Nainen hän oli. Hame oli hyvin lyhyt, tukka vielä lyhyempi. Päässä
miesten hattu, hameessa tasku kummallakin puolella ja kädet hameen
taskuissa.
"Oletko sinä nukkunut näin kauan, unikeko?" huudahti hento neitonen
suudellen kummitusta hellästi molemmille pulleille poskille.
"Niinpä kyllä, kyyhkyseni", nauroi kummitus, "pitäisihän sinun jo tuntea
minun pahat tapani."
Yhdessä he astuivat sitten pöytänsä luo puhellen puoliääneen. Kummitus
asettui mukavasti istumaan, nosti toisen jalkansa ristiin polven yli ja
nojasi tuolin selkään sekä alkoi sitten tutkivasti tähystellä minua
silmilasiensa läpi.
Koetin näyttää niin vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta kuin suinkin,
sillä tunsin että katse oli ankara ja syyttävä. Hän näkyi olevan
tyytyväinen käytökseeni. Katse lauhtui ja hän sanoi jotain puoliääneen
sille pienelle ja hennolle. Tämäkin nyt loi aran ja pelokkaan katseen
minua kohti.
Ruokasali alkoi samassa täyttyä vierailla. Äskeinen tunturiseurue tuli
nauraen ja puhellen sisään aloittamaan aamiaistaan.
Joukossa huomasin erään tuttavani, rouva Dahlin Helsingistä. Hän näytti
jo olevan vallan kotonaan täällä, kuten kaikkialla, missä hän liikkui,
ja tuttu jok'ikisen kanssa. Menin häntä tervehtimään enkä malttanut olla
kysymättä ketä nuo kaksi tuolla sinikellojen ääressä olivat.
"Vai ette tunne edes heitäkään", ihmetteli rouva Dahl. "Se on neiti
Västman, tuo merkillisen näköinen. Neiti Hanna Västman. Me sanomme häntä
tavallisesti Fästmanniksi -- hi, hi, hii!"
"Entä tuo hento, vaalea?"
"Se on Sissi Ström. Molemmat ovat kansakoulunopettajia jostakin
Kråkvinkelistä, jonka nimeä en muista."
"Onko hänkin opettaja, tuo pieni? Hän näyttää niin lapselliselta."
"Lapselliselta? Hi, hi, hii! Vai lapselliselta! Kun ei ole huolia, niin
sitä kai pysyy lapsellisena."
Rouva Dahlilla oli epämiellyttävä tapa aina tyrskähtää nauruun, eikä
kukaan voinut tietää nauroiko hän omalle sukkeluudelleen vai
puhuteltavansa tyhmyydelle.
"Hän on rikas, neiti Ström", jatkoi rouva Dahl, "mutta hän on ruvennut
kansakoulunopettajaksi pelkästä innostuksesta hyvään asiaan -- tai
Fästmanniin, hi, hi, hi, hii!"
Ja sitten hän hävisi laskemaan leikkiä parin äskentulleen herran kanssa.
Vielä samana päivänä neiti Västman esitti itsensä ja toverinsa minulle.
Rouva Dahl kysyi pidinkö sitä kohteliaisuutena vai epäkohteliaisuutena
ja kun sanoin että se epäilemättä oli kohteliaisuus, varoitti hän minua
vajoamasta suuruudenhulluuteen.
"Fästmanni ei ole koskaan vielä uskaltanut esittää Sissi Strömiä
kenellekään, mutta nähtävästi hän pitää teitä liian vaarattomana, jotta
voisitte tulla hänen rivaalikseen, hi, hi, hii!"
Ennenkuin ennätin vastata, oli rouva Dahl jo liehunut muitten sanatorion
vieraiden luo kertomaan tuota merkillistä tapausta.
"Rivaaliksi!" Oliko hän aivan mieletön? Mitä rivaalisuutta tuommoisessa
tapauksessa saattoi tulla kysymykseen?
Tuoko lienee kumminkin vaikuttanut minuun, en tiedä, mutta
vaistomaisesti vältin neiti Strömiä, jonka avuttomuus suorastaan
tympeytti minua. Hän ei näyttänyt uskaltavan sanoa sanaakaan tai
ajatella ajatustakaan, ellei neiti Västman sitä ollut ensin hyväksynyt.
Ja sitten hänellä oli alituinen suutelemisinto.
Neiti Västman ei ollenkaan näyttänyt pahastuvan, että selvästi osoitin
välinpitämättömyyteni hänen ystäväänsä kohtaan. Päinvastoin se tuntui
melkein miellyttävän häntä. Hän kävi yhä ystävällisemmäksi minua kohtaan
ja tahtoi hyvin mielellään keskustella kirjallisuudesta ja
kaikenlaisista nykyajan virtauksista. Eikä hän pahastunut siitäkään,
että minä verraten jyrkästi kieltäydyin vastaanottamasta papyrossia,
jonka hän päivällisen jälkeen minulle tarjosi. Itse hän aina sanoi
polttavansa pari ruuan jälkeen. Se vaikutti niin rauhoittavasti. Rouva
Dahl sanoi, että minä vaikutin vielä enemmän rauhoittavasti, koska neiti
Västman ei nähtävästi yhtään luullut minusta sitä samaa kuin muista,
että nimittäin kaikkien ainoana päämääränä oli ryöstää Sissi Ström pois
häneltä.
Mutta sitten tuli se suuri muutos.
Eräänä päivänä tuli sähkösanoma, joka ehdottomasti pakoitti neiti
Västmanin matkustamaan pois pariksi viikoksi. Mutta Sissin täytyi jäädä
sanatorioon hermojaan hoitamaan.
Niin sanoi neiti Västman.
Lähtöpäivän aamuna Sissin silmät olivat yön itkusta niin turvonneet että
hän näytti puoli sokealta. Neiti Västmankin tuntui hieman levottomalta
ja tuon tuostakin hän siveli leukaansa vasemmalla kädellään, samalla kun
hän oikealla taputti Sissiä hiukan umpimähkää, milloin olalle, milloin
vyötäisille.
Asema oli aivan lähellä sanatoriota ja minäkin läksin sinne saattamaan
neiti Västmania ja mahdollisesti pelastamaan Sissiä suistumasta junan
alle. Niin arvelin. Eikä se arvelu niin vallan turha ollutkaan.
"Vielä yksi muisku!" itki Sissi junan ollessa jo liikkeellä ja yritti
hypätä vaunun portaille.
"Ottakaa hänet! Heti paikalla!" komensi neiti Västman minua, ja totellen
kuin kenraalia iskin kiinni Sissin kyynäspäähän vetäen hänet pois junan
luota. Se meni menojaan ja siinä minä nyt seisoin tuon avuttoman olennon
kanssa. Vein hänet huoneeseensa, jossa hän tahtoi olla yksin surunsa
kanssa, ja läksin ruokasaliin.
"Nyt me lyömme Fästmannin pois laudalta!" riemuitsi rouva Dahl. "Saatte
nähdä että tästä vielä alkaa toinen leikki." Ja hän vilkasi voittoisasti
kahteen suomalaiseen insinööriin ja yhteen ruotsalaiseen tohtoriin päin,
jotka olivat jo viikkokauden olleet hänen uskollisena kunniavahtinaan
sanatoriossa.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyin minä.
"Minä uhraan vaikka molemmat insinöörit hyvän asian vuoksi ellei muu
auta, hi, hi, hii!"
"Entä tohtorin?" kysyin minä.
"Varjelkoon! Jotain kai minun täytyy saada itsekin pitää!" Ja hän liehui
pois tohtorinsa luo.
Hetken perästä tuli Sissi ruokasaliin ja asettui traagillisena
yksinäisen pöytänsä ääreen. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli rouva
Dahl hänen vieressään.
"Pikku neiti Ström! Elkää toki istuko noin yksin! Meidän pöydässä on
kyllä tilaa! Tulkaa nyt! Hi, hi, hii!"
Ja niinkuin tuuliaispää hän lennätti Sissin istumaan molempien
insinöörien väliin asettuen itse vastapäätä.
Minunkin oli pitänyt siirtyä samaan pöytään ja uteliaisuudella odotin
mitä rouva Dahl voisi aikaansaada.
Kaikki kävi paremmin kuin olin ajatellut. Sissi Ström, joka ensin näytti
vallan puusta pudonneelta, kotiutui merkillisen pian uuteen ympäristöön.
Ennenkuin päivä oli lopussa, hän jo puheli vapaasti meidän kaikkien
kanssa ja nauroi kiitollisesti rouva Dahlin jutuille.
Päivä päivältä Sissi näytti yhä paremmin viihtyvän tässä seurassa.
Silmiin oli tullut puoleksi utelias, puoleksi ihastunut ilme, aivan kuin
hän olisi herännyt tuntemattomaan elämään, ja poskilla oli aina raitis
puna. Minusta tuntui kuin toinen rouva Dahlin insinööreistä yhä
innokkaammin olisi totellut rouva Dahlia, kun tämä komensi häntä
näyttämään että hän voisi olla yhtä hyvä Fästmanni kuin toinenkin.
Viikon lopulla kysyi rouva Dahl minulta:
"Oletteko huomannut, etten ole koko ajalla sanonut hänelle sanaakaan
Fästmannista?"
Sanoin huomanneeni.
"Katsokaas, se on ollut pelkkää hienotuntoisuutta -- mutta tänään aion
puhua."
Kysyin eikö hän voisi ulottaa hienotuntoisuuttaan tähänkin päivään,
mutta hän selitti että minä en ymmärtänyt nais-psykologiaa.
"Paitsi sitä tiedän että hän on tänään saanut kirjeen Fästmannilta",
lisäsi hän.
Samassa saapui keskustelumme esine saliin ja rouva Dahl ehdotti että
tilaisimme kahvia, koska vielä oli yli kaksi tuntia illallisaikaan.
Sissi Ström näytti hajamieliseltä, mutta istui kumminkin kanssamme
kahvipöytään.
"No -- onko Fäst -- neiti Västman kirjoittanut mitään?" aloitti rouva
Dahl vallan ilman esipuheita.
"O-on -- tänään." Sissi punastui ja näytti onnettomalta.
"Koska hän sanoo palaavansa?"
"Vasta parin viikon päästä", kuului Sissin uneksiva vastaus.
"No -- ei suinkaan teillä vielä ole ollut ikävä?" kysyi taas rouva Dahl
mitä hellimmällä äänellä.
"E--ei", kuului hiukan epäröivä vastaus.
"Kirjoittakaa nyt hänelle, että hän voi huoleti viipyä kuukauden
poissa", ehdotti rouva Dahl.
Sissin silmät lensivät vallan pyöreiksi kauhusta. Kuinka hän voisi
Hannaa loukata niin? Hannaa, joka oli aina ollut hänelle enemmän kuin
kukaan muu maailmassa.
"No -- mitä hyvää hän sitten on tehnyt teille?" kysyi rouva Dahl
viattomasti.
Ja Sissi kertoi. Seminariin hän, Sissi, oli tullut kun hänellä oli niin
hirveän suuri halu lukemaan eikä siellä kotikaupungissa ollut muuta
sopivaa opistoa. Ja siellä hän oli tavannut Hannan. Hanna oli heti
rakast -- niin -- jaa -- kyllä se oli vallan oikeata ja syvää rakkautta
jota Hanna oli tuntenut häntä kohtaan. Ja silloin hän oli päättänyt
ruveta kansakoulunopettajaksi, vaikka vanhemmat eivät ensin tahtoneet
sitä sallia. Mutta ilman Hannaa hän ei olisi jaksanut elää, sillä
semmoista rakkautta hän ei koskaan elämässään voisi saada keneltäkään.
"Mitä siihen tulee", mutisi rouva Dahl puoliääneen, "niin kyllä
insinööri -- -- --"
Sain hänet töin tuskin vaikenemaan, ja onneksi Sissi oli siksi
innoissaan ettei hän ollut huomannut rouva Dahlin keskeytystä vaan
jatkoi:
"Hanna sai paikan sitten siellä pienessä kaupungissa ja minä muutin
sinne myöskin, sillä Hanna ei tahtonut että hakisin erityisen koulun
itselleni. Hän ajattelee aina vain minun etuani. Hannan koulussa minä
pidän laulutunnit ja käsityötunnit ja sitten hoidan meidän talouttamme."
"Eikös se joskus tunnu hiukan kuivalta?" kysyi rouva Dahl.
"Kuivalta -- -- -- E-ei." Tuntui kuin tuo ajatus nyt vasta ensi kerran
olisi tullut Sissin päähän.
Rouva Dahl käänsi nyt puheen toisaalle, mutta Sissi näytti onnettomalta
ja levottomalta. Selvä reaktsiooni viimeisten päivien ilon jälestä oli
huomattavissa. Vähän ajan perästä hän hiipi pois huoneeseensa jättäen
minut rouva Dahlin kanssa pöydän ääreen.
Rouva Dahl oli niin vakavan näköinen kuin hänen hymyyn tottunut suunsa
suinkin salli.
"Minun täytyy käyttää toista keinoa", sanoi hän synkimmällä äänellään.
"Mutta hyvä rouva Dahl, miksi olette niin suuttunut neiti Västman
raukkaan, että välttämättä tahdotte riistää hänen Sissinsä pois
häneltä?" kysyin minä.
"En minä ole ollenkaan suuttunut Fästmanniin semmoisenaan", vakuutti
rouva Dahl, "mutta -- myöntäkää että tuo tuommoinen on luonnotonta ja
inhoittavaa."
"Se riippuu tietysti -- -- --"
"Uh -- elkää ollenkaan yrittäkö selittää", keskeytti rouva Dahl minut,
"minä _tunnen_ että se on hullua, ja sillä hyvä. Ja minä teen Sissistä
insinörskan ja toimitan hänet pois Suomeen, erilleen kaikesta
turmiollisesta vaikutuksesta. Ja se on oleva ikuisena loistokohtana
minun ansioluettelossani."
Minulla tietysti ei ollut mitään sitä vastaan sanomista, toivotin vain
hyvää menestystä hänen hyville aikeilleen.
Seuraavana päivänä huomasin että rouva Dahl kohteli Sissiä erityisen
lempeästi. Sissi, joka koko viikon oli saanut paastota suudelmien ja
muitten hyväilyjen puutteessa, näytti autuaalliselta, kun rouva Dahl
suuteli häntä poskelle ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen.
Iltapäivällä kuulin, kun rouva Dahl pyysi Sissiä kanssaan "ihailemaan
suuremmoista luontoa iltaauringon hohteessa." Minulla oli hiukan
kokemusta siitä millaista rouva Dahlin luonnonihailu oli, varsinkin jos
tohtori sattui olemaan mukana, enkä oikein voinut ymmärtää, mikä hänet
nyt oli noin saanut innostumaan tuntureihin. Tohtoria ei näkynyt
lähimaillakaan eikä suinkaan rouva Dahl aikonut antaa Sissin auttaa
itseään kaikkein noiden lukemattomien pikku purojen ja kivikkojen yli.
Mutta tuonne näin hänen häviävän Sissin kanssa tunturipolulle, käsi
Sissin olkapäällä.
Pari tuntia ainakin kului ennenkuin he palasivat, ja silloin saattoi
selvään huomata, että Sissi oli itkenyt.
Ennen illallista supatti rouva Dahl korvaani: "Minä olen selittänyt
hänelle kuinka kaikki miehet yleensä ja varsinkin insinööri, ovat
avuttomia olentoja ja tarvitsevat naisten hoitoa ja rakkautta ja hän
itki liikutuksesta. Kun hän nyt vain käsittäisi että hänen tulee
rakastua insinööriin eikä minuun."
Sinä iltana näytti todellakin siltä kuin rouva Dahlin rohkeimmat toiveet
olisivat olleet toteutumaisillaan. Sissi punastui nätisti, kun insinööri
istui hänen viereensä, ja oli koko illan hilpeämpi ja suloisempi kuin
koskaan. Insinööri kiersi viiksiään onnellinen hymy huulillaan ja hänen
silmänsä seurasivat koko ajan Sissiä. Minä vähän epäilin että rouva Dahl
oli kohottaakseen lämpömäärää insinöörin sydämmessä lisännyt omin päin
pari nollaa, kertoessaan Sissin myötäjäisistä. Oli miten oli, en voinut
muuta kuin ihailla tuloksia hänen puuhistaan. Rouva Dahl itse kulki
voittoisa hymy huulilla ja hän näytti niin innostuneen ja vajoutuneen
tuohon uuteen rooliinsa Sissin äidillisenä onnellistuttajana että hän
unohti tohtorinkin läsnäolon ja koetti mikäli mahdollista antaa Sissille
tilaisuutta esiintymään edullisessa valossa.
Illempänä, tunnelman kohotessa, insinööri ehdotti että ylihuomenna
varhain läksisimme kävelyretkelle runollista tunturikoskea katsomaan,
joka oli parin penikulman päässä, ja palaisimme vasta seuraavana
päivänä. Rouva Dahl ja Sissi tarttuivat innolla esitykseen ja pian oli
päätetty, että me kolme naista, molemmat insinörit ja tohtori läksisimme
retkelle ja palaisimme seuraavana päivänä.
"Te saatte pitää huolta toisesta insinöristä", kuiskasi rouva Dahl
jalomielisesti minulle.
"Kiitos!" kuiskasin takaisin, "mutta minusta tohtori olisi -- -- --"
"Ei, ei ikinä!" huudahti rouva Dahl vallan ääneensä, mutta selitti
sitten lempeästi, kun koko seurueen silmät kääntyivät meihin päin: "Me
väittelimme vain ilmasta."
Seuraavana aamuna kun sanatorion vieraat alkoivat kokoontua, ei Sissiä
näkynytkään. Hetken odotettua hän kumminkin saapui hiukan hengästyneenä
ja posket punottaen. Hän riensi suoraan rouva Dahlin luo, jota hän
innoissaan suuteli huudahtaen:
"Arvatkaappa mistä minä tulen?"
"No mistä, lapseni?" kysyi rouva Dahl äidillisesti.
"Junalta! Nyt minä kirjoitin sen kirjeen Hanna Västmannille!"
"Minkä kirjeen?" Rouva Dahl näytti säpsähtävän.
"Minä kirjoitin että te olette niin rakas ja kultainen, ja että me
lähdemme pitkälle huviretkelle, ja että minä olen niin terve ja iloinen,
ja että hänen ei yhtään tarvitse kiirehtiä minun tähteni tänne. Hän saa
viipyä kuinka kauan tahansa, sillä minun on niin hyvä olla!" Ja Sissi
suuteli taas rouva Dahlia.
"Siunatkoon!" puhkesi rouva Dahlin suusta, ja kääntyen minuun hän
lisäsi: "Ellei ihmeitä tapahdu, on hän nyt turmellut koko asian!"
Mutta Sissi oli täydellisesti tietämätön mistään uhkaavasta vaarasta.
Rouva Dahl koetti lohduttautua sillä että huomispäivän huviretki saattoi
kaikki korvata.
Mutta huomispäivänä satoi niinkuin taivas olisi auennut ja vielä
sittenkin seuraavana huomenna. Huviretkeä ei voinut ajatellakaan.
Tuli sitten vihdoin kirkas iltapäivä ja näytti siltä kuin seuraava
aamukin tulisi selkeäksi. Silloin piti lähdettämän ilman muuta.
Me istuimme vilkkaasti keskustellen, rouva Dahl, tohtori, toinen
insinööri ja minä, niistä sanatorion vieraista, jotka eivät sattuneet
olemaan läsnä, ja koska rouva Dahl tiesi jokaisesta jotain huvittavaa,
kului aika hyvin nopeasti. Sissi oman insinöörinsä kanssa istui vähän
syrjempänä ja he näyttivät täydellisesti vajonneen omaan idylliinsä.
Silloin tällöin sattui joku yksityinen sana korvaamme sieltä päin, mutta
ylipäänsä he näkyivät mieluummin istuvan ääneti. Heidän kasvojensa
ilmeestä päättäen ei kumminkaan aika näyttänyt tuntuvan ikävältä. Kuulin
vihdoin Sissin puoliääneen sanovan:
"Voi -- -- näyttäkää hiukan iloisemmalta -- -- minun tähteni -- -- en
voi nähdä -- -- tuota surullista ilmettä silmissänne -- -- --"
Ja insinööri veti suunsa sopivaan synkkämieliseen hymyyn ja loi Sissiin
pitkän katseen.
Mutta samassa silmänräpäyksessä Sissi hypähti pystyyn vallan kalpeana,
ja hänen kasvonsa osoittivat hämmästyksen sekaista pelkoa. Me käänsimme
kaikki ehdottomasti katseemme oveen päin, jonne Sissi tuijotti, ja siinä
seisoi uhkaavana kuin ukkospilvi neiti Hanna Västman, hattu työnnettynä
taaksepäin otsalta, molemmat kädet syvällä hameentaskuissa, ja huulilla
katkera hymy.
"Taisin häiritä erittäin hauskaa seuraanne", kuului vihdoin ivallinen
huomautus hänen huuliltaan.
"E-ei suinkaan, neiti Västman", kiirehti rouva Dahl vastaamaan saaden
heti takaisin mielenmalttinsa. Minä näin kuinka hänen vilkkaat silmänsä
hehkuivat taisteluintoa. Tässä oli kysymys elämästä tai kuolemasta.
Kumpiko oli nyt Sissin saava haltuunsa?
"Olkaa hyvä vain ja käykää istumaan, neiti Västman. Oli todellakin yhtä
odottamatonta kuin hauskaa, neiti Västman, saada teidät noin -- -- --"
"Sinä seuraat minua nyt huoneeseni", sanoi neiti Västman tyynellä
ankaruudella Sissille, kuuntelematta vähääkään rouva Dahlin puhetta. Se
katse jonka hän samalla loi Sissiin, oli siksi varma ja käskevä, että
paras kenraali olisi saattanut kadehtia sitä. Ja nöyrästi kokoon
lyyhistyneenä hiipi Sissi pois uskaltamatta kertaakaan kohottaa silmiään
meihin. Vilkaisten meihin hetkisen puoleksi ylenkatseella, puoleksi
voitonriemulla seurasi neiti Västman Sissiä pitkillä, jymisevillä
askeleilla.
Rouva Dahl oli vaiennut.