet.
Ennenkuin haciendero asettui satulaan, hän käänsi katseensa useita
kertoja sinne päin, mihin intiaanit olivat kadonneet.
"Mitä etsitte, señor?" ukko kysyi, levottomana tästä uudistetusta
liikkeestä.
"Suonette anteeksi", don Pedro vastasi, "mutta pelkään ilman opasta
lähteä tuohon eksyttävään metsään, enkä näe sitä, jonka
hyväntahtoisesti olette luvannut minulle."
"Kuitenkin hän on edessänne, señor", Tiikerikissa sanoi, osoittaen
metsästäjää.
"Niin", tämä vastasi, luoden uhmaavan katseen ukkoon, "minä näytän
teille tien ja lupaan teille, että mitä esteitä eteemme sattuukin,
tulkoon ne sitten ihmisten tai villieläinten taholta, niin vien teidät
vahingoittumattomina haciendaan."
Tiikerikissa ei vastannut näihin sanoihin, jotka nähtävästi
tarkoittivat häntä. Hän tyytyi kohauttamaan vain olkapäitään, samalla
kuin vaikeasti käsitettävä hymyily leikki hänen tiukasti yhteen
puristetuilla huulillaan.
"Oh!" haciendero sanoi, "jos te, señor, saatatte meitä, niin ei meillä
ole mitään pelättävää, sillä teidän jalomielinen menettelynne
aikaisemmin on minulle varmana takeena tulevaisuudesta."
"Lähtekäämme!" metsästäjä lausui, "olemme jo hukanneet aikaa liiankin
paljon."
Matkustajat nousivat satulaan vastaamatta.
"Hyvästi ja onnea matkalle!" Tiikerikissa sanoi, nähdessään heidän
aikovan lähteä liikkeelle.
"Vielä sana, jos sallitte, caballero", haciendero lausui, kumartuen
hieman isäntänsä puoleen.
Tämä astui pari askelta eteenpäin kohteliaasti kumartaen,
"Puhukaa, señor", hän sanoi, "voinko tehdä teille jonkun uuden
palveluksen?"
"Ette", meksikolainen vastasi, "olen jo liiankin suuressa
kiitollisuuden velassa teille. Mutta ennenkuin eroan teistä, kenties
ainaiseksi, tahtoisin sanoa teille, että, tahtomatta tutkia
vaikutteitanne, jotka ovat saattaneet teidät menettelemään minua
kohtaan kuten olette tehnyt, teidän käytöksenne on näennäisesti ollut
siksi sydämellistä ja siksi jaloa, jotta minun täytyy lausua siitä
täysi tunnustukseni. Ja mitä tapahtuneekin, señor, ja kunnes minulle
täysin osoitetaan asian olevan päinvastoin, katson olevani teille
velkaa, ja jos tilaisuus siihen joskus tarjoutuu, niin tiedän maksaa
velkani, johon olen teille joutunut."
Ja ennenkuin Tiikerikissa, hämmentyneenä tästä hyvästijättöpuheesta,
joka osoitti, ettei hacienderoa oltu täysin johdettu harhaan, oli
ehtinyt saavuttaa kylmäverisyytensä, meksikolainen kannusti hevostaan
ja poistui äkkiä saavuttaakseen seurueensa, joka oli muutaman askeleen
häntä edellä.
Ukko seisoi liikkumatta, katse matkustajiin tähdättynä, kunnes nämä
viimein katosivat metsään. Sitten hän palasi teocaliin, mumisten
kolkolla äänellä:
"Olisiko hän huomannut tarkoitukseni? Ei, se on mahdotonta. Hänen
epäluulonsa on kuitenkin herännyt, en ole ollut kyllin varovainen."
Sillä välin matkustajat olivat tunkeutuneet metsään aivan Kivisydämen
kintereillä. Tämä ratsasti yksikseen muutamia askeleita edelläpäin, pää
painuksissa ja nähtävästi synkkiin ajatuksiin vaipuneena.
Lähes kaksi tuntia he kulkivat siten eteenpäin, vaihtamatta sanaakaan.
Metsästäjä ratsasti aivankuin hän olisi ollut yksin, piittaamatta
vähääkään niistä, joille hän näytti tietä, ja kääntämättä edes päätään
nähdäkseen seurasivatko nämä vai ei.
Tämä käytös ei erikoisesti ihmetyttänyt hacienderoa, joka siihen
katsoen, millä tavoin hän edellisenä iltana oli tutustunut
metsästäjään, odottikin tämän luonteessa olevan erinäisiä
omituisuuksia. Kuitenkin hän tunsi mielessään loukkaantuvansa tämän
miehen osoittamasta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, vaikka hän
oli koettanut voittaa hänen suosiotaan hyväntahtoisuudellaan. Eikä hän
yrittänytkään katkaista hiljaisuutta ja tekeytyä ystävällisemmäksi.
Vähän ennen kahtatoista matkustajat saapuivat jotenkin suurelle
avonaiselle paikalle, jonka keskellä kartiomaisesti sangen korkealle
kohoavan yksinäisen kallion ra'oista pulppusi esiin raikas ja
kristallikirkas lähteensilmä, raivaten kapeana purona tiensä tiheän
kurjenmiekkapensaikon läpi.
Tämä aukeama, ympäröivien tuuheiden jättiläispuiden varjostamana,
tarjosi väsyneille matkustajille suloisen lepopaikan.
"Vartokaamme tässä, kunnes pahin auringonhelle on ohi", sanoi opas,
joka nyt ensi kerran avasi suunsa teocalista lähdettyä.
"Olkoon menneeksi", haciendero vastasi hymyillen, "muutoin paikka ei
voisi olla paremmin valittu."
"Erään kuormamuulin selässä on ruokavaroja ja virvokkeita, joita voitte
käyttää hyväksenne, jos haluatte; ne on pantu mukaan teidän
varallenne", metsästäjä lisäsi.
"Entä te, teettekö meille seuraa?" haciendero kysyi.
"En ole nälissäni enkä janoissani; älkää siis huolehtiko minusta,
minulla on muita asioita ajateltavana."
Huomattuaan ettei maksanut vaivaa olla itsepäinen, don Pedro astui
hevosen selästä, jonka jälkeen hän otti tyttärensä syliinsä, nostaen
hänet nurmikolle puron varrelle.
Hevoset pantiin liekaan ja kukin ajatteli vain nauttia muutaman hetken
lepoa.
Kun Kivisydän oli ääneti auttanut peoneita purkamaan ruokavaroja
kantaneen muulin taakan ja levittänyt ne don Pedron ja hänen tyttärensä
eteen, hän poistui pitkin askelin ja katosi metsään.
"Omituinen mies!" capatazi mutisi, käyden ahnaasti käsiksi edessään
oleviin ruokavaroihin.
"Hänen käytöksensä on käsittämätön", don Pedro vastasi.
"Huolimatta hänen tylystä esiintymisestään uskon kuitenkin hänestä
hyvää", doña Hermosa huomautti lempeästi. "Aina tähän asti hänen
käytöksensä meitä kohtaan on ollut moitteeton."
"Se on totta", hänen isänsä sanoi; "kuitenkin hän näyttää osoittavan
kylmyyttä, joka, myönnän sen, tekee minut levottomaksi, tietämättäni
minkä vuoksi."
"Emme voi ajatella pahaa miehestä, joka kaikesta huolimatta on tähän
asti tehnyt meille vain hyvää", toisti nuori tyttö lempeästi, "meidän
on häntä kiittäminen hengestämme, etenkin minun, jonka hän on
pelastanut varmasta ja kauheasta kuolemasta."
"Se on totta, kaikkea tätä on vaikea saada sopimaan yhteen."
"Ei ollenkaan, isäni. Tuo mies, tottuneena elämään intiaanien tavoin,
on tietämättään omaksunut heidän äänettömyytensä ja pidättyväisen
tapansa. Se mikä teistä tuntuu kylmyydeltä, on todennäköisesti vain
arkuutta henkilöiden seurassa, joiden kanssa hän ei nähtävästi ole
tottunut seurustelemaan eikä tapojamme tuntematta tiedä kuinka hän
heidän kanssaan puhuisi."
"Saattaa niin olla, kun tarkoin ajatellaan; kenties olet oikeassa,
lapseni. Kuitenkin tahdon saada siitä varmuuden, enkä erkane hänestä,
sen lupaan, ennenkuin olen saanut hänet hiukkasenkaan puhumaan."
"Mitä hyödyttää kiusata häntä, isä kulta? Emmehän voi vaatia häneltä
muuta kuin että hän uskollisesti näyttää meille tien haciendaan saakka.
Anna hänen siis toimia niinkuin hän itse haluaa, kunhan hän vain
täyttää meille antamansa lupauksen."
"Aivan niin, señorita", huomautti capatazi, "mutta myöntäkää, että
joutuisimme pahaan pulaan nyt, ellei hän suvaitsisi palata."
"Tuo otaksuma on mahdoton, don Luciano, hänen hevosensahan on lie'assa
meidän hevostemme joukossa. Muuten mitä syytä hänellä olisi menetellä
niin arvottoman petollisesti?"
"Tuo mies on valkoisesta ihostaan huolimatta enemmän intiaani kuin
meidän värisemme olento, ja oikein tai väärin, señorita, minä olen
äärettömän epäluuloinen intiaaneja kohtaan."
"Sitäpaitsi", don Pedro lisäsi, "minä en voi käsittää mikä välttämätön
pakko hänen oli jättää meidät tällä tavoin ja lähteä metsään."
"Kuka tietää, isä kulta", nuori tyttö sanoi hienosti hymyillen,
"kenties hänen aikomuksensa on siten tehdä meille jokin palvelus."
"Joka tapauksessa, señorita", capatazi toisti, "ainoa seikka, minkä
varmasti voi huomata tässä asiassa, on se, että jos tuo mies ei palaa,
niin asemamme on kauheampi kuin se, mistä hän pelasti meidät eilen,
sillä silloin meillä oli ampuma-aseet, ja tänään olemme aivan
aseettomia ja kykenemättömiä puolustamaan itseämme, jos ihmiset tai
villit eläimet hyökkäisivät kimppuumme."
"Se on totta", haciendero huudahti kalveten, "meiltä on anastettu aseet
nukkuessamme; sitä en tullut ajatelleeksi. Mitähän se merkitsee?
Olisimmeko joutuneet satimeen ja olisiko tuo mies todellakin petturi?"
"Ei isä kulta", nuori tyttö vastasi vilkkaasti, "hän on viaton, siitä
olen vakuutettu. Saat heti nähdä epäilyksiesi olevan vääriä."
"Jumala suokoon sen!" don Pedro mumisi, tukahduttaen huokauksensa.
Tällä hetkellä kuului terävä ja pitkä vihellys jotenkin kaukaa.
Kuullessaan tämän äänen metsästäjän hevonen lakkasi tähän asti
rauhallisesta syönnistään, kohotti päänsä ja höristi korviaan, jonka
jälkeen se äkkiä läksi sinne päin, mistä vihellys oli kuulunut,
hirnahtaen iloisesti, ja hävisi metsään.
"Mitä minä sanoin, señorita", capatazi huudahti, "uskotteko nyt minua?"
"En", tyttö vastasi vakavasti, "en usko teitä, tuo mies ei ole mikään
petturi! Kuinka paljon ulkonaiset seikat näennäisesti todistavatkin
häntä vastaan, niin saatte kuitenkin kohta nähdä, että olette
erehtynyt."
"Tällä kertaa, tyttäreni, olen täysin samaa mieltä don Lucianon kanssa.
On selvää, että tuo onneton syystä tai toisesta on jättänyt meidät oman
onnemme nojaan."
Nuori tyttö pudisti kieltävästi päätään, mutta ei vastannut.
Haciendero jatkoi:
"Mitä on tehtävä? Meidän täytyy tehdä päätös, emme voi tähän jäädä
odottamaan yön tuloa."
"Luullakseni", capatazi sanoi, "meillä ei ole mitään muuta neuvoa kuin
heti lähteä matkaan. Kenties tuo lurjus tällä hetkellä valmistautuu
hyökkäämään kimppuumme kaltaistensa rosvojen etunenässä?"
"Niin, mutta mihin menemme? Eihän kukaan meistä tunne tietä",
haciendero huomautti.
"Hevosilla on pettämätön vaisto, joka aina johtaa heidät asutuille
seuduille. Annamme heidän ohjaamatta mennä minne haluavat."
"Kenties sitä voisi koettaa, ehkä se voi onnistua. Lähtekäämme matkaan
viipymättä."