ivallisesti; "mutta mies, joka on viettänyt elämänsä erämaassa, tuntee
paljon sellaista, josta teidän loistavien kaupunkienne asukkaat eivät
tiedä mitään, vaikka he huvittelevat kehumalla meille villiraukoille
hataroita tietojaan, ainoastaan nöyryyttääkseen meitä. Luonnossa ei ole
mitään salaisuuksia sille, joka yön varjojen aikana tai auringon
valossa pettämättömän kärsivällisesti ja antamatta epäonnistuneiden
kokeittensa lannistaa itseään, lakkaamatta tutkii sen salaperäistä
yhtenäisyyttä. Kun korkea rakennusmestari loi tämän äärettömän
kaikkeuden, ei hän päästänyt sitä mahtavista käsistään, ennenkuin se
oli oikein valmis ja hyvä kaikkialla pahan vastapainona, kun hän, niin
sanoakseni, asetti vastamyrkyn myrkyn rinnalle."
Vieras kuunteli yhä enemmän hämmästyneenä tätä miestä, jonka todellinen
luonne oli hänelle arvoitus, ja joka joka hetki esiintyi hänelle aivan
vastakkaisessa valossa ja aivan eri puolilta.
"Mutta", tuntematon jatkoi, "ylpeys ja röyhkeys tekee ihmisen sokeaksi.
Tottuneena kohdistamaan kaikki itseensä, kuvitellen mielessään, että
kaikki mitä on olemassa, on luotu juuri varta vasten hänen
mukavuudekseen, hän ei vaivaudu tutkimaan luonnon salaisuuksia muuten
kuin mikäli siitä suorastaan on hänelle persoonallista etua,
välittämättä tutustua sen yksinkertaisimpaan toimintaan. Niin esim.
täytyy sen seudun, jossa nyt olemme, matalana ja liejuisena,
luonnollisesti olla täynnä matelijoita, jotka ovat sitä vaarallisempia
ja kauheampia, kun ne ovat puoliksi kalkkiutuneita ja paahtavan
auringon raivostuttamia. Mutta nyt on ennalta harkitseva luonto
samoihin seutuihin synnyttänyt suuren joukon liaaneja, nimeltään
mikania, juuri sama liaani, jota minä käytin ja joka on pettämätön
lääke käärmeenpuremaa vastaan."
"En voi epäillä sitä, sittenkuin nyt olen nähnyt sen vaikutukset, mutta
kuinka on keksitty tämän liaanin ominaisuudet", vieras sanoi,
tahtomattaankin hyvin mielenkiintoisesti.
"Muuan metsänkulkija", tuntematon jatkoi jonkinlaisella mielihyvällä,
"huomasi, että musta haukka, paremmin tunnettu nimellä guaco, joka
lintu pääasiallisesti elättää itseään käärmeillä, näytti erikoisesti
huvitteleman sotimalla raivoisasti käärmeitten kanssa; metsänkulkija
huomasi myöskin, että jos käärme joskus taistelun kestäessä onnistui
puremaan guacoa, tämä heti luopui taistelusta ja lensi tuon liaanin
luo, josta se repi muutamia lehtiä ja jauhoi ne rikki nokallaan, minkä
jälkeen se palasi taisteluun, jatkaen sitä vieläkin kiivaammin, kunnes
onnistui voittamaan pelättävän vihollisensa. Tämä metsänkulkija oli
viisas ja kokenut mies, joka tiesi, että eläimet, ollen järkeä vailla
ovat Jumalan erityisessä suojeluksessa ja että kaikella, mitä ne
tekevät, on edeltäkäsin järjestetty syynsä. Tarkoin harkittuaan hän
päätti sentähden kokeilla itsensä kanssa."
"Ja hän toteutti aikeensa!" vieras huudahti
"Niin kyllä, hän antoi corailin, kaikkein vaarallisimman käärmeen,
purra itseään. Mutta mikanian avulla käärmeenpurema tuli hänelle yhtä
vaarattomaksi, kuin jos orjantappuranpiikki olisi pistänyt häntä. Kas
siten tämä korvaamaton keino on keksitty; mutta", tuntematon lisäsi
äkkiä muuttaen ääntään, "olen täyttänyt toivomuksenne ja auttanut
tytärtänne -- hän on pelastettu. Hyvästi! minun on aika poistua."
"Ei ennenkuin olette sanonut minulle nimenne."
"Miksi olette niin itsepintainen?"
"Koska tahdon muistissani säilyttää sen henkilön nimen, jota kohtaan
aina tunnen ikuista kiitollisuutta."
"Olette mieletön", tuntematon virkkoi tylysti; "ei hyödytä mitään
mainita teille nimeä, jonka ehkä saatte tulla tuntemaan liiankin pian."
"Olkoon sitten, en tahdo olla itsepintainen; mitä syitä teillä
lieneekin menettelytapaanne, en vastoin tahtoanne koeta saada tietää
kuka olette, mutta vaikka te kieltäydyttekin sanomasta minulle
nimeänne, niin ette voi estää minua ilmoittamasta teille omaa nimeäni;
nimeni on don Pedro de Luna. Vaikka en koskaan ennen ole tunkeutunut
näin kauas ruohoaavikoille, niin ei asuntoni kuitenkaan ole erittäin
kaukana täältä. Omistan haciendan [maatila] de las Norias de
San-Antonion, joka sijaitsee melkein las Despobladosin rajalla Rio
San-Pedron suulla."
"Tunnen haciendan de las Norias de San-Antonion; sen omistajan täytyy
olla maailman onnellisimpia kaupunkilaiskäsitteittenne mukaan! Jos se
kuuluu teille, niin en suinkaan kadehdi teiltä rikkautta, jonka kanssa
minulla ei ole mitään tekemistä. Nyt ei teillä toivoakseni enää ole
mitään sanomista minulle. Hyvästi sitten!"
"Kuinka, hyvästi! te lähdette luotamme?"
"Luonnollisesti, luuletteko ehkä, että jäisin luoksenne koko yöksi?"
"Toivoin kuitenkin, ett'ette jättäisi kesken alkamaanne työtä."
"En ymmärrä teitä, caballero."
"Niin, minä tarkoitan, aijotteko hylätä meidät näin, tahdotteko jättää
tyttäreni siihen tilaan, missä hän on, keskelle erämaata ilman
mahdollisuutta päästä pois sieltä, keskelle tätä metsää, joka jo oli
käymäisillään hänelle niin turmiolliseksi?"
Tuntematon rypisti silmäkulmiaan useita kertoja, vilkaisten salaa
nuoreen naiseen. Raju taistelu näytti riehuvan hänessä. Hän vaikeni
muutaman minuutin ajan, ikäänkuin olisi epäröinyt tehdä päätöstä.
Vihdoin hän kohotti päänsä.
"Kuulkaa", hän sanoi katkonaisesti puristetulla äänellä, "tahdon olla
avomielinen teitä kohtaan; en ole koskaan osannut valehdella. Minulla
on tässä lähellä jacali [maja], kuten te nimitätte sitä kehnoa callia
[maja], joka on kattona pääni päällä, mutta uskokaa minua, teidän on
parempi jäädä tänne missä olette, kuin seurata minua sinne."
"Mistä syystä?" don Pedro kysyi hämmästyneenä.
"En voi antaa teille mitään selitystä, toistan vain, uskokaa minua,
jääkää tänne. Jos te kuitenkin välttämättä tahdotte seurata minua, niin
en sitä vastusta, vaan olen teille päinvastoin luotettavana oppaana."
"Uhkaisiko meitä vaara kattonne alla? En vi uskoa sellaista otaksumaa;
vieraanvaraisuushan on ruohoaavikolla loukkaamaton."
"Ehkä, en myönnä enkä kiellä, päättäkää, mutta päättäkää pian, sillä
minulla on kiire saada tämä päättymään."
Don Pedro de Luna loi surullisen katseen tyttäreensä, jonka jälkeen hän
kääntyi tuntemattomaan päin sanoen:
"Minä seuraan teitä, tapahtukoon mitä tahansa, tyttäreni ei voi jäädä
tänne; olette tehnyt liian paljon hänen hyväkseen ollaksenne
pelastamatta häntä. Luotan teihin, näyttäkää minulle tie."
"Olkoon menneeksi!" tuntematon vastasi jyrkästi, "olen varoittanut
teitä, nyt saatte syyttää itseänne."
III.
MAJA.
Niin epäröiden kuin tuntematon näyttikin tarjoovan don Pedro de Lunalle
ja hänen tyttärellensä suojaa kattonsa alla -- ja me tiedämme millä
tavalla tämä tarjous vihdoin tehtiin -- hän osoittautui kuitenkin
kerran tehtyään päätöksensä, hyvin innokkaaksi poistumaan siitä osasta
metsää, jossa edellisessä luvussa kuvattu kohtaus tapahtui. Hänen
silmänsä harhailivat alituiseen ympäri levottomasti, hänen
koettamattakaan sitä salata, ja hän käänsi lakkaamatta katseensa pientä
kumpua kohti, ikäänkuin olisi odottanut saavansa äkkiä nähdä jonkun
kauhean olennon ilmaantuvan sen huipulle.
Olisi ollut hyvin varomatonta herättää nuori tyttö siinä tilassa,
jossa hän oli, koska se olisi saattanut hänen terveytensä
varsin vaaranalaiseksi. Tuntemattoman kuivalla äänellä antamien
ohjeiden mukaan kiiruhtivat nyt don Pedron peonit ja haciendero
[maatilanomistaja] itse hakkaamaan puunoksia sairaspaareiksi, jotka he
peittivät kuivilla lehdillä, ja panivat niiden päälle zarapéensa
[vaippa], jotka he luovuttivat tehdäkseen siten vuoteen pehmeämmäksi
valtiattarelleen.
Kun nämä valmistukset olivat tehdyt, nostettiin nuori tyttö hyvin
varovasti maasta ja pantiin hellävaroin paarille.
Niistä kolmesta miehestä, jotka seurasivat don Pedroa, kaksi oli peonia
eli intialaista syntyperää olevaa palvelijaa, kolmas oli haciendan
capataza [hoitaja].
Tämä mies oli noin viiden jalan kahdeksan tuuman pituinen,
leveähartiainen ja länkisäärinen, joka oli johtunut hänen alituisesta
hevosen selässä istumisestaan. Hän oli äärimmäisen laiha, mutta hänestä
voi hyvällä syyllä sanoa, että hänessä oli vain lihaksia ja hermoja;
hän oli nimeltään Luciano Pedralva, ja oli hän sieluineen ja ruumiineen
uskollinen isännälleen, jonka perhettä hän ja hänen esi-isänsä olivat
palvelleet lähes kaksi vuosisataa.
Hänen ilman ja tuulen ruskeuttamilla kasvoillaan, vaikkakin ne muuten
olivat tavallisen näköiset, oli viisas ja terävä ilme, johon hänen
suuret, mustat silmänsä painoivat tavattoman voiman ja rohkeuden
leiman. Don Pedro de Luna luotti suuresti tähän mieheen, jota hän piti
pikemmin ystävänä kuin palvelijana.
Tuntemattoman, joka taas oli istuutunut satulaan, annettua äänettömän
merkin, pieni joukko läksi hitaasti liikkeelle. Sen sijaan, että olisi
palannut takaisin metsään, tuntematon jatkoi kumpua kohti, jonka
juurella hän pian oli; kapea polku kiemurteli sitä ylös, nousten
jotenkin loivasti. Pieni joukko astui epäröimättä tälle polulle.
He jatkoivat siten matkaansa ylöspäin muutamia minuutteja, seuraten
kymmenen, viidentoista metrin etäisyydessä tuntematonta, joka ratsasti
yksin edellä. Äkkiä, päästyään erään tiessä olevan äkkimutkan luo,
jonka taakse opas jo oli hävinnyt, kuului niin terävä vihellys, että
meksikolaiset säpsähtivät ja pysähtyivät vaistomaisesti, eivätkä
tienneet menisivätkö eteen- vai taaksepäin.
"Mitä tämä merkitsee?" don Pedro mutisi levottomasti.
"Epäilemättä on jokin petos kysymyksessä", capatazi vastasi luoden
tähystävän silmäyksen ympärilleen.
Mutta kaikki heidän ympärillänsä oli rauhallista; mitään huomattavaa
muutosta ei ollut tapahtunut maisemassa, joka yhä näytti yhtä autiolta.
Tuskin oli kuitenkin muutamia minuutteja kulunut, kun useita sellaisia
vihellyksiä, kuin heidän ensin kuulemansakin, mutta paljon etempänä,
kaikui samalla kertaa eri suunnilta, luultavasti vastaukseksi annettuun
merkkiin.
Tällä hetkellä tuntematon näyttäytyi taas; hänen kasvonsa olivat
kalpeat, liikkeensä jurot, hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa.
"Olette itse tahtonut niin", hän sanoi, "pesen käteni sen suhteen mitä
saattaa tapahtua."
"Sanokaa edes mikä vaara meitä uhkaa", don Pedro sanoi kiihtyneenä.
"Haa!" tuntematon sanoi vihan valtaamana, "en tiedä sitä itsekään.
Muuten, mitä hyötyä teillä oikeastaan olisi vaikka sen tietäisittekin?
Olisittekohan silti paremmassa turvassa? Olette kieltäytynyt uskomasta
minua. Rukoilkaa nyt Jumalaa, että hän auttaa teitä, sillä teitä ei ole
koskaan niin kauhea vaara uhannut kuin tällä hetkellä."
"Mistä johtuu tämä alituinen umpimielisyytenne? Olkaa avomielinen. Me
olemme miehiä, kautta Jumalan! Ja olkoon vaara miten suuri tahansa,
niin osaamme rohkeasti käydä sitä kohti."
"Olette mieletön; voiko yksi mies vastustaa sataa? Sanon teille, että
joudutte surman suuhun, mutta saatte syyttää itseänne, sillä te olette
itsepintaisesti tahtonut uhmailla Tiikerikissaa luolassaan."
"Ooh!" haciendero huudahti kauhusta väristen, "minkä nimen olettekaan
lausunut!"
"Sen miehen nimen, jonka vallassa nyt olette."
"Mitä sanotte! Tiikerikissa, tuo kauhea rosvo, jonka lukemattomat
rikokset niin kauan ovat kauhistuttaneet koko maata, tuo mies, jolla
näyttää olevan pirullinen voima suorittaa ne hirmuiset tihutyöt, joissa
hän lakkaamatta rypee, tuo peto on täällä lähellä!"
"Niin, ja minä varoitan teitä, olkaa varuillanne, sillä hän ehkä kuulee
puheenne juuri tällä hetkellä, niin näkymätönnä kuin hän onkin teidän
ja minun katseiltani."
"Vähät minä siitä välitän", don Pedro huudahti tarmokkaasti;
"sittenkuin minun onneton tähteni on nyt sallinut minun joutua
tuon hornanhengen valtaan, ei minun tarvitse osoittaa mitään
hienotunteisuutta, sillä se mies on säälimätön eikä henkeni enää kuulu
minulle."
"Mistä sen tiedätte, señor don Pedro de Luna?" ilkkuva ääni vastasi.
Haciendero säpsähti ja peräytyi askeleen, päästäen tukahtuneen
huudahduksen.
Tiikerikissa oli notkeana kuin eläin, jonka nimeä hän kantoi, hypännyt
sen korkean kallion huipulta, joka kohousi pystysuoraan juuri polun
vieressä, ja putosi kevyesti varpaisilleen maahan pari askelta hänestä.
Seurasi hetken kammottava hiljaisuus. Molemmat miehet seisten näin
vastakkain, leimuavin silmin ja vääristynein huulin, tarkastivat
toisiaan hehkuvan uteliaasti.
Haciendero näki ensi kerran tuon hirmuisen sissin, jonka verinen maine
ulottui aina maan tuntemattomimpiin pikkukaupunkeihin asti ja joka jo
kolmenkymmenen vuoden ajan oli levittänyt kauhua Meksikon rajoilla.
Kuvaamme muutamin sanoin tätä miestä, jonka tehtävänä on näytellä
tärkeätä osaa tässä kertomuksessa.
Tiikerikissa oli yli kuuden jalan pituinen jättiläinen. Hänen leveät
hartiansa ja jäsenensä, joiden lihakset olivat kiinteät kuin marmori,
osoittivat, että vaikka hän jo aikoja sitten oli sivuuttanut elämänsä
keskipäivän, hän oli vielä täysin vankka voimiltaan. Hänen pitkä
tukkansa, valkoinen kuin Coatepecsin lumi, valui epäjärjestyksessä
hänen olkapäillensä ja sekaantui hopeanhohtavaan partaan, joka peitti
hänen rintansa. Koko hänen olemuksensa oli, sanalla sanoen, mitä
täydellisin erämaan pojan esikuva, suuri, voimakas, majesteetillinen
ja leppymätön. Vaikka hänen ihonsa, alttiina vuodenaikojen
armottomuudelle, oli muuttunut melkein tiilenkarvaiseksi, oli kuitenkin
puhtaista ja jyrkkärajaisista kasvojenpiirteistä helppo huomata että
tämä mies kuului valkoiseen rotuun.
Hänen pukunsa oli jonkunlainen sekoitus meksikolaisen ja punaihoisen
puvusta, toisin sanoen, että vaikka hän kantoi zarapéta, niin kuitenkin
hänen kaksijakoiset mitassinsa, joihin oli sinne tänne neulottu karvoja
ja hänen kirjavat mokkasininsa, jotka olivat harjaksilla kirjaillut ja
lasihelmillä sekä kulkusilla koristetut, todistivat hänen mieltymystään
intiaaneihin, joiden tottumukset ja elintavat hän muuten näytti
kokonaan omaksuneen.
Leveä nylkyveitsi, kirves, kuulapussi ja ruutisarvi riippui hänen
keltaisessa nahkavyössään, joka tiukasti ympäröi hänen lanteitaan.
Omituista kyllä valkoiselle miehelle, oli valkopäisen kotkan sulka
pistetty hänen oikean korvansa yläpuolelle, niinkuin tuo mies olisi
tahtonut osoittaa, että hän vaatii itseään pidettävän jonkun
intiaaniheimon päällikkönä.
Lopuksi oli hänellä kädessään erinomainen amerikkalainen, mitä
suurimmalla taidolla hopealla damaskoitu ja siselöity metsästyskivääri.
Sellainen ulkomuodoltaan oli se mies, jolle valkoiset metsästäjät ja
punanahat olivat antaneet nimen Tiikerikissa, jonka nimen, jollei huhu
valehdellut, jos vain puoletkin niistä ilkitöistä, joista häntä
syytettiin, olivat tosia, hän joka suhteessa ansaitsi.
Kuitenkaan emme nyt tällä kertaa ryhdy lähemmin kuvailemaan tämän
ihmeellisen miehen luonnetta, kun ne kohtaukset, jotka tässä seuraavat,
varmaankin tarpeeksi valaisevat sitä.
Vaikkakin hämmästyksissään pelottavan sissin yhtä äkillisestä kuin
odottamattomasta esiintymisestä, don Pedro de Luna oli kuitenkin pian
jälleen saavuttanut koko mielenmalttinsa.
"Te näytätte tuntevan minut paljon paremmin kuin minä tunnen teidät",
hän vastasi kylmästi; "jos kuitenkin puoletkin siitä, mitä olen kuullut
puhuttavan teistä, on totta, niin ei minun tule odottaa teiltä mitään
muuta kohtelua, kuin sen, minkä annatte tulla niiden onnettomien
osaksi, jotka joutuvat teidän käsiinne."
Tiikerikissa hymyili ivallisesti.
"Ja te ette pelkää sitä kohtelua?" hän kysyi ilkkuen.
"En itse puolestani", don Pedro vastasi halveksivasti.
"Mutta", sissi jatkoi, mulkoillen haavoittunutta naista, "tämän nuoren
tytön puolesta?"
Haciendero säpsähti ja hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä aivan
tuhkanharmaiksi.
"Te ette tarkoita mitä sanotte", hän vastasi, "ihmiskunnan kunnian
nimessä tahdon uskoa niin. Itse villit apachitkin tuntevat raivonsa
sammuvan heikon naisen edessä."
"Eikö minulla kaupunkien asukasten keskuudessa ole sellainen maine,
että olen hurjempi kuin punanahat ja vieläpä itse villit eläimetkin?"
Tiikerikissa sanoi ivallisesti.
"Lopettakaamme tämä", don Pedro de Luna vastasi ylpeästi, "koska olen
ollut niin mieletön, että, huolimatta uudistetuista varoituksista, olen
antautunut teidän käsiinne, niin tehkää kanssani miten haluatte, mutta
vapauttakaa minut kidutuksesta kuunnella teitä."
Tiikerikissa rypisti silmäkulmiaan, löi pyssynperän kiivaasti maata
vasten, mutisten muutamia epäselviä sanoja; mutta äärettömällä
tahdonponnistuksella hänen kasvonpiirteensä taas saavuttivat tavallisen
liikkumattomuutensa; pieninkin mielenliikutuksen vivahdus oli hävinnyt
hänen äänestään, hänen vastatessaan mitä rauhallisimmalla äänellä:
"Kun aloitin tämän keskustelun, josta niin vähän näytätte välittävän,
caballero, niin sanoin: 'Mistä sen tiedätte?'"
"No niin?" haciendero sanoi hämmästyen ja vastoin tahtoaan malttaen
mielensä, nähtyään peloittavassa vastustajassaan tapahtuneen äkillisen
muutoksen.
"No niin!" tämä sanoi, "minä en toista näitä sanoja kuten ehkä
mahdollisesti voitte otaksua, pilkatakseni teitä, vaan aivan
yksinkertaisesti saadakseni tietää todellisen mielipiteenne minusta."
"Tästä mielipiteestä ette luullakseni paljoakaan välitä."
"Enemmän kuin ehkä luulettekaan. Mutta jättäkäämme tämä ja olkaa hyvä
ja vastatkaa minulle."
Haciendero oli hetken vaiti. Tiikerikissa iski silmänsä häneen ja
tarkasti häntä tutkivasti.
Mitä tulee metsästäjään, joka melkein vasten tahtoaan oli suostunut
palvelemaan don Pedro de Lunan oppaana, niin hän hämmästyi kovin.
Luullen tuntevansa sissin mielenlaadun perinpohjin, hän ei ymmärtänyt
rahtuakaan tästä kohtauksesta, ja hän arveli, mihin hirveään
murhenäytelmään tämä Tiikerikissan luuloteltu lempeys loppuisi.
Don Pedro puolestaan arvosteli aivan toisin rosvon tunteita; syystä tai
syyttä hän luuli huomanneensa surumielisen vilpittömyyden vivahduksen
niissä sanoissa, jotka tämä oli viimeksi lausunut hänelle.
"Koska välttämättä niin tahdotte", hän sanoi, "niin vastaan teille
suoraan: minä en luule, että teidän sydämenne on niin julma, kuin miltä
tahdotte sen näyttävän, ja otaksun, että tuo käsitys, joka teillä on
siitä, tekee teidät hyvin onnettomaksi, sillä huolimatta kaikista
hävyttömyyksistä, joista teitä syytetään, olette kuitenkin jättänyt
tekemättä osan aikomistanne julmuuksista, huolimatta leppymättömästä
hurjuudestanne, josta teitä moititaan."
Tiikerikissa liikahti.
"Älkää keskeyttäkö minua!" haciendero jatkoi vilkkaasti. "Tiedän
kulkevani polttavalla maaperällä, mutta te olette vaatinut minua
puhumaan suoraan. Sen tähden täytyy teidän kuulla minua loppuun, joko
tahdotte tai ette. Tässä maailmassa ovat useimmat ihmiset onnensa tai
onnettomuutensa välikappaleita; te ette ole välttänyt ihmiskunnan
yhteistä kohtaloa. Tarmokasluontoisena ja erittäin intohimoisena te
olette sen sijaan että olisitte tukahduttanut himojanne, antanut niiden
vallita itseänne, ja askel askeleelta olette niin vähitellen tullut
siihen tilaan, jossa nyt olette, ja kuitenkaan kaikki hyvät tunteet
eivät teissä sentään ole kuolleet."
Halveksiva hymy leikki vanhan rosvon huulilla.
"Älkää hymyilkö", haciendero jatkoi, "se kysymys, jonka minulle teitte,
on todistus siitä: viettäen syvällä erämaassa saaliinhimoisen villin
elämää, vihaten yhteiskuntaa, josta teidät on karkoitettu, pidätte
kuitenkin tärkeänä saada tietää mitä tämä yhteiskunta teistä ajattelee.
Mistä syystä? Niin, sanon sen teille, siksi että, ehkä teidän
tietämättänne, tuo oikean tunne, jonka Jumala on pannut jokaisen
ihmissydämen sisimpään, nousee teissä vastustamaan tuota yleistä
hylkäämistuomiota, mikä painaa nimeänne. Te häpeätte itseänne! Mutta
ihminen, joka on joutunut niin pitkälle, ei ole, olkoon hän kuinka
rikoksellinen tahansa, kaukana katumuksesta, sillä ääni, joka siten
puhuu hänen sydämessänsä, on heräävä omatunto."
Vaikka don Pedro oli ollut vaiti jo jonkun hetken, Tiikerikissa näytti
vieläkin kuuntelevan hänen sanojansa, mutta äkkiä, kohottaen ylpeästi
päätään, hän loi vuoronperään ilkkuvan silmäyksen häntä ympäröiviin
henkilöihin ja alkoi nauraa niin kuivasti ja hermostuneesti, ettei sitä
voi verrata muuhun kuin Goethen Mefistofeleksen nauruun.
Tämä nauru suretti hacienderoa, joka ymmärsi, että sissin huonot himot
olivat voittaneet ne hyvät ajatukset, jotka hetken näyttivät tahtovan
juurtua hänessä.
Hetken kuluttua oli Tiikerikissan kasvoihin palannut marmorinkova
vakavuus.
"Hyvä!" hän huudahti aiheettoman vallattomalla äänellä, minkä don Pedro
ei suinkaan antanut pettää itseään; "odotin saarnaa ja näen etten
erehtynyt. No niin, silläkin uhalla, että alenisin arvostelussanne
taikka oikeammin lisäisin ylpeyttänne, antamalla näennäisesti tukea
otaksumisellenne, että olette ollut oikeassa arvostellessanne minua,
niinkuin olette tehnyt, tahdon, että te ja ne, jotka ovat mukananne,
palaatte takaisin hacienda de las Norias de San-Antonioon, ei
ainoastaan kadottamatta hiuskarvaakaan, vaan vieläpä saatuanne
osaksenne minun puoleltani hyvää kohtelua. Tämä päätös hämmästyttää
teitä, eikö niin? Sitä ette ollenkaan odottanut, vai kuinka?"
"Päinvastoin, olen koko ajan ajatellut, että niin tapahtuisi."
"Vai niin!" sissi sanoi hämmästyneenä; "jos siis tarjoaisin teille
vieraanvaraisuutta majassani, niin ottaisitteko sen vastaan?"
"Miksi en, jos tarjous on vakavasti tarkoitettu?"
"Tulkaa sitten pelkäämättä; annan teille sanani, ettei teillä ja
niillä, jotka teitä seuraavat, ole pelättävänä mitään väkivaltaa minun
puoleltani."
"Olkoon menneeksi!" don Pedro sanoi, "minä seuraan teitä."
Mutta tuntematon oli yhä levottomammin seurannut tämän omituisen
keskustelun odottamattomia vaihteluja. Tällä hetkellä hän syöksyi
kiivaasti esiin, ojentaen käsivartensa hacienderoa kohti.
"Pysähtykää, henkenne tähden!" hän huudahti äänellä, joka sisällisestä
mielenliikutuksesta vapisi vastoin hänen tahtoansa. "Pysähtykää! älkää
antako tämän miehen näennäisen hyväntahtoisuuden pettää itseänne, hän
asettaa teille ansan: hänen tarjouksessaan piilee petos."
Tiikerikissa suoristautui koko pituudelleen, singauttaen halveksivan
katseen nuoreen mieheen.
"Erehdyt, poika", hän vastasi ylpeän majesteettisella äänellä, "tätä
miestä ei uhkaa mikään vaara luottaessaan minuun. Vaikken kunnioitakaan
kuin harvoja asioita maailmassa, niin on kuitenkin muuan, jota aina
olen kunnioittanut ja jota en ole sallinut epäiltävän, nimittäin
sanani; tuon sanani olen antanut tälle caballerolle. Kas niin, väisty
siis. Nuori nainen, jonka avuksi aivan viime hetkessä tulit, ei ole
vielä ihan täydellisesti pelastettu, vaan hänen tilansa vaatii hoitoa,
jota sinä et kykene hänelle antamaan."
Tuntematon säpsähti. Synkkä salama iski hänen sinisistä silmistänsä,
hänen suunsa hymyili, ikäänkuin antaakseen vastauksen. Hän vaikeni
kuitenkin, peräytyi muutaman askeleen ja painoi päänsä alas ankaran
suuttumuksen vallassa.
"Muuten", sissi jatkoi järkkymättömästi, "tiedät kaiketi, että vaikka
sinulla onkin valta muualla erämaassa, niin täällä minä olen
kaikkivaltias, ja että minun tahtoni on laki. Anna minun siis toimia
mieleni mukaan, äläkä pakota minua käyttämään keinoja, jotka ovat
minulle vastenmielisiä; minun tarvitsee vain liikahtaa tukahduttaakseni
tyhmän ylpeytesi."
"Hyvä", nuori mies vastasi kumealla äänellä, "minä tiedän, etten voi
mitään. Mutta pitäkää huoli siitä, miten kohtelette näitä vieraita,
jotka ovat asettuneet minun suojelukseeni, sillä minä osaan kostaa."