Kaunista on kahdenlaista, luonnonkaunista ja taidekaunista.
Luonnonkaunis on alempi aste, taidekaunis ylempi. Me suomalaiset
rakastamme taidekaunista. Ja miksemme rakastaisi? Se todistaa korkeata
kulttuuria.
Luonto lahjoitti kerran Suomelle suuren kosken. Sen nimi oli Imatra.
Kaikki sanoivat että se oli ihmeellisen luonnonkaunis. Ei tietty toista
sen vertaista. Ei ollut "Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran."
Mutta mahtavat herrat kulkivat syvissä mietteissä ja arvelivat, että
olisihan meillä jo varaa hankkia Suomelle taidekauniskin koski. Onhan
muillakin sivistyskansoilla taidekauniita koskia, on oikein sellaisia,
joiden uomat on taidokkaasti vuoreen uurrettu, ja itse kosken voi panna
höyryn voimalla käymään tai seisahtumaan. Vaikkei sovikaan vielä pyrkiä
niin pitkälle meidän köyhässä Suomessa, niin voihan sitä kumminkin
jotain saada aikaan täälläkin, jos oikein harrastaa.
Ja mahtavat herrat antoivat raivata Imatran rannat, sannoittaa sirot
käytävät pitkin sen partaita ja istutella hentoja puutarhakukkia
sivistyneeksi vastapainoksi kosken raivokkaalle riehunnalle. Ja kaikki
suli herttaiseen sopusointuun jylhän luonnon kanssa. Kun sitten vielä
komea hotelli kohosi kosken partaalle, hymähtivät mahtavat herrat
tyytyväisesti, sillä tuo alkoi jo tuntua taidekauniilta.
Mutta kovin oli kummin vielä jylhä tuo koski ja osoitti sellaista raakaa
voimaa, jota sivistyneen sukupolven ei tarvitse sietää. Mahtavat herrat
rypistivät kulmakarvojaan ja sanoivat että kyllä me vielä näytämme. Ja
he laittoivat itsestään komitean, jonka tuli harkita, kuinka voitaisiin
nöyryyttää Imatra. Ja komitea harkitsi ja päätti: "Hurjimman hyrskyn
niskaan on rakennettava silta!" Se oli syntysana. Imatran yli
rakennettiin silta todisteeksi siitä että taidekaunis on korkeampi aste
kuin luonnonkaunis. Ja nyt kävelevät mahtavat herrat Imatran sillalla
tyytyväisesti hymyillen ja kädet housuntaskuissa, kuten hyvä maan tapa
vaatii.
Mutta luonto oli antanut Suomelle toisenkin luonnonkauniin paikan, jota
oli aivan yhtä vaikea muuttaa taidekauniiksi. Sen nimi oli Punkaharju.
Suuret herrat miettivät ja harkitsivat. Yksi sanoi että voisihan sen
rinteet kaataa kaskeksi, tasoittaa penkereet pyöreiksi, kylvää ne
hienolla heinällä ja sitten sirotella sinne tänne tasapäisiä pensaita ja
sylen korkuisia, pallolatvaisia laakereita, niin voisi se ehkä ajan
pitkään koitua yhtä kauniiksi kuin Helsingin taideihana Tähtitornivuori.
Mutta toiset sanoivat, että saattaisi kyllä olla hyvä sekin, mutta
pitäisihän voida keksiä jotain uudempaakin ja originellimpää. Ja taas
vaipuivat mahtavat herrat miettimään.
Vihdoin kavahti kaikkein mahtavin pystyyn, pyysi sanavuoroa ja lausui:
"Hyvät herrat! Miksi me tässä turhaan järkeämme vaivaamme? Luokaamme
katseemme luontoon ja ymmärtäkäämme, minkä ohjeen se itse ylevyydessään
on meille antanut! Minkälainen on Punkaharju? Se on korkea, kapea ja
pitkä hiekkaharjanne. Voimmeko todellakin vaatia vielä selvempää
viittausta luonnolta? Hyvät herrat! Tehkäämme Punkaharju siksi, miksi
luonto selvästi ikuisessa järkiperäisyydessään sen on aikonut, nimittäin
rautatiepenkereeksi!"
"Hyvä! Hyvä! Eläköön!" kajahti yksimielisesti kaikkien suusta.
Punkaharjusta päätettiin tehdä rautatiepenger. Ja silloin vasta on
taidekaunis oleva sopusoinnussa luonnonkauniin kanssa.
Kuuluu täällä Suomessa olevan kolmaskin luonnonkaunis paikka, jota
sanotaan Koliksi. Se on jossakin, missä lienee, ja kovin vaikea taitaa
olla sinne pääsy. En ole siellä käynyt enkä käy, ennenkuin sinne on
rakennettu hotellit ja paviljongit ja näkötornit ja kiertorata, jota
myöten pääsee sähkövaunuissa ylös asti, ettei tarvitse kiivetä. Nyt se
on vielä vallan alkuperäisellä kannalla, eikä siitä kannata sen enempää
puhua. En olisi sitä maininnutkaan, ellei se olisi hiukan yhteydessä sen
kanssa, josta nyt aion kertoa. Tämä tähänastinen on näet ollut
alkulausetta vain, jonka tarkoituksena on ollut todistaa, että me
todellakin rakastamme taidekaunista. Nyt vasta tulee itse kertomus.
Siellä Kolin lähellä oli kirkko, vanha ja huono. Ja harmaapää rovasti,
joka näytti yhtä vanhalta kuin kirkkokin, oli pitkien, hiljaisten
vuosikymmenien kuluessa uneksinut yhtä ainoata unelmaa ja toivonut sen
toteutumista. Se oli unelma uudesta kirkosta. Hän toivoi ja rukoili,
että hän vielä ennen kuolemaansa saisi nähdä uuden laajan ja valoisan
kirkon kohoavan, jonka hän saisi vihkiä seurakuntansa hartauspaikaksi.
Ei hän muuta pyytänyt elämältä, vanha rovasti. Usein hän puhui siitä
uudesta kirkosta, mutta köyhä oli seurakunta eikä ollut ketään tuon
toimen alkuunpanijaksi.
Silloin se selveni Kolin Kallelle, että hän sen kirkon vielä rakentaa.
Kolin Kalleksi häntä sanottiin siksi, että hän oleskeli suurimman osan
ajastaan Kolilla, jonka rinteelle hän oli rakentanut pienen hirsimajan
itselleen. Siellä hän teki kaikenlaista puutyötä juuri sen verran että
hengissä pysyi, mutta ei ruvennut toisen rengiksi. Joutoaikansa, jota
oli runsaasti, hän vietti Kolia kierrellessä. Siellä hän istuskeli
kivillä tai loikoi sammalilla ja uneksi kummia unia siitä uudesta
kirkosta. Ei tainnut olla vallan täysijärkinen se Kolin Kalle. Niin
ihmiset kuiskailivat.
Hän näki vallan selvään millainen se oli oleva se kirkko. Kuningas
Salomo oli tuottanut seetripuita Libanonilta temppelikseen Morian
vuorella, ja rovasti oli sanonut että ne olivat jotain hongan tapaisia
ne seetripuut. Se oli viisas kuningas se Salomo, joka ymmärsi kuinka
temppeli oli rakennettava. Hongista oli tämäkin kirkko rakennettava ja
Kolin rinteellä sen piti seistä. Liekö ollut Morian vuori korkeampi
Kolia? Tuskin. Kolille vedetään punaisia honkia, vanhoja tervashonkia,
ja niistä tehdään seinät. Ja valkoisesta koivusta hän veistää kaksi
kerubimia, niinkuin oli ollut Salomonkin temppelissä. Toinen asetetaan
pääoven yläpuolelle, toinen saarnastuolin yläpuolelle siivet levällään.
Ja punertavaa leppää se oli itse saarnastuolikin ja siinä leveä reunus,
johon oli veistetty pihlajan lehtiä ja riippuvia pihlajanmarjaterttuja
-- -- -- Leppäpuuta oli alttarikin, sitä oli hyvä veistää vaikka
minkälaisiksi kukiksi ja lehdiksi. Semmoista se kai oli ollut Salomonkin
temppelissä -- -- -- Hän näki sen kirkon ihan selvänä tuossa Kolin
rinteellä.
Vihdoin se kävi niin pakoittavaksi tuo temppelin unelma, ettei hän
jaksanut sitä kestää, vaan meni ja kertoi vanhalle rovastille, kuinka
hän oli sitä asiaa ajatellut. Vanha rovasti kuunteli mietteissään ja
arveli että ehkä se oli Jumalan vastaus hänen rukouksiinsa. Ja sitten
hän kirjoitti sukulaiselleen kamarineuvokselle Helsinkiin, ja syksyllä
vietiin Kolin Kalle pääkaupunkiin oppimaan rakennustaidetta.
Kamarineuvos oli taiteenharrastaja, ja kamarineuvoksen rouva puhui
ranskaa aivan sujuvasti, ja molemmat he olivat jo kauan katselleet,
mistä löytäisivät köyhän neron, jota voisi auttaa eteenpäin tässä
pahassa maailmassa, koska heillä itsellään ei ollut yhtään lasta. Kolin
Kalle tuli kuin lahjana taivaasta.
Kamarineuvos toimitti hänelle heti parhaat piirustuksen ja
rakennustaiteen opettajat, kamarineuvoksen rouva rupesi antamaan hänelle
ruotsin ja ranskan tunteja, ja yhdessä he määräsivät hänelle nimeksi
Karl Collin.
Ja kumman nopeasti hän edistyi tuo uusi Karl Collin. Tutustuin häneen
heti hänen tultuaan Helsinkiin ja usein kävelimme yhdessä puhellen hänen
töistään. Ensi alussa kun Kolin Kalle vielä oli voimakkaampi kuin Karl
Collin, hän yhtä mittaa puhui siitä kirkostaan, jonka hän kerran aikoi
rakentaa punaisista hongista Kolin rinteelle, mutta sivistyksen
edistyessä uudet kuvat alkoivat työntää entiset syrjään, ja hän puhui
siitä yhä harvemmin.
Sitten kahden vuoden kuluttua tuli hänen "suuri päivänsä", kun Ateneumin
salissa oli näytteillä piirroksia, puuveistoksia, kipsiveistoksia,
rakennusluonnoksia y. m., joitten kaikkien reunassa oli nimi Karl
Collin. Hän oli nero. Sen sanoivat kaikki arvostelijat ja sen myönsi
kamarineuvoskin, vaikka hän vaatimattomasti vastusteli liiallista
kiitosta.
"Tjaa", kuulin hänen sanovan, "täytyyhän myöntää, että hän on nero. Olen
hyvin iloinen, että olen voinut tehdä jotain. -- Tjaa -- -- noissa
piirustuksissa on perspektiiviä ja -- hm -- jonkunmoista groteskia
huumoria -- clair-obscure on varsin hyvä -- -- mutta --" (hän tirkisti
tarkkaan toisella silmällään) -- "tjaa -- niistä puuttuu vielä
eleganssia -- ne ovat -- hm -- ehkä hiukan karkeita. Mutta sen saamme
kyllä häviämään Parisissa."
Hän teki sorean liikkeen vasemmalla kädellään ja minä ymmärsin että
Kalle lähetettäisiin Pariisiin. Tietysti. Sehän on selvä ja tunnustettu
asia että suomalaisen taiteen tulee hakea mallinsa ja henkensä ravinnon
Pariisista. Suomalais-ugrilainen henki sulautuu niin omituisen helposti
gallialaiseen henkeen ja ranskalaiset kulttuurikukat soveltuvat niin
hyvin istutettaviksi meidän maaperään. Verraten vähässä ajassa ne sitten
täällä saavuttavat vallan kodinomaisen tuoksun.
Tapasin Kallen iltaa ennen hänen lähtöään.
"Kuulkaa", sanoi hän äkkiä, "minusta tuntuu melkein kuin tekisi mieleni
Kolille eikä Pariisiin."
"Kuinka niin?" kysyin.
"En ymmärrä, mitenkä se tuntuu niin kummalta. Jos vanha rovasti sattuu
kuolemaan, ennenkuin minä ennätän sen kirkon rakentaa. -- -- Se olisi
ensin pitänyt saada valmiiksi. -- -- Se on melkein unohtunut -- -- --"
"No, eihän se nyt sentään unohtune -- -- --"
"Kun on niin paljon muuta muistettavaa -- -- -- mutta samapa se, vaikka
unohtuukin! Opin kai siellä Parisissa rakentamaan toisen ja paremman."
Ja huolettomalla heilahduksella hän nosti lakkiaan hyvästiksi.
* * * * *
Sitten kahden vuoden perästä hän palasi Parisista. Kävelin Esplanaadilla
toukokuun lopulla, kun etäältä huomasin ulkomaalaiseen tyyliin puetun
herran lähestyvän. Hän heilutti keppiään hiukan huomiota herättävällä
tavalla, housunlahkeet olivat ylös käärityt, vaikka nyt oli tuhkakuiva
kadulla, kaulassa hänellä oli kahdeksan senttimetriä korkea kaulus ja
sen ympäri jättiläiskravatti. En katsonut häntä sen enempää, mutta äkkiä
kuulin tutun äänen huudahtavan:
"Ah -- tekö siinä?!"
Ja Kolin Kalle seisoi ihka elävänä edessäni nostaen muodikasta, vaaleata
hattuaan. Katseeni mahtoi ilmaista hämmästykseni, sillä hän puhkesi
iloiseen nauruun. Samassa putosi myöskin pince-nez pois hänen nenältään,
joka nähtävästi oli ainoa, mikä ei ollut vähääkään muuttanut muotoaan
Parisissa, vaan pyrki yhtä itsepäisesti kuin ennenkin kohti ilmoja, eikä
tahtonut ottaa kannattaakseen mitään outoja kulttuurituotteita.
Kun tervehdykset oli vaihdettu, poikkesimme Kämpin kahvilaan, jossa
kahvia juodessa rupesimme puhelemaan ja kyselemään kuulumisia.
"Kuinka sen kirkon laita nyt on?" puhkesin kysymään, sillä kovin teki
mieleni tietää, vieläkö tuolla vanhalla unelmalla oli mitään voimaa
tässä uudessa miehessä.
"Jaa -- jaha -- vai olette tekin siitä kuullut."
En tiennyt mitä ajatella. Eikö hän muistanut enää että hän ennen muinoin
alinomaa oli minulle kertonut siitä? Mutta hän jatkoi samassa:
"Jaa, se oli todellakin onnellista, että heti sain tuon tilauksen.
Piirustukset ovat jo kaikki valmiina. Mutta ettekö suvaitse ilahduttaa
minua tulemalla katsomaan niitä? Saanko kunnian vaivata teitä huoneeseni
tässä samassa hotellissa? -- Pyydän, sallikaa minun saattaa teidät
sinne!"
Eihän noin siroa pyyntöä voinut vastustaa. Me kiiruhdimme siis ylös
portaita Karl Collinin hyräillessä itsekseen: "Allons enfants de la
patrie!"
Suurella pöydällä olivat piirustukset levällään ja toisella pöydällä oli
neliskulmainen marmorilohkare. Komealta näytti tuo monitorninen,
pylväspäinen kirkon kuva, ja tyytyväisenä osoitti herra arkkitehti ensin
sitä ja sitten kivilohkaretta.
"Tässä piirros ja tuossa rakennusaine!"
"Marmoria!" huudahdin minä, ja sanatonna hämmästyksestä koetin kuvitella
millaiselta tuo marmorinen komeus tulisi näyttämään Kolin honkien
seassa.
"Jaa, jaa! Tällaista marmoria!"
Hän käänsi toisen puolen lohkaretta minuun päin, ja minä näin että se
olikin varsin vaatimatonta tiilikiveä. Sitten hän puhkesi nauruun, niin
että pince-nez lennähti kauas.
"Niin kaikki muutkin tulevat huudahtamaan. Tämä on näettekö vallan uusi
keksintö. Vallan erinomainen! Pinta on laitettu niin sileäksi että sen
voi maalata aivan marmorin väriseksi. Kaikki lohkareet valmistetaan
tehtaassa aivan valmiiksi -- ei muuta kuin latoo ne vain päällekkäin
sitten. Siitä tulee aivan kuin marmorikirkko."
Tuntui kuin olisin kuullut Kolin honkien hiljaa huokailevan.
"Ja katsokaappa ikkunoita! Sekin on verraten uusi keksintö, vaikka se jo
alkaa olla täällä pääkaupungissa hiukan käytännössä. Pienistä
erivärisistä lasipaloista ja pullonpohjista kokoonpantu! Aivan kuin
lasimaalaus! Kuin hienoin lasimaalaus! Eikä maksa kymmenettä osaakaan
siitä kuin oikea lasimaalaus maksaa! Ja kaikki ornamentit tulevat
samassa tehtaassa val -- -- --"
"Mutta sille paikalle, johon kirkko rakennetaan, ei oikein sopine -- --
--"
"Jaa -- eikö totta? Paikka on vallan sopimaton! Mutta minä toivon
varmasti että ystäväni kamarineuvos, joka nyt on kaupungin
valtuusmiesten puheenjohtaja, voi vaikuttaa siihen suuntaan, että
valtuusmiehet suostuvat vaihtamaan paikkaa ja sallivat kirkon
rakennettavaksi Rautatietorille -- -- --"
"Helsinkiinkö tämä kirkko siis tulee rakennettavaksi?"
"Niin, niin, tietysti. Luulin teidän tietävän. Rautatietori olisi mainio
paikka jo siitäkin syystä, että matkustajat silloin heti ensimäiseksi
näkisivät Helsingin marmorikirkon ja saisivat tuntea niinkuin
pääkaupungin tuulahduksen jo ensi askeleillaan."
"Minä luulin -- hm --"
"Mitä te luulitte?"
"Luulin vain, että puhuitte siitä toisesta kirkosta."
"Mistä toisesta kirkosta?"
"Siitä, joka oli rakennettava punaisista hongista ja valkoisesta
koivusta sinne kauas Kolin rinteelle, ennenkuin vanha rovasti kuolee."
Herra arkkitehti vaikeni äkkiä ja kävi tulipunaiseksi.
"Niin -- se -- sitähän minä aina ennen -- -- taisin ajatella -- -- --"
Ja sitten hän puhkesi nauruun, sellaiseen onttoon, äänekkääseen nauruun.
Enkä minä oikein tiennyt oliko se naurua, vai liekö ollut itkua.