Oli kerran hyvä tyttö, jolla oli hyvin paljon hyviä periaatteita. Niitä
hän seurasi, teki aina oikein ja tuli niin onnelliseksi.
Samaan aikaan eli myöskin paha tyttö, jolla oli kovin vähän
periaatteita. Niitäkin vähiä hän seurasi vielä vähemmän ja hänen tekonsa
ja toimensa olivat milloin oikeita, milloin vääriä, ja hän tuli niin
onnettomaksi. Vihdoin hän vallan kuoli onnettomuudesta.
Tässä maailmassa on nimittäin asetettu niin (kuten me kaikki hyvin
tiedämme), että hyvä aina saa palkkansa ja paha rangaistuksensa. Se
kuuluu siveelliseen maailmanjärjestykseen.
Hyvän tytön ja pahan tytön elämäntiet kulkivat vallan lähetysten.
Luultavasti siksi että muutkin ihmiset saattaisivat verrata niitä ja
ymmärtää kuinka hyvä on hyvä ja kuinka paha on olla paha. Kohtalo panee
usein toimeen semmoisia opettavaisia esityksiä.
Hyvän tytön elämäntie oli tasainen ja leveä ja periaatteet olivat
asetetut kuin virstantolpat aina määrämatkan päähän pitkin tietä. Paljon
oli istutettu tuuheita puita varjostamaan liialta lämmöltä sekä myöskin
rakeilta ja rajuilmoilta. Helppo oli astua sitä tietä, helppo ajaa
vaikka nelivaljakolla.
Mutta hyvätkin tytöt ovat kerran nuoria, ja lintujen laulu ja kukkien
loisto ja metsän hyminä voivat silloin joskus vallata mielen niin, että
kaikki muistot haihtuvat ja silmät eivät näe selvää tietä. Pois, pois
tekee mieli silloin siimekkäille metsäpoluille ja aurinkoisille ahoille,
kauas pois viitoitetulta ajotieltä.
Hyvä tyttö nuoruudenhulluudessaan rakastui ylioppilaaseen, joka lauloi
tenoria ja vietti iloista elämää, hiukan iloisempaa kuin järkevät
ihmiset pitivät kohtuullisena. Tenorilaulajilla on usein semmoinen ruma
tapa.
Ylioppilas rakasti myöskin hyvää tyttöä, ja voi, voi, voi, millainen
onnettomuus siitä olisi saattanut syntyä, ellei hyvä tyttö olisi ajoissa
lujasti tarttunut kiinni siihen periaatteeseensa, joka kielsi häntä
rakastamasta semmoista ylioppilasta, joka lauloi tenoria ja vietti
iloista elämää. Eihän sitä yhtään tiedä olisiko tenorilaulaja koskaan
vakaantunut ja käynyt lujaksi ja tarmokkaaksi, vaikka hän kyllä lupasi
ja vannoi. Hyvät tytöt ovat liian hyviä ruvetakseen mihinkään
uhrautumispuuhiin ellei ole varmoja takeita tuloksista. Siitä syystä
ylioppilas sai mennä menojaan, ja sitten hän rupesi viettämään vielä
iloisempaa elämää kuin ennen. Tai ei se oikeastaan ollut iloista, vaan
surullista. Mutta ihmiset sanoivat sitä iloiseksi. Sitten hän meni
vallan pilalle. Hyvä tyttö oli sitten niin iloinen, kun hän oli osannut
olla varovainen.
Sen jälkeen tapahtui kerran että toinenkin mies, joka vietti vakavata
elämää eikä laulanut yhtään mitään, rakastui hyvään tyttöön. Hyvä
tyttökin alkoi tuntea jotain rakkaudentapaista rinnassaan. Mutta hyvän
tytön periaatteisiin kuului sekin, että pohjoismaalaisen naisen tulee
aina olla uskollinen ensimäiselle rakkaudelleen eikä saa rakastaa muuta
kuin yhden kerran. Siksi hän päätti olla rakastamatta sitä vakavaa,
laulamatonta miestä ja elää vain koko ihmiskunnan hyväksi. Ja kaikki
jotka sen kuulivat, kunnioittivat hyvää tyttöä.
Ensin hän päätti uhrautua veljensä onnen hyväksi, sillä hyvä tyttö piti
niin paljon veljestään, joka oli hyvä poika. Ei tosin niin hyvä kuin
hyvä tyttö, sillä hyvät pojat eivät _voi_ olla niin hyviä kuin hyvät
tytöt. Heillä on luonto vastassa.
Veli teki sen erehdyksen, että rakastui pahaan tyttöön. Hyvä tyttö kyllä
varoitti ja sanoi että varo sinä sitä tyttöä, mutta hyvä poika ei
välittänyt varoituksista. Ei välittänyt yhtään mitään järkevistä
puheista, vaan meni naimisiin pahan tytön kanssa.
Kaikki näytti alussa käyvän oivallisesti. Hyvä poika rakasti koko
sielullaan pahaa tyttöä ja paha tyttö rakasti hyvää poikaa. Mutta hyvä
tyttö sanoi alituiseen että saa nähdä vielä kuinka käy.
Ja sitten kävi.
Paha tyttö oli ennen vallan nuorena rakastanut leikkitoveriaan, joka
meni merille. Mutta koska tytöllä ei ollut periaatteita, jotka olisivat
estäneet häntä rakastumasta uudestaan, oli hän muutaman kuukauden
kuluttua unohtanut merimiehensä ja rakastunut hyvään poikaan. Pahoilla
tytöillä on usein semmoinen liian läikkyvä luonto.
Nyt oli merimies taas palannut kotiin. Hän oli käynyt niin komeaksi ja
miehekkääksi siellä aavalla merellä. Iho oli ruskettunut, tukka käynyt
tummemmaksi ja silmissä oli meren syvää, salaperäistä loistoa.
Hän tapasi sitten pahan tytön ja he nauroivat yhdessä muistellessaan
lapsuuden aikoja. Eikä heidän naurussaan ollut mitään pahaa, ei muuta
kuin nuoruuden iloa vain.
Mutta pahan tytön mieli kävi niin kummaksi, kun merimies kertoi
kaukaisista maista ja mustasilmäisistä tytöistä ja merestä, merestä,
joka tenhosi ja lumosi enemmän kuin loistavat silmät ja punaiset huulet.
Rintaan tuli kuin kaipaus kauas pois tuntemattomia vaaroja kohti.
Päivä laski metsän taa ja linnut lakkasivat laulamasta ja hongikon
humina oli kuin etäisen meren kutsu.
Aika ei enää vierinyt eteenpäin vaan taaksepäin, kauas, kauas lapsuuden
aikoihin asti.
Paha tyttö oli lapsi taas, avuton raukka, jolla ei ollut kotia, ei
omaisia. Mutta ei hän sitä surrut, sillä merimies oli luvannut viedä
hänet pois aavaa merta pitkin päiväpaisteisiin maihin.
Hongikko humisi niin salaperäisesti ja paha tyttö oli lapsi taas, joka
pelkäsi ja haki turvaa. Eikä hän vetäytynyt pois kun merimies kiersi
käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä. Se oli hyvästi-suudelma
ajoille, jotka olivat olleet.
Mutta sitten hän heräsi ja muisti että nyt oli nykyisyys.
Ja hän meni pois hyvän pojan luo, jota hän rakasti, ja kertoi mitä oli
tapahtunut. Ja hyvän pojan silmiin tuli jotain murtunutta, sillä hän
muisti nyt mitä hyvä tyttö aina oli sanonut.
Eikä se murtunut katse enää hävinnyt hyvän pojan silmistä, vaikka paha
tyttö vakuutti rakastavansa häntä yksin, häntä vain. Paha tyttö raukka
koetti selittää ja vakuuttaa, vakuuttaa ja selittää, mutta ei hyvä poika
ymmärtänyt hänen selityksiään eikä luottanut hänen vakuutuksiinsa. Paha
tyttö käsitti että jotain oli särkynyt, jota hän ei enää koskaan saanut
ehyeksi.
Eikä sitä ollut kukaan tahallaan särkenyt. Mutta semmoista on elämä. Kun
päivä laskee ja hongikko humisee ja kukat tuoksuvat, käy mieli niin
kummaksi, että onni voi särkyä.
Ja paha tyttö kävi hiljaiseksi ja surulliseksi, eikä enää osannut nauraa
niinkuin ennen. Se päivä koitti sitten, jolloin hän lepäsi kalpeana
vuoteellaan ja tunsi kuoleman tulevan. Ja pikkunen tyttölapsi lepäsi
kätkyessä vuoteen vieressä ja nukkui rauhallista untaan.
Paha tyttö katsoi kauan ja rukoilevasti hyvään poikaan, joka oli
kumartunut hänen ylitsensä. Sitten hän käänsi katseensa pikku tyttöönsä
ja koetti puhua.
"Armas -- -- opeta häntä ymmärt -- -- -- --"
Mutta hän ei jaksanut sanoa sanottavaansa loppuun. Kuolema läheni ja
katkasi sanat -- -- --
Hyvä poika oli surun murtama, ja hän suuteli säälien äiditöntä pikku
tyttöään.
"Kuulitko mitä hänen äitinsä sanoi erotessaan?" kysyi hyvä tyttö
osanottavasti.
"Niin -- niin -- 'opeta häntä ymmärtämään', se oli hänen viimeinen
pyyntönsä", sanoi hyvä poika hiljaa, ja hänestä tuntui kuin hänellä
olisi ollut suuri velka maksettava tuolle pienelle lapselle.
"Eihän se niin ollut", virkkoi hyvä tyttö varmasti. "Opeta häntä
ymmärtäväiseksi, niinhän hän sanoi."
Hyvä poika katsoi arasti hyvään tyttöön, joka seisoi siinä varmana ja
tarmokkaana.
Eikä kukaan tiennyt mitä paha tyttöraukka oikeastaan oli tahtonut sanoa.