Uuden Aberfoylen käytäviin", jatkoi Nell, "salpasi hän aukon, tehden
siten uuden hiilialueen teidän vankilaksenne. Tunsin teitä ainoastaan
haahmuina, joita epäselvästi olin nähnyt pimeässä kaivoksessa; mutta
en voinut kestää sitä ajatusta, että kristityt ihmiset kuolisi nälkään
näissä maanalaisissa käytävissä, ja minun onnistui, yhä peläten,
että ukko sitä huomaisi, pari kertaa hankkia teille vähän vettä ja
leipää! Olisin tahtonut viedä teidät sieltä, mutta kovin vaikea oli
pettää vanhuksen valppautta. Te olitte kuoleman omat! Jack Ryan tuli
seuralaisineen... Jumala tahtoi, että minä sinä päivänä kohtasin
heidät. Houkuttelin heidät perässäni teidän luoksenne. Palatessani
seisoi vaarini äkkiarvaamatta minun edessäni. Hänen vihan vimmansa
minua kohtaan oli kauhea. Luulin kuolevani hänen iskuistaan. Siitä
hetkestä oli elämäni tukala. Minun isoisäni ajatus oli peräti
sekaantunut. Hän sanoi olevansa pimeyden ja tulen kuningas! Kun hän
kuuli teidän työkalujenne kopinan näissä hiilikerroksissa, jotka hän
piti ominaan, vimmastui hän ja löi minua raivossaan. Tahdoin paeta.
Se oli minulle mahdotonta, niin tarkasti kaitsi hän minua. Vihdoin
laskeutui hän kolme kuukautta sitten rajattoman mielettömyyden
valtaamana siihen syvyyteen, josta sinä, Harry, löysit minun, ja katosi
turhaan kutsuttuaan pöllöä, joka uskollisesti jäi minun luokseni.
Kuinka kauan olin siellä? Sitä en tiedä. Sen tiedän vaan, että tunsin
olevani kuoleman oman, kun sinä tulit, Harryseni, minua pelastamaan.
Mutta, sen tajunnet nyt, vanhan Silfaxin lapsenlapsi ei voi tulla Harry
Fordin puolisoksi, sillä hän pyytää tappaa sinua, teitä kaikkia".
"Nell!" huudahti Harry.
"Ei", virkkoi nuori tyttö. "Minun uhraukseni on tehty. Yksi ainoa keino
löytyy, joka voi estää teidän perikatonne: että minä jälleen palajan
isoisäni luo. Hän uhkaa koko Uutta Aberfoylea!... Hänelle on mahdotonta
antaa anteeksi, eikä kukaan voi tietää mihinkä tuumaan koston himo on
hänet saattanut. Minun velvollisuuteni on päivän selvä. Olisin kurjin
olento maan päällä, jos epäilisin sitä täyttää. Jääkää hyvästi, ja
kiitos kaikesta! Te olette opettaneet minua tuntemaan tämän maailman
onnea ja iloa! Mitä ikinä tapahtuneekin, muistakaa aina, että minun
sydämeni kokonaan on teidän omanne!"
Harry, suurimman tuskan vallassa, ja hänen vanhempansa olivat näitä
viimeisiä sanoja kuullessaan hypähtäneet pystyyn.
"Mitä, Nell!" huudahtivat he epätoivoisina, "sinä aiot jättää meidät!"
James Starr sai heidät syrjään arvokkaalla viittauksella, ja astuen
Nellin eteen tarttui hän hänen molempiin käsiinsä.
"Hyvä on, lapsukaiseni!" sanoi hän. "Sinä olet puhunut, niinkuin sinun
tuli puhua; mutta kuule nyt meidän vastauksemme. Me emme anna sinun
lähteä täältä, ja me pidätämme, jos niiksi käy, sinut täällä väkisin.
Luuletko tosiaankin meitä niin kehnoiksi, että ottaisimme vastaan sinun
jalomielisen tarjoumuksesi? Silfaxin uhkaukset ovat vaaralliset, se
on totta. Mutta ihminen on kaikissa tapauksissa ihminen, ja me olemme
varoillamme. Mutta itse Silfaxinkin hyödyksi voit sinä kertoa meille
hänen tapojansa sekä sanoa meille, missä hän piilee. Me tahdomme vaan
yhtä asiaa: tehdä hänet kykenemättömäksi vahingoittaa meitä ja kentiesi
myöskin saada hänet jälleen järjilleen".
"Te tahdotte mahdottomia", vastasi Nell. "Minun isoisäni on joka
paikassa ja samalla ei missään. En ole esim. milloinkaan nähnyt hänen
nukkuvan. Löydettyään jonkun piilopaikan, jätti hän minut ja katosi.
Kun olin tehnyt päätökseni, hra Starr, tiesin jo ennakolta kaikki
mitä te voisitte minulle vastata. Uskokaa minua! Yksi ainoa keino on
mahdollinen, millä voipi saada vanhuksen luopumaan hankkeistaan, ja se
keino on, että minun onnistuu löytää hänet. Hän on näkymätön, mutta
itse hän näkee kaikki. Kuinka olisikaan hän voinut saada tietää kaikki
teidän salaisimmat ajatuksenne, hra Starrille kirjoitetusta kirjeestä
aina Harryn ja minun aiottuun avioliittoon, jos hänellä ei olisi
ihmeellinen taito tietää kaikki. Minun vaarini on, minun ymmärtääkseni,
henkisessä suhteessa rikaslahjainen mies. Ennen tapahtui, että hän
puhui minun kanssani ylevistä asioista. Hän on opettanut minua
tuntemaan Jumalaa, ja on pettänyt minun ainoastaan yhdessä asiassa:
hän, näette, on uskottanut minua, että kaikki ihmiset ovat viekkaita ja
petollisia, ja on tahtonut istuttaa minuun vihaansa ihmissukua kohtaan.
Kun Harry toi minut tähän asuntoon, luulitte minun olevan ainoastaan
tietämättömän, taitamattoman! Mutta minä vielä lisäksi kammosin kaikkia
ihmisiä, kaikkea, mitä inhimillistä on. Ah, suokaa minulle anteeksi,
mutta minä luulin muutamia päiviä, että minä olin paholaisten parissa,
ja minä tahdoin paeta; Te, Madge, palautitte vähitellen ajatukseni
oikealle tolalle, ette sanoilla, vaan elämällänne, nähdessäni miehenne
ja poikanne teitä niin suuresti rakastavan ja kunnioittavan. Nähdessäni
edelleen onnelliset ja vilpittömät kaivostyömiehet oikein jumaloitsevan
hra Starria, jonka orjiksi minä heidät luulin, nähdessäni ensi kerran
koko Aberfoylen väestön tulvailevan kirkkoon, siellä laskeuvan
polvilleen, rukoilevan Jumalaa sekä kiittävän häntä sanomattomasta
hyvyydestänsä, silloin sanoin itsekseni: 'Vaarini on pettänyt minua!'
Mutta nyt uskon minä, sen mukaan mitä teiltä olen kuullut, että hän
itse on pettynyt. Minä palaan sentähden niille salaisille poluille,
joilla minun ennen oli tapana seurata häntä. Hän on urkkiva minua.
Minä huudan häntä nimeltä... Hän on kuuleva ääneni, ja kentiesi voin
palaamalla hänen luoksensa saada hänet jälleen totuuden tuntoon!"
Kaikki olivat antaneet nuoren tytön puhua. Jokainen tunsi, että
hänelle olisi hyvä näin saada avata sydämensä ystävilleen samana
hetkenä, jolloin hän jalomielisesti luulotteli itseänsä iäksi päiviksi
jättävänsä heidät. Mutta kun hän voimattomana vesissä silmin vaikeni,
sanoi Harry kääntyneenä Madgeen päin:
"Äitini, mitä te ajattelisitte miehestä, joka hylkäisi jalon tytön,
jonka juuri kuulitte puhuvan?"
"Minä sanoisin häntä kehnoksi raukaksi", vastasi Madge, "ja jos hän
olisi minun poikani, en minä enää voisi tunnustaa häntä pojakseni, vaan
minun täytyisi kirota hänet".
"Nell, sinä olet kuullut meidän äitimme tuomion", jatkoi Harry.
"Minnekkä tahansa sinä menet, sinne minä olen sinua seuraava. Jos pysyt
lujana aikeessasi lähteä täältä, niin minä seuraan sinua, me lähdemme
yhdessä..."
"Harry! Harry!" huudahti Nell.
Mutta mielenliikutus oli liian valtaava. Nuoren tytön huulet
vaalenivat, ja hän vaipui Madgen syliin, joka pyysi insinööriä, Simoa
ja Harrya jättää hänet yksin lapsi raukan kanssa.
Yhdeskolmatta Luku.
Nellin häät.
Erottiin, päätettyä olla vielä entistänsä varovammat. Vanhan Silfaxin
uhkaus oli niin suora, ett'ei sitä käynyt ylenkatsominen. Pelätä sopi,
näet, että vanhalla katujalla kentiesi oli käytettävänään joku keino,
jolla hän voi peräti hävittää koko Aberfoylen.
Aseilla varustettuja vartioita sijoitettiin sentähden jokaiselle
uloskäytävälle kaivoksesta, käskyllä tarkasti vartioida yöt päivät.
Jokainen kaivokseen kuulumaton oli vietävä James Starrin eteen, että
hän saisi tietää, kuka mies oli. Ei huolittu kauempaa Coal-Cityn
asukkailta salata maanalaista siirtokuntaa vastaan tehtyjä uhkauksia.
Kun Silfaxilla ei ollut yhtään tuttua paikalla, niin ei tarvittu pelätä
kavallusta. Nellille myöskin ilmoitettiin, mihin varokeinoihin oli
ryhdytty, ja vaikkei hän voinut siitä täydelleen rauhoittua, hälveni
kumminkin johonkin määrin hänen levottomuutensa. Mutta Harryn päätös
seurata häntä kaikkialle, mihin tahansa hän lähtisi, oli enemmän kuin
mikään muu taivuttanut häntä lupaamaan jättää pakenemistuumat siksensä.
Sen viikon kuluessa, joka oli lähinnä ennen Nellin ja Harryn
häitä, ei elämää Uudessa Aberfoylessa häirinnyt mikään mainittava
tapaus. Vaikk'eivät kaivostyömiehet herenneet tuosta järjestetystä
vartioimisesta, toipuivat he kumminkin siitä säikähdyksestä, joka oli
ollut vähällä karkoittaa heidät kaikesta syvyydessä toimitettavasta
työstä.
James Starr jatkoi sillä välin taukoomatta Silfaxin takaa-ajoa. Koska
kostonhimoinen vanhus oli vakuuttanut, ett'ei Nell koskaan voisi
tulla Harryn puolisoksi, oli arvattava, että hän ei jättäisi mitään
keinoa koettamatta, estääksensä tätä avioliittoa. Parasta olisi ollut,
jos olisi saatu hänet käsiinsä hänen henkeänsä vahingoittamatta.
Tutkimuksia Uudessa Aberfoylessa oli sentähden aljettu uudelleen
suurimmalla mahdollisella tarkkuudella. Etsittiin läpi kaikkien
käytävien aina ylimpiin kerroksiin asti, jotka johtivat Irvinessä
oleviin Dundonald Castlen raunioihin. Syystä arveltiin Silfaxin vanhan
linnan kautta pitävän yhteyttä ulkomaailman kanssa, ja että hän joko
ostamalla tai varastamalla hankki itselleen tarpeelliset tavarat
voidaksensa elättää kurjaa henkeänsä. Ja mitä "Tulinaisiin" tuli, oli
James Starr siinä uskossa, että Silfax mahdollisesti oli sytyttänyt
jonkun tästä kaivoksen osasta purkautuvan kaasuvirran, ja niin saanut
aikaan tuon merkillisen ilmiön. Eikä hän siinä erehtynytkään. Mutta
takaa-ajo oli turha.
Tämän alituisen taistelun aikana keksimätöntä olentoa vastaan, oli
James Starr onnettomin ihminen maan päällä, vaikk'ei hän antanut
kenenkään sitä huomata. Mitä enemmän hääpäivä läheni, sitä suuremmaksi
kävi hänen pelkonsa, jonka hän kumminkin oli pitänyt velvollisuutenaan
kertoa vanhalle kaivosmestarille, joka pian kävi yhtä levottomaksi kuin
hän itsekin.
Vihdoin koitti tuo odotettu päivä.
Silfax ei ollut näyttänyt elon merkkiä.
Jo varhain aamulla oli koko Coal-Cityn väestö liikkeellä. Työt Uudessa
Aberfoylessa olivat lakkautetut. Päällysmiehet ja työmiehet tahtoivat
osoittaa kunnioitustaan vanhalle kaivosmestarille ja hänen pojalleen.
He siten maksoivatkin kiitollisuuden velkaa noille kahdelle rohkealle
ja kestävälle miehelle, jotka kaivokselle olivat hankkineet takaisin
sen entiset rikkaudet.
K:lo 11 oli vihkiminen määrätty tapahtuvaksi kirkossa Malcolm-järven
rannalla.
Tällä tunnilla nähtiin Harry astuvan ulos majasta taluttaen äitiänsä,
ja Simo Ford vieden Nelliä.
Heitä seurasi insinööri Starr, levollinen ulkonäöltään mutta
mielessänsä pahimpia peläten, ja Jack Ryan, joka oli oikein
komeannäköinen säkkipillinpuhaltaja-puvussaan.
Heidän jäljessään kulkivat muut kaivosinsinöörit, Coal-Cityn
ylimykset, vanhan kaivosmestarin ystävät ja tutut, kaikki tuon suuren
kaivostyömiesperheen jäsenet, jotka olivat Uuden Aberfoylen varsinainen
väestö.
Ylhäällä maan pinnalla oli silloin muuan noita paahtavia elokuun
päiviä, jotka etenkin pohjoisissa maissa ovat niin rasittavat. Raskas
ilma oli tunkeunut alas kaivokseen asti, jossa lämpö oli noussut
tavattoman korkeaksi.
Ilma täyttyi sähköllä ilma-aukkojen ja suuren Malcolm-tunnelin kautta.
Ilmapuntari Coal-Cityssä oli laskeunut tuntuvasti, joka siellä oli
sangen harvinainen ilmiö. Melkein olisi voinut uskoa rajuilman
uhkaavan sen liuskaholvin alla, joka oli summattoman avaran kaivoksen
taivaankantena.
Mutta siellä alhaalla ei kukaan välittänyt ilman uhkauksista
ulkomaailmassa.
Jokainen oli tilaisuutta varten pukeutunut kauniimpiin vaatteisinsa.
Madgen puku muistutti menneitä aikoja. Hänellä oli päässä _toy_,
niinkuin entisen ajan emännillä, ja hänen hartioillaan oli _the
rokelay_, ruutukas levättinen, jota Skotlannin naiset kantavat varsin
somasti ja aistillisesti.
Nell oli päättänyt, ett'ei kukaan saisi nähdä, kuinka liikutettu hän
oli. Hän hillitsi sydämensä levotonta tykytystä, salaisen pelkonsa,
ja tuon urhoollisen lapsen onnistuikin esiintyä levollinen hymyily
huulillaan.
Hän oli yksinkertaisesti puettu, ja tämä yksinkertainen puku, jota
hän mieluummin kantoi kuin kaikkia loistavia vaatteuksia, lisäsi
vielä enemmän koko hänen olentonsa luonnollista suloutta. Ainoana
tukkakoristeena oli hänellä muuan _snood_, monivärinen nauha, jota
nuorien caledoniattarien on tapana kantaa.
Simo Fordilla oli puku, jota ei Walter Scottin kunnianarvoinen tuomari
Nicol Jarviekaan olisi moittinut.
Kaikki astuivat uhkeasti koristettua kirkkoa kohti.
Coal-Cityn taivaalta loistivat sähkövalot, jotka tavallista vahvemmat
sähkövirrat ravitsivat, ollen yhtä monen auringon näköiset. Kirkas valo
täytti koko Uuden Aberfoylen.
Kirkossa levittivät sähkölamput niinikään häikäisevää valoa, ja
maalatut ikkunat loistivat tulikaleidoskopien tavoin.
_The reverend_ William Hobson oli toimittava vihkimisen. Hän odotti
ovella morsiusparin tuloa.
Juhlasaatto läheni kierrettyänsä Malcolm-järven lahdelman.
Samassa kuului urkujen säveleet tervehtivän tulleita, ja molemmat parit
astuivat pastori Hobsonin jälkeen alttarille.
Herran siunausta rukoiltiin ensin kaikille läsnäoleville; sen jälkeen
jäivät Harry ja Nell kahden papin eteen, jolla oli pyhä kirja kädessä.
"Harry", sanoi pappi, "minä kysyn sinulta, tahdotko ottaa Nellin
aviovaimoksesi, ja vannotko aina rakastavasi häntä?"
"Sen tahdon ja vannon", vastasi nuorukainen vakavalla äänellä.
"Ja sinä, Nell", jatkoi pappi, "kysyn sinulta, tahdotko ottaa Harry
Fordin aviomieheksesi, ja..."
Neitonen ei ennättänyt vastata, ennenkuin kauhea pauhina kuului ulkoa.
Eräs niitä suuria penkereenmuotoisia kallioita, joka noin 100 jalan
päässä kirkosta oli Malcolm-järven äkkijyrkkänä rantana, oli äkkiä
auennut ilman mitään räjähdystä, niinkuin jos sen lohkeemista jo kauan
ennen olisi valmistettu. Vesi syöksyi alas syvään kuiluun, jota ei
kukaan ennen ollut tiennyt siinä olevan.
Äkkiä näkyi alaskumahtaneiden kalliolohkareiden välissä venonen, jota
voimakas käsi meloi nopeasti järven pinnalla.
Tässä veneessä seisoi mustaan kaappuun puettu ukko, jolla oli
vanukkeinen tukka ja pitkä valkoinen parta.
Hänellä oli kädessä Davyn lamppu, jossa metallikutouksen suojelema
liekki paloi.
Vanhus huusi lujalla äänellä:
"Kaasu! kaasu! Tuhoa teille kaikille! tuhoa!"
Samassa levisi ilmaan tuota keveätä hajua, joka on hiilihappoiselle
vetykaasulle omituinen.
Tuo kallion lohkeema oli, näet, raivannut tietä keräytyneelle
räjähtävälle kaasulle, joka kohosi holvin kattoa kohti viiden tai
kuuden ilmakehän painolla.
Vanhus oli tiennyt, mihin kaasua oli keräytynyt, ja nyt yht'äkkiä
avannut sille tien saadaksensa kaivoksen ilman mahdolliseksi räjähtää.
James Starr ja muutamat muut, olivat tällä välin nopeasti lähteneet
kirkosta ja kiiruhtaneet rannalle.
"Ulos kaivoksesta! ulos kaivoksesta!" huudahti kirkon ovella insinööri,
joka oli älynyt uhkaavan vaaran.
"Kaasu! kaasu!" toisti vanhus veneestään, jota hän meloi yhä edemmäksi
järvelle.
Harry oli morsiamensa ja vanhempainsa kanssa syösnyt ulos kirkosta.
"Ulos kaivoksesta! ulos kaivoksesta!" huusi James Starr.
Jo oli myöhäistä paeta. Vanha Silfax oli valmis täyttämään viimeistä
uhkaustansa estääksensä Nellin ja Harryn avioliittoa, vaikka hänen
sitä varten täytyikin haudata koko Coal-Cityn väestö hiilikaivoksen
raunioihin.
Hänen päänsä yläpuolella liiteli hänen suuri pöllönsä, jonka
valkoisessa höyhenpuvussa oli mustia täpliä.
Nyt heittäytyi muuan mies veteen ja ui rivakasti venettä kohti.
Se oli Jack Ryan. Hän koki saavuttaa mielipuolta, ennenkuin hän
ennättäisi toimittaa kauhistuttavan tuhotyönsä.
Silfax antoi hänen lähestyä. Hän särki lampun ympärillä olevan lasin,
otti ulos palavan sydämen ja heilutti sitä ilmassa.
Kuoleman hiljaisuus vallitsi kauhistuneiden katsojien joukossa.
James Starr, joka seisoi tyyneesti odottaen uhkaavaa onnettomuutta,
ihmetteli, ett'ei välttämätön räjähdys jo ollut hävittänyt Uutta
Aberfoylea.
Silfax, jonka kasvot olivat aivan hurjistuneet, luuli kaasun olevan
liian leveän pysyäksensä alhaisemmissa ilmakerroksissa, ja sentähden
nousseen ylös ilmaan.
Silfaxin viittauksesta laskeutui pöllö, tarttui kynnellään palavaan
sydämeen, kuten se ennen oli tehnyt Dochartin kaivoksen käytävissä,
ja alkoi kohota ylös holvikattoa kohti, jota vanhus sille kädellään
osoitti.
Hetkinen vaan, ja Uusi Aberfoyle olisi hävinnyt!...
Siinä silmänräpäyksessä kiskoi Nell itsensä Harryn sylistä.
Samalla tyynenä ja haltioissansa kiiti hän järven rannalle.
"Pöllö! pöllö!" huusi hän selvällä äänellä, "tule tänne luokseni! tule
tänne luokseni!"
Uskollinen lintu oli, tätä ääntä kuullessaan, hetkisen kahden
vaiheilla. Sitten se äkkiä pudotti palavan sydämen veteen, ja laskeutui
nopeasti lentäen immen jalkojen juureen.
Ylempiin räjähtäviin ilmakerroksiin, joissa ilma oli kaasulla
täytettyä, se ei ollut ennättänyt.
Silloin kaikui hirveä huuto kaivoksessa ... viimeinen, jonka vanha
Silfax päästi.
Samassa kuin Jack Ryan ojensi kätensä tarttuaksensa veneen laitaan, oli
vanhus, nähdessään kostonsa raukeavan tyhjiin, heittäytynyt veteen.
"Pelastakaa hänet! pelastakaa hänet!" huusi Nell tuskastuneella äänellä.
Harry kuuli hänen huutonsa. Hän heittäytyi vuorostansa veteen, saavutti
pian Jack Ryanin ja sukelsi monta kertaa.
Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat.
Malcolm-järvi ei luopunut saaliistaan. Sen niin odottamatta nostetut
aallot olivat iäksi helmaansa sulkeneet ukko Silfaxin.
Kahdeskolmatta Luku.
Vanhan Silfaxin taru.
Kuusi kuukautta näiden tapausten jälkeen toimitettiin kirkossa
Malcolm-järven rannalla niin oudolla tavalla keskeytetty Harry
Fordin ja Nellin vihkiminen. Kun pastori Hobson oli siunannut heidän
liittonsa, palasi nuori pariskunta, jotka vielä olivat suruvaatteissa,
kaivosasuntoon.
James Starr ja Simo Ford, nyt vapautettuina kaikesta levottomasta
huolesta, johtivat ilomielin puhetta häissä, joita juotiin seuraavaan
päivään saakka.
Tämän muistettavan tapauksen kunniaksi saavutti Jack Ryan, joka oli
pukeutunut säkkipillinsoittajan asuun, sen merkillisen kolmikertaisen
taidon, että koko hääjoukon mieltymyshuutojen raikuessa puhalsi
säkkipillillään, tanssi ja lauloi, kaikki yht'aikaa.
Ja seuraavana päivänä alkoivat taas työt sekä ylhäällä päivän valossa
että alhaalla syvyydessä, niinkuin tavallista James Starrin johdolla.
Että Harry ja Nell olivat onnelliset, sitä emme tarvitse lisätä. Nämä
niin kovaa kokeneet ihmiset saivat yhdistyksessään ansaitun onnen.
Mitä Simo Fordiin, Uuden Aberfoylen kunnia-kaivosmestariin tulee, niin
hän arveli elää kyllin kauan viettääksensä kultahäitä Madgensa kanssa,
joka ei myöskään puolestansa mitään enemmin halunnut.
"Ja kultahäitten jälkeen, miksikä ei vielä toiset?" sanoi Jack Ryan.
"Kahdet kultahäät eivät olisi liiaksi teille, hra Simo!"
"Siinä olet oikeassa poikaseni", vastasi vanha kaivosmestari tyyneesti.
"Mikä ihme olisikaan elää kahdensadan vuotiaaksi Uuden Aberfoylen
ilma-alassa, tässä paikassa, jossa eivät ulkona raivoovat rajuilmat
tunnu?"
Suotiinko Coal-Cityn asukkaiden tosiaankin viettää tätä juhlaa? Sen
tulevaisuus on osoittava.
Kaikissa tapauksissa löytyi ainakin yksi lintu, joka näytti elävän
erinomaisen pitkäikäiseksi, nimittäin vanhan Silfaxin pöllö. Sen
nähtiin ensin kiertelevän kaivoksen holvin laessa. Mutta vaikka
Nell koki pidättää sitä luonansa, pakeni se kumminkin muutamana
päivänä vanhuksen kuoleman jälkeen teille tietämättömille. Ihmisten
seura ei nähtävästi ollut sille mieleen, enemmän kuin sen entiselle
isännällekään, ja sitä paitsi näkyi se selvästi vihaavan Harrya; se oli
mustasukkainen hänelle, joka ensin oli vienyt pois Nellin ja sitten,
häilyen syvyyden ylitse, oli taistellut sen kanssa neidon ja omasta
elämästänsä.
Sittemmin näki Nell pöllöä vaan pitkien väliaikojen kuluttua ja silloin
liitelevän Malcolm-järven ylitse.
Tahtoiko se jälleen nähdä entistä ystäväänsä? Vai tahtoiko se
läpitunkevilla katseillaan tutkia sen kuilun pohjaa, joka oli nielassut
Silfaxin.
Kumpaakin selitystä uskottiin, sillä pöllö kävi viimein taruksi, josta
Jack Ryan sepitti monta haaveellista kertomusta.
Tämän iloisen toverin ansio on, että vieläkin Skotlannissa
talvi-iltoina lauletaan runoa pöllöstä ja vanhasta Silfaxista,
muinaisesta katujasta Aberfoylen kaivoksissa.