tiedot. Kreivikunnan sanomalehdet julkaisivat kertomuksen siitä oudosta
tapahtumasta, joka oli kohdannut Katrine-järveä. Nell, Harry, James
Starr ja Jack Ryan, jotka pikemmiten olivat palanneet kaivokseen,
todistivat nämä kertomukset oikeiksi ja saivat itse suureksi ilokseen
kuulla, että kaikki oli supistunut muutamiin aineellisiin vahinkoihin
Uudessa Aberfoylessa.
Katrine-järven pohja oli siis äkkiä lohennut. Sen vesi oli suuren aukon
kautta tunkenut hiilikaivokseen. Skotlantilaisen romaanikirjoittajan
lempijärvestä ei siis ollut jäljellä enempää, kuin että Veden-neito
siinä voi kastaa kauniit jalkansa -- ei ainakaan koko järven
eteläosasta. Se oli vähentynyt muutaman tynnyrin alan suuruiseksi
lammikoksi.
Herättipä tämä tavaton tapahtuma huomiota, kummastusta. Varmaankin
ensi kerran järvi näin tyhjentyi tuokiossa. Nyt täytyi raapia se pois
Yhdistetyn Kuningaskunnan kartoista, kunnes se jälleen saataisiin
täytetyksi -- yleisen rahakeräyksen kautta -- kun ensin rako oli
tukettu. Walter Scott olisi kuollut epätoivoon, jos hän vielä olisi
elänyt tässä maailmassa.
Tapaus voitiin hyvinkin selittää. Omituisesti sattuneesta
maanmuodostuksesta oli syntynyt ainoastaan varsin ohut maakerros syvän
kaivoksen ja järven pohjan välille.
Mutta vaikka veden tulva näkyi saaneen alkunsa luonnollisesta syystä,
eivät James Starr sekä Simo Ford ja Harry voineet olla ajattelematta,
että häijy kademielisyys kentiesi oli sen toimeen pannut. Epäluulo oli
palannut heidän mieleensä suurempana entistänsä. Alkoiko vihamielinen
haltia taas tuhotöitään työn tekoa vastaan rikkaassa kaivoksessa?
Muutamia päiviä sen jälkeen puhui James Starr tästä asiasta vanhan
kaivosmestarin ja hänen poikansa kanssa.
"Simo", sanoi hän, "vaikka seikkaa voi arvella itsestäänkin
tapahtuneeksi, on minulla kuitenkin ikäänkuin aavistus siitä, että
tämän tapauksen oikea syy meille vielä on tietymätön".
"Minä uskon juuri niinkuin te, hra Starr", vastasi Simo Ford; "mutta
älkäämme olko tietävinämme koko asiasta, vaan pankaamme hiljaisuudessa
toimeen tutkimuksemme".
"Ah", huudahti insinööri, "minä tiedän edeltäpäin mihinkä
loppupäätökseen tulemme".
"Mihinkä niin?"
"Me löydämme ilkityön todistuksia, vaan emme ilkityön tekijää".
"Ja kuitenkin hän on olemassa!" virkkoi Simo Ford. "Mutta missä
hän piilee? Voisiko yksi ainoa niin pahansuopa olento, kuin hän,
saada aikaan niin kamalaa yritystä syöstä kokonaisen järven meidän
niskoihimme? Minä alan melkein Jack Ryanin tavoin uskoa, että joku
kaivoshaltia meiltä tahtoo riistää hankitun omaisuutemme".
Nelliltä pidettiin tietysti niin paljon kuin mahdollista nämä
keskustelut salassa. Mutta koko hänen käytöksensä osoitti kuitenkin,
että hänen kasvatusperheensä huolet painoivat myöskin häntä. Hänen
surulliset kasvonsa ilmoittivat sisällisiä taisteluja, joita hänellä
oli kestettävinä.
Tultiin siihen päätökseen, että James Starr ynnä Simo ja Harry Ford
lähtisivät sille paikalle, mistä vesi oli syöksynyt esiin, tutkiaksensa
syyt tähän. Kenellekään he eivät virkaneet tuumastaan. Sille, joka ei
olisi tuntenut kaikkia asianhaaroja, joihin James Starrin ja hänen
ystävänsä ajatus perustui, olisi se näyttänyt varsin mahdottomalta.
Joku päivä sen jälkeen astuivat kaikki kolme pieneen veneesen, jota
Harry meloimalla pani liikkeelle, ja lähtivät tarkastamaan niitä
luonnon muodostamia patsaita, jotka kannattivat sitä osaa maanpinnasta,
johon Katrine-järven syvennys oli koverrettu.
Tämä tutkimus näytti heidän epäluulonsa oikeutetuksi. Patsaiden
kimppuun oli käyty kaivoskuokalla. Mustentuneita jälkiä siitä oli vielä
näkyvissä, sillä vesi oli valumalla alempiin kaivoksen osiin jonkun
verran alennut, niin että nuo mainitut patsaat olivat näkyvissä juureen
asti.
Holvin katon lohkemista oli siis edeltäpäin ajateltu ja ihmisen käsi
oli sen aikaan saanut.
"Ei voi enään epäillä", sanoi James Starr. "Ja kukapa tiesi, mitä olisi
tapahtunutkaan, jos lohkeema ei olisi avannut tietä tuolle järvelle,
vaan meren vedelle?"
"Niinpä, niin", virkkoi vanha kaivosmestari ylpeällä äänellä, "ei
mitään vähempää kuin meri olisi tarvittu upottamaan meidän Uutta
Aberfoylea. Mutta vieläkin kerran, mikä etu voi jollain elävällä
olennolla olla meidän työmme ehkäisemisestä?"
"Se on aivan käsittämätöntä!" vastasi James Starr. "Täällä ei ole
vaikuttamassa joukko halpoja pahantekijöitä, joiden tarkoitus muka
olisi rotkosta, jossa he piilevät, levitä ympäri maan rosvoamaan ja
ryöstämään. Näiden kolmen vuoden kuluessa olisivat sellaiset asukkaat
varmaan tulleet ilmi. Eivätkä nämä myöskään ole, niinkuin toisinaan
olen uskonut, salakulettajia tai väärän rahan tekijöitä, jotka jossain
tämän mahdottoman ontelon vielä tuntemattomassa sopukassa kokisivat
salata rikoksellista tointansa, ja sentähden tahtoisivat saada meidät
täältä pois. Sellaiset ammattilaiset eivät toimi ainoastaan kootaksensa
kiellettyä tavaraansa. Päivän selvä on kumminkin, että joku leppymätön
vihollinen on vannonut Uudelle Aberfoylelle häviöä, ja että joku
hänen todellinen tai luuloiteltu etunsa vaikuttaa, että hän kaikilla
mahdollisilla keinoilla koettaa sammuttaa vihaansa meitä kohtaan.
Varmaankin liian voimaton voidaksensa toimia julkisesti, valmistaa
hän pimeässä väijytyksiään, mutta hänen osoittama älykkäisyytensä
tekee hänet pelättäväksi olennoksi. Hän tuntee, ystäväni, paremmin
kuin me salaisimmatkin sopukat tässä meidän alueessamme, kun hän niin
kauan on voinut pysyä salassa kaikilta meidän tutkimuksiltamme. Se
on, Simo, varmaankin joku meidän ammattiimme kuuluva mies, ja vielä
lisäksi varsin taitava kaivosmies. Kuulkaa, onko teillä koskaan ollut
vihamiestä, jota te voisitte epäillä? Miettikää asiaa tarkasti.
Löytyy vihasta kiihottuneita ihmisiä, joita ei mikään ajan pituus voi
parantaa. Johtakaa mieleenne kaukaisimmankin elämänne tapahtumat,
jos niin tarvitaan. Kaikki mitä täällä on tapahtunut on kylmän ja
kärsivällisen mielettömyyden tekoa, jonka keksimiseksi teidän täytyy
ajatella vanhimpiakin muistojanne".
Simo Ford ei vastannut. Mutta kunnollinen kaivosmestari näkyi
vilpittömästi tarkastavan koko kulunutta elämäänsä, ennenkuin hän
tahtoi vastata. Viimein nosti hän jälleen päänsä sanoen:
"Ei, jumaliste, en minä eikä Madge ole tehnyt kenellekään ihmiselle
mitään pahaa. En usko, että meillä voi olla ainoatakaan vihamiestä!"
"Ah, jospa Nell vaan tahtoisi puhua!" huudahti insinööri.
"Herra Starr ja te, minun isäni", virkkoi Harry, "pitäkäämme, minä
pyydän, vielä joku aika tutkimuksemme kaikilta muilta salassa. Älkää
kysykö Nelli paraltani! Tiedän, että synkät ajatukset jo muutenkin
häntä vaivaavat ja kiusaavat. Olen varma siitä, että hänen povessaan
piilee salaisuus, josta se on pakahtua. Jos hän on vaiti, niin se
on sentähden, että hänellä ei ole mitään sanottavaa, tai sentähden
ett'ei hän luule saattavansa mitään ilmaista. Emme voi epäillä hänen
sydämestänsä toivovan meidän, meidän kaikkien parastamme. Kun hän vasta
kertoo minulle, mitä tähän asti on pitänyt meiltä salassa, saatte tekin
siitä heti tiedon".
"Olkoon menneeksi, Harry", vastasi insinööri, "mutta jos Nell jotakin
tietää, on hänen vaitiolonsa peräti käsittämätön".
Ja kun Harry aikoi jatkaa entistä puhettansa, lisäsi insinööri:
"Ole huoletonna, me emme virka mitään sille, joka on tuleva sinun
vaimoksesi".
"Ja joka nyt kohtakin tulee siksi, jos te suvaitsette isäni".
"Poikani", sanoi Simo Ford, "kuukauden kuluttua on oleva sinun
hääpäiväsi... Te olette ehkä hyvä ja edustatte Nellin isää, hra Starr?"
"Aivan kernaasti", vastasi insinööri.
Hra Starr ja isä Ford poikineen palasivat asuntoon. He eivät virkaneet
mitään koko tutkimusmatkastaan, ja kaikki kaivoksen asukkaat pitivät
yhä edelleen holvin lohkeemista satunnaisena tapaturmana. Skotlannissa
oli vaan yksi järvi entistänsä vähemmin.
Nell oli vähitellen palannut entisiin askareihinsa. Käynnistään maan
pinnalla oli hänellä unohtumattomia muistoja, joita Harry käytti
hyväksensä häntä opettaessaan. Mutta tämä tutustuminen ulkonaiseen
elämään ei ollut hänestä herättänyt mitään kaipuuta. Hän rakasti vielä,
niinkuin ennen tuota matkaakin, sitä synkkää asuntoa, jossa edelleen
oli asuva aviopuolisona, elettyänsä siellä lapsena ja neitona.
Tieto Harryn ja Nellin kohta vietettävistä häistä herätti suurta
huomiota Uudessa Aberfoylessa. Tulvailtiin majaan onnentoivotuksia
lausumaan. Jack Ryan oli ensimmäisiä onnentoivottajia. Ahkerasti
harjoitti hän paraita laulujaan juhlaa varten, joka oli aiottu
yhteiseksi kaikille Coal-Cityn asukkaille.
Mutta häitten edellisenä kuukautena sai Uusi Aberfoyle kokea kovempia,
kuin koskaan ennen. Näytti melkein siltä, kuin Nellin ja Harryn
yhdistyksen läheneminen olisi tuottanut hirmutapahtumia toistensa
perästä. Nämä onnettomuudet sattuivat enimmäkseen syvyydellä
tapahtuvien töiden ehkäisemiksi, eikä milloinkaan voitu saada selkoa
niiden todellisesta syystä.
Niin esim. hävitti tulipalo kaikki puutelineet muutamassa syvemmällä
olevassa käytävässä, ja lamppu löydettiin, jota tulen sytytykseen oli
käytetty. Harry ja hänen kumppaninsa kokivat sammuttaa tulta, joka
uhkasi hävittää kaikki, ja se onnistui heille ainoastaan käyttämällä
hiilihapon sekaisella vedellä täytettyjä extinktoreja, joita varoten
oli hankittu kaivokseen.
Toinen kerta lohkesi osa erään käytävän katosta, syystä että patsaat,
jotka sitä kannattivat olivat vikautetut, ja James Starr huomasi
että niitä oli sahattu. Harry, joka tällä paikalla johti töitä, jäi
pirstaleiden alle ja pelastui kuolemasta ihmeellisellä tavalla.
Joku päivä sen jälkeen joutui rautatiellä, jossa mekaanillinen voima
pani vaunut liikkeelle, juna, johon Harry oli noussut, kohti estettä ja
heitettiin kumoon. Tässä oli hirsi pantu poikki radan.
Lyhyesti sanoen, näitä onnettomuuksia sattui niin taajaan, että kova
pelko valtasi kaivostyömiesten mielet.
"Mutta noita pahantekijöitä on koko joukkio, emmekä me voi saada
yhtäkään heistä käsiimme", sanoi Simo Ford.
Uudelleen aljettiin ajaa heitä takaa. Kreivikunnan poliisi oli taas
liikkeellä yöt päivät, mutta ei ketään voitu löytää. James Starr kielsi
Harrya, jota tämä viha etupäässä näytti tarkoittavan, enää menemästä
ulkopuolelle toimitettavien töitten keskustaa.
Sama varovaisuus katsottiin tarpeelliseksi Nellin suhteen, jolta
kumminkin Harryn hartaasta pyynnöstä salattiin kaikki nuo rikokselliset
hankkeet, jotka hänessä voisivat herättää eloon muistoja menneiltä
ajoilta. Simo Ford ja Madge pitivät häntä silmällä öin päivin melkein
ankarasti, tai oikeammin kovin kiihkeästi. Lapsi raukka huomasi sen,
mutta ei yhtään sanaa, ei yhtään valitusta päässyt hänen huuliltaan.
Hän arveli epäilemättä, että tällä hänen parastansa tarkoitettiin.
Mutta hänkin näytti tavallaan pitävän huolta muista, eikä milloinkaan
ollut levollinen, ennenkuin kaikki hänen rakkaansa olivat koolla
tuvassa. Iltaisin Harryn tullessa kotiin, ei hän voinut peittää
erinomaista iloaan, joka ei ensinkään ollut hänen tavallisesti paremmin
umpinaisen kuin avonaisen luonteensa mukaista. Aamuisin hän oli
ylhäällä ennen kaikkia muita. Kävi aina levottomaksi, kun Harryn oli
lähdettävä töillensä.
Harry tahtoi jouduttaa häitä, että Nell jälleen saisi rauhaa. Hän
arveli, että heidän tultua eroittamattomasti yhdistetyiksi, tuolta
kummalliselta vihamielisyydeltä häntä vastaan riistettäisiin aseet, ja
että Nell silloin ainoastaan hänen vaimonaan tuntisi olevansa turvassa.
Samassa kiivaassa odotuksessa olivat myöskin James Starr ja Harryn
vanhemmat. Kaikki laskivat päivät häihin.
Synkimmät aavistukset olivat vallanneet kaikkien mielet. Tuo salainen
vihollinen, josta ei tiedetty, missä hän oli tavattava, tai miten
voitettava, ei varmaankaan, niin arveltiin, ollut välinpitämätön siitä,
mikä Nelliä koski. Juuri Harryn ja Nellin hääpäivä oli siis epäilemättä
näkevä jonkun uuden hänen vihansa purkauksen.
Muutamana aamuna, viikon päivät ennen häitä, oli Nell, kentiesi
aavistuksen vaikutuksesta, ensimmäisenä astunut ulos tuvasta, jonka
ympäristöä hän tahtoi tarkastaa.
Kun oli tullut kynnykselle, pääsi sanomattoman tuskan huuto hänen
huuliltaan.
Huuto kaikui koko huoneessa, ja Madge, Simo ja Harry syöksivät samassa
nuoren tytön luokse.
Hän oli kalman kalpea, ja tuntemattomaksi vääntyneet kasvonsa
ilmoittivat kauhistusta. Hän ei voinut puhua, katsoa tuijotti vaan
ovea, jonka vastikään oli avannut. Suonenvedontapaisesti puristunut
kouransa osoitti seuraavia siihen yöllä kirjoitettuja riviä, jotka
häntä niin kauhistuttivat:
"Simo Ford, sinä olet varastanut minulta meidän vanhan hiilialueen
viimeiset hiilikerrokset; poikasi on vienyt minulta Nellin! Tuhoa
teille! tuhoa kaikille! tuhoa Uudelle Aberfoylelle!
_Silfax_".
"Silfax", huudahtivat yht'aikaa Simo Ford ja Madge.
"Kuka hän on?" kysyi Harry, katsellen vuorotellen isäänsä ja äitiänsä.
"Silfax!" toisti Nell epätoivon valtaamana. "Silfax!"
Ja koko hänen olentonsa tutisi tätä nimeä mutistessa, niin että Madge
tarttui häneen ja melkein väkisin vei hänet takaisin hänen huoneesensa.
James Starr oli kiiruhtanut asuntoon. Luettuansa pari kertaa nuo
uhkaavat rivit sanoi hän:
"Samalla käsialalla, kuin nämä rivit, oli se kirje minulle kirjoitettu,
joka oli vastakkainen teidän kirjeellenne, Simo! Tämän miehen nimi on
Silfax! Minä näen teidän hämmästyksestänne, että te tunnette hänen.
Kuka on Silfax?"
Kahdeskymmenes Luku.
Katuja.
Tämä nimi ilmaisi vanhalle kaivosmestarille kaikki.
Se oli viimeinen "katuja" Dochartin kaivoksessa.
Simo Ford oli, ennenkuin varolamppu keksittiin, tuntenut tämän miehen,
joka oman henkensä vaaralla joka päivä kulki pienempiä kaasuräjähdyksiä
toimeen panemassa. Hän oli nähnyt tämän oudon olennon käyskelevän
kaivoksessa äärettömän suuri tunturipöllö aina seurassaan, joka
häntä auttoi vaarallisessa toimessaan vieden palavan sydämen niihin
kohtiin, joihin Silfax ei ulottunut kädellään. Eräänä päivänä oli
tämä ukko kadonnut ja samalla pienonen, kaivoksessa syntynyt lapsi,
jolla ei ollut muita omaisia paitsi häntä, isänisäänsä. Tämä lapsi oli
silminnähtävästi Nell. Tämä tapahtui 15 vuotta sitten, ja siitä asti
olivat siis nämä molemmat eläneet jossakin salaisessa syvyydessä aina
siihen päivään asti, jolloin Harry pelasti Nellin.
Vanha kaivosmestari, joka samalla tunsi sekä sääliä että vihaa, kertoi
insinöörille ja pojalleen mitä nimi Silfax oli hänelle ilmaissut.
Koko asema oli nyt selvä. Silfax oli se salaperäinen olento, jota niin
kauan oli etsitty Uuden Aberfoylen syvyyksissä.
"Te tunnette siis hänet?" kysyi insinööri Simolta.
"Tunsin hänet vallan hyvin", vastasi kaivosmestari. "Mies pöllön
kanssa! Hän ei silloinkaan enään ollut nuori; hän on varmaan 15
tai 20 vuotta minua vanhempi. Hän oli jonkunlainen villi ihminen,
joka ei voinut viihtyä kenenkään seurassa, mies, jonka ei arveltu
pelkäävän vettä eikä tulta. Hän oli omasta halustaan valinnut katujan
toimen, johonka harvat olivat halulliset. Tuo vaarallinen työ olikin
vaikuttanut häiritseväisesti hänen ajatuskykyynsä. Hänen sanottiin
olevan ilkeän, mutta hän oli kentiesi ainoastaan hupsu. Hänellä oli
tavattomat ruumiin voimat. Hiilikaivokset tunsi hän paremmin kuin
kukaan muu -- ainakin ihan yhtä hyvin kuin minä. Luulin hänen kuolleen
jo monta vuotta sitten".
"Mutta", jatkoi James Starr, "mitä hän tarkoittaa sanoilla: 'Sinä
olet varastanut minulta meidän vanhan hiilialueemme viimeiset
hiilikerrokset?'"
"Ah", vastasi Simo Ford, "Silfax, jonka aivot, niinkuin sanoin, aina
olivat olleet sekavat, väitti kauan aikaa olevansa vanhan Aberfoylen
omistaja. Hänen mielensä kävikin rajummaksi, väkivaltaisemmaksi,
sikäli kuin Dochartin kaivos -- hänen kaivoksensa! -- tyhjentyi. Hänen
mielestään jokainen kaivoskuokan isku kiskoi sisälmykset hänen omasta
ruumiistansa!... Sinä muistat kai sen, Madge?"
"Muistan, Simo", vastasi vanha Skotlannitar.
"Tämä muistuu nyt mieleeni, nähtyäni Silfaxin nimen tuossa ovella",
jatkoi Simo Ford; "mutta, sen sanon vielä kerran, minä luulin hänen
kuolleeksi, enkä voinut ajatellakaan, että tuo ilkeä olento, jota niin
kiivaasti olemme ajaneet takaa, olisi Dochartin kaivoksen vanha katuja".
"Nyt on kaikki selvää", virkkoi James Starr. "Sattumuksesta on
Silfax löytänyt uuden hiilialueen. Hulluudessaan on hän ruvennut
sen puolustajaksi. Asuen kaivoksessa, jossa hän käyskenteli ympäri
yöt päivät, on hän tullut teidän salaisuutenne perille, Simo, sekä
saanut tietää, että te kutsuitte minut kiireimmiten luoksenne.
Siitä hänen kirjeensä, joka oli vastakkainen teidän kirjeellänne;
siitä minun tuloni jälkeen Harrya kohti viskattu kalliolohkare ja
hävitetyt tikapuut Jarowin aukossa; siitä rakojen tukkeeminen uuden
hiilikerroksen seinässä; siitä vihdoinkin meidän salpautumisemme, ja
sitten vapautumisemme Nellin avulla, joka varmaankin tapahtui Silfaxin
tietämättä, tahtomatta".
"Niinpä niin, niin on varmaankin tapahtunut, hra Starr", sanoi Simo
Ford. "Vanha katuja on epäilemättä täydelleen hullu".
"Sitä parempi", arveli Madge.
"Enpä sitä uskoisi", sanoi James Starr päätään pudistaen, "sillä hänen
hulluutensa on nähtävästi varsin hirvittävää laatua. Ah, minä ymmärrän
hyvin, ett'ei Nell voi ilman kauhistuksetta ajatella häntä, ja käsitän
myöskin hänen ei tahtoneen antaa vanhusta ilmi. Mitä surullisia vuosia
hän onkaan viettänyt sen miehen luona".
"Todellakin surullisia!" sanoi Simo Ford, "tämän raivoisan miehen ja
hänen pöllönsä parissa, joka ei ole vähemmin raivoisa kuin hän itse.
Sillä selvää on, että lintu myöskin vielä on elossa. Se ei voinut olla
mikään muu paitsi hänen pöllönsä, joka sammutti meidän lamppumme, ja
joka hakkasi poikki köyden, jonka nojassa Harry ja Nell häilyivät
ammottavan syvyyden ylitse..."
"Ja minä ymmärrän", sanoi Madge, "että tieto hänen lapsenlapsensa
aiotusta avioliitosta meidän poikamme kanssa näkyy vielä enemmän
katkeroittaneen hänen mielensä ja tehnyt hänen raivonsa monta vertaa
suuremmaksi".
"Nellin yhdistys sen miehen pojan kanssa, jota hän syyttää itseltään
varastaneen Aberfoylen viimeiset hiilikerrokset on luonnollisesti
kiihoittanut hänen vimmaansa korkeimmilleen", lisäsi Simo Ford.
"Mutta hänen täytyy suostua siihen yhdistykseen", huudahti Harry. "Niin
vieras kun onkin tavalliselle ihmiselämälle, täytyy hänen kumminkin
lopuksi myöntää, että Nellin uusi elämä on parempi sitä, mitä hän antoi
hänen viettää tuolla pimeässä syvyydessä! Herra Starr, minä olen varma
siitä, että jos vaan voisimme saada hänet käsiimme, niin kyllä meidän
onnistuisi saada hänet toisille ajatuksille..."
"Hullun ajatuksia ei muuteta, Harry parka", vastasi insinööri. "Tosin
on parempi tuntea vihollisensa, kuin olla häntä tuntematta; mutta
kaikki ei ole sillä hyvä, että nyt tiedämme, kuka hän on. Olkaamme
varoillamme, hyvät ystävät, ja ensi aluksi täytyy meidän puhua Nellin
kanssa. Meidän täytyy! Hän on huomaava, ett'ei hänen vaitiolonsa tästä
lähtien enää ole oikeutettu. Itse vanhuksenkin tähden on paras, että
hän ei enää ole vaiti. Vanhukselle on yhtä tärkeätä kuin meillekin,
että me voimme estää hänen hirveät aikeensa".
"Herra Starr", sanoi Harry, "en epäile Nellin nyt itsestään
puhuvan teidän kysymättännekin. Te tiedätte nyt hänen omantunnon
ja velvollisuuden pakoittamana tähän asti vaienneen. Omatunto ja
velvollisuus pakoittavat häntä nyt puhumaan, niin pian kuin tahdotte.
Äiti teki oikein viedessä hänet takaisin hänen huoneesensa. Hän
tarvitsee todella toipua, mutta minä lähden hänen luoksensa..."
"Se ei ole tarpeellista, Harry", sanoi lujalla ja selvällä äänellä
nuori tyttö, joka samassa astui perhetupaan.
Nell oli kalpea. Hänen silmänsä ilmaisivat, kuinka paljon hän oli
itkenyt; mutta selvälleen näkyi, että hän oli päättänyt tehdä, mitä
velvollisuus häneltä vaatii.
"Nell!" huudahti Harry kiiruhtaen nuorelle tytölle vastaan.
"Harry", vastasi Nell, ja pidätti viittauksella sulhoansa lähestymästä,
"sinun vanhempiesi ja sinun tulee tänään saada tietää kaikki. Ja
teidänkin, herra Starr, tulee tietää kaikki, mikä koskee lasta, jonka
te tuntemattomana olette ottaneet huostaanne, ja jonka Harry kovaksi
onneksi on pelastanut syvyydestä".
"Nell!" huudahti Harry.
"Anna Nellin puhua", sanoi James Starr, käskien Harryn olla vaiti.
"Minä olen vanhan Silfaxin lapsenlapsi", jatkoi Nell. "En ole
milloinkaan tuntenut äitiä, ennenkuin tämän katoksen alle astuin",
lisäsi hän lempeästi katsoen Madgea.
"Ja siunattu olkoon se päivä, tyttäreni!" vastasi vanha Skotlannitar.
"En ole milloinkaan tuntenut isää, ennen sitä päivää, jolloin tapasin
Simo Fordin", jatkoi Nell, "enkä ystävää, ennenkuin Harry tarttui minun
käteeni! Viisitoista vuotta olen elänyt yksin vaarini kanssa kaivoksen
salaisimmissa sopukoissa. Hänen kanssansa, ja se oli kauheata. Hänen
kauttansa, olisi oikeammin sanottu. Tuskinpa häntä näin. Kun hän hävisi
vanhasta Aberfoylesta, siirtyi hän näihin luoliin, joita ei kukaan muu
kuin hän tuntenut. Hän oli tavallaan hyvä minua kohtaan, vaikka hän
minussa herätti kauhistusta. Elatuksekseni sain, mitä hän vaan voi
käsiinsä saada ulkopuolella kaivosta; minulla on himmeä muisto siitä,
että minulla pienenä ollessani oli imettäjänä vuohi, jonka kadottaminen
saattoi minut täydelliseen epätoivoon. Kun ukko näki suruni, antoi
hän minulle vuohen sijaan toisen eläimen, koiran, niinkuin hän sitä
nimitti: Mutta se oli pahaksi onneksi iloinen koira. Se haukkui. Ukko
ei rakastanut iloisuutta. Hän säikähti pienemmästäkin jyskeestä.
Eläin parka katosikin melkein heti. Ukolla oli seuranaan muuan ilkeä
lintu, pöllö, jota minä alussa kauhistuin: mutta vaikka se minulle
oli hyvinkin vastenmielinen, rupesi se kuitenkin minun ystäväkseni,
ja niin tuli meistä viimein ystävykset. Se totteli minua paremmin
kuin isäntäänsä, ja tämä teki minut levottomaksi hänen tähtensä. Ukko
oli mustasukkainen. Pöllö, ja minä piilimme niin hyvin kuin taisimme
ollaksemme yhdessä. Me huomasimme tämän tarpeelliseksi... Mutta minä
puhun liian paljon itsestäni... Teistähän puhe on..."
"Ei, tyttöseni", vastasi James Starr. "Kerro sinä vaan, niinkuin
mielesi tekee".
"Isoisäni", jatkoi Nell, "oli aina karsain silmin katsonut teitä,
naapuriansa hiilikaivoksessa. Mutta ei häneltä suinkaan tilaa
puuttunut. Hän valitsi lymypaikkansa kaukana, hyvin kaukana teistä.
Mutta tieto, että te olitte siellä, oli hänelle vastenmielinen. Kun
minä häneltä kysyin jotakin ihmisistä tuolla ylhäällä, synkkeni hänen
kasvonsa, hän ei vastannut, vaan jäi pitkäksi aikaa ihan mykäksi. Mutta
hänen vihansa leimahti ilmituleen huomatessaan, ett'ette tyytyneet
vanhaan alueesenne vaan tahtovanne tunkeutua hänen alueelleen. Hän
vannoi, että jos teidän onnistuisi päästä uuteen kaivokseen, jota ei
tähän asti kukaan paitsi hän tuntenut, teidän olisi kuoleminen. Vaikka
hän oli ijäkäs, oli hänellä kumminkin erinomaiset ruumiin voimat, ja
hänen uhkauksensa panivat minut vapisemaan teidän ja hänen puolestansa".
"Jatka, Nell!" sanoi Simo Ford nuorelle tytölle, joka oli keskeyttänyt
puheensa hetkiseksi ikäänkuin kootaksensa muistoansa.