Helsinki on siitäkin syystä edellä kaikkia muita kaupunkeja, että täällä
on niin paljon neroja. Ja uusia syntyy syntymistään. Erittäinkin loka-
ja marraskuussa. Se on kai aiottu korvaukseksi siitä että luonto silloin
alkaa vaipua karuun hedelmättömyyteen.
Muualla maailmassa saa useinkin tehdä työtä elinikänsä pääsemättä
neroksi. Hyvin harvoin, ehkä kerran vuosisadassa, tapahtuu että joku jo
ensi yrityksellä saa neron nimen. Mutta meillä saa. Juuri ensi
yrityksellä. Toisella ja kolmannella ja neljännellä j. n. e. ei enää
saakaan. Se on Helsingin hauskimpia ja omintakeisimpia puolia.
Neroja on tietysti meillä, kuten muuallakin monta eri laatua. On
kirjailija-neroja, laulaja-neroja, maalari-neroja, kuvanveisto-neroja
y. m., y. m., y. m. Sitten on vielä semmoisia neroja, joista Muusat
riitelevät, s. o. semmoisia, joilla on neroa niin hirvittävän moneen
suuntaan, etteivät enää lopulta itsekään tiedä mitä ottaa, mitä jättää.
Ja vielä on semmoisiakin neroja, joista Muusat eivät riitele, mutta
jotka sen sijaan itse riitelevät sitä enemmän. Nämä ovat oikeastaan
kaikkein suurimpia neroja, ja niistä kerron toisen kerran. Nyt minun
täytyy pysyä pääasiassa.
Tapahtui kerran että meitä oli koolla noin parikymmentä neroa
Kansallisteaatterin lämpiössä juhlimassa. Juhlan syynä oli se että
joukkomme taas oli onnellisesti lisääntynyt yhdellä sielulla. Janne
Kankkunen oli näet julaissut ensimäisen lyriikkakokoelmansa. Se oli
herättänyt oikeutettua huomiota. Tuon olimme innostuksella
julkilausuneet sanomalehdissä. (Me nimittäin useimmiten pidämme itse
huolta kritiikeistä, koska muilla, ulkopuolella olevilla nerottomilla,
ei voi edellyttää olevan "forstaaelse"). -- Isänmaata ja rakkautta oli
Janne Kankkunen ylistänyt.
Päivän sankari istui pöydän päässä ja me pidimme hänelle puheita
tapahtuman merkityksestä Suomen vastaiselle kirjalliselle kehitykselle.
Sitten joimme hänen maljansa ananas-limunaatissa. Nuorin nero-veljemme
oli sekä kiitollinen että syvästi liikutettu. Innostuneena hän alkoi
uskoa meille tulevaisia aikeitaan saadakseen sympatiaa ja neuvoja
kokeneemmilta hengenheimolaisiltaan. Kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa
hän aikoi dramatiseerata yhden lyyrillisistä runoistaan. Siinä
ylistettiin Pohjolan neidon ihanuutta. Ensimäinen näytös alkoi sillä
että kymmenenkunta patalakkista urosta ja tinarintaista impeä oli
kokoontunut karkeloimaan Pohjolan pirtissä, ja sitten -- -- -- --
Tyytymätön murina monelta eri taholta pöydän ympäriltä keskeytti hänen
selityksensä. Meitä oli kahdeksan, jotka nousimme seisomaan ja sanoimme
suoraan Jannelle että hänen ei sopinut ajatella enää tuota aihetta. Me
olimme jo aikoja sitten päättäneet kukin kirjoittaa draaman samasta
aiheesta ja alkaa juuri karkelolla Pohjolan pirtissä.
Janne Kankkunen näytti nolatulta, mutta taipui nöyrästi tahtoomme ja
sanoi että kyllä hän saattoi kirjoittaa toisenkin draaman nimittäin
Kyllikistä ja Lem -- -- --
Mutta sen pitemmälle hän ei päässyt, kun viisi muuta neroa nousi pystyyn
pannen vastalauseensa. Kolmella heistä oli jo viides näytös siitä
aiheesta alulla ja kaksi oli ennättänyt toiseen näytökseen, neljänteen
kuvaelmaan.
Janne Kankkunen oli vallan ymmällä. Hän koetti kumminkin urhoollisesti
ylläpitää rohkeuttaan ja sanoi ymmärtävänsä että vanhemmilla oli
etuoikeus. Paitsi sitä hänellä aina oli ollut koulussa 10 historiassa,
ja siksi hän sanoi jo ennenkin arvelleensa että ehkä joku draama Suomen
historian alalta olisi sopivam -- -- --
Mutta nytkin hän tuli keskeytetyksi ja me kaikki aloimme näyttää
levottomilta. Janne Kankkunen oli kaikesta päättäen liian
toimintahaluinen eikä malttanut seurata luonnollista kehityskulkua.
Hetken mietittyään nousi yksi meistä seisomaan ja pyysi saada lyhyesti
ja tyynesti selittää tätä asiata Janne Kankkuselle. Hän sanoi vakavasti
että draamallinen runous ja varsinkin Kalevalasta ja Suomen historiasta
otetut aiheet edellyttivät suurempaa kehitystä kuin saattoi olettaa niin
nuoressa runoilijassa. Suomalaisella yleisöllä oli oikeus saada ainakin
pari lyyrillistä kokoelmaa vielä Janne Kankkuselta, ennenkuin hänen oli
aika ruveta dramatiseeraamaan runojaan.
Me huusimme kaikki "hyvä! hyvä!" sillä hän oli julkilausunut meidän
kaikkien ajatukset.
Janne Kankkunen oli ainoa, joka ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Hänen
oli nähtävästi vaikea luopua draamatuumistaan. Silloin hänen
pöytänaapurinsa, jota kunniavieraamme alakuloisuus arvattavasti
säälitti, koetti hiukan lohduttaa häntä:
"Elä ole milläsikään, Janne kulta! Ennätäthän sinä sinne vielä. Ennemmin
tai myöhemminhän me kaikki löydämme itsemme Kansallisteaatterin
näyttämöltä. Kirjoittele sinä nyt vain aluksi lyriikkaa odotellessasi
vuoroasi. -- Tai, jos sinun lyyrillinen suonesi hetkeksi on kuivunut,
niin voithan vaikka laittaa romaanin ensi jouluksi. Minä neuvon sinulle
aiheen. Kirjoita rakkaudesta, vapaasta tietysti, sillä muuta rakkautta
ei olekaan, vaikka sinä Janne et sitä ehkä vielä ymmärrä. Lue ensin joku
helppotajuinen anatomia, että opit ymmärtämään mitä on rakkaus."
Me nyökäytimme hänelle hyväksyvästi, sillä juuri niin oli alotettava.
Sen tiesimme kokemuksesta. Siitä innostuneena jatkoi Jannen
naapuri-nero:
"Ja elä aristele liiaksi Janne esittäessäsi mitä olet kirjoista oppinut
ja sitten oman sielusi valimossa valanut."
Tuo oli meistä kaunis ja originelli vertaus. Siksi joimme heti hänen
maljansa. Jannenkin suu alkoi vetäytyä tajuavaan hymyyn ja hän kysyi:
"Niin että mitäs minä sitten oikeastaan niinkuin kirjoittaisin?"
"Sen sanon heti", lupasi Jannen naapuri-nero. "Kirjoita esimerkiksi
nuoresta sankarittaresta, joka on kaiken ylevyyden perikuva, mutta jonka
rakkauksia ja niiden seurauksia turmeltunut yhteiskunta ei ymmärrä, eikä
käsitä hänen kauneudenkaipuutaan, vaan tuo -- -- --"
Mutta nyt luulin että syntyisi täysi tappelu. "Ei! Ei! Tuhat kertaa
ei!!!" huudettiin ympäri pöytään. Siitä aineesta meillä oli jokaisella
jo valmiina romaaneja, draamoja, sonetteja, elegioja, hymnejä, eepoksia
-- ooh -- mahdoton oli saada selkoakaan kaikesta, minkä kilvan koetimme
selittää ehdottajalle.
Minä huomasin että ehdottaja kalpeni tuhkanharmaaksi. Hän luuli
nähtävästi tulevansa heti heitetyksi alas portaita. (Tai oikeastaan ylös
portaita, sillä me istuimme ala-lämpiössä). Hän koetti kumminkin
selittää asian ja vakuutti, ettei hän ollenkaan ollut tarkoittanut sitä
mitä hän oli sanonut. Meillä Helsingissä ollaan aina niin valmiita
uskomaan että tarkoitetaan juuri sitä mitä sanotaan, ja sillä lailla
viattomat ihmiset saavat kärsiä.
Me myönsimme että tuo oli järkevää puhetta ja tyynnyimme.
Mutta nero-veljemme tahtoi kumminkin auttaa Janne Kankkusta, joka istui
synkkänä pöydän päässä ja sanoi siksi lempeästi:
"Kuuleppas Janne -- -- mitä sinä sanot -- satiirista? Mitähän jos
yrittäisit kirjottamaan satiireja!"
Se oli uusi ajatus, vallan omituisen uusi ollakseen lausuttu meidän
piirissämme. Me vähän niinkuin säpsähdimme jok'ikinen. Mutta sitten pari
meistä sanoi suoraan että ei se ole oikein sopivata suomalaiselle
luonteelle. Me olemme kaikki enemmän taipuvaisia tunnelmarikkaaseen
surumielisyyteen. Emmekä me neuvoisi ketään ryhtymään semmoiseen alaan,
joka edellytti pintapuolisuutta ja pahuutta ja rakkauden puutetta.
Mutta Janne Kankkunen mutisi jotain itsekseen, jota ei kukaan kuullut.
Hänen valkea, pohjoismainen tukkansa seisoi harjaskankeana, kuin ennen
muinoin nummisuutarin Eskolla ja minä jo silloin epäilin että alkutyypin
itsepäisyys myöskin piili tässä Eskon nuoressa kansalaisessa. Sitten hän
oli koko illan merkillisen epätasainen, milloin iloinen ja puhelias,
milloin ajatuksiinsa vaipunut. Näkyi selvään että hänellä oli jotain
tärkeätä mielessään.
Noin viikon perästä oli hedelmä seniltaisesta keskustelusta kypsynyt.
Kun eräänä aamuna heräsin ja vilkasin "Iltalehden" alakertaan, näin
siinä pitkän jutun, jonka alla oli selvillä kirjaimilla painettu _Janne
Kankkunen_. Luin sen läpi ja kauhistuin. Siinä jaeltiin pistoksia
oikealla ja vasemmalle, mihin sattui vain, ilman edeltäpäin ajateltua
metoodia ja ennen kaikkia ilman pienintäkään varovaisuutta. Aivan kuin
nuori varsa, joka potkii mihin tahansa, mikä vain sattuu eteen tulemaan,
omaksi ilokseen vain.
Onhan täällä meillä paljon asioita, joille saa vapaasti nauraa ja
pidellä kuinka pahasti tahansa, mutta paljoa enemmän on semmoisia
asioita, joista ei saa sanoa sanaakaan muuta kuin lakki kädessä ja
silmät alaspäin luotuina.
Janne Kankkusta oli hänen kova kohtalonsa johtanut kirjoittamaan
yksinomaan sellaisista asioista, joista hänen oman rauhansa tähden ei
koskaan, ei millään ehdoilla eikä missään tilaisuuksissa olisi pitänyt
puhua muuta kuin ihailulla ja myötätuntoisuudella. Naiivilla rohkeudella
hän puski päänsä mihin seinään tahansa, joka hänen silmissään hämärsi
mustalta. Ei säästänyt yhtään mitään.
Olin hiukan utelias näkemään kuinka Janne Kankkunen mahtoi levätä
laakereillaan tuon tekonsa jälkeen. Hän asui samassa talossa kuin minä,
tätinsä luona, kerrosta ylempänä, mutta en tavannut häntä koko päivänä,
vaikka hän muulloin monasti tuli portaissa vastaani. Paha aavistus sanoi
minulle, että laakerit olivat mitä nopeimmin alkaneet muuttua
ohdakkeiksi, joilla lepääminen ei tuottanut nautintoa.
Iltapäivällä tuli Janne Kankkusen täti portaissa vastaani. Hän näytti
niin synkältä ja onnettomalta, että minä luulin tädin harmaan kissan
ehkä saaneen surmansa viimeöisessä tappelussaan. Kysyttyäni varovasti
syytä hänen suruunsa sain kumminkin kuulla että asian laita ei, luojan
kiitos, ollut niin surkea. Mirri voi hyvin. Se oli vain Janne Kankkunen,
joka oli ollut kateissa koko päivän. Aamulla hän oli saanut koko
pakallisen anonyymiä kirjeitä, joissa oli uhkailtu mitä hirveimpiä
asioita Janne Kankkuselle ja kaikille, jotka olivat hänen kanssaan
missään tekemisissä. Janne itse oli lähtenyt kävelemään jo ennen
aamiaista, eikä vieläkään ollut palannut (uu--uuh--uu!) Tiesi mikä
hänelle oli tapahtunut.
Koetin lohduttaa häntä minkä voin ja lupasin ulos mennessäni tarkkaan
katsella näkyisikö Janne Kankkusta missään.
Mutta juuri kun minun piti astua katuovesta ulos, pimitti roteva miehen
haamu oven ja minä astuin syrjään odottamaan. Sisään tuli
turkkikauluksinen herrasmies, joka minut nähtyään seisahtui ja kysyi
muitta mutkitta:
"Tiiättäkö työ missee tiällä assuu se Janne Kankkunen?"
Ääni ja asento tuntuivat siksi uhkaavilta, että minä vapisin Janne
Kankkus-raukan puolesta. Koetin vähän vältellen vastata että ei herra
Kankkunen ole kotona, eikä tiedetä milloin -- -- --
"Kyllä minä outan, mutta nähä minun se pittää", keskeytti turkkiniekka
minut jyrisevällä äänellä ja lisäsi sitten: "Lukijako työ mittee se
kirjotti minusta Iltalehessä?"
En voinut muuta kuin katsoa häneen niin kummastuneella ilmeellä kuin
suinkin saatoin pusertaa esiin kasvoistani.
"Min'oon justiisa se patruuna Suastamoinen Eisalamesta", selitti vieras
ja lisäsi ylpeänä: "Kyllä minä näytän jokkaiselle, joka ruppee
nalakuttammaan minusta lehissä -- -- --"
Nähtävästi hän epäili minuakin kynäniekaksi, sillä katse, jonka hän loi
minuun ei lupaillut hyviä. Koetin selittää hiljaisesti että tuskinpa
herra Kankkunen tunsikaan herra patruunaa, eikä suinkaan hän ollut
tarkoitt -- -- --
"Näkkyypä tuo tuntevan, kosk' on kirjottanna", keskeytti patruuna, ja
siinä samassa minä pääsin livahtamaan ulos ovesta jättäen hänet yksin
tyynnyttämään tunteitaan.
Olin aika levoton Janne Kankkusen puolesta ja katselin ympärilleni
kaduilla nähdäkseni hänet ja varoittaakseni häntä menemästä kotiin
vielä. Mutta päivän sankaria (tai oikeammin uhria) ei näkynyt. Vihdoin
käyskennellessäni Kaisaniemessä, luulin kuulevani hänen nimeään
mainittavan ja seisahduin. Penkillä tuolla näin hämärässä kaksi henkeä
ja kuulin itkunsekaisen äänen sanovan:
"En olisi koskaan uskonut -- uuh -- että te -- uu--uuh -- -- herra
Kankkunen, olette niin paha -- -- uu -- uu -- että ivaatte minua -- --
-- uuh -- --"
"Mutta rakas neiti Himmelros", kuului Janne Kankkusen epätoivoisesti
rukoileva ääni, "minä vakuutan, etten tarkoittanut teitä!"
"Kyllä minä tunsin että -- uu -- uu -- uuh -- tarkoititte minua -- --
uuh -- kun kirjoititte siitä neidistä, jonka hattu -- -- huu -- uuuh --
-- oli niin suuri että -- uuh. --"
Minä kiirehdin pois. Olin jo kuullut liiaksi. Tunsin sääliä Janne
Kankkusta kohtaan. Ja koska hän ei ollut kirjoittanut Iltalehteen
mitään, josta minä personallisesti olisin voinut loukkautua, toivoin
että armelias kohtalo suojaisi häntä.
Sen koommin en Janne Kankkusta nähnyt ennenkuin parin päivän perästä.
Hän tuli kadulla vastaani ja minä tuskin olin tuntea häntä. Posket
olivat kalpeat ja silmät kuopalla.
"Oletteko sairas, herra Kankkunen?" kysyin osaaottavasti.
"En", oli lyhyt vastaus, joka esti muut kysymykset siihen suuntaan.
"Tuletteko juuri Kaisaniemestä?" kysyin vaihtaakseni ainetta.
"En."
"Vai niin. Minä vain luulin -- --"
"Kävin passia lunastamassa."
"Passia!" Minun hämmästykseni oli todellinen.
"Niin juuri. Huomenna lähden Amerikkaan."
Ilman lähempiä selityksiä hän sanoi hyvästi.
Sen koommin en ole Janne Kankkusesta kuullut. Mutta kun me nerot
seuraavan kerran kokoonnuimme, päätimme ikipäiviksi eroittaa seurastamme
sen neron, joka oli houkutellut Janne Kankkus-raukkaa poikkeamaan
vanhoista traditsiooneistamme ja kirjoittamaan satiirin, siten turmellen
lupaavan nuorukaisen tulevaisuuden.