E-text prepared by Tapio Riikonen
KIVISYDÄN
Seikkailuja kaukaisessa Lännessä
Kirj.
GUSTAVE AIMARD
Suomentanut
E. Piirinen
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja
1918.
SISÄLLYS:
I. Kohtaus kaukaisessa Lännessä.
II. Metsässä.
III. Maja.
IV. Yleisiä selityksiä.
V. Tuttavallinen keskustelu.
VI. Matka.
VII. Kahakka.
VIII. Kylä.
IX. Doña Hermosa.
X. Hertta ässä.
XI. Rancho.
XII. Punanahat.
XIII. Yöllinen kohtaus.
XIV. Don Estevan Diaz.
XV. Don Gusman de Ribeyra.
XVI. Karavaanimajala pampaksella.
XVII. Punaista lemmenleikkiä.
XVIII. Petos.
XIX. Kertomuksen loppu.
I.
KOHTAUS KAUKAISESSA LÄNNESSÄ.
Kalifornian ja Fragervirran rikkaiden seutujen löydön jälkeen joutui
Pohjois-Amerikka sellaisen toimeliaan uudistuksen valtaan ja sivistys
edistyi sellaisin jättiläisaskelin, ettei runoilijoille ja
haaveksijoille, jotka rakastavat luonnon suuremmoista näytelmää, jäänyt
enää muuta kuin yksi ainoa, tämän kertomuksen aikana vielä melkein
tuntematon alue, missä he voivat nauttia salaperäisten amerikkalaisten
ruohoaavikoiden majesteetillisesta ja suuremmoisesta näytelmästä.
Ainoastaan siellä avautuivat heille silmiä huikaisevat, tavattoman
suuret ruoho- ja hiekkameret, jotka liikuttavine vastakohtineen,
valtavine sopusointuineen ulottuivat loppumattomiin luojan
kaikkivaltiaan katseen alla.
Tämä alue, jonka metsissä uudisasukkaan ahkera kuokka ei vielä ollut
kaikunut, oli Far West, s.o. Kaukainen Länsi.
Siellä intiaanit vielä olivat itsevaltiaita, kiitäen mustangiensa
[aavikkohevonen], jotka olivat yhtä voittamattomia kuin hekin, selässä
ympäri noita aavoja erämaita, joiden kaikki salaisuudet he tunsivat,
ajaen puhveleita ja villejä hevosia, ja käyden sotaa keskenään tai
parhaansa mukaan vainoten valkoisia metsästäjiä ja riistanpyytäjiä,
jotka olivat kyllin huimapäisiä uskaltaakseen tähän punanahkojen
viimeiseen, pelättävään olinpaikkaan.
Heinäkuun 27 päivänä 1858, kolmisen tuntia ennen auringonlaskua, muuan
ratsastaja näkyi komean mustangin selässä huolettomasti ratsastavan
pitkin Rio Vermejon rantaa. Rio Vermejo on Rio Grande del Norten
lisäjoki, laskien siihen, virrattuaan 280-320 kilometriä halki erämaan.
Ratsastaja, joka oli puettuna meksikolaisten metsästäjien
tavanmukaiseen nahkapukuun, saattoi olla korkeintaan kolmenkymmenen
ikäinen mies; kasvultaan hän oli pitkä ja hoikka, hänen ryhtinsä oli
oivallinen ja liikkeensä miellyttävät. Kasvojen muoto oli uljas ja
päättävä ja niiden rohkeat piirteet, joista kajasti suoruus ja hyvyys,
herättivät heti ensi silmäyksellä kunnioitusta ja myötätuntoa. Siniset
silmät, jotka olivat lempeät ja salaperäiset kuin naisen, vaaleat
hiukset, jotka tuuheina kiharoina aaltoilivat laamavillaisen hatun
reunojen alla ja vallattomasti valuivat olkapäille, himmeän vaalea iho,
joka jyrkästi poikkesi meksikolaisille ominaisesta olivinvärisestä,
vähän pronssinkarvaisesta ihosta, kaikki nämä osoittivat, ettei hän
ollut syntynyt espanjalaisen Amerikan lämpimän taivaan alla.
Tämän näköjään niin rauhallisen ja vaarattoman miehen jonkunverran
naisellisen ulkoasun alla piili jalopeuran rohkeus, jota ei mikään
voinut lannistaa, eipä edes hämmästyttää. Tuo hieno, miltei
läpikuultava iho hänen valkeissa käsissään, ruusunvärisine kynsineen,
oli teräksisten hermojen peitteenä.
Sinä hetkenä, jolloin teemme tämän henkilön tuttavuutta, hän näytti
istuvan torkkuen satulassa, niin että mustangi sai kulkea omia
aikojaan. Tämä ei ollut juuri tottunut sellaiseen vapauteen ja
käyttikin sitä nyt senvuoksi pysähtymällä miltei joka askeleella,
näykkien auringon kellastamia, tienvierellä kasvavia ruohonkorsia.
Paikka, jossa ratsastajamme kulki, oli melkoisen laaja tasanko. Sen
jakoi kahteen melkein yhtä suureen alaan Rio Vermejo, jonka
äkkijyrkillä rannoilla siellä täällä törrötti paljaita, harmahtavia
kallioita.
Tätä tasankoa ympäröi kaksi selännettä, jotka molemmin puolin kohosivat
aaltomaisesti jatkuvina jonoina, kunnes ne taivaanrannalla muodostuivat
pilvenkorkuisiksi lumituntureiksi, joita laskevan auringon
purppuranvärinen hohto valaisi.
Vaikka ratsastaja, joko todellisesti tai näennäisesti, näyttikin
torkkuvan, hän kuitenkin raotti tuontuostakin silmiänsä ja loi päätään
kääntämättä tähystävän silmäyksen ympärilleen, ainoankaan
kasvonlihaksen kuitenkaan ilmaisematta pelkoa, joka sentään olisi
voinut olla varsin luonnollista seudussa, missä jaguari oli ihmisen
vaarattomin vihollinen.
Matkustaja tai metsästäjä, kummaksiko häntä nyt sanoisimme, jatkoi
matkaansa yhä hitaammin ja huolettomammin. Hän oli juuri noin
viidenkymmenen jalan päästä kulkenut erään kallion ohi, joka yksinäisen
etuvartion tavoin kohosi Rio Vermejon vasemmalla rannalla, kun kallion
takaa tuli esiin amerikkalainen metsästyskivääri kädessään mies, joka
nähtävästi oli ollut siellä vaanimassa.
Tämä mies tarkasteli matkustajaa hetkisen hyvin tarkoin, jonka jälkeen
hän nopeasti tähtäsi ja laukaisi.
Ratsastaja hypähti satulassa, päästi tukahtuneen huudon, levitti
kätensä, hellitti jalkansa jalustimista ja vieri alas nurmikolle, johon
hän jonkun kerran suonenvedontapaisesti nytkähdeltyään jäi liikkumatta
makaamaan.
Pelästynyt hevonen nousi pystyyn, peräytyi vähän ja lähti sitten täyttä
karkua juoksemaan metsäisiä kukkuloita kohti, jonne se pian katosi
näkyvistä.
Kaadettuaan näin kätevästi uhrinsa murhaaja iski kiväärinperän maahan
ja otti laamavillaisen hattunsa päästään, pyyhkiäkseen hikeä otsaltaan,
samalla kuin hän turhamaisen tyytyväinen ilme kasvoillaan mutisi:
"Hitto vie! Luulenpa että tällä kertaa tuo peijakkaan partiolainen sai
sentään sellaisen täräyksen, ettei hän enää nouse; varmaankin musersin
hänen selkärankansa. Sepä oli kaunis laukaus! Ihmettelenpä mitä nuo
Ventan poropeukalot, jotka väittivät hänen osaavan noitua, niin etten
muka voisi saada henkeä hänestä muuten kuin panemalla hopealuodin
pyssyyni, mitähän ne nyt sanoisivat, jos saisivat nähdä hänet
makaamassa pitkänään tuossa maassa! No, olen rehellisesti ansainnut
sata piasteriani! Ja mitäpä siitä! Olenhan nähnyt paljon vaivaa
ennenkuin onnistuin. Pyhä neitsyt olkoon kiitetty armollisesta
suojeluksestaan! En lyö laimin olla hänelle kiitollinen siitä."
Näin puhellessaan itsekseen tuo arvon mies oli mitä huolellisimmin
ladannut pyssynsä uudelleen.
"Uh!" hän jatkoi, istuutuen ruohomättäälle, "on ollut sangen väsyttävää
vahtia häntä niin kauan! Jospa menisin varmuuden vuoksi tarkastamaan,
onko hän todellakin kuollut? Ei, luultavasti varon tekemästä niin;
puuttuisi vielä, että hän olisikin hengissä ja pistäisi minua puukolla!
Oh, en ole toki niin tuhma! Odotan ennemmin tässä varsin levollisesti
ja panen tupakaksi; ellei hän tunnin kuluessa liikahda, on kaikki
lopussa, ja silloin minäkin rohkenen astua esiin. Eihän minulla ole
mitään kiirettä", hän lisäsi, irvistäen kamalasti.
Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, hän kaivoi taskustaan tupakkaa ja
kääri itselleen savukkeen, sytytti sen ja alkoi polttaa äärettömän
kylmäverisesti, altakulmain yhtämittaa vilkuen ruumiiseen, joka virui
muutaman askeleen päässä hänestä.
Tehkäämme tällä välin lähempää tuttavuutta tuon mielenkiintoisen
henkilön kanssa. Hän oli vähän alle keskimitan, mutta hänen leveät
hartiansa ja rotevat raajansa osoittivat, että hänen täytyi olla
erittäin jänterä. Otsa oli matala ja taaksepäin luisu, kuten
petoeläimen; pitkä, kaareva nenä riippui ohuthuulisen, leveän suun yli,
josta valkeat, terävät ja epätasaiset hampaat näkyivät. Pienet mustat
silmät, joiden katse oli luihu, antoivat hänen kasvoilleen kamalan
ilmeen.
Tällä miehellä oli samanlainen metsästäjänpuku, kuin ratsastajallakin,
nimittäin lyhyet nahkaiset housut, lanteitten kohdalta tiukasti
kiristettynä silkkivyöllä ja ulottuen polviin asti sekä pistettynä
pitkävartisiin saappaisiin, jotka suojasivat sääriä. Ruumiin yläosaa
peitti eräänlainen takki eli pusero, joka oli avoin, kuten paita, ja
jossa oli vain puolipitkät hihat. Vasemmalla kupeella riippui
rautarenkaaseen pistetty tupeton, suora sapeli ja oikealla sivulla
olkapään yli heitetystä puhvelinnahkaisesta hihnasta näköjään hyvin
varustettu ampumalaukku; kirjava ja kirkuvanvärinen vaippa,
intiaanilaista valmistetta, oli maassa hänen vieressään.
Mutta aika kului; puolitoista tuntia oli jo kulunut eikä miehemme, joka
poltti savukkeen toisensa jälkeen, näyttänyt päättävän mennä ottamaan
selvää, oliko henkilö, jota hän niin kavalasti oli ampunut kallion
takaa, kuollut.
Ratsastaja oli kuitenkin kaatumisestaan saakka maannut täysin
liikkumatta; murhaaja, joka tarkoin piti häntä silmällä, ei ollut
huomannut hänen vähintäkään liikahtavan. Zopilotit ja kondorit,
varmaankin ruumiinhajun houkuttelemina, alkoivat jo kaarrella ilmassa
hänen kohdallaan, päästellen käheitä, epäsointuisia ääniä.
Laskemaisillaan oleva aurinko näkyi enää vain melkein taivaanrannan
tasalla olevana tulipallona. Täytyi välttämättä tehdä jonkunlainen
päätös.
Murhaaja nousi vastenmielisesti.
"Ah", hän mutisi, "tottakai hän nyt jo on kuollut, muuten täytyisi
hänen sielunsa olla naulattuna kiinni hänen vatsaansa! Tarkastakaamme!
Mutta koska varovaisuus on turvallisuuden äiti, niin olkaamme
varovaisia!"
Ja ikäänkuin puheensa vahvistukseksi hän veti saappaansa varresta esiin
teräväkärkisen veitsen, jollainen niillä seuduin on jokaisella
meksikolaisella, voidaksensa katkaista surmasilmukan, jos joku
vihollinen heittäisi suopungin hänen kaulaansa. Painettuaan veitsen
terää kiveä vasten ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei sen kärki
ollut katkennut, hän päätti vihdoinkin mennä kuolleen luo, joka yhäkin
makasi liikkumatta samassa paikassa, mihin oli kaatunut.
Mutta Amerikan sydänmailla on olemassa sääntö, jonka kaikki tunnustavat
oikeaksi, ja se kuuluu, että lyhin tie kahden pisteen välillä on käyrä
viiva, ja miehemme oli kyllin varovainen jättääkseen tässä
tilaisuudessa sovelluttamatta käytännössä tätä sääntöä. Sen sijaan,
että olisi mennyt aivan suoraan tarkastettavaansa kohti, hän siis
kaartoi kaukaa ja läheni vain vähitellen hyvin hiljaa, pysähtyen tuon
tuostakin katsoakseen ruumista, valmiina juoksemaan karkuun
huomatessaan tämän hiukankaan liikahtavan, ja veitsi kohotettuna
iskuasentoon.
Nämä ylenmääräiset varovaisuustoimenpiteet olivat kuitenkin
tarpeettomia, sillä ruumis pysyi liikkumattomana kuin patsas, ja
tuntematon pysähtyi niin lähelle, että hän melkein voi koskea sitä,
minkään seikan osoittamatta, että vähintäkään eloa oli jäljellä tuossa
onnettomassa, joka makasi pitkänään maassa!
Murhaaja pani käsivartensa ristiin rinnalleen, ja tarkastellen
ruumista, jonka kasvot olivat maata vasten, hän puhui itsekseen:
"Tosiaankin hän on aivan kuollut. Vahinko, sillä hän oli lemmon vankka
mies. En olisi koskaan rohjennut hyökätä hänen kimppuunsa edestäpäin!
Mutta kunnon miehen täytyy pitää sanansa, minä olin saanut maksuni ja
minun oli täytettävä sitoumukseni! Mutta kummallista, ei näy ollenkaan
verta! Pyh, hän on varmaankin kuollut sisäiseen verenvuotoon! Sitä
parempi hänelle! Siten hän on päässyt vähemmillä tuskilla. Varmemmaksi
vakuudeksi työnnän kuitenkin veitsen hänen hartiainsa väliin, jotta
voin olla asiastani varma, vaikkei olekaan missään tapauksessa vaaraa
siitä, että hän enää nousisi. Mutta ei saa pettää niitä, joiden
palkoissa toimii, kunnon miehen tulee pitää sanansa."
Tämän yksinpuhelun jälkeen hän laskeutui polvilleen, ja kumartuen
ruumiin yli, oikealla kädellään nojaten kuolleen olkapäähän, hän
kohotti veitsensä. Mutta samassa nousi kuolleeksi luultu tavattoman
nopeasti ylös, hyppäsi pystyyn notkeana kuin jaguari ja heitti
hölmistyneen murhamiehen nurin, tarttui hänen kurkkuunsa, kaatoi hänet
pitkäkseen maahan, pani vuorostaan polvensa hänen rinnalleen ja väänsi
veitsen hänen kädestään, ennenkuin toinen edes oli ehtinyt päästä
selville mitä hänelle tapahtui.
"Kas niin, ukkoseni", ratsastaja sanoi ilkkuen, "nyt voimme keskustella
hetkisen, jos haluatte, kies' avita!"
Kaikki tämä tapahtui nopeammin kuin se on tässä kuvattu.
Mutta niin äkkiä ja odottamatta kuin hyökkäys tapahtuikin, toinen oli
kuitenkin siksi tottunut tällaisiin omituisiin vaihteluihin jotenkin
samanlaisissa olosuhteissa, jotta hän heti saavutti kylmäverisyytensä.
"No ukkoseni", toisti ratsastaja, "mitä sanot tästä tempusta?"
"Minäkö?", toinen vastasi virnistäen, "sanon, että se oli hyvin
näytelty, lempo soikoon!"
"Olettehan kaiketi vähäsen perillä tällaisesta?"
"Jonkun verran", sanoi toinen vaatimattomasti. "Minähän olen ollut yhtä
ovela kuin tekin?"
"Vielä ovelampikin. Kuitenkin luulin todella surmanneeni teidät."
"-- -- Omituista!" lisäsi hän sitten ikäänkuin itsekseen, "muut ovat
sittenkin oikeassa, hölmöhän minä olen. Ensi kerralla panen pyssyyni
hopealuodin, kenties se tepsii paremmin."
"Mitä sanotte?"
"En mitään."
"Anteeksi, te sanoitte jotakin."
"Teistä on siis tärkeätä saada tietää se?"
"Nähtävästi, koska sitä kysyn."
"No niin, sanoin että ensi kerralla otan hopealuodin."
"Minkätähden?"
"Tappaakseni teidät, tietysti."
"Tappaaksenne minut! Oh, oletteko höperö! Luuletteko että jätän teidät
henkiin?"
"Sitä en kyllä luule, varsinkin kun tekisitte siinä hyvin tyhmästi."
"Sillä te tappaisitte minut?"
"Niin, tosiaankin, vieläpä mahdollisimman pian."
"Te vihaatte siis minua kovasti?"
"Minäkö? En hituistakaan."
"No, mutta miksi sitten tahdotte tappaa minut?"
"Hitto vie, täytyyhän kunnon miehen pitää sanansa."
Ratsastaja katsoi häneen pitkään, puistaen miettivänä päätään.
"Hm!" hän sanoi hetken kuluttua, "lupaatteko olla yrittämättä päästä
karkuun, jos lasken teidät hetkeksi aikaa vapaaksi?"
"Sen lupaan sitäkin mieluummin, koska myönnän olevani sangen
väsyttävässä asemassa ja kernaasti haluaisin vaihtaa sitä."
"Nouskaa!" ratsastaja sanoi nousten seisomaan.
Toiselle ei tarvinnut sanoa tätä kahdesti, sillä sekunnissa hän oli
jaloillaan.
"Ooh", hän huokasi tyytyväisenä, "onpa suloista, kun tuntee taas
olevansa vapaa!"
"Niin, eikö olekin! Haluatteko nyt jutella hetkisen?"
"Muuta en pyydäkään, caballero, minähän vain voitan keskustelustanne",
toinen vastasi kumartaen ja mitä herttaisimmin hymyillen.
Molemmat vastustajat asettuivat vierekkäin, ikäänkuin ei mitään
tavatonta olisi heidän välillään tapahtunut.
Meksikolaisen kansanluonteen omituisimpia piirteitä on, että murha on
siinä määrin juurtunut kansantajuntaan, ettei se enää herätä mitään
ihmettelyä, ja ettei se, joka on ollut joutumaisillaan väijytyksen
uhriksi, useinkaan epäröi tarttumasta sen käteen, joka on ollut häntä
väijymässä, koska hän aavistaa ennemmin tai myöhemmin voivansa joutua
vuorostaan näyttelemään murhamiehen osaa.
Kysymyksen alaisessa tapauksessa tämä näkökohta ei kuitenkaan
aiheuttanut, että ratsastaja menetteli siten kuin hän teki; hänellä oli
siihen toinen tärkeä syy, jonka kohta saamme tietää, sillä huolimatta
teeskennellystä välinpitämättömyydestään hän vain syvästi inhoten
istuutui rosvon viereen.
Viimemainitun suhteen on totuudenmukaisesti mainittava, että häntä
harmitti vain se, että oli ampunut ohi, mutta hän päätti itsekseen
korvata vahinkonsa niin pian kuin suinkin ja siinä tilaisuudessa ryhtyä
sellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, että hänen ehdottomasti täytyi
onnistua.
"Mitä tuumitte?" ratsastaja kysyi häneltä äkkiä.
"Minäkö? En mitään, caballero", hän vastasi viattomalta näyttäen.
"Yritätte pettää minua, mutta minä tiedän mitä te tällä hetkellä
ajattelette."
"Ooh, mitä siihen tulee, niin sallikaa minun sanoa..."
"Te ajattelette tappaa minut", jatkoi ratsastaja, katkaisten äkkiä
hänen lauseensa.
Toinen ei vastannut, mutisi vain hampaittensa lomasta:
"Mikä turkasen mies! Hän arvaa toisen salaisimmatkin ajatukset; ei
hänen lähellään voi olla varma mistään."
"Tahdotteko vastata rehellisesti ja suorasti niihin kysymyksiin, joita
teille teen?" ratsastaja kysyi jälleen hetken kuluttua.
"Kyllä, mikäli voin."
"Toisin sanoen, mikäli teidän omat etunne eivät vaadi teitä
valehtelemaan?"
"Niin, hitto vie, señor, eihän kukaan halua hakea vitsaa omaa selkäänsä
varten, eikä kukaan voi pyytää minua puhumaan pahaa itsestäni."
"Se on totta. Kuka te olette?"
"Señor", vastasi toinen ojentautuen ylpeästi, "minulla on kunnia olla
meksikolainen, äitini oli intiaaninainen, nimeltään Opata, ja isäni
caballero Guadalupesta."
"Hyvä, mutta se ei paljoakaan anna selvitystä teistä itsestänne."
"Ah, teidän armonne", rosvo vastasi sellaisella haikealla äänellä,
jollaista meksikolaiset niin mainiosti osaavat käyttää, "minulle on
sattunut onnettomuuksia."
"Vai niin, teille on sattunut onnettomuuksia, herra... Ooh, anteeksi,
minusta tuntuu, että olette unohtaneet sanoa nimenne."
"Ooh, se on jotenkin tuntematon, teidän armonne, mutta jos haluatte sen
kuulla, niin on nimeni Tonillo el Zapote, palvelukseksenne."
"Kiitos, señor Zapote; jatkakaa nyt, minä kuuntelen."
"Olen ollut monessa toimessa eläissäni; olen perätysten ollut leperona,
mulaterona, maromerona [jätkänä, muulinajajana, nuorallatanssijana] ja
sotilaana. Onnettomuudekseni olen vähän kiivasluontoinen. Kun suutun,
olen hyvin herkkäkätinen."
"Tai hyvin raskaskätinen", ratsastaja huomautti hymyillen,
"Yhdentekevää. Olen niinmuodoin onnettomuudekseni lähettänyt toiseen
maailmaan viisi, kuusi henkilöä, jotka varomattomasti kyllä etsivät
riitaa kanssani. Tuomari pani sen pahakseen ja selitti, väittäen
olevani syyllinen kuuteen murhaan, että olin ansainnut hirttonuoran.
No, kun silloin havaitsin, että kansalaiset arvostelivat minua väärin
ja ettei sivistynyt yhteiskunta ymmärtänyt todellisia ansioitani,
pakenin erämaahan ja rupesin metsästäjäksi."
"Ihmismetsästäjäksi?" ratsastaja keskeytti ivallisesti.
"Niin, teidän armonne, mitäpä tehdä, ajat ovat ahtaat. Muukalaiset
maksavat kaksikymmentä dollaria päänahasta, se on aika sievoinen summa,
ja, lempo soikoon, kun hätä ahdistaa, niin! Mutta minä en tartu siihen
keinoon muuten kuin äärimmäisessä hädässä."
"Vai niin arvelette. Mutta sanokaa nyt minulle eräs asia: tunnetteko
minua?"
"Kuulopuheilta varsin hyvin, persoonallisesti en ollenkaan."
"Onko teillä mitään syytä vihata minua?"
"Kuten minulla jo on ollut kunnia mainita, ei minulla sellaista
suinkaan ole."
"No, mutta miksi sitten olette tahtonut murhata minut?"
"Minäkö, teidän armonne!" jätkä huudahti äärimmäisen ihmettelevän
näköisenä, "murhata teidät, en koskaan!"
"Mitenkä, lurjus!" ratsastaja sanoi kulmakarvojaan rypistäen,
"uskallatteko teeskennellä sellaista, kun jo neljä kertaa olen ollut
maalitaulunanne ja tänään viimeksi olette minua ampunut..."
"Anteeksi, teidän armonne", el Zapote sanoi tulisesti, "eihän se
ollenkaan ole sama asia. Olen ampunut teitä, sen myönnän, vieläpä
todennäköisesti ampuisin teitä uudelleenkin, mutta milloinkaan, sen
vannon paratiisiosuuteni kautta, ei päähäni ole pälkähtänyt murhata
teitä. Hyi toki! Minä, caballero! Kuinka teillä voi olla niin huono
käsitys minusta, teidän armonne?"
"Mitä te sitten aijoitte, kun ammuitte minua?"
"Tappaa teidän armonne, en mitään muuta."
"Sitä ette siis pidä murhana?"
"En suinkaan, teidän armonne, se oli kauppa."
"Kuinka? Kauppako? Totta vie, luulenpa että tuo lurjus tekee minut
hulluksi!"
"Lempo soikoon, teidän armonne, kunnon miehen täytyy kai pitää sanansa,
minä olin saanut maksun."
"Minun tappamisestaniko?" ratsastaja huudahti.
"Aivan niin", el Zapote vastasi; "käsitätte siis, että olin sellaisten
olosuhteiden vallitessa pakotettu tekemään sen, minkä olin ottanut
tehdäkseni."
Hetken hiljaisuus seurasi; nähtävästi ratsastaja ei pitänyt tätä
keskustelua yhtä todistavana kuin lepero.
"Kas niin, lopettakaamme tämä", ratsastaja jatkoi hetken kuluttua.
"En pyydä muuta, teidän armonne."
"Kaiketi myönnätte, että nyt olette minun vallassani?"
"Minun olisi vaikea väittää toisin."
"Hyvä! Koska te, oman tunnustuksenne mukaan olette ampunut minua,
selvällä aikomuksella tappaa minut..."
"En voi sitä kieltää, teidän armonne."
"Niinpä minä siis, jos nyt tappaisin teidät, kun olette minun
käsissäni, käyttäisin vain kostamisoikeuttani?"
"Aivan oikein, caballero; vieläpä täytyy minun tunnustaa, että
tekisitte hyvin viisaasti menetellessänne siten."
Ratsastaja katsoi häneen hämmästyneenä.
"Te olette siis tyytyväinen saadessanne kuolla?" hän sanoi.
"Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin", toinen sanoi vilkkaasti, "minä
en ollenkaan ole tyytyväinen siihen, päinvastoin, mutta olen vanha
pelaaja, siinä kaikki; olen pelannut ja hävinnyt, minä maksan -- sehän
on oikein!"
Ratsastaja näytti miettivän.
"Ja jos minä nyt, sen sijaan, että iskisin veitseni teidän kurkkuunne",
hän sanoi, "johon minulla oman tunnustuksenne mukaan on oikeus..."
El Zapote teki myöntävän liikkeen.
"Laskisin teidät vapaaksi ja antaisin teidän menetellä mielenne mukaan,
mitä silloin tekisitte?"
Rosvo pudisti surullisesti päätään.
"Toistan vieläkin", hän vastasi, "minä tappaisin teidät; miehen täytyy
pysyä sanassaan; en voi pettää niiden luottamusta, jotka ovat
käyttäneet minua, se olisi maineensa pilaamista."
Ratsastaja rähähti nauramaan.
"Olette siis saanut hyvän maksun tästä retkestä?" hän sanoi.
"Oh, enpä juuri, mutta hätä pakottaa paljoon; olen saanut sata
piasteria."
"Ei enempää?" vieras sanoi, venyttäen halveksivasti huuliaan. "Se ei
ollut paljon, luulin olevani enemmän arvoinen."
"Paljonkin enemmän, erittäinkin kun yritys on hyvin vaikea, mutta ensi
kerralla otan hopealuodin."
"Te olette typerä, toveri, ette tapa minua silloin paremmin kuin
nytkään. Ajatelkaa mitä teille on tapahtunut tänään. Jo neljä eri
kertaa olen kuullut luotienne suhisevan korvissani; väsyin siihen ja
tahdoin sen takia tietää, kuka te olitte, ja olen onnistunut, kuten
näette."
"Se on totta. Mutta ehkä ette kaiken tämän jälkeen aavistanut, että
olin niin lähellä teitä?"
Ratsastaja kohautti olkapäitään.
"En tahdo edes kysyä teiltä sen nimeä, joka on ostanut teidät
salamurhaamaan minut", hän sanoi. "Kas tässä on veitsenne, jota minä en
tarvitse; menkää tiehenne, halveksin teitä liian paljon, pelätäkseni
teitä. Hyvästi!"
Näin sanoen ratsastaja nousi ja käski, tehden majesteetillisen ja
halveksivan liikkeen, rosvon poistua.
Lepero seisoi hetken liikkumatta, kumarsi sitten syvään jalomieliselle
voittajalleen ja virkkoi liikutetulla äänellä:
"Kiitoksia, teidän armonne; te olette parempi kuin minä; mutta
samantekevää, näytän teille, etten ole niin suuri heittiö, kuin
otaksutte, ja että minussa vielä on jotakin, joka ei ole aivan
turmeltunutta."
Ratsastaja ei vastannut, vaan käänsi hänelle selkänsä, kohauttaen
olkapäitään.
Lepero näki hänen poistuvan, kasvoillaan ilme, johon hänen hurjat
piirteensä eivät näyttäneet kykenevän; surumielisyys ja kiitollisuus
antoivat hänen kasvoilleen aivan toisenlaisen leiman kuin niissä
tavallisesti oli.
"Hän ei usko minua", hän mutisi -- olemme jo huomanneet, että hänellä
oli erikoinen taipumus puhua itsekseen -- "hän ei usko minua; miksi hän
oikeastaan uskoisikaan sanojani? Sitä pahempi! Se on vaikeata, mutta
kunniallisen miehen täytyy pitää sanansa; näytän hänelle, ettei hän
vielä tunne minua. Eteenpäin!"
Näiden mietteiden vahvistamana roisto palasi takaisin kallion luo,
jonka takana hän alkuaan oli ollut väijyksissä; sivumennen hän tarttui
pyssyynsä, mennen kallion ympäri, irroitti hevosensa, jonka hän oli
piiloittanut erääseen syvennykseen, pani suitset sen päähän, hyppäsi
satulaan ja poistui nelistäen, katsottuaan ensin taakseen, mutisten
todellisella ihailulla:
"Lempo soikoon! Mikä vankka mies! Mikä voimakas luonne! Olisi onnetonta
tappaa hänet jonkun pensaan takaa kuin antiloopin! Kautta Jumalan! niin
ei tule tapahtumaan, jos minä voin sen estää, niin totta kuin nimeni on
Zapote!"
Häh kahlasi Rio Vermejon yli ja oli pian kadonnut vastakkaisen rannan
korkeaan ruohistoon.
Kun tuntematon oli tullut vakuutetuksi leperon lähdöstä, niin hän
arvioi ajan puiden tavattomasti pidentyneiden varjojen mukaan, ja
katsottuaan tarkkaavasti ympärilleen, hän päästi terävän, pitkän
vihellyksen, jonka, vaikka se olikin hillitty, kuitenkin joen kaiut
toistivat, siinä määrin läpitunkeva ääni oli.
Muutaman minuutin kuluttua kuului kaukainen hirnunta, jonka jälkeen
melkein välittömästi kuului hevosen nelistystä, kaukaisen ukkosen
tavoin.
Hevoskavioiden ääni läheni yhä enemmän; oksat ratisivat, pensaat
hajaantuivat rajusti ja tuntemattoman mustangi näyttäytyi lähellä
olevan metsän reunassa.
Päästyään siihen jalo eläin pysähtyi ja hirnui, ojentaen kaulaansa ja
kääntäen päätään kaikille tahoille, sen jälkeen se taas laukkasi
eteenpäin, mutkitellen melkolailla ja pysähtyi varsin iloisena
isäntänsä eteen, katsellen häntä älykkään näköisenä.
Tämä hyväili eläintä ja puheli sille ystävällisesti, jonka jälkeen hän,
tultuaan vakuutetuksi siitä, että lepero todellakin oli poistunut ja
että hän todellakin oli yksin, korjasi satulavarusteet, jotka olivat
joutuneet vähän epäkuntoon, heittäytyi satulaan ja katosi vuorostaan.
Mutta sen sijaan, että olisi yhä edelleen seurannut Rio Vermejon
rantoja, hän käänsi niille nyt selkänsä ja poistui vuoristoa kohti.
Tuntemattoman ryhdissä oli tapahtunut täydellinen muutos. Hän ei ollut
enää sama äsken lukijalle esittämämme mies, joka puolinukuksissa
nyökytti satulassa, antaen hevosen mennä miten tahtoi; ei, nyt hän
istui suorana ja vakavasti hevosen selässä, jonka kupeita hänen
polvensa puristivat; kasvoihin oli tullut synkkä, miettivä ilme, hänen
katseensa pälyi ympäri, ikäänkuin se olisi tahtonut tunkeutua sen
tiheän metsän salaisuuksien läpi, johon hän nyt meni. Pää hieman
eteenpäin ojennettuna hän kuunteli jännittyneen tarkkaavasti
pienintäkin kolinaa; pyssy oli hänen edessään satulassa poikkipuolin,
liipasin juuri hänen oikean kätensä alla, niin että hän saattoi
silmänräpäyksessä ampua, jos olosuhteet niin vaatisivat.
Tämän miehen ulkomuoto oli kädenkäänteessä muuttunut siinä määrin, että
olisi voinut otaksua, että se ihmeellinen kohtaus, jonka todistajana
lukija on ollut, oli hänelle vain muuan noita tuhansia odottamattomia,
merkityksettömiä tapauksia, joille hänen seikkailurikas elämänsä
erämaassa oli alttiina, mutta että hän nyt valmistautui taistelemaan
todellakin vakavia vaaroja vastaan.
II.
METSÄSSÄ.
Tuntematon oli tullut syvälle tiheään metsään, jonka ulkoreuna ulottui
melkein Rio Vermejon rantaan asti. Amerikkalaiset metsät eroavat paljon
vanhan maailman metsistä: puut kasvavat siellä miten milloinkin
kietoutuneena toisiinsa ristiin rastiin, jättäen joskus suuria aloja
aivan paljaiksi, ja kaatuneiden, kuihtuneiden, toistensa päälle mitä
eriskummaisimmalla tavalla kasaantuneiden puiden peittämiksi.
Joidenkuiden, kokonaan tai osaksi kuivuneiden puitten lomissa näkyy
väkevän ja hedelmällisen maaperän voimakkaita jätteitä, toisia, samoin
ikivanhoja puita, pitää pystyssä yhteenpunoutuneet liaanit, jotka
aikojen kuluessa ovat kasvaneet yhtä paksuiksi, kuin niiden
alkuperäinen tuki; erilaiset lehdet muodostavat täällä mitä
miellyttävimmän vastakohdan; toiset taas, piiloittaen onttoon runkoonsa
lantakasan, joka muodostuneena niiden pudonneista lehdistä ja puoliksi
mädänneistä oksista on lämmittänyt puiden varistamat siemenet,
näyttävät sisässään kasvavien pensaitten kautta hankkivan korvausta
näiden isien menettämisestä.
Voisi luulla, että luonto on tahtonut ajan hampaalta suojella osaa
näistä vuosisatojen painon alle vaipuneista vanhoista puista,
varustamalla ne harmahtavalla sammalverholla, joka suurina köynnöksinä
riippuu oksien latvoista aina maahan saakka; tämä sammal, jota sanotaan
espanjalaiseksi parraksi, tekee sen peittämät puut melkein haaveellisen
näköisiksi.
Näiden metsien maaperä, joka on muodostunut vuosisatojen kuluessa
kaatuneiden puiden jätteistä, on varsin vaihteleva, milloin kohoutuen
vuoren muotoiseksi, aletakseen taas äkkiä liejuisiksi soiksi, jotka
ovat täynnä kauheita, viheriähkössä liejussa rypeviä alligaattoreja ja
miljoonittain moskiitteja, jotka hyörivät ja surisevat siitä nousevien
löyhkäävien höyryjen keskellä, milloin laajeten loppumattomiksi
tasangoiksi, jotka ovat toivottoman säännöllisiä ja yksitoikkoisia.
Nimettömiä jokia virtaa näiden tuntemattomien erämaiden halki, kantaen
hiljaisilla vesillään ainoastaan mustia joutsenia, jotka
välinpitämättömästi seuraavat virran mukana, kun taas punaiset
flamingot, asettuneina pitkin rantoja, filosoofisesti onkivat ateriansa
joesta, näyttäen puoliksi suljetuin silmin erittäin tyytyväisiltä.
Vaikka näköala yleensä on rajoitettu, on metsissä aina joskus
avonaisiakin paikkoja, joissa tarjoutuu katseltavaksi erittäin silmää
hiveleviä ja miellyttävän vaihtelevia näköaloja.
Lakkaamattomia ääniä ja kuvaamatonta sorinaa kuuluu yhtämittaa näissä
salaperäisissä seuduissa, erämaan ylevämielisiä ääniä, Jumalan luomien,
näkymättömien maailmojen juhlallisia kiitoslauluja.
Näiden kauheiden metsien syvyydestä hakevat villit eläimet ja
Meksikossa niin lukuisasti esiintyvät käärmeet turvaansa; siellä täällä
näkee satavuotisia polkuja, joita alinomaa jaguaarit ja puhvelihärät
tallaavat ja jotka kaikki lukemattomien kiemurtelevien mutkien jälkeen
päättyvät tuntemattomien vesipaikkojen luo.
Voi sitä uskalikkoa, joka ilman luotettavan oppaan seuraa tunkeutuisi
näiden suunnattomien metsien ja ruohomerien monimutkaisiin sokkeloihin!
Tavattomien tuskien jälkeen hän sortuisi ja joutuisi villien eläimien
saaliiksi; kuinka monta uskaliasta tienraivaajaa on sillä tavoin
menettänyt henkensä, ilman että on ollut mahdollista kohottaa sitä
salaperäistä huntua, joka peittää heidän onnettoman loppunsa!
Ainoastaan jonkun puun juurelta löydetyt vaalenneet luut ovat
ilmaisseet löytäjille, että sillä paikalla ihmiset ovat heittäneet
henkensä kauheiden kärsimysten jälkeen, ja että sama kohtalo oli ehkä
heilläkin edessä.
Muukalainen näytti olevan vakituinen vieras metsässä, johon hän niin
uskaliaasti tunkeutui juuri silloin kun aurinko, laskien
taivaanrantaan, oli kietonut maan pimeään, joka oli vielä synkempi sen
katon alla, missä puiden tuuheat oksat keskellä päivääkin päästivät
läpi vain haihtuvan ja epämääräisen valon.
Ruumis vähän kumarassa, silmät ja korvat jännittyneinä tuntematon
lasketti täyttä laukkaa eteenpäin, niin nopeata vauhtia, kuin maan
laatu salli hevosen kiitävän, seuraten epäröimättä villieläinten polun
oikullisia mutkia, vaikka polku miltei peittyi korkeaan ruohoon, joka
lakkaamatta yritti hävittää sitä.
Jo monta tuntia hän oli siten laukannut eteenpäin, antamatta hevosen
hiljentää vauhtia, tunkeutuen yhä syvemmälle ja syvemmälle metsään.
Hän oli kahlannut useiden jokien yli, kulkenut monen jyrkän notkelman
poikki, kuullen läheltä molemmin puolin jaguarien kumeaa karjuntaa ja
tiikerikissojen ivallista naukumista, jotka villieläimet näyttivät
ajavan häntä takaa uhkaavasti kiljuen.
Mutta hän ei välittänyt näistä äänistä, hän laukkasi vain yhä
eteenpäin, vaikka metsä joka hetki tuli yhä villimmän ja jylhemmän
näköiseksi.
Pensaat ja matalarunkoiset puut olivat kadonneet ja jättäneet sijaa
suunnattoman suurille mahonkipuille, vuosisatoja vanhoille
korkkitammille ja muille jättilaispuille, joiden tumma lehdistö
muodosti viheriöivän kahdenkymmenen jalan korkuisen holvin hänen päänsä
päälle; polku oli tullut leveämmäksi ja nousi loivasti keskinkertaisen
korkealle kummulle, joka oli aivan puuton.
Päästyään kummun juurelle, tuntematon pysähtyi ja katsoi, nousematta
hevosen selästä, tutkivasti ympärilleen.
Hänen ympärillään vallitsi kuolon hiljaisuus; villieläinten kiljunta
hävisi kauas; mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin hienon vesisuihkun
porina, joka sirisi esiin kallionkolosta ja putosi noin kolmen, neljän
metrin korkeudesta luonnon muodostamaan säiliöön.
Tummansinisellä taivaalla loisti ääretön joukko kimaltelevia tähtiä, ja
kuu, uiden keskellä vaaleata pilvivirtaa, valoi runsaasti
hopeahohdettaan kummulle, jonka haaveellisesti valaistut rinteet
muodostivat ihmeellisen ja mieltäkiinnittävän vastakohdan muulle,
täydelliseen pimeyteen vaipuneelle maisemalle.
Tuntematon istui muutamia minuutteja liikkumatta kuin kuvapatsas,
kuunnellen jännittävän tarkkaan pienintäkin ääntä, ase kädessä,
valmiina ampumaan pienimmänkin vaaran uhatessa.
Vihdoinkin, luultavasti vakuutettuna siitä, että kaikki oli rauhallista
ympäristössä ja ettei mikään tavallisuudesta poikkeava häirinnyt
erämaan hiljaisuutta, hän liikahti hypätäkseen maahan hevosen selästä,
mutta äkkiä hevonen riuhtaisi kiivaasti päänsä pystyyn, painoi korvansa
alaspäin ja korskui useita kertoja.
Äkkiä kuului valtava ryske viidakosta, ja komea hirvi kohosi pensaiden
välistä ja harppasi pelästyneenä polun yli ratsastajan läheltä,
pelästyneen näköisenä puistellen haaraisia sarviaan, ja katosi
pimeyteen.
Jonkun hetken kuului sen kiireellinen juoksu kuivien lehtien yli, joita
se polki yhä nopeammin ja nopeammin askelin.
Tuntematon peräytti hevosensa, melkein huomaamattomasti vetämällä
suitsista, kummun juurelle asti, ja oli kasvot kääntyneenä yhä metsään
päin, kuten tarkkaava etuvartia, joka peräytyy vahvempana pitämänsä
voiman tieltä.
Päästyään sinne mihin tahtoi, tuntematon hyppäsi kevyesti maahan ja
käyttäen hevosta varustuksenaan hän asetti kiväärin olkapäätään vasten,
pani piipun suun satulan päälle ja odotti.
Hänen ei tarvinnut kauan odottaa, muutaman silmänräpäyksen kuluttua
hänen korvaansa kuului useiden kulkevien henkilöiden ääni, joka läheni
sitä paikkaa, mihin hän oli asettunut väijyksiin.
Tuntematon oli, epäilemättä, kauan ennenkuin hän edes oli huomannut
tulijat, jo aavistanut, ketä he saattoivat olla, sillä hän jätti
tilapäisen suojansa, pani ohjakset käsivarrelleen ja laski tussarinsa
hanan alas, jonka jälkeen hän laski perän maahan, kasvoillaan täysin
turvallinen ilme, epämääräisen hymyn leikkiessä hänen huulillaan.
Vihdoin oksat hajaantuivat ja viisi henkilöä tuli näkyviin.
Näistä viidestä henkilöstä neljä oli miestä, kaksi heistä tuki horjuvaa
naista, jota he melkein kantoivat käsiensä välissä. Ja ihmeellistä
kyllä näillä seuduilla, ei näillä muukalaisilla, jotka puvustaan ja
ihonväristään helposti tunsi valkoisiksi, ollut ensinkään hevosia
mukanaan.
He jatkoivat matkaansa huomaamatta tuntematonta, joka, yhä liikkumatta,
säälien ja surumielisesti näki heidän lähenevän.
Äkkiä muuan muukalaisista kohotti sattumalta päätään.
"Jumalan kiitos!" hän huudahti meksikon kielellä erittäin tyytyväisen
näköisenä, "me olemme pelastetut, täällä on vihdoinkin ihminen."
Muukalaiset pysähtyivät; se joka ensin oli huomannut tuntemattoman,
meni nopeasti hänen luoksensa ja lausui mitä kohteliaimmin.
"Caballero, sallikaa minun pyytää mitä ei tavallisesti erämaassa
kielletä: apua ja suojelusta."
Ennenkuin tuntematon vastasi, hän katsahti puhujaan läpitunkevasti.
Tämä oli noin viidenkymmenen vuotias mies; hänen ulkomuotonsa oli jalo,
käytöksensä erinomainen, ja vaikka tukka alkoikin käydä valkeaksi
ohimoilta, ei hänen suora, notkea vartalonsa ollut kadottanut
piirrettäänkään, ja hänen mustien silmiensä tuli oli yhtä eloisa, kuin
jos hän olisi ollut vain kolmenkymmenen ikäinen.
Kallis puku ja vapaa käytös osoittivat selvästi, että hän kuului
meksikolaisen yhteiskunnan kaikkein korkeimpiin luokkiin.
"Te olette muutamassa minuutissa tehnyt itsenne syypääksi kahteen
suureen virheeseen, caballero", tuntematon vastasi; "ensiksikin, että
näin ilman suojelusta olette tullut luokseni ja toiseksi, että
tuntematta minua, olette pyytänyt minulta apua ja suojelusta."
"En ymmärrä teitä, señor", vieras vastasi hämmästyneenä, "eikö ihmisten
tule keskenään auttaa toisiansa?"
"Sivistyneessä elämässä mahdollisesti", tuntematon vastasi ivallisesti,
"mutta erämaassa ennustaa ihmisen näkeminen aina vaaraa; me olemme
villejä, me."
Vieras teki hämmästystä osoittavan liikkeen.
"Siis", hän sanoi, "te voisitte antaa kaltaistenne hukkua näihin
kauheisiin erämaihin avun puutteessa?"
"Kaltaisteni", tuntematon toisti purevan ivallisesti, "minun
kaltaisiani ovat ruohoaavikon villit eläimet; mitä minulla on tekemistä
teidän kaupunkilaisten kanssa, jotka olette kaikkien niiden
synnynnäisiä vihollisia, jotka hengittävät vapauden raitista ilmaa!
Teillä ja minulla ei ole mitään yhteistä; menkää tiehenne älkääkä
vaivatko minua enää."
"Olkoon niin", vieras vastasi ylpeästi, "en vaivaa teitä enempää. Jos
olisi kysymys ollut vain minusta, en olisi pyytänyt teiltä mitään;
elämä ei ole minulle niin rakas, että koettaisin sitä pidentää
keinoilla, jotka ovat kunnialleni vastenmielisiä, mutta kysymys ei ole
ainoastaan minusta; täällä on myöskin nainen, meikein lapsi vielä,
minun tyttäreni, joka kaipaa pikaista apua ja jonka ehkä täytyy kuolla,
ellei hän saa sitä."
Tuntematon ei vastannut; hän oli kääntynyt poispäin, ikäänkuin hänelle
olisi ollut vastenmielistä jatkaa keskustelua.
Vieras palasi hitain askelin seuralaistensa luo, jotka olivat jääneet
metsänreunaan.
"No?" hän kysyi heiltä levottomasti.
"Neiti on pyörtynyt", muuan heistä vastasi surullisella äänellä.
Vieras teki tuskallisen liikkeen; hän seisahtui hetkeksi, silmät
kiintyneenä nuoreen tyttöön ja kasvoillaan epätoivon ilme, jota on
mahdoton kuvata.
Äkkiä hän kääntyi kiivaasti ja kiiruhti tuntematonta kohti.
Tämä oli taas noussut satulaan ja valmistautui ratsastamaan edelleen.
"Pysähtykää!" vieras huusi.
"Mitä minusta tahdotte", tuntematon vastasi ärtyisästi, "antakaa minun
ratsastaa ja kiittäkää Jumalaa, että odottamaton kohtauksemme täällä
metsässä ei tuottanut teille vakavampia seurauksia."
Nämä salaperäiset sanat lausuttiin niin uhkaavalla äänellä, että vieras
vasten tahtoaankin tunsi levottomuutta. Hän ei kuitenkaan antanut
peloittaa itseään.
"On mahdotonta", hän sanoi kiivaasti, "että voitte olla niin julma,
kuin miltä tahdotte näyttää; te olette vielä siksi nuori, jotta kaikki
tunteet olisivat sydämessänne kuolleet."
Tuntematon nauroi omituisesti.
"Minulla ei ole mitään sydäntä", hän sanoi.
"Pyydän teitä äitinne nimessä, ettette hylkää minua."
"Minulla ei ole äitiä."
"No, kenen nimessä tahansa, sen olennon nimessä, jota rakastatte enin
maailmassa."
"Minä en rakasta ketään enää."
"Ette ketään enää!" vieras toisti kauhistuneena vastoin tahtoaan,
"silloin surkuttelen teitä, sillä sitten täytyy teidän kärsiä
kauheasti."
Tuntematon säpsähti ja kuumemainen puna levisi hänen kasvoilleen, mutta
tyyntyen melkein silmänräpäyksessä hän sanoi:
"Antakaa minun nyt mennä."
"En, ennenkuin tiedän kuka te olette."
"Kuka minä olen? Olenhan jo sanonut sen teille. Villi eläin, olento,
jossa ei ole muuta ihmismäistä kuin ulkomuoto ja joka kaikkia ihmisiä
kohtaan tuntee ikuisesti sammumatonta vihaa. Rukoilkaa Jumalaa, ettette
koskaan enää kohtaa minua tiellänne. Minä olen kuin korppi: näkemiseni
tuottaa onnettomuutta! Hyvästi!"
"Hyvästi sitten!" vieras mutisi syvästi surullisena, "armahtakoon
Jumala teitä, älköönkä rangaisko teitä julmuudestanne!"
Tällä hetkellä katkaisi hiljaisuuden kuoleva ääni, jonka tuskalliset
väreet kuitenkin olivat yhtä suloisia ja soinnukkaita, kuin
centzontlensin, amerikkalaisen satakielen.
"Isäni! hyvä isäni!" ääni sanoi, "missä sinä olet? Älä jätä minua!"
"Täällä olen! täällä olen, tyttäreni!" vieras huudahti hellästi,
kääntyen vilkkaasti, kiiruhtaakseen sen luo, joka häntä kutsui.
Kuullessaan tämän sointuvan äänen, tuntemattoman kalpeat kasvot
tummenivat, hänen siniset silmänsä leimahtivat, hän painoi väristen
käden sydämelleen, ikäänkuin olisi saanut sähköiskun.
Muutaman sekunnin epäröityään, hän antoi hevosen äkkiä tehdä pari
harppausta eteenpäin, ja laskien oikean kätensä vieraan olkapäälle hän
kysyi omituisella äänenpainolla:
"Kenen tuo ääni on?"
"Minun tyttäreni, joka on kuolemaisillaan ja joka huutaa minua", vieras
vastasi tuskallisen moittivalla äänellä.
"Kuolemaisillaan!" tuntematon mutisi ihmeellisen liikutuksen vallassa,
"kuolemaisillaan, hän!"
"Antakaa minun kiiruhtaa lapseni luo."
"Isäni! isäni!" nuori tyttö toisti yhä heikommalla äänellä.
Tuntematon suoristautui. Hänen kasvoilleen oli äkkiä tullut
lannistumattoman tahdon ilme.
"Hän ei saa kuolla!" hän sanoi kumealla äänellä. "Tulkaa!"
He tulivat ryhmän luo.
Maassa makaavan nuoren tytön silmät olivat kiinni, hänen kasvonsa
olivat kalpeat kuin kuolleen, heikko ja läähättävä hengitys oli ainoa,
joka osoitti, ettei elämä ollut vielä oikein paennut.
"Voi", isä huudahti, heittäytyen polvilleen nuoren tytön viereen, jonka
käteen hän tarttui ja peitti sen suudelmilla, kyynelien huuhdellessa
hänen kasvojaan, "omaisuuteni, elämäni sille, joka pelastaa rakkaan
lapseni!"
Tuntematon, joka oli hypännyt alas hevosen selästä, loi nuoreen tyttöön
synkän ja miettivän katseen. Vihdoinkin katseltuaan häntä näin
äänettömänä jonkun hetken hän kääntyi vierasta kohti ja kysyi äkkiä.
"Mikä tauti tätä nuorta tyttöä vaivaa?"
"Voi", tämä vastasi, "parantumaton tauti, silmälasikäärme on purrut
häntä."
Tuntematon rypisti silmäkulmiaan, niin että ne melkein koskettivat
toisiaan.
"Silloin hän on hukassa", hän sanoi kumealla äänellä.
"Hukassa! Hyvä Jumala! Tyttäreni! tytär raukkani!"
"Niin! Jollei..." hän lisäsi sitten oikaisten: "kuinka kauan siitä on,
kun käärme puri häntä?"
"Siitä ei ole kulunut tuntiakaan."
Tuntemattoman kasvot kirkastuivat, hän oli hetken vaiti, jolloin
ympärillä seisojat levottomasti kumartuivat häntä kohti ja
kärsimättömästi odottivat tuomiota, jonka hän todennäköisesti lausuisi.
"Ei vielä tuntiakaan?" hän sanoi vihdoinkin, "hänet voidaan vielä
pelastaa."
Vieraalta pääsi ilon huokaus.
"Te vakuutatte sen?" hän huudahti.
"Minä", tuntematon sanoi kohauttaen olkapäitään, "en vakuuta mitään
muuta, kuin että koetan mahdottomaltakin näyttävää, lahjoittaakseni
hänet mahdollisesti teille taas."
"Oi, pelastakaa hänet! pelastakaa hänet!" isä huudahti innoissaan;
"kuka tahansa lienettekin, siunaan teitä siitä."
"En välitä siitä, mitä te teette", tuntematon sanoi, "en koeta teidän
tähtenne pelastaa tätä lasta; olkootpa vaikuttimeni muuten mitkä
tahansa, niin vapautan teidät kaikesta kiitollisuudesta..."
"Mahdollisesti te ajattelette niin, mutta minä..."
"Riittää!" tuntematon keskeytti tylysti, "olemme jo hukanneet aikaa
liiankin paljon turhaan lörpöttelyyn; kiiruhtakaamme, ennenkuin on
liian myöhäistä."
Kaikki vaikenivat.
Tuntematon katseli ympärilleen.
Olemme maininneet, että vieraat olivat jääneet metsänreunaan; heidän
päänsä yläpuolella levisivät metsän viimeisten puiden mahtavat oksat.
Tuntematon meni puiden luo, joita hän tarkkaan katseli, ja näytti
hakevan jotakin, jota hän ei löytänyt. Vihdoinkin hän päästi hillityn
ilohuudon, ja vetäen tupestaan pitkän veitsen, joka oli kiinnitetty
polveen, hän katkaisi liaanin ja palasi, tuoden palasen siitä vierasten
luo, jotka levottoman innostuneesti seurasivat kaikkia hänen
liikkeitään.
"Kas tässä", hän sanoi yhdelle heistä, joka näytti olevan peoni,
"poimikaa pois kaikki lehdet tästä oksasta ja hakatkaa ne sitten
hienoksi. Mutta kiiruhtakaa ennen kaikkea; joka sekunti merkitsee
vuosisataa sille, jonka tahdomme pelastaa."
Peoni ryhtyi nopeasti hänelle annettuun tehtävään.
Tuntematon kääntyi nyt nuoren tytön isän puoleen ja kysyi:
"Mihin ruumiinosaan tätä lasta on purtu?"
"Vähän vasemman kehräsluun alapuolelle."
"Onko hän rohkea?"
"Miksi sitä kysytte?"
"Vastatkaa, aika rientää."
"Lapsirukka kärsii kovin ja on hyvin heikko."
"Missään tapauksessa ei saa epäröidä, leikkaus on välttämätön."
"Leikkaus!" vieras huudahti pelästyneenä.
"Tahdotteko mieluummin, että hän kuolee?"
"Onko tuo leikkaus siis välttämätön?"
"Kyllä, olemme jo hukanneet liian paljon aikaa."
"Toimittakaa se sitten! Suokoon Jumala, että onnistuisitte."
Nuoren tytön jalka oli kauheasti turvonnut ja käärmeenpureman pyöreä
jälki hirveästi paisunut, alkaen jo muuttua vihreähkön väriseksi.
"Aijai!" tuntematon mutisi, "ei saa menettää sekuntiakaan; pitäkää
kiinni tytöstä sillä aikaa kun teen leikkauksen, niin ettei hän voi
liikahtaakaan."
Tuntemattoman ääni oli niin käskevä, että vieraat tottelivat empimättä.
Tuntematon istuutui maahan, pani nuoren tytön jalan polvelleen ja
laittautui kuntoon.
Onneksi kuu paistoi tällä hetkellä niin kirkkaasti, että näki melkein
yhtä hyvin kuin päivänvalossa.
Kun nuori tyttö tunsi käärmeen häntä purreen, oli hän ensimmäiseksi
työkseen onneksi repinyt jalastaan silkkisukkansa; tuntematon tarttui
veitseensä tuuman verran sen kärjestä ja rypistäen silmäkulmiaan julman
päättävästi hän työnsi kärjen käärmeenpuremaan johon hän teki
ristinmuotoisen, lähes kuuden linjan syvyisen ja yli tuuman pituisen
leikkauksen.
Lapsirukka tunsi kaiketi kauheaa tuskaa, sillä hän päästi kamalan
huudon ja väänteli itseään kuin hermokohtauksessa.
"Pitäkää kiinni hänestä, Herran tähden!" tuntematon huudahti
jyrisevällä äänellä, painaen haavan reunoja yhteen äärettömän
kylmäverisesti ja taitavasti, puristaakseen siitä ulos mustan, märkivän
veren.
"Nyt tänne lehdet, lehdet!" hän huudahti.
Peoni riensi paikalle.
Tuntematon otti lehdet, avasi vähän haavan syrjiä ja pusersi mehun
hitaasti ja varovasti värisevän lihan päälle, sitten hän teki lehdistä
jonkinlaisen voiteen, jonka hän pani haavan päälle, ja painoi sen
siihen kiinni siteellä, minkä jälkeen hän varovasti laski tytön jalan
maahan ja nousi.
Nuori tyttö näytti heti, niin pian kun joku määrä liaanin mehua oli
mennyt haavaan, tuntevan ääretöntä hyvinvointia, hermostuneet
kouristukset lakkasivat vähitellen ja hänen silmänsä menivät umpeen;
vihdoin hän vaipui taaksepäin, koettamatta enää vastustaa henkilöitä,
jotka vielä pitivät häntä käsissään.
"Nyt", tuntematon sanoi, "voitte päästää hänet, hän nukkuu."
Nuoren tytön tasainen, vaikka heikko hengitys osoittikin todella, että
hän oli vaipunut syvään uneen.
"Jumalan kiitos!" isäraukka huudahti ihastuneena, pannen kätensä
ristiin, "hän on siis pelastettu?"
"Niin", tuntematon vastasi hitaasti, "jollei mitään odottamatonta
tapahdu, niin ei hänellä nyt enää ole mitään vaaraa."
"Mutta mitä erinomaista keinoa olette käyttänyt saavuttaaksenne niin
onnellisen tuloksen?"
Tuntematon hymyili halveksivasti eikä näyttänyt halukkaalta vastaamaan.
Hetken epäröityään hän kuitenkin päätti antaa pyydetyn selityksen,
langeten ehkä tuohon salaiseen turhamaisuuteen, joka saa jokaisen
ihmisen tietämättään kehumaan tietojaan.