Salon sydämmessä oli erakon mökki. Erakosta kerrottiin että hän tiesi
salaisuuden joka antoi ihmiselle rauhan niin suuren ja syvän kuin salon
hiljaisuus.
Sitä erakkoa hakemaan läksi kerran mies, joka oli rauhansa kadottanut,
eikä jaksanut elää ilman sitä. Hän oli nauttinut paljon ja kärsinyt
vielä enemmän, ja paljon oli kertynyt mustaa hänen mieleensä, joka oli
surmannut rauhan. Ehkä tietäisi erakko neuvoa, mistä hän sen jälleen
löytäisi.
Hän astui polkua myöten, joka johti lepikköön, missä suuret sananjalat
kasvavat lähteiden reunoilla. Ei ollut siellä erakon asuntoa. Ei ollut
se hymyilevän järven rannallakaan eikä aurinkoisella kukkulalla. Vasta
kaukana ahojen ja niittyjen ja metsäkylän takana salon sydämmessä hän
sen löysi, siellä missä polku kiertelee kuusien ja honkien välitse.
Siellä mies löysi erakon.
"Sano, erakko, oletko onnellinen?" kysyi mies.
"En tiedä", vastasi erakko.
"Oletko ehkä onneton?" virkkoi mies.
"En tiedä", sanoi erakko.
Silloin mies hymyili hiljaa.
"Nyt tiedän, erakko, että tunnet sen salaisuuden, jota etsin ja joka
mulle voi rauhan antaa. Sano se minulle, erakko, jotta minäkään en
tietäisi olenko onnellinen vai onneton."
"En voi sitä sanoa", virkkoi erakko. "Ei voi toinen toiselle
salaisuuttaan antaa. Löydä se itse."
"Mistä voin sen löytää?" kysyi mies.
"Minne rauhasi kadotit?" kysyi erakko.
"Ihmiset sen minulta veivät", virkkoi mies.
"Jos luulet ihmisten rauhasi vieneen, niin hae sitä heidän luonaan",
sanoi erakko.
"En löydä sitä koskaan heidän luonaan. Anna minun jäädä tänne, erakko.
Ehkä salosi mulle neuvoo mitä etsin", pyysi mies.
"Mykkä on saloni. Se vain säilyttää salaisuuksia, ei ilmoita", vastasi
erakko.
Mutta mies tuskastui.
"En usko sinua, erakko, en usko. Kateellinen olet salaisuudestasi.
Salossa olet itsekin sen löytänyt. Täältä pitää minunkin sen löytämän."
"Koeta", sanoi erakko.
Mies jäi saloon. Hän kuunteli honkien huminaa, hän imi kostean sammaleen
ja puolukanvarsien tuoksun, hän tunsi päivän lämmön ja kesäsateen
virvoituksen -- mutta rauhan salaisuutta hän ei löytänyt. Ei löytänyt
sitä salaisuutta, joka saisi hänet unohtamaan oliko hän onnellinen vai
onneton.
"Lähden pois luotasi, erakko. En kestä tätä enää. Erämaan hiljaisuus
painaa niin raskaasti", sanoi mies.
"Lähde ihmisten luo", sanoi erakko. "Siellä sen salaisuuden löydät --
jos löydät."
Mies läksi ihmisten luo. Hän viipyi kuukausia, viipyi vuosia, mutta
sitten hän palasi erakon luo. Hänen silmänsä iskivät tulta ja ääni
vapisi vihaa.
"En löydä salaisuutta, jota etsin. Huono oli neuvosi erakko!"
"Mitä löysit ihmisten parissa?" kysyi erakko.
"Kurjuutta löysin, en muuta. Veli vihasi veljeään, ystävä petti
ystävänsä. Valhetta löysin, kun hain totuutta. Vihaamaan opin heitä, en
muuta. Tarmoni tahtoisin käyttää tehdäkseni heidän kurjuutensa vielä
kurjemmaksi. Taitoni tahdon käyttää haavoittaakseni heidän myrkyllisiä
sydämmiään! Kostaa tahdon, tuhat kertaisesti kostaa!"
"Mitä tahdot kostaa?" kysyi erakko.
"Oman tuskani!"
"Kuka on tuskasi luoja?" kysyi erakko.
"Ihmiset."
"Olet ihminen", sanoi erakko hiljaa ja lisäsi sitten: "Palaja siis
kostamaan -- jos voit."
"En vielä lähde salostasi. Anna minun levätä luonasi hetkinen", pyysi
mies.
"Lepää -- jos voit levätä", sanoi erakko.
Mutta salon hiljaisuus painoi niin raskaasti eikä antanut lepoa, ja
kohta kiirehti mies taas pois maailmaa kiertämään.
Vieri kuukausia, vieri vuosia, ennenkuin hän taas palasi erakon luo.
Hopeasäikeitä oli ilmaantunut ruskeisiin kiharoihin ja katse oli väsynyt
ja surullinen.
"Väsynyt olen erakko. Joko sallit minun jäädä luoksesi lepäämään?" kysyi
mies.
"Mitä löysit ihmisten seassa?" kysyi erakko.
"Mitäpä olisin löytänyt enää. Lapsia, sairaita lapsia olivat kaikki.
Leikkikaluistaan riitelivät, tuulentuvista taistelivat. Miltä oli
särkynyt kaunis kuva, mikä kadehti toisen leikkilinnaa, mikä itki muita
lapsen huolia. Turhaan kävelin heidän joukossaan etsien ihmistä. Turhaan
hain vertaistani, jolle olisin voinut huoleni uskoa ja joka olisi minua
lohduttanut. -- En tiedä säälinkö heitä, vai enemmänkö heitä halveksin.
-- Väsynyt olen ja tahdon levätä."
"Et löydä salossani lepoa vielä", virkkoi erakko, "etkä vielä lepoa
kaipaakaan, vaikka luulet. Jo olet alun salaisuudestani löytänyt. Palaja
takaisin vielä, niin löydät sen kokonaan. Silloin ei hiljaisuus enää
paina vaan kohottaa."
Ja vielä palasi se väsynyt mies maailmaan. Vielä jätti salomaan rauhan.
Mutta sitten hän tuli jälleen erakon luo.
Silmien loisto oli syvä ja selittämätön kuin kaukainen kaipaus, mutta
pää oli kumarassa.
"Mitä löysit nyt maailmassa?" kysyi erakko.
Mutta mies ei vastannut. Hänen katseensa vain katsoi syvälle, niinkuin
hän olisi katsonut omaan sieluunsa.
"Joko jäät luokseni salon hiljaisuuteen -- veljeni?" kysyi erakko.
"Jo jään", sanoi mies hiljaa, "sillä nyt sen tiedän -- että sairas lapsi
olen itsekin."
Ja erämaan rauha oli suuri ja syvä.