epäröisi kostaa minullekin, jos luulisit itselläsi olevan syytä siihen,
mutta yhdentekevää, tällä hetkellä olen minä herrana."
"Seuraan teitä aina pesäpaikkaanne asti; älkää luulko, että jätän näitä
vieraita teidän käsiinne tällä tavoin."
"Olkoon menneeksi, en vastusta sitä, että seuraat meitä, kaukana siitä;
minua olisi surettanut, jos olisit menetellyt päinvastoin."
Tuntematon hymyili halveksivasti, mutta ei vastannut.
"Tulkaa", Tiikerikissa jatkoi kääntyen hacienderoon.
Karavaani alkoi taas matkaansa kumpua ylöspäin, seuraten vanhaa sissiä,
jonka vieressä heidän entinen oppaansa kulki synkän näköisenä.
Kun he olivat sivuuttaneet muutamia mutkia yhä jyrkemmäksi käyvällä
polulla, jota pitkin meksikolaiset vain verrattain vaikeasti saattoivat
kiivetä, Tiikerikissa kääntyi hacienderoon päin ja lausui vapaammalla
äänellä hänelle:
"Pyydän anteeksi, että vien teidät tällaisille huonoille teille;
pahaksi onneksi ei ole mitään muuta asuntooni vievää tietä; muuten
olemme kohta perillä, kestää enää vain muutaman minuutin."
"Mutta minä en näe jälkeäkään ihmisasunnosta", don Pedro vastasi,
turhaan katsellen maisemaa kaikkiin suuntiin.
"Se on totta", Tiikerikissa sanoi hymyillen, "kumminkin olemme tuskin
sataakaan askelta matkamme päämäärästä, ja vakuutan teille, että siihen
paikkaan, johon nyt teidät vien, mahtuisi helposti kymmenen kertaa niin
paljon ihmisiä kuin meitä nyt on."
"Ellei tuo asunto ole maan alla, jota en voi otaksua, niin en oikein
ymmärrä, missä se voisi olla."
"Te olette melkein arvannut oikein. En kyllä asu maanalaisessa luolassa
sanan varsinaisessa merkityksessä mutta asun ainakin turvapaikassa,
joka on maan alla. Jotenkin harvat ovat tulleet sinne sisälle ja, kuten
te, palanneet sieltä vahingoittumattomina."
"Sitä pahempi", haciendero vastasi suoraan, "sitä pahempi heille ja
ennen kaikkea teille!"
Tiikerikissa rypisti kulmakarvojaan, mutta malttoi taas heti mielensä.
"Odottakaa", hän sanoi taas yhtä kevyellä ja huolettomalla äänellä,
kuin hän muutamia minuutteja sitten oli puhunut, "minä luovun tästä
salaperäisyydestä; kuulkaahan, tämä on sangen jännittävää. Kun aztekit
jättivät Aztmaan eli kangastusten maan, valloittaakseen Anahuacin eli
vesien välissä olevan maan, tuli heidän harharetkensä pitkäksi, se
kesti monta vuosisataa. Toisinaan alakuloisuuden valtaamina tämän
pitkän matkan kestäessä he pysähtyivät ja perustivat kaupunkeja, joihin
asettuivat asumaan, ja ikäänkuin heidän ei olisi tarvinnut lähteä pois
valitsemastaan paikasta, taikka, ehkä myöskin tarkoittaen jättää
häviämättömiä jälkiä retkestään sivuuttamiensa autioiden maa-alueiden
kautta, he rakensivat pyramiideja. Siitä ne lukemattomat rauniot, joita
Meksikon maa on täynnään, ja siellä täällä tavattavat teocalit, nuo
viimeiset, synkät jäljet hävinneestä maailmasta. Nuo uskomattoman
lujasti rakennetut teocalit, sen sijaan, että olisivat kaikkivoivan
ajan hampaan lahottamia, ovat viimein kasvaneet kiinni maahan, jossa ne
ovat, jopa niin täydellisesti, että usein on vaikea tuntea niitä. En
tarvitse muuta todistusta väitteelleni kuin sen, mikä on edessämme.
Kumpu, jolle nyt kiipeemme, ei ole, kuten voisitte otaksua, jonkun
luonnonmullistuksen aikaansaama, vaan aztekilainen teocali."
"Teocali!" don Pedro huudahti hämmästyneenä.
"Niinpä kyllä", sissi jatkoi, "mutta sen rakentamisesta on kulunut niin
monta vuosisataa, että tuulen alituiseen kuljettaman väkimullan avulla
luonto näennäisesti on ottanut takaisin oikeutensa ja aztekilaisesta
etuvartiosta on tullut vihreä kumpu. Tiedätte luultavasti, että kaikki
teocalit ovat onttoja?"
"Tiedän kyllä", haciendero vastasi
"Tämän sisälle olen laittanut asuntoni; mutta nyt olemme perillä,
sallikaa minun viedä teidät sisälle."
Matkailijat olivatkin tulleet jonkinlaisen karkeasti tehdyn
pylväskäytävän, eräänlaisen jättiläismuurin luo, jonka kautta tultiin
maanalaiseen holviin, missä syvä pimeys vallitsi, estäen erottamasta
mittasuhteita.
Tiikerikissa nojautui eteenpäin ja vihelsi omituisella tavalla;
häikäisevä valo leimahti kohta sen jälkeen holvin sisästä ja valaisi
sen koko syvyydelleen.
"Tulkaa", sissi sanoi nyt, mennen edellä.
Epäröimättä don Pedro oli valmis seuraamaan häntä, sitten kun hän oli
kädenliikkeellä huomauttanut seuralaisillensa, että visusti salaisivat
mahdollisesti tuntemansa pelon.
Muutaman sekunnin ajan tuntematon oli miltei kahdenkesken hacienderon
kanssa, ja kumartuen äkkiä tätä kohti hän kuiskasi hänen korvaansa
tuskin kuuluvalla äänellä: "olkaa varovainen! te astutte tiikerin
luolaan."
Ja hän poistui nopeasti, niinkuin olisi pelännyt, että sissi huomaisi
neuvon, jonka hän viimeisen kerran antoi vieraille.
Mutta olipa neuvo hyvä tai huono, niin varoitus tuli liian myöhään,
kaikki epäröiminen vain pahensi asiaa, sillä pako oli mahdoton.
Joka taholla näkyi kuin taikaiskusta kaikilla kallionkielekkeillä
useitten henkilöiden tummat varjot, henkilöiden, jotka olivat
ilmaantuneet karavaanin ympärille siten, että oli mahdotonta ymmärtää
mitenkä tämä oli tapahtunut, niin hiljaa he olivat tulleet.
Meksikolaiset astuivat siis, vaikka salaa huolestuneina, kammottavaan
luolaan, joka ammotti heitä vastaan.
Maanalainen huone oli laaja ja sen seinät korkeat.
Noin kymmenen minuutin kuluttua meksikolaiset tulivat eräänlaisen
pyörykön luo, jonka keskellä paloi suunnaton tuli; neljä pitkää
käytävää leikkasi tämän pyörykön suorakulmaisesti.
Tiikerikissa astui, yhä matkustajien seuraamana, yhteen niistä.
Tultuaan yhteenpunotuista ruo'oista tehdyn oven luo, hän pysähtyi.
"Nyt olette kotonanne", hän sanoi, "asuntoonne kuuluu kaksi huonetta,
jotka eivät ole missään yhteydessä holvin muiden osien kanssa; toimitan
että saatte virvokkeita, puita tehdäksenne tulen ja ocote-soihtuja,
että saatte valoa."
"Kiitän tästä huomaavaisuudesta, jota en suinkaan osannut odottaa", don
Pedro vastasi.
"Kuinka niin? Ettekö luule, että osaan osoittaa meksikolaista
vieraanvaraisuutta, kun haluan?"
"Oh!"... haciendero sanoi torjuvalla liikkeellä.
"Lyhyesti, tänä yönä olette minun vieraitani, nukkukaa rauhassa; ei
kukaan häiritse untanne; tunnin kuluttua lähetän jonkun luoksenne
tuomaan juomaa nuorelle neitoselle. Näkemiin huomiseksi!"
Ja kumartaen sulavasti ja kohteliaasti, jollaista don Pedro ei suinkaan
ollut odottanut sellaiselta mieheltä, Tiikerikissa sanoi hyvästi ja
vetäytyi pois.
Jonkun hetken kaikuivat hänen askeleensa käytävän synkän holvin alla,
minkä jälkeen ne häipyivät. Matkustajat olivat yksin; haciendero päätti
silloin asettua hänelle järjestettyihin huoneisiin.
IV.
YLEISIÄ SELITYKSIÄ.
Sanokoot jotkut huonot tiedot saaneet kirjailijat mitä tahansa, niin
espanjalaisen Amerikan haciendat eivät suinkaan ole sukukartanoita,
vaan aivan yksinkertaisesti laajoja maanviljelysyrityksiä, kuten niiden
nimikin jotenkin selvästi osoittaa.
Nämä haciendat, sijaiten siellä täällä Meksikon alueella pitkän matkan
päässä toisistaan ja enimmäkseen laajojen, asumattomien maa-alueiden
ympäröiminä, ovat rakennetut tavallisesti jyrkkien kumpujen harjalle,
paikalle, jota on helppo puolustaa.
Kun varsinainen hacienda, maanomistajan asunto, muodostaa siirtolan
keskipisteen ja siihen, paitsi latoja ja talleja, kuuluu myöskin
makasiini, peonien asunto ja ennen kaikkea kappeli, ovat sen muurit
korkeat, paksut ja niitä ympäröi vallihauta, suojellen sitä
yllätykseltä.
Niillä jotenkin lukuisilla haciendoilla elää usein kuusi-,
seitsemänsataa kaikkiin ammatteihin kuuluvaa henkilöä; ne maa-alueet,
jotka kuuluvat näihin maatiloihin, ovat useimmiten laajempia kuin koko
departementti Ranskassa; näissä haciendoissa kasvatetaan suurin määrin
villejä hevosia ja nautakarjaa, jotka vapaana syövät ruohoaavikoilla ja
joita kaukaa vartioivat peoni-vaquerot, yhtä hillitsemättömät kuin
nekin.
Hacienda de las Norias de San-Antonio, eli Sankt Antonin kaivot, kohosi
miellyttävänä tiheän mahonki-, perupuu- ja mezquitas-metsän peittämällä
kummulla, ikuisen lehdikkövyön ympäröimänä, minkä hieman vaalea vehreys
selvästi erottui noita korkeita, himmeän valkoisia muureja vastaan,
joita almenat, jonkunlaiset omistajan aatelissäätyä ilmaisemaan
tarkoitetut sakarat koristivat.
Don Pedro de Luna olikin todella, kuten sanotaan, cristiano viejo ja
polveutui suorassa polvessa ensimmäisistä espanjalaisista
valloittajista, koskaan pisaraakaan intiaaniverta tultua sekoitetuksi
kenenkään hänen esi-isäinsä suoniin.
Ja niin don Pedro de Luna oli, vaikka vanhat tavat
itsenäisyysjulistuksen jälkeen alkoivat joutua unhotuksiin, ylpeä
aatelisuudestaan ja piti arvossa näitä muureissaan olevia almenoja,
noita omituisia merkkejä, joita espanjalaisen yliherruuden aikana vain
aatelismiehillä oli oikeus käyttää.
Sen ajan jälkeen, jolloin nerokkaan seikkailijan Fernand Cortez'in
seurueessa eräs Lopez de Luna oli astunut Amerikkaan, oli tämä perhe,
joka silloin eli hyvin köyhissä ja niukoissa olosuhteissa, -- sillä
tämä don Lopez ei suorastaan omistanut mitään muuta kuin miekkansa ja
univormunsa, -- kohonnut uskomattomasti ja koonnut itselleen
omaisuuden, jota ei mikään aikojen kuluessa voinut vahingoittaa. Don
Pedro de Luna, tämän vanhan perheen nykyinen edustaja, omistikin
rikkauksia, joita hänen todellakin olisi ollut vaikea numerolleen
laskea; rikkauksia, jotka vieläkin olivat lisääntyneet vanhemman
veljen, Antonio de Lunan osalla, kun tämä veli oli kadonnut
kaksikymmentäviisi vuotta sitten tapahtumain yhteydessä, joihin
etempänä palaamme, ja jonka luultiin saaneen surullisen kuoleman
salaperäisissä erämaissa haciendan lähellä, joko hän sitten oli
nääntynyt nälän hirmuisiin tuskiin, tai, mikä oli luultavinta, oli
joutunut apachien, noiden valkoihoisten leppymättömien vihollisten
käsiin, he kun käyvät lakkaamatta tuimaa taistelua valkoihoisia
vastaan.
Don Pedro oli, lyhyesti sanoen, nimensä ainoa edustaja ja hänen
omaisuutensa oli suunnaton. Ei kukaan, joka ei ole käynyt varsinaisessa
Meksikossa, voi saada käsitystä niistä rikkauksista, joita on
haudattuna näihin melkein tuntemattomiin maa-alueisiin, missä jotkut
tilanomistajat, jos he välittäisivät järjestää asiansa, olisivat viisi,
kuusi kertaa rikkaammat kuin Euroopan suurimmat rahamiehet.
Vaikka kaikki näytti hymyilevän varakkaalle hacienderolle ja vaikka hän
pintapuolisesti katsoen tuntui näennäisesti nauttivan ehdotonta onnea,
saattoi kuitenkin don Pedron otsasta, jossa oli kaksi syvää ryppyä,
kasvojen surullisesta vakavuudesta, katseesta, joka usein suuntautui
kohti taivasta synkän epätoivon ilmeellä, päättää, että tätä elämää,
jota kaikki luulivat niin onnelliseksi, salaa järkytti joku syvä suru,
joka vuosien kuluessa vain lisääntyi, sen sijaan että olisi
vaimentunut.
Mutta mikä suru se oli?
Mitkä myrskyt olivat samentaneet tämän näköjään niin rauhallisen
elämän?
Meksikolaiset ovat maailman huonomuistisimpia ihmisiä. Se riippuu
epäilemättä heidän ilmastonsa laadusta, mikä aina on ylösalaisin
kauheiden luonnonmullistusten vaikutuksesta. Meksikolainen, joka elää
tulivuorella, joka lakkaamatta tuntee maan vapisevan jalkainsa alla,
ajattelee vain elää nopeasti, päivästä päivään; hänellä ei ole eilistä
päivää, huomista päivää hän ei ehkä koskaan saa nähdä, kuluva päivä on
hänelle kaikki, sillä ainoastaan nykyisyys kuuluu hänelle.
Hacienda de las Norias'en asukkaat, lakkaamatta alttiina peloittavien
naapuriensa, punaihoisten ryöstöretkille, lakkaamatta pakotettuina
puolustamaan itseänsä heidän hyökkäyksiänsä ja hävityksiänsä vastaan,
ajattelivat aivan luonnollisesti vielä vähemmin kuin muut maanmiehensä
menneisyyttä, joka ei huvittanut heitä.
Don Pedron surun salaisuus, jos sellainen salaisuus todellakin oli
olemassa, kuului siis melkein yksinomaan hänelle; ja kun hän ei koskaan
valittanut eikä koskaan tehnyt mitään viittausta elämänsä varhaisempiin
vuosiin, oli mahdotonta lausua mitään arveluita, jonka tähden siis mitä
täydellisin tietämättömyys siinä suhteessa vallitsi.
Yhdellä ainoalla olennolla oli kyky tasoittaa rypyt hacienderon
huolestuneelta otsalta ja herättää laimean ja haihtuvan hymyn hänen
huulillensa.
Tämä etuoikeutettu olento oli hänen tyttärensä. Doña Hermosa, tuskin
viidentoista vuotias, oli erinomaisen kaunis. Kaarevat, hiilenmustat,
aivankuin siveltimellä vedetyt kulmakarvat lisäsivät hänen hieman
matalan himmeänvalkoisen otsansa suloa: suuret, siniset, miettiväiset
silmät, pitkien, ruskeiden silmäripsien reunustamina, olivat
vastakohtana hänen ebenholtsinmustalle tukalleen, joka kiemurteli
erinomaisen hyvin muodostuneen kaulan ympäri ja jossa tuoksuvat
jasmiinit hekumallisesti pöyhistelivät.
Hän oli pienenkokoinen, kuten kaikki rotuespanjattarat, ja hänen
pyöreät vyötäisensä olivat erittäin hoikat; ei koskaan ollut somempi
jalka liidellyt meksikolaisilla ruohokentillä, koskaan ei ollut
hienompi käsi tarttunut kukkapenkereen dalioihin. Hänen käyntinsä oli
huolimaton, kuten kaikkien kreolittarien, aaltomainen ja kiemurteleva
liikkeissään, täynnä sulavuutta ja "saleroa", kuten Andalusiassa
sanotaan.
Tämä ihastuttava nuori tyttö levitti iloa ja riemua haciendaan, missä
aamusta iltaan kaikui hänen kristallikirkas äänensä, jonka raitis ja
puhdas sointu sai huertan [puutarha] varjoisiin kuusiin piiloutuneet
linnut halkeamaan kateudesta.
Don Pedro jumaloi tytärtänsä, hän tunsi tätä kohtaan kiihkeää,
rajatonta rakkautta, jonka uskomattoman voiman vain ne voivat käsittää,
jotka ovat isiä sanan todellisessa merkityksessä.
Hermosa, kasvatettuna haciendassa, oli ollut vain käymältään pitkien
väliaikojen jälkeen Meksikon liittovaltion suurissa kaupungeissa,
joiden tavoista ja menoista hän oli aivan tietämätön. Tottuneena
viettämään linnun vapaata, teeskentelemätöntä elämää, ja ajattelemaan
ääneen, hänen avomielisyytensä ja lapsellisuutensa oli uskomaton, hänen
ystävällisyytensä teki hänet kaikkien haciendassa olevien ihmisten
jumaloimaksi, varsinkin kun hän aina piti heistä kaikista hellää
huolta.
Saamansa kasvatuksen kautta, kun hän täällä kaukaisella rajaseudulla
aina sai kuulla korvissaan punaihoisten kauheiden sotahuutojen kaikuvan
ja olla näkemässä verisiä kohtauksia, hänen sydämensä kuitenkin
aikaisin oli saanut tottua katsomaan vaaraa kasvoihin, joskaan ei
kylmäverisesti niin ainakin rohkeasti ja mielenlujuudella, jota ei
läheskään olisi odottanut niin nuorelta, hennolta lapselta.
Muuten hänen vaikutuksensa kaikkiin, jotka tulivat hänen
läheisyyteensä, oli käsittämätöntä; ei voinut tuntea häntä rakastamatta
häntä ja tuntematta halua uskaltaa henkensä hänen puolestansa.
Useissa tapauksissa, kun apachit ja comanchit, nuo erämaan
rajuluontoiset ryöstäjät, olivat koettaneet yllättää haciendaa, oli
haavoittuneita intiaaneja joutunut meksikolaisten käsiin.
Doña Hermosa ei ollut suinkaan antanut pidellä pahoin noita onnettomia,
vaan oli antanut hoitaa heitä huolellisesti, ja sitten kun he olivat
parantuneet, päästänyt heidät taas vapaiksi.
Tällä menettelyllään hän oli saanut aikaan, että punaihoiset vähitellen
olivat lakanneet hyökkäyksistään haciendaan ja että nuori tyttö
ainoastaan yhden miehen seuraamana, johon mieheen pian lukijan
tutustutamme, voi huoleti tehdä hevosella pitkiä retkiä erämaassa,
jolloin hän metsästysintonsa hurmaamana saattoi poistua melkoisen
matkan päähän haciendasta, intiaanien, vaikka he näkivät hänen kulkevan
ohi, koettamatta vahingoittaa häntä tai edes asettamatta esteitä hänen
tiellensä. Päinvastoin nämä luonnonihmiset, jotka tunsivat häntä
kohtaan taikauskoista kunnioitusta, koettivat, itse näkymättöminä,
poistaa hänen tieltään esteitä tai vaaroja, jotka olisivat voineet
viivyttää häntä.
Punaihoiset olivat heille ominaisella, synnynnäisellä runollisuudellaan
antaneet hänelle nimen Valkoinen perhonen [nimi on Comach-intiaanien
kielellä Izlacpapalotzin, sanoista izlac = valkoinen ja papalot =
perhonen], siinä määrin kevyeltä ja hennolta hän heistä näytti, kun hän
nuoren, pelästyneen naarashirven tavoin hyppeli ruohoaavikon korkeassa
ruohistossa, joka tuskin taipui hänen ruumiinsa painosta.
Muuan nuoren tytön kävelymatkojen päämäärä oli useimmiten eräs rancho
[yksinään sijaitseva talo], joka oli noin viisi kilometriä haciendasta.
Tässä ranchossa, joka sijaitsi ihastuttavalla paikalla ja jota
huolellisesti hoidetut sarat ympäröivät, asui noin viidenkymmenen
vuoden ikäinen nainen ja hänen poikansa, suurikasvuinen ja kaunis, noin
kahdenkymmenenviiden tai -kuuden vuotias nuori, ylpeäkatseinen mies,
jolla oli tulinen sydän; hänen nimensä oli Estevan Diaz.
Ña Manuela, kuten naista kutsuttiin, ja Estevan tunsivat nuorta tyttöä
kohtaan rajatonta ystävyyttä ja uskollisuutta.
Manuela oli ollut Hermosan imettäjänä ja piti nuorta valtiatartansa
melkein kuin omana lapsenaan, niin suuri hänen rakkautensa oli tätä
kohtaan.
Tämä nainen kuului niihin palvelijoihin, jollaiset onnettomuudeksi ovat
melkein sukupuuttoon kuolleet Euroopassa, jotka, niin sanoaksemme,
melkein kuuluvat perheeseen ja joita isäntäväki pitää enemmän ystävinä
kuin palvelijoina.
Hermosa teki pitkät kävelyretkensä, joista jo aikaisemmin
olemme puhuneet, Estevanin saattamana. Tämä alituinen nuoren
viidentoistavuotiaan tytön ja nuoren kahdenkymmenviidenvuotiaan miehen
kahdenkeskinen yhdessäolo, joka meidän tekopyhästi mahtipontisissa
maissamme tuntuisi sopimattomalta, näytti aivan luonnolliselta
haciendan asukkaista, jotka tiesivät, kuinka syvällä kunnioituksella ja
vilpittömällä ystävyydellä Estevan oli kiintynyt nuoreen
valtiattareensa, jota hän, tämän ollessa pienenä lapsena, oli
keinuttanut polvillaan ja ohjannut hänen ensimmäisiä askeleitaan.
Hermosa, iloinen, veitikkamainen ja itsepintainen, kuten kaikki hänen
ikäisensä lapset, oli erittäin huvitettu Estevanin seurasta, sillä hän
saattoi tätä kiusata ja ärsyttää, Estevanin koskaan yrittämättä
vastustaa nuoren tytön kohtuuttomia päähänpistoja ja kestäessä hänen
itsepäisyytensä järkähtämättömän kärsivällisesti.
Don Pedro osoitti Manuelaa ja hänen poikaansa kohtaan harrasta
ystävyyttä, hän luotti heihin erittäin suuresti, ja kaksi vuotta sitten
hän oli uskonut Estevanille majordomon [hovimestari] tärkeän toimen,
jonka hän tilan laajuuden vuoksi jakoi Luciano Pedralvan kanssa, tämän
kuitenkin ollessa hänen käskynsä alaisena.
Estevan Diaz ja hänen äitinsä olivat siis, omistajan itsensä jälkeen,
tärkeimmät henkilöt haciendassa, jossa he sekä asemansa että myöskin
kaikkien kunnioittaman luonteensa takia nauttivat suurta kunnioitusta.
Meksikolaisilla hacienderoilla on tapana maatilojensa äärettömän
laajuuden vuoksi visseinä vuodenaikoina tehdä kiertomatkoja kaikkiin
kartanoihinsa luomaan niiden hoitoon isännänsilmäyksensä, mikä
Etelä-Amerikassa tavaksi tulleen puheenparren mukaan saa viljat
kypsymään ja elukat lihoomaan. Don Pedro ei koskaan jättänyt tekemättä
näitä vuotuisia matkoja, joita alemmat päällysmiehet ja peonit eri
kartanoissa kärsimättömästi odottivat, näille henkilöille kun isännän
tilapäinen käynti toi ainakin vähän helpotusta heidän kurjaan oloonsa.
Meksikossa, jossa orjuus periaatteessa poistettiin
itsenäisyysjulistuksen tapahduttua, se vallitsi kuitenkin, joskaan ei
de jure [lain mukaan] niin kuitenkin de facto [todellisuudessa] koko
liittovaltion alueella.
Kas tässä, kuinka ovelalla tavalla rikkaat maanomistajat olivat
kiertäneet lain:
Jokainen hacienda tarvitsee luonnollisesti suuren joukon henkilöitä,
joita käytetään peoni-vaqueroina, tigreroina j.n.e. Kaikki nämä ihmiset
ovat "indianos mansos" eli sivistyneitä intiaaneja, toisin sanoen, he
ovat kastettuja ja noudattavat niin hyvin kuin osaavat uskonnollisia
menoja, joita he eivät vaivaudu ymmärtämään ja joihin he sullovat mitä
mahdottomimpia ja naurettavimpia tapoja vanhasta uskostaan.
Köyhyydestä tylsistyneinä peonit pestautuvat jollekin hacienderolle
kohtuuttoman halvasta hinnasta, voidakseen tyydyttää molempia
päävikojansa, pelaamista ja juopottelua; mutta kun intiaanit ovat
vähimmän harkitsevia ihmisiä maailmassa, tapahtuu, ettei heidän
vaatimaton päiväpalkkansa riitä heidän ravintoonsa ja vaatteisiinsa, ja
että he joka päivä ovat kuolemassa nälkään, jollei heidän onnistu
hankkia itselleen mitä he tarvitsevat elämän välttämättömimpiin
tarpeisiin.
Rikkaat tilanomistajat tahtovat juuri saada heidät siihen tilaan.
Jokaisessa haciendassa on maatilan majordomolla ja capatazilla isännän
määräyksen mukaan täyteläisiä vaate-, ase-, talouskalu- y.m. varastoja,
joista he antavat peoneille etukäteen heidän työstänsä niitä tavaroita,
joita nämä tarvitsevat. Hyvin ymmärrettävästi näistä tavaroista
maksetaan kymmenen kertaa korkeampi hinta kuin niiden arvo on.
Tästä hyvin yksinkertaisesta järjestelystä on tuloksena ei ainoastaan,
etteivät nälkiintyneet peoniraukat koskaan saa nostaa pienintäkään
murto-osaa kohtuuttoman alhaisesta palkastaan, joka heille on luvattu,
vaan he ovat myöskin alituisesti työnantajiensa vallassa, ollen heille
muutaman kuukauden kuluttua aavistamattaan velkaa suunnattomia summia,
joita he eivät koskaan kykene maksamaan. Ja kun laki on siinä suhteessa
järkähtämätön, täytyy peonien pysyä työnantajiensa palveluksessa,
kunnes he työllään kykenevät täydellisesti maksamaan velkansa hänelle.
Onnettomuudekseen heidän tarpeensa ovat aina yhtä pakottavia, heidän
asemansa aina yhtä kireä, velka kasvaa hirvittävästi, sen sijaan että
se vähenisi, ja alituisissa vaivoissa eläen kuolevat peonit
maksukyvyttöminä. He ovat, toisin sanoen, eläneet aina kuin orjat,
irroittamattomasti kiinnitettyinä turpeeseen, viimeiseen hengenvetoonsa
asti niiden henkilöiden säälimättä köyhdyttäminä, joiden rikkaus on
kasvanut kymmenkertaiseksi heidän hiellään ja vaivallaan.
Doña Hermosa, hyväsydäminen, kuten nuoret tytöt tavallisesti, kun he
ovat kasvatetut perhe-elämän suojelevan siiven alla, seurasi
tavallisesti isäänsä tämän vuotuisella kiertomatkalla, onnellisena
voidessaan köyhien peonien joukkoon jättää hyväntekeväisyytensä
loistavia jälkiä.
Nyt, kuten edellisinäkin vuosina, hän oli seurannut don Pedro de Lunaa,
tehden läsnäolonsa jokaisessa ranchossa huomatuksi, jakamalla vähän
apua vaivaisille henkilöille, ukoille tai lapsille.
Samana päivänä, kun tämä kertomus alkaa, don Pedro oli noin
neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten jättänyt hopeabonanzan, joka
hänellä oli muutamien penikulmien päässä erämaassa, ja oli nyt
kotimatkalla las Norias de San-Antonioon.
Kun don Pedro oli ehtinyt muutaman penikulman päähän haciendasta, niin
hän, vakuutettuna siitä, ettei hän niin lähellä maatilaansa tarvinnut
mitään turvajoukkoa, oli lähettänyt don Estevan Diazin ja asestetut
palvelijat edeltäkäsin ilmoittamaan hänen kotiintulostansa ja pitänyt
luonaan vain capatazin, Luciano Pedralvan, sekä kolme tai neljä peonia.
Don Estevan oli koettanut varoittaa isäntäänsä jäämästä näin melkein
yksinänsä erämaahan, kiinnittämällä hänen huomiotansa siihen, että
intiaanialueen rajat tekivät epävarmoiksi pahimman laatuiset ryövärit
ja rosvoilijat, jotka epäilemättä olivat väijyksissä viidakossa ja vain
odottivat sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen ryöstämään karavaania.