Oli kerran hyvin vanha täti, jolla oli hyvin nuori rakki. Tädin nimeä en
muista, mutta rakin nimi oli Prisse.
Tädin mielestä ei mikään rakki maailmassa koskaan ollut haukkunut vov,
vov, vov semmoisella varmalla ponnella, hehkuvalla innostuksella ja
heleällä soinnulla kuin Prisse. Ja muutkin myönsivät että Prissellä oli
todellakin hyvät keuhkot.
Mutta tädin mielestä tuo myönnytys oli kovin laimea. Maailma on niin
paha. Ei myönnä vähällä mitään suuruutta, ennenkuin on sula pakko
myöntää.
Mutta täti päätti että kyllä hän vielä pakoittaa koko maailman
myöntämään että hänen Prissensä haukkui suuremmoisemmin kuin kenenkään
muun tädin Prisse.
Mutta jokaisella joka aikoo nousta korkealle, täytyy olla telineet.
Muutoin ei pääse. Sen ymmärsi täti. Siksi hän päätti hankkia
Prissellensä telineet. Ei hän iki maailmassa aikonut sallia oman pikku
Prissensä haukkua kujilla ja porttikäytävissä, jossa koko kaupungin
Prisset haukkuivat. Ei ikinä! Sillä vallan yhtä tärkeä, melkeinpä
tärkeämpi tädin mielestä kuin se kuinka haukkui ja kuka haukkui, oli se,
_missä_ haukkui.
Siitä syystä täti teetti korkeat kiiltäväksi maalatut telineet, joitten
ylimmälle huipulle hän asetti suuren heleänpunaisen silkkityynyn.
Silkkityynylle hän asetti Prissen. Ja kolmelle puolelle tyynyä
kiinnitettiin suuret peilit vinoon, niin että Prisse istuessaan tyynyllä
saattoi nähdä itsensä edestä ja takaa ja kummaltakin puolelta yht'aikaa.
Se vaikutti niin innostuttavasti Prisseen, kun se saattoi nähdä itsensä
koko ajan edestä ja takaa ja kummaltakin puolelta.
Siinä Prisse sitten harjoitteli haukkumaan, käänsi päänsä oikealle,
käänsi vasemmalle ja sanoi vov, vov, vov milloin kimeästi, milloin
karkeasti, milloin sillä välillä, kunnes se oppi perinpohjin kaikki
mahdolliset tavat millä mikään kuolevainen Prisse voi sanoa vov, vov,
vov!
Sitten pani täti toimeen suuret kutsut ystävilleen, jotta Prisse saisi
tilaisuuden näyttää taitoaan suuremmalle yleisölle.
Ja Prisse istui tyynyllään ja haukkui vov, vov, vov! niin että seinät
kajahtelivat. Kun joku tädin vieraista yritti sanoa sanankaan, kuului
Prissen vov, vov, vov! niin voimakkaasti että vieraan pakosta täytyi
vaieta säästääkseen korviaan ja toisten korvia. Ja mikä merkillinen
kestävyys siinä Prissessä! Se tuskin piti mitään muita pausseja kuin
niitä lyhyitä hetkiä, jolloin se nieli vieraiden lahjoittamia
sokerileivoksia. Muutamat vieraista antoivat jok'ikisen murun tädin
tarjoamista sokerileivoksista Prisselle, en oikein tiedä miksi. Kai se
oli ihastuksesta Prisseen. En voi uskoa että se olisi ollut mitään
korvien säälimistä. Ja Prisse söi ja keräsi voimia uusiin ponnistuksiin.
Ja kaikki vieraat ihmettelivät. Noin ei mikään Prisse maailmassa vielä
ollut haukkunut.
"Ja ajatelkaa kuinka nuori se vielä on!" riemuitsi täti. "Mitä se vielä
ennättääkään vanhetessaan, kun sitä koko ajan säännöllisesti
harjoitetaan!"
"Vov, vov, vov!" ärähti Prisse, sillä se ei pitänyt siitä, että täti
puhui sen nuoruudesta ja jatkuvista harjoituksista. Täti loi ylpeän
silmäyksen vieraisiinsa. Oli se viisas se Prisse!
Sitten etehisessä saivat vieraatkin lausua mielipiteensä, pukiessaan
päällysvaatteita yllensä. Prisse oli näet jätetty telineelleen saliin.
Tädin mielestä oli viisainta, että Prisse aina istui ylhäällä
telineellään, kun oli paljon vieraita. Semmoiset pienet rakit niin
helposti sotkeutuvat hameenhelmoihin ja tulevat tallatuiksi
raajarikoiksi, elleivät pysy ylhäällä telineillä, jonne ei kukaan ulotu
tallaamaan.
Ei ollut kellään vieraista muuta kuin yksi mielipide: Prisse oli
ihanne-rakki. Jos joku ennen ehkä olisikin kuvitellut ihannettaan
toisenlaiseksi, vaikeni hän ja taipui yleisen mielipiteen alle, niinkuin
järkevän ihmisen aina tulee tehdä.
Yksi sentään oli hiukan yksinkertainen, ja yritteli lausua jotain
omintakeista. Kyllä häntä tosin aika lailla pelotti kun hän alotti näin:
"Sitä minä vain vähän yritin arvella, että se oli hieman niinkuin ehkä
omituista että Prisse, joka muutoin epäilemättä on mitä ihmeellisin
rakki, haukkui vov, vov, kaikille. Tavalliset rakit aina -- --"
"Ha, ha, ha, haa!" keskeytti häntä äänekäs nauru. Prissen täti ja kaikki
vieraat nauroivat niin että kyyneleet tippuivat pitkin poskia. Kuinka
hän saattoi, kuinka hän tosiaankin saattoi verrata tädin Prisseä
tavallisiin rakkeihin! Eikö hän ymmärtänyt että juuri siinähän se oli se
suuri juopa Prissen ja kaikkien muiden rakkien välillä että Prisse
silkkityynyltään haukkui vov, vov, vov kaikille ja kaikelle? Eikö hän
todellakaan ymmärtänyt että se juuri todisti tädin Prissen merkillistä
intelligenssiä ja syvää kauneudenkaipuuta että se korkeasta asemastaan
rohkeasti singahutti vov-vov-vovinsa kaikkia vastaan paitsi itseään!
Eikö hän todellakaan käsittänyt että -- -- --
Mutta onneton huomautuksen tekijä oli häveten hiipinyt ulos kadulle,
eikä kuullut loppua. Hän oli kyllä vallan masennuksissa tyhmyydestään,
mutta sydämmessä kyti samalla pieni kateuden kipinä, joka kerran oli
leimahtava tuleen, Kyllä hän vielä kostaa, kunhan aika tulee! Hänellä
oli myöskin rakki ja se osasi hypätä tynnörivanteen läpi ja passata ja
noutaa esine piilosta, mutta ei kukaan ollut sitä huomannut. Ja se oli
kumminkin muuta kuin haukkuminen, jota kaikki rakit osasivat!
Mutta vanhan tädin nuoren Prissen maine levisi kuin kulovalkea ympäri
kaupunkia. Kaikki tädin tuttavat riensivät kilvan kuulemaan kuinka
Prisse haukkui punaisella silkkityynyllään. Ja ne jotka eivät tunteneet
tätiä, painattivat itselleen kauniit nimikortit ja lähettivät ne tädille
pyytäen että heillekin suotaisi ilo nähdä Prisseä ja uhrata hänelle pari
vaatimatonta sokerileipää. Ja Prisse sekä Prissen täti nauttivat onnen
päiväpaisteesta.
Mutta onni ei ole pysyväistä. Kun Prisse kasvoi ja vaurastui ijässä,
alettiin alituiseen kysyä tädiltä mitä uusia konsteja tädin harvinaisen
viisas Prisse oli oppinut. Eikä siitä ollut apua että täti katsoi
kummissaan kysyjiin selittäen, ettei ollut tarkoituskaan että Prisse
oppisi mitään konsteja. Sen tuli ennen kaikkia seurata luontoaan. Ja kun
kerran luonto vaati Prisseä haukkumaan, niin se haukkui.
Mutta ihmiset seurasivat myöskin luontoaan ja vaativat uutta. Turhaan
selitti täti että siinähän oli Prissen suuruus, että se ei tahtonutkaan
oppia mitään konsteja, vaan haukkui herkeämättä kaikkia, jotka oppivat.
"Jaa, jaa, mutta vov, vov on kumminkin aina vain vov, vov, käänsipä sen
miten tahansa, eikä sitä jaksa koko ikäänsä kuunnella!" sanoivat toiset
tädit.
Ja toinen toisensa perästä he käänsivät suosionsa siihen Prisseen, joka
osasi hypätä tynnörivanteen läpi.
Tädin mieli oli murtua ja Prisse istui katkerana tyynyllään, eikä kukaan
enää tuonut sokerileipiä niinkuin ennen.
Äkkiä juolahti tädin mieleen tuuma. Hän päätti tehdä uuden ponnistuksen.
Hän puki päällensä, läksi kaupungille ja osti komeimman tynnörivanteen
minkä löysi. Hän tahtoi näyttää koko maailmalle, että kyllä hänenkin
Prissensä osaa hypätä sen läpi, jos vain tahtoo. Muutoin vain ei ole
viitsinyt sitä ennen yrittää.
"Prisse", komensi täti kotiin tultuaan, "tule heti hyppäämään vanteen
läpi!"
Prisse istui tyynyllään ja katseli kummeksien tätiä. No, sama se!
Saattoi kai se tädin mieliksi hypätä.
Se nousi seisomaan ja yritti laskeutua alas telineeltään. Mutta voi,
voi! Jo olivat jäsenet jäykistyneet paljosta istumisesta ja ruumis
paisunut liian lihavaksi sokerileipien runsaudesta! Ei ollut Prisse
raukasta enää vanteen läpi hyppääjäksi.
Mutta koko sielu nousi Prissessä kapinaan tätiä vastaan, joka noin oli
tahtonut sitä nöyryyttää. Se istautui punaiselle silkkityynylleen
lujemmin kuin milloinkaan ja alkoi haukkua niinkuin se ei vielä koskaan
ollut haukkunut.
"Vov, vov, vov! Vai minun pitäisi alentua lattialla konsteja tekemään!
Vov, vov, vov! Niinkuin kaiken maailman katurakit! Vov, vov, vov! Minä
joka olen uhrannut koko elämäni haukkumiseen! Vov, vov, vov, _vov_!"
Täti piteli korviaan, mutta Prisse ei hellittänyt. Se haukkui niin että
koko talo kaikui ja ikkunalasit tärisivät. Kaikki ihmiset kadulla
seisahtuivat kuuntelemaan ja muutamat riensivät sisään tädin luo
katsomaan mikä oli hätänä.
Ja Prisse yhä haukkui ja haukkui. Täti pani pumpulia korviinsa ja koetti
kermalla ja sokerileivoksilla, kyyneleillä ja uhkauksilla saada Prisseä
vaikenemaan, mutta kaikki oli turhaa. Prisse vain yltyi.
Silloin yht'äkkiä kuului _"pau!!!"_ -- -- Sitten syvä äänettömyys.
Prisse putosi komahtaen tyynyltään lattialle. Se oli kuollut. Keuhkot
olivat halenneet!
Sitten Prisse haudattiin ja muut Prisset haukkuivat sen haudalla, että
niin käy, niin käy kun haukkuu enemmän kuin keuhkot kestävät. Mutta
Prissen täti katsoi heihin ylenkatseella ja sanoi että eihän sitä voinut
odottaakaan että moiset rakit marttyyriä ymmärtäisivät.