Äiti näki Suruttaren lähestyvän.
"Mitä tahdot Surutar?" kysyi äiti.
"Punaiset ovat poikasi posket, kalpeat minun. Vien ruusut hänen
poskiltaan", sanoi Surutar.
"Punaisethan ovat minunkin poskeni. Ota ruusut niistä, Surutar. Säästä
nuoren poikani poskia!" pyysi äiti.
Ja Surutar vei ruusut äidin poskilta.
"Oi äiti armain -- kalpeat ovat poskesi. Miksi huolehdit kantajani?"
kyseli punaposkinen poika.
"Elä huoli siitä poikani nuori. Paina poskesi poskeeni, niin ruusut
kyllä palajavat", virkkoi äiti tyynnytellen.
Poika painoi poskensa äidin poskeen ja puna nousi äidin poskille,
entistä armaampi.
Mutta lisää tahtoi Surutar.
"Kirkkaat ovat poikasi silmät, himmeät minun. Vien loiston hänen
silmistään."
"Oi Surutar, katso. Kirkkaathan ovat minunkin silmäni. Ota loisto
niistä. Säästä nuoren poikani silmät!" rukoili äiti.
Ja Surutar vei loiston äidin silmistä.
"Emoni kallis, minne häipyi silmäisi loisto? Itkuko sen sammutti?"
kyseli poika.
"Elä huolehdi siksi poikani armas. Katso silmiini kauan, kauan, niin
loisto taas niihin palajaa", lohdutti äiti.
Ja poika katsoi kauan äidin silmiin ja loisto palasi niihin entistä
lämpimämpi.
Mutta ei vieläkään tyytynyt Surutar.
"Hymyilevät ovat poikasi huulet. Minun ovat tuskasta vääntyneet. Vien
hymyn hänen huuliltaan."
Mutta taas rukoili äiti:
"Säästä Surutar poikaani nuorta! Hymyileväthän minunkin huuleni. Ota
hymy niistä!"
Ja Surutar vei hymyn äidin huulilta.
"Emoni, kantajani, minne pakeni huultesi hymy? Suruko sen särki?"
valitti poika.
"Elä huolehdi poikani nuori! Paina huulesi huuliini, niin hymy kyllä
palajaa", lohdutteli äiti.
Poika painoi huulensa äidin huuliin ja hymy palasi entistä vienompana.
Mutta kateellinen on Surutar. Ei siedä ihmisonnea.
"Johan kerran poimin ruusut poskiltasi, johan himmensin silmäisi
loiston, johan sammutin huultesi hymyn. Mistä poimit uudet ruusut, mistä
löysit uuden loiston, mistä hymy huulillesi hiipi?"
Mutta se oli äidin sydänsalaisuus. Eikä sitä Surutar arvannut.
Turhat ovat hyökkäyksesi, Surutar. Ei himmene enää äidin silmä, sillä
pojan nuoren silmästä siihen loisto heijastaa. Ei hälvene enää äidin
hymy sillä pojan huulilta hymy heijastaa. Turhaan ammut nuolesi,
Surutar!
Jo kyllästyi Surutar.
"Pidä hymysi! Pidä onnesi! Mitäpä niistä huolisin! Paljon olen poiminut
äitien hymyjä, paljon olen kalventanut äitien poskia. Mitäpä välittäisin
mokomista enää! Haen aarteita kalliimpia, otan saaliita suurempia. Vien
poikasi kevätunelmat. Otan poikasi nuoren uskon!"
Se oli uhka Suruttaren. Paljon, paljon pyytää Surutar.
Silloinpa kalpeni äidin poski. Silloinpa himmeni silmän loisto.
"Ota kaikki mitä mulle on annettu. Ota kaikki kaksinkerroin. Mutta
säästä poikani kevätunelmat! Säästä poikani nuori usko!"
"Ja mitä mulle uhriksi tarjoot, äiti? Oman kalpean hymysikö? Oman onnesi
pirstaleetko? Köyhä on uhrisi, liian köyhä, ja sen otan antamattasikin",
ilkkui Surutar.
"Surutar, Surutar, sääli vielä kerran! Pyydä sydämmeni, pyydä sieluni,
mutta säästä nuoren poikani onni!"
"Annatko kalleimman aarteesi, niin säästän?" sanoi Surutar.
"Annan, Surutar, annan!"
"Anna poikasi!"
"-- -- -- Poikani -- -- --"
"Luovu nuoresta pojastasi, niin säästän poikasi onnen!"
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Maailma kävi kylmäksi ja päivä pimeni yöksi.
"Luovun pojastani", sanoi äiti -- -- --