Päivän poika seisoi Ukko Ylijumalan edessä ja ojensi kahleisiin kiedotut
kätensä Ukkoa kohti rukoillen:
"Oi Ukko Ylijumala, eikö ole jo aika katkoa kahleeni? Eikö jo ole aika
minun kiirehtiä kansani luo? Kovin jo minua kaivataan, kohta tulemaan
toivotaan."
"Miksi kaipaat kansasi luo, oi Päivän poika?" kysyi Ukko Ylijumala.
"Eikö ole oivempi ollaksesi täällä Päivän asunnoilla, taivaan tilavilla
tanhuvilla."
"Tulta kantaisin kansalleni, kipunoita kuljettaisin, loisin liekit
leimahtamaan, pahan polttaisin poroksi", virkkoi tuohon Päivän poika.
"Kerran jo kävit kansasi luona, kannoit kipunat, kulutit kasket, mutta
paloipa siinä samassa lintuin laulupuutkin", virkkoi Ukko Ylijumala.
Mutta Päivän poika lausui:
"Oi Ukko Ylijumala, jo on ne ajat aikoja olleet. Nyt on kansani
kasvanut, Marjatan pojan turvissa ylennyt, ei polta se enää lintuin
laulupuita, vaikka tuleni sen käsiin kantaisinkin."
Ukko Ylijumala katsoi Päivän pojan kahlehdittuja käsiä ja virkkoi
vihdoin:
"Niinpä käänny kysymyksinesi Marjatan pojan puoleen. Hän se arvaa
aivoitukseni, osaa oikeat ohjeet antaa."
Päivän poika läksi Marjatan pojan luo ja lausui:
"Oi sinä Marjatan poika, Karjalan kuningas, joko on aika katkoa
kahleeni? Onko jo aika mennä kansani luo?"
"Päätä itse Päivän poika", virkkoi tuohon Marjatan poika. "Joko ovat
tiet tasaiset sinun kompastumatta kulkeaksesi? Joko ovat valkamat
valmiit lepopaikoiksi Päivän pojalle?"
"Sinähän tuon tiedät, oi Marjatan poika. Sinähän ne tiet tasoitit,
sinähän ne valkamat valmistit", vastasi siihen Päivän poika.
"Lähde kanssani katsomaan, joko lie aika tullut sinun tulta viedäksesi,
kipunoita kantaaksesi", virkkoi tuohon Marjatan poika.
Ja yhdessä he läksivät astumaan, saloja pitkin samoamaan.
Jo oli tiet tasaiset, urat selviksi uurretut. Jo olivat Kalevan urhot
kovat kalliotkin murtaneet, naiset korsia kantaneet. Ei näkynyt enää
kiviä, ei kohonnut kantoja, joihin Päivän poika olisi pelännyt
kompastuvansa. Pienet kivoset itsestään tien viereen vyöryivät Päivän
pojan polkiessa, ja oksat syrjään ojentihe, etteivät sankaria
satuttaisi. Lehevät oli lehdot, valoisat oli valkamat Päivän poikaa
odottamassa.
"Hyvä on täällä ollakseni", virkkoi tuosta Päivän poika. "Kauniiksi olet
kaiken kasvattanut, oi Marjatan pyhä poika, Karjalan korkea kuningas.
Vielä taittaos kahleeni, päästä jo vapaaksi vanki!"
"Ei ole kahleesi minun katkottavani", vastasi vakavana Marjatan poika.
"Kukapa siis kahleeni katkoo, ellet sinä Karjalan kuningas?" kyseli
tuosta Päivän poika.
"Kansasi ne itse katkokoon", lausui siihen Marjatan poika.
"Milläpä kansani ne katkoa taitaa?" kyseli kaihomiellä Päivän poika.
Ja Marjatan poika lausui:
"Laulun voimalla ne on ennenkin kahlehet katkottu, soitolla on
selvitetty."
Mutta Päivän poika virkkoi valitellen:
"Oi sinä Marjatan pyhä poika, koska kansani niin mahtavat laulut laatii,
niin suuret soitot suorittaa, että ne minun kahleeni kykenevät
katkomaan?"
Siihen lausui Marjatan poika:
"Silloin kun se soiton syntysanat oppii, silloin on sillä laulun voima
voittamaton ja silloin se kahleesi kappaleiksi katkoo."
Mutta Päivän poika virkkoi:
"Äijä on jo aikaa vierinyt siitä kun kansani soiton syntysanat oppi.
Sitähän jo lapsetkin laulavat, ei yksin partasuut urohot, että soitto on
suruista luotu, murehista muovaeltu. Mutta eipä ole vielä kahleeni
katkenneet!"
"Ei ole se vielä opittua, mikä on huulin lausuttua", virkkoi tuohon
Marjatan poika.
"Jo on kansani surut surrut, murheet mustimmat kokenut. Kauan olen sen
jo kyyneleisnä nähnyt", vastasi siihen Päivän poika.
Mutta Marjatan poika virkkoi vakavana:
"Koviakin on kyllä kansasi kokenut, vastoinkäyntejä kärsinyt. Mutta
itkemättä ne ovat vielä ne tuimimman tuskan kyyneleet, surematta ovat
suuret surut, jotka suuria soittoja synnyttävät. Ei ollut se surua, mitä
näit, oi Päivän poika, vaikkei ollut se iloakaan. Ilman oli kesäillan
kaihoa vain. Ja turhaan ne vuotivat tuskattomat vedet, eivät luoneet
lauluun tarmoa, eivät terästäneet urosten mieltä. Vienoutta vain ne
valoivat kantelon kieliin, hellyyttä saivat säveleet helkkymään, jotka
kansasi uneen uuvuttivat."
"Niinpä päästä minut, oi Marjatan pyhä poika, uuen laulun laatijaksi,
uuen soiton suorijaksi, joka kansani unesta herättää", rukoili Päivän
poika.
Ja Marjatan poika lausui:
"Lähde ensin katsomaan, itse kanssani näkemään, joko kansasi kaipaa
Päivän poikaa, joka odottelee omaansa."
Yhdessä he astuivat eteenpäin, jo joutuivat laajaan laaksoon, jossa
nuoret leikkiä löivät. Siellä lauluja laulettiin, siellä kannelta
kajahutettiin, illan ihanuutta ylisteltiin.
"Pysähdy tänne, Päivän poika, kanssamme karkeloimaan, luonamme leikkiä
lyömään", pyytelivät immet. "Opeta meille laulusi, käy karkelomme
kuninkaaksi. Hellästi sua hoitelemme, sylissämme souattelemme."
"Kuuletko kutsun, Marjatan poika? Täällä jo minua kaivataan, täällä
pysähtymään pyydetään", lausui silloin Päivän poika.
Mutta vaiti seisoi Marjatan poika, kunnes vihdoin virkkoi:
"Oi on sinua Päivän poika, siksikö sulle tiet tasoitin, että laaksoihin
leikkiä lyömään jäisit, kuluttaisit kanteleesi kesäiltojen iloissa? On
niitä lapsellisempia laulajia, heikompia soittajia, jotka karkeloiden
kuninkaiksi kelpaavat, tyttöin tuuiteltaviksi. Ei ole tuolla Päivän
pojan paikka!"
Yhä kauemmaksi he kulkivat, jo joutuivat urosten joukkoon, missä runoja
ruikuteltiin menneitten aikojen muistoksi, kerrottiin katkerista
kärsimyksistä, mainittiin muinaiset murheet, suurten sankarien sitkeyttä
saneltiin.
"Pysähdy tänne Päivän poika", pyysivät urohot, "laula laulut entistä
ehommat kansasta mi kaikki kärsi, surut suuret, hallat hyiset, suri vaan
ei sortununna. Soita meille soitot sorjat, soita sankarisuvusta, joka
valvovi alati, torjuu tuhot tulemasta, varjelee Kalevan kentät."
"Sano sananen, Marjatan poika. Tännekö pysähtyä pitäisi?" kyseli tuosta
Päivän poika.
Mutta synkäksi oli himmentynyt Marjatan pojan katse, kun hän Päivän
pojalle lausui:
"Ei ole tuolla Päivän pojan paikka, urosten itkusuiden seassa. Suussa on
heidän suuruutensa, huulilla Kalevan kunto. Ei varjella Kalevan kenttiä
muinaisilla muistelmilla, kehumalla, kerskumalla, eikä myöskään maassa
matelemalla, vaan on tarmolla urosten. Ei siedä mokomat miehet
tulilaulua Päivän pojan."
Pois kulkivat sieltäkin, jo saivat vainiolle, missä mies maata kuokki.
"Raskasta on raataa rahanalaisna!" huokasi mies. "Jää tänne Päivän
poika, laula huolet unohduksiin, anna uutta tarmoa työhön!"
"Etkö tännekään, oi Marjatan poika, minun pysähtyä anna?" kysyi silloin
Päivän poika.
Mutta Marjatan poika hymyili.
"Kyllä kerran, oi Päivän poika, saat raatajankin huolet haihduttaa,
uutta tulta tuoda mieliin, mutta vielä ei ole tehtäväsi tullut."
"Oi Marjatan pyhä poika, kauanko vielä täytyy minun kahlehdittuna
kulkea? Kauanko vielä saa kansani kaivata omaansa?"
Mutta Marjatan poika osoitti taivasta, jonka rannalle pimeät pilvet
alkoivat kertyä, ja sanoi:
"Luo katseesi tuonne, Päivän poika. Kuuletko jylhän jyrinän? Arvaatko
Ukko Ylijumalan aivoitukset? Ilmansa on Ukko nostattanut, vedet käskee
valumaan, salamat sinkoamaan, vihurit vinkumaan. Siinä kansasi kykyä
kysytään, siinä urosten uljuutta koetellaan. Mitä mietit Päivän poika?"
Kalpeana seisoi Päivän poika lausuessaan:
"Oi Marjatan pyhä poika, kovasti Ukko kansaani koettelee. Kestääkö se
vihaisen vitsan? Eikö masennu maan tasalle?"
Ja ylevänä yleni Marjatan poika vastatessaan:
"Suottako minut Virokannas Karjalan kuninkaaksi kastoi? Suottako pantiin
Marjatan poika kaiken vallan vartijaksi? Eikö ole minussa miestä myrskyn
tuhoja torjumaan?"
"Sinun on valta, Marjatan poika", virkkoi silloin Päivän poika. "Voit
varjella vaaroilta, saatat suojella pahalta, mutta kerro kuitenkin
kuinka kansani käynee!"
Ja Marjatan poika virkkoi:
"Kohta koetellaan kansasi kuntoa. Ei jouda silloin immet leikkiä
lyömään, ei miehet menneitä muistoja miettimään eikä raataja työnsä
raskautta vaikeroimaan. Silloin alkaa ankara aika, kun vedet vievät
valmiit vainiot, kun salamat kaatavat kauniit hongat ja vihaiset vihurit
uhkaillen ulvovat. Silloin sankarit suurisuiset omaan surkeuteensa
sortuvat, silloin maassa matelijat raunioiden alla surmansa saavat,
silloin kaikki Kalevan väki verta hikoillen vapisee. Silloin on kansasi
suuri suru tullut! -- -- Mutta silloin, oi Päivän poika, opitaan myöskin
suuren soiton syntysanat, jotka kerran kahleesi katkovat!"
Ja Marjatan pojan silmistä säkenöi päivääkin kirkkaampi paiste.
Sädekehällä se ympäröi pimeät pilvet, kun hän kätensä ojensi siunaten ja
lausui:
_"Silloin olet vapaa, Päivän poika!"_