Lehtori asteli katua pitkin palaillen kortteeriinsa Patrian hotelliin
"Kristillisten kansan ystäväin" vuosijuhlasta. Hän oli vartavasten
matkustanut Helsinkiin sieltä kaukaa maaseutukaupungista ollakseen
mukana juhlassa. Ja hyväpä oli että oli tullut. Näytti tosiaankin siltä
kuin tämä tulisi muodostamaan käännekohdan hänen elämässään. Siltä
vallan tuntui. Olipa tosiaankin hyvä, että hän oli tullut.
Ei hän ollut käynytkään pääkaupungissa moneen vuoteen. Oikein tuntui
virkistävältä taas. Oikein ylentävältä tuntui.
Lehtori veti turkinkauluksensa ylös.
Pakkanenpa oli täällä Helsingissäkin, mutta eihän sitä muuta voinut
toivoakaan näin tammikuussa. Ja tuuli täällä aika tiukasti, mutta
niinhän sitä aina tuulee näin meren rannalla. Ja jos on varaa pitää
hyvät turkit, niin kestäähän sitä. Eikä ollut pitkä matka hotelliinkaan,
muutoin olisi voinut ottaa ajurinkin. Olihan hän, luojan kiitos, siinä
asemassa että saattoi ajaakin, jos tahtoi.
Tuossa loisti jo sähkövalokin hotellin ovelta. Oikein olivat mukavia nuo
sähkövalot. Ei tarvinnut kenenkään turhaan hakea asuntoaan.
Portieri avasi oven ja lehtori nyökäytti ystävällisesti päätään. Hyvin
olivat kohteliaita nuo suurkaupungin portierit. Kumarsivat nöyrästi ja
vastasivat kohteliaasti kysymyksiin.
Hitaasti ja nauttien astui lehtori ylös matoitettuja portaita
huoneeseensa ja väänsi sähkönappulaa. Oli se toista kuin öljylamput.
Valoisa kuin keskellä päivää! Ei hän tosiaankaan vielä malttanut mennä
maata. Kovin tuntui hauskalta tämä huone.
Mukavampi oli kumminkin istuskella ilman tärkättyä kaulusta ja etumusta.
-- Lehtori rupesi suuren peilin edessä irroittamaan kaulahuiviaan.
Peili kuvasti niin kirkkaasti lehtorin kirkkaat kasvot, jotka hetki
hetkeltä yhä enemmän kirkastuivat. Posket olivat suuret, sileät ja
pyöreät, silmät suuret, sileät ja pyöreät ja kasvot kokonaisuudessaan
suuret, sileät ja pyöreät. Nenä vain oli niin mitättömän pieni että
vähemmän tyytyväinen mies ehkä olisi nurkunut. Se vallan hukkui
pyöreiden poskien väliin. Mutta ei lehtori sitä surrut. Saman asian se
toimitti pienikin nenä, saman asian.
Lehtori irroitti kauluksen ja etumuksen, istautui kiikkutuoliin ja
sytytti sikarin.
Tyytyväisyydestä oli puhunut "Kristillisten kansan ystäväin"
juhlapuhuja. Kuinka meidän tulisi olla tyytyväisiä eikä niskotella
korkeimman tahtoa vastaan. Tämä kansa on hengen kansa ja Herran valittu
kansa, joka aina on ollut esimerkkinä kaikille Euroopan turmeltuneille
suurkansoille. Pitäisikö meidän nyt ruveta tyytymättömiksi ja napisemaan
niitä vastaan, jotka kaikkivaltias on asettanut meidän holhoojiksemme?
Ei, olkoon se kaukana meistä! Tyytymättömyyden seuraukset olivat kauheat
ja vetivät ylitsensä rangaistuksen. Muistakoon siis kukin ajatteleva
kansalainen velvollisuuksiaan.
Se oli viisasta puhetta se. Ja tyytyväinen ainakin hän aina oli ollut.
Eipä siltä, että hän siitä tahtoi kerskailla. Tyytyväisyys oli lahja
ylhäältä niinkuin kaikki muutkin lahjat.
Ja velvollisuuksiaan hän oli koettanut täyttää, niin paljon kuin
puutteellinen ihminen voi. Oli puheissa ja esitelmissä koettanut
teroittaa tyytyväisyyden hyvettä vähemmän tietäviin. Oli koettanut
kylvää hyviä siemeniä, vaikka usein oli saanut vain kiittämättömyyttä
palkakseen. Oikein tuntui virkistävältä, kun joskus sai kokea, että oli
niitä semmoisiakin ihmisiä, jotka osasivat panna arvoa toisen työlle.
Ihmeellisesti oli kaikkivaltias hänet johtanut tänne "Kristillisten
kansan ystäväin" pariin, jossa hän sai tiedon, että häntäkin oli
muistettu täällä suuressa pääkaupungissa. Huomenna hänen piti saada
kuulla siitä asiasta tarkemmin. Kylläpä oli virkistävä tämmöinen matka.
Lehtori riisui pois saappaat. Oli mukavampi istua tohveleissa.
Mutta missä olivat tohvelit? Ei koko kapsäkissä! Eikös ollut se Liina
taas unohtanut panna niitä mukaan!
Kyllä se Liina rukka oli käynyt niin huolimattomaksi että siinä oli
kestämistä! Kyllä piti joka hetki muistaa että vaimo on heikompi astia
ja että miehen tulee hänen heikkouksiaan kärsimän eikä olla häntä
vastaan tyly. Väliin tahtoi kumminkin tuskastua ja toinen mies olisi
varmaan tuskastunutkin. Mutta lehtori muisti aina että koettelemukset
ovat ylhäältä annettuja.
Kahdeksan vuotta hän nyt täsmälleen oli ollut naimisissa ja kahdeksan
oli perillistäkin. Lahjoja ylhäältä nekin.
Mutta se Liina rukka oli vuosi vuodelta käynyt huolimattomammaksi ja
muistinsakin vallan menettänyt. Kyllä siinä oli kärsimistä. Jo hän sitä
vähän oli pelännyt kahdeksan vuotta sitten. Mutta Liinan vanhemmat
olivat tahtoneet uskoa Liinan hänen turviinsa silloin kun se
ylioppilas-penikka Liinaa meinaili. Ja oikeassa olivat olleet Liinan
vanhemmat. Mikäs siinä Liina rukassa olisi semmoista nuorta huliviliä
viehättänyt muu kuin se suuri maallisen tavaran paljous? Eipä suinkaan
kauneus. Heh, heh, heh, hee! Ei kauneus varmaankaan. Toista oli ollut
Minna Mökkönen. Kaunis ja verevä.
Lehtori hieman punastui muistellessaan niitä aikoja.
Mutta Liina oli hyvästä kodista, johon oli siunautunut runsaasti
maallistakin tavaraa. Ja se oli korkeimman tahto että heidän piti yhtyä
avioliittoon. Tämä risti oli hänelle annettu koettelemukseksi. Ei ollut
se suinkaan helppo risti kantaa. Vaikka hän aina oli kohdellut Liinaa
niinkuin ei kukaan muu mies olisi kohdellut. Vallan vapaasti oli Liina
saanut lapsia kasvattaa ja hoitaa. Ei ollut hän koskaan isänä siihen
puuttunut, vaikka olisi ehkä syytäkin ollut. Eikä ollut hän rahojakaan
kieltänyt, milloin vain Liinan vaatimukset olivat kohtuuden rajoissa
pysyneet. Mutta huolimattomuus Liinassa kasvoi kasvamistaan. Eikös hän
ollut kymmeniä kertoja siitäkin sanonut, että tohvelit ovat aina
pantavat mukaan matkoille? Mutta, mitä vielä! Ei tohveleita nyt enemmän
kuin viime kerrallakaan! Ei siinä auttanut hyvät puheet eikä pahatkaan.
Lehtori hypähti tuskastuneena ylös kiikkutuolista ja alkoi astua
tassutella sukkasillaan toisesta seinästä toiseen. Matto oli pehmeä ja
lämmin ja tyynnyttävä.
Ei siitä Liina rukasta enää ollut tähän elämään. Paras olisi jos pääsi
pois. Huonoksi oli käynyt ruumiillisestikin. -- Hoh-jaa, jos sekin
koettelemus hänellä vielä olisi kestettävä että Liina rukka häneltä
otettaisi pois, niin ei hän sitäkään nurkuisi. Nöyrästi hän koettaisi
sen kestää.
Lehtorin silmät kostuivat ja hän istautui uudestaan kiikkutuoliin.
Sikari alkoi jo loppua. Jopa taisi olla aika mennä levollekin.
Pääkaupungissa tuli niin kauan valvottua. Mutta eihän sitä aina ole
semmoisia juhlia, kuin tänään.
Omituinen se todellakin oli ollut se vuosijuhla ja ylentävä ja
virkistävä. Ja huomenna kello 9 ja 10 välillä häntä oli neuvottu käymään
puhuttelemassa sitä -- mikäs sen nimi nyt olikaan. Hoh-jaa, kyllä hän
aina oli ollut tyytyväinen tähänkin asemaansa, vaikka hän tunsi ja
nöyryydellä tunnusti että hänellä aina oli ollut kutsumusta korkeampiin
tehtäviin. Jos se nyt oli korkeimman tahto, että hänen piti astua
vaikuttavampaan asemaan, niin ei hän tahtonut nurkua vastaan eikä
niskotella.
Nikolainkirkon kello kuului lyövän kaksi. Jopa oli aika mennä levolle.
Kotona hän aina rupesi kello 9 nukkumaan. Luojan kiitos, hänellä oli
aina riittänyt unta, ja hyvä oli ruokahalukin.
Lehtori riisuutui lopullisesti ja veti peitteen päälleen.
Hyvätpä olivat nämä rautasängyt ja vieterimatrassit. Semmoisen hän vielä
hankkii, jos tulee tänne Helsinkiin muutto.
Lehtori väänsi sähkön sammuksiin, kääntyi kyljelleen, siunasi itsensä ja
nukkui.
_"AND IT ISN'T THE SHAME, AND IT ISN'T
THE BLAME
THAT STINGS LIKE A WHITE HOT BRAND --
IT'S COMING TO KNOW THAT SHE NEVER
KNEW WHY,
(SEEING AT LAST SHE COULD NEVER KNOW
WHY)
AND NEVER COULD UNDERSTAND!"_
Oli kerran kaksi nuorta naista. Toinen oli punaposkinen ja voimakas.
Toinen kalpea ja hieno. Se punaposkinen ja voimakas nainen rakasti
nuorta miestä. Ja mies otti vastaan hänen rakkautensa, sillä se lämmitti
hänen mieltään. Mutta oman rakkautensa hän antoi sille kalpealle ja
hienolle naiselle.
Sen tiesi se voimakas nuori nainen. Ja hän tunsi tuskaa, suurta,
raskasta tuskaa. Mutta hän ei voinut surmata rakkauttaan siihen mieheen.
Eikä hän tahtonutkaan. Hän rakasti rakkautensa tuskaakin. Ja rakkaus
kasvoi hänessä ja täytti hänen olentonsa suurella lämmöllä, joka peitti
tuskan.
Mutta miehen lempi siihen kalpeaan naiseen oli polttavaa tulta, joka
tuhosi hänen tarmonsa, imi hänen voimansa. Se ei lämmittänyt, se poltti
ja tuhosi.
Mutta kalpea nainen pysyi kylmänä ja verettömänä. Hän oli niin hienon
hieno ja kalpea ja kylmä.
Tuota suri se voimakas nuori nainen. Hän ei voinut nähdä sen miehen
sortuvan, jota hän rakasti. Rakkaus oli avannut hänen silmänsä näkeviksi
ja hän katsoi ja katsoi sen kalpean naisen sydämmeen, eikö siellä
syttyisi lempeä siihen nuoreen mieheen. Ja vihdoin hän näki että miehen
lempi alkoi lämmittää sen kalpean naisen sydäntä ja loi siihen heikosti
punoittavan hohteen. Ja kalpea lemmen kukka puhkesi esiin sen kalpean
naisen sydämmessä. Mutta se kukka oli valkoinen kuin lumi ja se huojui
hennolla varrella.
Mies näki hämärästi että se valkoinen kukka alkoi puhjeta, ja rajaton,
raju riemu täytti hänen rintansa. Vaikka se kukka oli valkoinen kuin
lumi ja vaikka sen varsi oli hento ja heikko.
Mutta se voimakas nuori nainen pelkäsi. Hän pelkäsi kukan katkeavan ja
kuolevan.
Se kukka ei saanut kuolla, sillä silloin murtuisi miehen onni, sen
miehen, jota hän rakasti.
Voimakas, nuori nainen tunsi lämmön kasvavan rinnassaan. Hän tahtoi
pelastaa miehen onnen, sen miehen, jota hän rakasti. Hän oli jo antanut
niin paljon, että hän sai antaa vielä enemmän sille miehelle, jota hän
rakasti. Hän tahtoi antaa oman voimansa valkoiselle lemmen kukalle sen
kalpean naisen sydämmessä. Hän tahtoi antaa kaikki mitä hänellä oli,
että sen miehen onni pelastuisi, sen miehen, jota hän rakasti.
Ja hän paljasti oman sydämmensä ja viilsi siihen haavan. Syvän haavan.
Siitä haavasta vuoti hänen lämmin, punainen sydänverensä. Sillä hän
kostutti sitä valkoista lemmen kukkaa, jotta se imisi voimaa hänen
sydänverestään ja kävisi punaiseksi.
Ja kalpea lemmen kukka sen kalpean naisen sydämmessä kävi punoittavaksi
sen voimakkaan naisen sydänverestä, mutta hetkeksi vain. Sitten se
lakastui ja kuoli. Se ei kestänyt sitä lämmintä sydänverta, joka vuosi
sen voimakkaan nuoren naisen sydämmestä, sillä se oli sen kalpean naisen
kalpea kukka.
Ja se nuori nainen, joka oli sydänverensä antanut, näki kuinka mies
murtui, kun se kalpea lemmen kukka kuoli. Hänen tähtensä mies murtui. Se
mies, jota hän rakasti, ja jonka onnen hän oli tahtonut pelastaa.
Ja se kalpea ja hieno nainen kävi entistä kalpeammaksi ja hienommaksi,
kun lemmen kukka hänen sydämmessään hukkui toisen naisen sydänvereen. Ja
hän katsoi kylmästi siihen toiseen naiseen ja varoitti häntä koskaan
enää kantamasta sydänvertaan pyytämättä kenellekään. Ei kestä hennot
lemmen taimet pyytämättä vuodatettua sydänverta.
Ei tiennyt se kalpea nainen että sydänvertaan ei voi kukaan kahta kertaa
antaa.
Se voimakas nuori nainen, joka oli sydänverensä antanut, värisi
tuskasta, suuresta, syvästä tuskasta. Ja hän tunsi kuinka hänen elämänsä
virtasi pois. Sillä sen elämä on ijäksi mennyt, joka sydänverensä antaa.
Eikä siitä ollut mitään hyötyä kenellekään. Ei mitään.