ettei hänellä ollut mitään pelättävää noiden kuljeksivien henkilöiden
puolelta, nämä kun eivät koskaan olleet osoittaneet minkäänlaisia
vihamielisiä aikeita häntä vastaan, oli pysynyt toivomuksessaan, että
majordomo lähtisi edeltäkäsin, ja tämän oli ollut, vaikka
vastenmielisesti, pakko totella.
Sittenkuin turvajoukko oli poistunut, haciendero jatkoi hiljalleen
matkaansa, jutellen tyttärensä kanssa ja naureskellen majordomon
onnettomuutta ennustaville aavistuksille ja alakuloiselle katseelle,
hänen sanoessaan hyvästit isännälleen.
Päivä kului minkään vahvistamatta don Estevanin synkkiä aavistuksia;
mikään ei häirinnyt matkan yksitoikkoista säännöllisyyttä; ei mikään
epäiltävä merkki herättänyt matkustajien pelkoa; erämaa oli
rauhallinen. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näki ainoastaan muutamia
hajallaan olevia hirvi- ja antilooppijoukkoja rauhallisesti syövän
metsän korkeassa ja mehevässä ruohostossa.
Auringon laskiessa don Pedro ja hänen seuralaisensa saapuivat
suunnattoman aarniometsän ensimmäisiin ulkonemiin, joiden kautta heidän
osittain piti kulkea, päästäkseen haciendaan, johon heillä nyt oli vain
muutaman penikulman matka.
Haciendero päätti nyt laittaa leirin metsänreunaan, tullakseen
haciendaan seuraavana päivänä, ennenkuin kova kuumuus päivällisen
aikana alkoi. Muutaman minuutin kuluttua kaikki oli järjestyksessä;
doña Hermosalle laitettiin lehtimaja, tulia sytytettiin ja hevoset
sidottiin huolellisesti kiinni, etteivät ne voisi poistua
leiripaikalta.
Matkustajat söivät illallisateriansa iloisella mielellä, jonka jälkeen
jokainen varustautui niin mukavasti kuin mahdollista nukkumaan.
Kuitenkin oli capatazin, joka oli tottunut intiaanien kaikkiin
temppuihin, mielestä viisainta, ettei hän laiminlöisi mitään
varovaisuustoimenpidettä turvatakseen toveriensa lepoa. Sitten kun hän
oli asettanut vahdin, jolle hän oli teroittanut mieleen mitä suurinta
valppautta, satuloi hän hevosensa, aikoen tehdä tutkimusretken
leiripaikan läheisyyteen.
Don Pedro, joka jo oli puoliksi nukuksissa, kohotti päätään ja kysyi
don Lucianolta, mitä tämä aikoi tehdä. Kun capatazi oli selittänyt
hänelle aikeensa, purskahti haciendero nauramaan ja antoi hänelle
järkähtämättömän käskyn antaa hevosensa syödä rauhassa ja levossa ja
paneutua pitkäkseen tulen luo, ollakseen seuraavana aamuna auringon
noustessa valmis kulkemaan edelleen.
Capatazi totteli, pudistaen päätänsä; hän ei ymmärtänyt rahtuakaan
isännän menettelyä, tämä kun tavallisesti osoitti niin suurta viisautta
ja varovaisuutta. Asian laita oli niin, että don Pedro de Luna, jonkun
tuollaisen selittämättömän sallimuksen johdosta, jotka usein ilman
näkyvää syytä sokaisevat järkevämmätkin miehet, oli vakuutettu, ettei
hänellä niin lähellä asuntoansa ja, niin sanoaksemme, omalla maallaan
ollut mitään pelättävää rajakulkureilta ja rosvoilijoilta, jotka
ajattelisivat kahdestikin, ennenkuin hyökkäisisivät niin arvokkaan
miehen kimppuun kuin hän, jolla oli keinoja panna heidät kalliisti
maksamaan pienimmänkin väkivallanteon hänen persoonaansa kohtaan.
Capatazi päätti kuitenkin, salaisen levottomuuden vaivaamana, mikä piti
häntä hereillä, huolimatta kaikista yrityksistä nukkua, isännän
nimenomaisesta käskystä välittämättä vartioida huolellisesti koko yön.
Niin pian kun hän siis huomasi don Pedron vaipuneen syvään uneen, hän
nousi hiljaa, tarttui tussariinsa ja hiipi kissamaisin askelin pitkin
metsänreunaa tutkimaan. Mutta tuskin capatazi oli jättänyt vahtitulien
synnyttämän vaalean valovyön ja astunut muutamia askeleita metsään, kun
näkymättömät kädet tarttuivat häneen äkkiä kovasti, hänet heitettiin
kumoon maahan, kapula pantiin hänen suuhunsa ja hänet sidottiin
nuoralla, mikä kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt käyttää
aseitaan, ei edes päästää hätähuutoa varoittaakseen matkatovereitaan.
Omituista kyllä, että henkilöt, jotka niin äkkiä olivat ottaneet
capatazin huostaansa, eivät kuitenkaan pidelleet häntä pahoin, vaan
tyytyivät sitomaan hänet lujasti, ettei hän voisi tehdä pienintäkään
vastarintaa, ja jättivät hänet maahan pitkäkseen.
"Neiti raukkani!" rehellinen mies mutisi kaatuessaan, ajattelematta
hetkeäkään itseään.
Tällä tavoin hän sai maata jotenkin kauan, kiihkeästi kuunnellen
erämaan ääniä ja joka hetki odottaen saavansa kuulla don Pedron tai
doña Hermosan epätoivoiset hätähuudot. Mutta mitään huutoa ei kuulunut,
mikään ei häirinnyt rauhaa ruohoaavikolla, jolla kuolonhiljaisuus
näytti vallitsevan.
Vihdoinkin, noin kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden minuutin
kuluttua, heitettiin hänen kasvoilleen zarapé, luultavasti estääkseen
häntä tuntemasta hyökkääjiään. Sitten nostettiin hänet maasta ja kaksi
miestä kantoi häntä jotenkin pitkän matkan käsivarsillaan.
Asema tuli yhä pulmallisemmaksi ja capatazi vaivasi turhaan aivojansa
ryöväriensä aikeista, mutta nämä olivat mykkiä ja näyttivät liukuvan
maassa kuin aaveet, niin keveät ja äänettömät heidän askeleensa olivat.
Meksikolaiset ovat yleensä sallimanuskojia. Niin pian kun capatazi siis
huomasi ponnistuksensa turhiksi, hän filosoofisesti tyytyi kohtaloonsa
ja odotti kärsivällisesti tämän omituisen kohtauksen ratkaisua. Tätä
ratkaisua ei tarvinnut kauan odottaa. Tultuaan luultavasti siihen
paikkaan, johon he aikoivat, pysähtyivät tuntemattomat ja panivat
capatazin maahan, jonka jälkeen kaikki taas oli hiljaista ja
rauhallista vangin ympärillä.
Muutaman minuutin kuluttua tämä, päättäen mihin hintaan tahansa päästä
taas vapaaksi, teki epätoivoisen yrityksen katkaista siteensä.
Mutta nyt odotti häntä uusi yllätys. Nuorat, jotka muutama hetki sitten
sitoivat hänet niin lujasti katkesivat helposti.
Capatazin ensimmäinen liike oli heittää zarapé päältään ja vapautua
suukapulastaan.
Nyt hän katsoi ympärilleen levottomasti, koettaakseen päästä selville
missä hän oli ja saadakseen tietää kuinka hänen seuralaistensa oli
käynyt.
Hän huudahti hämmästyksestä ja pelästyksestä. Doña Hermosa, hänen
isänsä ja peonit makasivat pitkänään maassa vähän matkaa hänestä,
sidottuina samaten kuin hän itsekin oli ollut ja pää kiedottuna
zarapéhen.
Capatazi kiiruhti auttamaan nuorta tyttöä ja hänen isäänsä, jonka
jälkeen hän leikkasi poikki köydet, joilla peonit oli sidottu.
Paikka, johon näkymättömät hyökkääjät olivat kuljettaneet matkustajat,
oli aivan erilainen kuin se seutu, jonka he olivat valinneet
leiripaikakseen.
He olivat tiheän metsän keskellä, jonka jättiläiskokoiset puut
muodostivat tavattoman korkealle heidän päänsä yläpuolelle vihreitä
holveja, niin että päivänvalo tuskin pääsi tunkeutumaan läpi.
Matkustajien hevoset ja tavarat olivat kadonneet. Hylättyinä,
aarniometsän keskellä, ilman elintarpeita ja hevosia matkustajien tila
oli kauhea. Heillä ei ollut mitään pelastuksen toivoa. He näkivät
olevansa tuomittuja julmaan kuolemaan sietämättömien kärsimysten
jälkeen.
Don Pedron epätoivoa ei saata kuvailla. Hän huomasi, vaikka liian
myöhään, mielettömän menettelynsä. Hänen kyynelissä kylpevät silmänsä
kiintyivät hänen tyttäreensä sanomattoman hellyyden ja tuskan ilmeellä,
hänen itsekseen syyttäessä itseään siitä, että yksinään oli syypää
heitä kohdanneeseen onnettomuuteen.
Doña Hermosa oli tässä arveluttavassa asemassa ainoa, joka ei
antautunut epätoivoon. Sittenkuin hän hellin ja lohduttavin sanoin oli
koettanut vähän rohkaista isäänsä, hän oli ensimmäinen, joka esitti,
että lähdettäisiin siitä paikasta, missä nyt oltiin ja koetettaisiin
löytää hävinnyt tie.
Se päättäväisyys, joka loisti nuoren tytön silmistä, herätti taas
rohkeutta hänen seuralaisissansa, ja joskaan heissä ei herännyt mitään
toivoa, niin he tunsivat kuitenkin saavansa uusia voimia kestämään sitä
taistelua, johon valmistuttiin.
Lopullinen nuoren tytön huomautus poisti kaiken heidän epäröimisensä ja
täydensi sen onnellisen käänteen, minkä hän oli saanut aikaan heidän
mielissään.
"Ystävämme", hän sanoi, "epäilevät onnettomuuden tapahtuneen, kun he
eivät näe meidän tulevan perille, ja lähtevät heti hakemaan meitä. Don
Estevan, jolle erämaassa ei enää ole mitään salaisuuksia, löytää
varmasti jälkemme. Asemamme ei siis läheskään ole epätoivoinen.
Älkäämme pitäkö itseämme kadotettuina, jos emme tahdo, että Jumalan
pitää hylätä meidät. Lähtekäämme matkalle pian, toivoakseni pääsemme
pois tästä metsästä ja näemme jälleen auringon valon."
Lähdettiin liikkeelle.
Onnettomuudeksi on mahdotonta löytää oikeata suuntaa, tuntematta
perinpohjin aarniometsää, jossa kaikki puut ovat toistensa näköisiä,
jossa ei näy mitään taivaanrantaa ja jossa ainoa tieto, mikä kelpaa, on
eläimen vaisto eikä ihmisen järki.
Matkustajat harhailivat siis umpimähkään ympäri koko päivän, kiertäen
aavistamattaan yhä samassa ympyrässä, kulkien paljon pääsemättä
eteenpäin ja rasittaen itseään turhaan löytääkseen tien, jota ei ollut.
Don Pedro mietiskeli, mikä oli voinut saattaa henkilöt, jotka olivat
varastaneet heidän hevosensa, jättämään heidät siten oman onnensa
nojaan läpitunkemattomaan sokkeloon, minkätähden heidät oli
kylmäverisesti tuomittu julmaan kuolemaan ja kuka vihollinen saattoi
olla kyllin julma voidakseen ajatella niin kamalaa kostoa.
Mutta haciendero vaivasi turhaan aivojaan päästäkseen selvyyteen; ei
ollut mitään johtolankaa, joka viittaisi tämän käsittämättömän
hyökkäyksen todenmukaiseen alkuunpanijaan.
Matkustajat olivat liikkeellä aina aamusta asti. Aurinko oli laskenut
ja päivää seurannut yö, ja he kulkivat yhä eteenpäin, harhaillen
koneellisesti milloin oikealle, milloin vasemmalle, pitämättä mitään
määrättyä suuntaa, kulkien pikemmin päästäkseen ruumiillisen väsymyksen
kautta ajatuksistaan kuin toivossa päästä tästä pirullisesta metsästä,
joka oli heidän vankilanansa.
Doña Hermosa ei valittanut. Kylmänä ja päättäväisenä hän kulki
eteenpäin vakavin askelin, kehoittaen seuraajiaan puhein ja liikkein,
ja hänellä oli sen lisäksi voimaa torua heitä ja saattaa heidät
häpeämään kestämättömyyttään. Äkkiä nuori tyttö päästi tuskan huudon;
käärme oli purrut häntä.
Tämä uusi onnettomuus, jonka olisi luullut täydentävän matkustajien
epätoivon, saattoi heihin päinvastoin sellaisen kuumeisen kiihoituksen,
että he unohtivat kaiken muun, ajatellakseen vain hänen pelastustaan,
jota he sanoivat suojelusenkelikseen.
Ihmisen voimilla on kuitenkin rajansa, jota ei voi sivuuttaa.
Väsymyksen ja ankarien mielenliikutusten painostamina päivän kuluessa,
sekä sen lisäksi vakuutettuina ponnistustensa hyödyttömyydestä,
matkustajat olivat melkein menehtymäisillään epätoivoonsa, kun Jumala
äkkiä asetti heidät vastatusten metsästäjän kanssa.
V.
TUTTAVALLINEN KESKUSTELU.
Sittenkuin Tiikerikissa oli vienyt vieraansa heille määrättyyn
osastoon, hän palasi ja ohjasi askeleensa jotenkin suurta komeroa
kohti, mikä oli hänen omana asuntonaan.
Ukko kulki hitain askelin, pää pystyssä ja kulmakarvat
kokoonvedettyinä, jonkun vakavan ajatuksen jännittämänä. Valo
soihdusta, jota hän piti kädessään, leikki oikullisesti hänen
kasvoillaan ja antoi hänen ulkomuodolleen omituisen leiman, jossa
kuvastui vuoroin viha, ilo ja levottomuus.
Päästyään quartoonsa, jos huoneeksi voi nimittää kymmenen jalan
pituista ja seitsemän jalan korkuista luolaa, jossa ei ollut mitään
muita huonekaluja kuin muutamia puhvelin pääkalloja siellä täällä ja
kourallinen maissinolkia huolimattomasti heitettynä erääseen nurkkaan,
luultavasti aijottu tämän surkean turvapaikan asukkaan vuoteeksi,
Tiikerikissa astui sisään, pisti ocote-soihtunsa muuriin kiinnitettyyn
rautasinkilään ja pannen käsivarret ristiin rinnan yli kohotti päänsä
ärsyttävällä liikkeellä, mutisten tämän ainoan sanan:
"Vihdoinkin."
Sana, joka epäilemättä hänen ajatuksissaan käsitti pitkän sarjan
synkkiä ja uhkarohkeita yhdistelmiä.
Lausuttuaan tuon sanan ukko heitti tutkivan silmäyksen ympärilleen,
ikäänkuin hän olisi pelännyt, että joku olisi sen kuullut. Ivallinen
hymy väreili hänen kalpeilla huulillaan. Hän istuutui eräälle puhvelin
pääkallolle, antaen päänsä painua käsiinsä, ja vaipui syviin
mietteisiin.
Jotenkin pitkä aika kului miehen muuttamatta asentoaan. Vihdoin
jotenkin kevyt kolina kuului hänen korvaansa, jolloin hän vilkkaasti
nosti päänsä ja lausui, kääntyen kopin sisäänkäytävään päin:
"Tulkaa sisälle, odotan teitä kärsimättömästi."
"Sitä epäilen!" sanoi karkea ääni.
Ja nuori metsästäjä näyttäytyi sisäänkäytävän luona, johon hän pysähtyi
pää ylös kohotettuna sekä ylpein ja ärsyttävin katsein.
Varjo peitti Tiikerikissan otsan, mutta hän malttoi mielensä
silmänräpäyksessä.
"Vai niin! Sinähän siinä oletkin", hän sanoi teennäisen iloisesti; "en
todellakaan odottanut sinua, muchacho [nuorukainen]; mutta
yhdentekevää, tervetullut joka tapauksessa."
Nuori mies ei liikahtanut.
"Lausutteko tällä hetkellä todellakin sydämenne ajatuksen?" hän vastasi
ilkkuen.
"Miksi se ei olisi ajatukseni? Onko minulla milloinkaan tapana salata
sitä?"
"Eräissä tapauksissa se ehkä voisi olla hyödyllistä."
"En tahdo kieltää sitä; mutta niin ei ole laita nyt. Kas niin, tulehan
sisälle, istu ja jutelkaamme."
"Olkoon menneeksi sitten", nuori mies vastasi, astuen muutaman askeleen
eteenpäin, "erittäinkin kun tahdon pyytää teiltä vakavaa selitystä."
Tiikerikissa rypisti kulmakarvojaan ja jatkoi, huonosti pidättäen
alkavaa suuttumustaan:
"Minulleko puhut sillä tavoin, oletko siis unohtanut, kuka minä olen?"
"En ole unohtanut mitään, mitä minun tulee muistaa", metsästäjä vastasi
suoraan.
"Hm, unohdat liian helposti, poika, että minä olen isäsi."
"Isäni? Mikä minulle sen todistaa?"
"Mitä sinä uskallat sanoa!" ukko huudahti uhkaavalla äänellä.
"Muuten se on minusta yhdentekevää", metsästäjä sanoi halveksivasti
kohauttaen olkapäitään, "oletteko isäni tai ette; mitä se sitten
merkitsee? Tehän olette itse tuhat kertaa toistanut minulle, että
luonnossa ei ole perhesiteitä ja että se olisi vain inhimillisen
itsekkäisyyden keksimä keinotekoinen tunne alentuneen yhteiskunnan
kehnojen vaatimusten hyväksi. Tässä on vain kaksi miestä,
yhdenvertaisia niin hyvin voimaan kuin rohkeuteen nähden, joista toinen
tulee toiselta pyytämään selvää, suoraa selitystä."
Ukko kiinnitti nuoreen metsästäjään, tämän puhuessa, säihkyvän katseen
metallinkirkkaiden silmäteriensä alta. Nuorukaisen vaiettua hän hymyili
ivallisesti.
"Leijonanpoikanen tuntee hampaittensa kasvavan, hän tahtoisi purra
sitä, joka on ruokkinut häntä."
"Hän nielaisee hänet epäröimättä, jos se tulee tarpeelliseksi",
metsästäjä vastasi avomielisesti ja kiivaasti, antaen kädessään
pitämänsä pyssyn painavan perän pudota raskaasti maahan.
Suuttumatta tästä näin lujasti esiin sinkautetusta uhkauksesta
Tiikerikissan kasvot kirkastuivat äkkiä, hänen ankarille piirteilleen
tuli hyväntahtoinen ilme, mikä harvoin tapahtui, ja lyöden hilpeästi
yhteen leveitä käsiään hän huudahti tyytyväisesti:
"Hyvin ärjytty, leijonanpoikani; kautta Luojan, Kivisydän! Teet kunniaa
nimelle; mitä enemmän sinua katson sitä enemmän pidän sinusta! Olen
ylpeä sinusta, muchacho, sillä sinä olet minun tekoani enkä uskaltanut
imarrella itseäni että olin onnistunut tekemään sinut niin
täydelliseksi hirviöksi. Jatka, kuten olet alkanut, poika, niin tulet
menemään pitkälle, ennustan sen."
Ääni jolla Tiikerikissa oli lausunut nämä sanat, osoitti selvästi, että
ne todellakin ilmaisivat hänen sisimmän ajatuksensa.
Kivisydän, koska nyt tiedämme nuoren miehen nimen, kohautti olkapäitään
isänsä sanoille, samalla kuin hänen kasvoilleen tuli kylmän halveksiva
ilme. Kun ukko vaikeni, jatkoi hän:
"Tahdotteko kuulla minua, vai ettekö tahdo?"
"Tahdon kyllä, rakas lapseni; puhu, sano minulle, mikä sinua
huolettaa."
"Älkää koettako pettää minua, vanha paholainen, minä tiedän pirullisen
ilkeytenne ja verrattoman konnamaisuutenne."
"Imartelet minua, muchacho", Tiikerikissa sanoi viekkaalla äänellä.
"Vastatkaa suoraan ja ehdottomasti niihin kysymyksiin, joita teille
esitän."
"No, anna tulla vain, mitä sinä pelkäät?"
"En mitään, toistan sen; mutta minulla ei ole aikaa seurata teidän
intiaanien tapaisia mutkittelujanne, joita suvaitsette keksiä. Kas
siinä syy, minkä tähden kehoitan teitä sanomaan minulle totuuden."
"En voi sitoutua siihen, ennenkuin tiedän kysymykset, joita aijot
minulle tehdä."
"Varokaa itseänne, isä! Jos petätte minut, niin huomaan sen kyllä, ja
silloin..."
"Ja silloin..." ukko toisti ivallisesti.
"Tahdon olla kirottu, jollen hautaa bowie-veistäni hartioittenne
väliin."
"Unohdat, että meitä tulee olemaan siinä kaksi."
"Sitä parempi! Sitten tulee taistelu: se on minusta parempi."
"Sinä et ole mikään pihtisuu. Mutta asiaan! Puhu, jos ei paholainen ole
sinussa! Minä kuuntelen sinua; minulla on yhtä vähän aikaa hukattavana
kuin sinullakin."
Kivisydän, joka tähän asti oli seisonut luolan keskellä, istui nyt
puhvelin pääkallolle ja asetti pyssyn nojalleen polveaan vasten.
"Ettekö odottanut Korppikotkaa, kun tulin sisään ja häiritsin teitä
niin sopimattomalla ajalla."
"Kyllä, odotin todellakin Korppikotkaa; olet arvannut oikein, poikani."
"Kun nyt olette päättänyt eiliset ja tämänpäiväiset roistomaisuutenne
hänen kanssaan, niin tahdotte luultavasti sopia hänen kanssaan
kahdenkesken niistä konnamaisuuksista, joita valmistatte huomiseksi."
"Sieluni autuuden kautta, poika, minä en tosiaankaan ymmärrä."
"Hitto vie, miten hidas käsitys teillä sitten onkaan!"
"Mahdollisesti, mutta olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit
selittää tarkemmin."
"Olkoon menneeksi! Muuten teidän ei hyödytä kieltää, sillä olen aivan
äskettäin saanut kaikki selville niiden puheista, jotka ovat teitä
seuranneet."
"No, jos tiedät kaikki, mitä sitten tahdot minulta kysyä?"
"Aluksi, onko se totta."
"Aivan totta, näet että olen suora."
"Siis olette todellakin yllättänyt nämä matkustajat, kun he makasivat
uneen vaipuneina?"
"Kyllä, muchacho, kuten ruohoaavikkokoirien sikiöt pesästään."
"Te olette varastanut heidän hevosensa ja tavaransa?"
"Aivan oikein, niin olen todellakin tehnyt."
"Sen jälkeen olette kuljettanut heidät metsään tuomitaksenne heidät
julmaan kuolemaan?"
"Olen antanut kuljettaa heidät metsään, se on totta, mutta en, kuten
olet uskovinasi, tarkoituksessa antaa heidän kuolla nälkään."
"Missä tarkoituksessa sitten? En voi otaksua sen tapahtuneen
hävittääksenne varkauden jäljet. Te välitätte vähät sellaisista
varovaisuustoimenpiteistä ja yksi puukonpisto ei teille paljon
merkitse."
"Aivan oikein puhuttu, poikani. Minulla ei ole koskaan ollut
minkäänlaista aikomusta tehdä näille matkustajille vähintäkään pahaa."
"No, mutta mitä sitten tahdotte heistä? Teidän käytöksenne, jota en
ymmärrä, hämmästyttää minua kovin."
"Myönnä, että se panee pääsi pyörälle, poikaseni!"
"Se on totta, mutta tehän annatte minulle selityksen siihen?"
"Saadaan nähdä, poikani, saadaan nähdä. Lupaa minulle ensin vuorostasi,
että vastaat yhteen ainoaan kysymykseen."
"Yhteen ainoaan, olkoon menneeksi! Puhukaa, minä kuulen."
"Mitä pidät doña Hermosasta? Hänellä on jotenkin kauniit silmät, eikö
ole sinunkin mielestäsi? Voisi luulla, että hän on ryövännyt kappaleen
taivaasta, niin siniset ne ovat."
Tämän odottamattoman kysymyksen kuultuaan nuori mies säpsähti ja
kuumeinen puna levisi äkkiä hänen kasvoilleen.
"Minkätähden kysytte minulta sitä?" hän sanoi epävarmalla äänellä.
"Mitä se sinua liikuttaa? Vastaa, koska olet sitoutunut siihen?"
"En ole tullut katselleeksi häntä", nuorukainen sanoi yhä
neuvottomampana.
"Sinä valehtelet, poikani, olet päinvastoin katsellut häntä hyvin
tarkkaan. Muuten nykyajan nuoret miehet olisivat aivan erilaisia kuin
minun aikanani, jota en voi uskoa."
"No hyvä! Se on totta, yhdentekevää kuka sen tietää!" nuorukainen
huudahti äänellä, joka ilmaisi tyytymättömyyttä ja ujoutta, "niin, minä
olen katsellut tuota doña Hermosaa, kuten te nimitätte häntä, ja hän on
mielestäni hyvin kaunis: oletteko nyt tyytyväinen?"
"Melkein; ja siinäkö koko vaikutus, minkä tuon ihastuttavan olennon
näkeminen on tehnyt sinuun?"
"En ole velvollinen vastaamaan siihen kysymykseen, isä; se on uusi
kysymys."
"Se on totta; tiedän muuten vastauksesi edeltäkäsin, jonka tähden
vapautan sinut vastaamasta siihen."'
Nuori mies painoi päänsä alas välttääkseen Tiikerikissan tutkivaa
katsetta.
"Palatkaamme nyt", hän jatkoi hetken vaitiolon jälkeen,
"selitykseemme."
"Sinä olet kiittämätön lurjus, joka et tahdo mitään käsittää; etkö ole
ymmärtänyt, että minä koko tässä asiassa olen toiminut vain sinun
hyväksesi?"
Kivisydän vavahti hämmästyksestä.
"Minun hyväkseni!" hän huudahti, "mitähän yhteistä on tuon nuoren tytön
ja minun välilläni? Te pilkkaatte minua!"
"En vähintäkään; puhun päinvastoin hyvin vakavasti."
"Siinä tapauksessa saan myöntää, etten käsitä rahtuakaan."
"Kas niin, sinähän nyt koetat pilkata minua! Kuinka! Koko tässä asiassa
pidätän sinulle kauniimman osan, teen sinut mielenkiintoiseksi, annan
sinun näytellä pelastajaa, ja sinä et ymmärrä minua?"
"Sen osan, jonka sanotte pidättäneenne minulle, olisin aivan hyvin
voinut ottaa itse ilman minkäänlaista sekaantumista teidän
puoleltanne."
"Luuletko niin, poikaseni?" ukko sanoi hymyillen pisteliäästi.
Nuori mies ei pitänyt tarpeellisena väitellä lähemmin tästä asiasta.
"Otaksun", hän jatkoi, "että kaikki on tapahtunut niinkuin te olette
olettanut; mutta sitten kun nämä matkustajat nyt ovat teocalissa, niin
mitä nyt aijotte tehdä heille?"
"Niin, poikani, minun täytyy todellakin myöntää, etten ole vielä oikein
päättänyt mitään sen suhteen, asia tulee aivan kokonaan riippumaan
sinusta."
"Minusta!" nuori mies huudahti säpsähtäen.
"Niinpä kyllä: mieti mitä tahdot tehdä heille; lupaan sinulle mukautua
kokonaan toivomukseesi."
"Te vannotte sen? Oikein totta, isä?"
"Kyllä, näet kuinka myöntyväinen olen."
"Haa, juuri tämä sävyisyys, joka on niin outo teidän luonteellenne ja
tavoillenne, minua kauhistuttaa!"
"Vai niin, siinäkö sinä nyt taas olet epäoikeutettuine epäluuloillesi;
hitto vieköön sinut! Kas vain! Sattumalta tapahtuu minulle kerran, että
muistan olevani ihminen, että minun tulee auttaa vertaisiani
vastoinkäymisessä, ja sinä olet itsepäinen etkä tahdo uskoa minun
sanojani."
"Haa! Lempo vie! Kuinka voisikaan olla toisin? Tienne ovat niin pimeät
ja käyttämänne keinot siinä määrin erilaisia kuin ne, joita käytetään
tämänlaisissa tapauksissa, että, vaikka hyvin tunnenkin luonteenne,
niin en kuitenkaan koskaan voi käsittää vehkeilyjenne todellista
tarkoitusta."
Riemuitseva hymy valaisi vielä kerran silmänräpäyksen Tiikerikissan
kasvot, mutta hävisi melkein heti, jättääkseen sijaa isälliselle ja
leikkisälle ilmeelle.
"Kuitenkin on tarkoitukseni kaikessa tässä hyvin helppo nähdä, lapsikin
voisi sen aavistaa."
"Siinä tapauksessa täytyy minun olla hyvin tyhmä, sillä minä en kykene
ensinkään aavistamaan sitä; sentähden olisinkin teille erittäin
kiitollinen, jos tahtoisitte sanoa minulle aivan avomielisesti, mihin
tahdotte päästä."
"Saada tyttö ihailemaan sinua, kies'avita!"
"Minua!" huudahti nuori mies, hämmästyneenä tästä selityksestä ja
tullen kasvoiltaan tulipunaiseksi.
"Ja ketä muuten, jollei sinua? Ethän vain suinkaan luule minun olevan
kysymyksessä?"