haltiattaret tarjoovat avaruudessa, ja jolle he kokoovat kaikki taivaan
tähdet".
"Jack", sanoi insinööri nauraen, "minä en tosiaankaan ole tuntenut
taipumustasi käyttämään rohkeita vertauksia".
"Ah, hra Starr, vertaukseni on aivan oikea. Katsokaapa vaan, eikö
tähdet katoa sitä myöten kun kuu nousee. Minun täytyy siis otaksua,
että ne putoavat kuuhun".
"Se on sama kuin jos sanoisit", virkkoi insinööri, "että kuu valollaan
sammuttaa tähdet, ja sentähden ne häviävät hänen tieltään".
"Voi miten ihanaa kaikki on!" virkkoi Nell, jonka koko olento oli
paljaana silmänä. "Mutta minä luulin kuun olevan aivan pyöreän?"
"Pyöreä se onkin, kun on täysi kuu", neuvoi James Starr, "se on silloin
kuin sen asema on aivan aurinkoa vastapäätä. Mutta tänä yönä on se
viimeisessä neljänneksessä, sillä on jo sarvet ja ystävämme Jackin
hopea tarjotin on vaan rikkinäinen lautanen".
"Voi, hra Starr". huudahti Jack Ryan, "mikä sopimaton vertaus! Minä
aioin juuri alottaa seuraavan laulun kuun kunniaksi:
"Öinen tähti, mi kulkiessas'
Ihastutat..."
"Mutta ei! Nyt se on mahdotonta. Lautanen on kokonaan hävittänyt
runollisen innostukseni".
Sillä välin nousi kuu vähitellen taivaan rannalle. Sen edestä hävisi
viimeisetkin sumut. Keskitaivaalla ja lännessä välkkyivät tähdet vielä
mustalla pohjalla, joka vähitellen vaaleni kuun valossa. Nell katseli
äänetönnä tuota ihmeellistä näkyä, hänen silmänsä kestivät vähintäkään
haittaa tuntematta kuun vienoa hopeahohdetta, mutta hänen kätensä
vapisi Harryn kädessä, kertoen mitä hän tunsi ja jota hän ei voinut
sanoin selittää.
"Astukaamme venheesen, ystäväni", sanoi James Starr. "Meidän täytyy
kulkea ylös Arthur-Seatin kukkulalle ennen auringon nousua".
Venhe oli kiinnitetty erääsen paaluun virrassa. Eräs soutumies
vahti sitä. Nell ja hänen seuralaisensa astuivat venheesen. Purjeet
nostettiin ja nopeasti paisutteli niitä luodetuuli.
Mitä uusia vaikutuksia nuori tyttö taas tunsikaan! Hän oli joskus
soudellut Uuden Aberfoylen järvissä, mutta vaikka Harry kuinkaki
keveästi käytteli airoja, voi Nell helposti huomata, miten soutaja
käytti voimiaan. Nyt Nell ensi kerran kulkea liiteli vedenpintaa
myöten, samaten kuin ilmapallo kulkee ilmassa. Lahti oli tasainen kuin
järvi. Puoleksi makaavassa asennossa venheen perässä liiteli Nell
eteenpäin laineiden tuudittamana. Joskus tunkeutui kuun säteet aina
Forthin pintaan asti; ja venhe näytti kulkevan halki hopeakankaan.
Loiskuen lauloivat laineet venheen kupeilla. Voi, kuinka kaikki oli
ihanaa!
Mutta nyt painuivat Nellin silmät vastustamattomasti umpeen. Hän vaipui
jonkinlaiseen huumeesen. Hänen päänsä vaipui Harryn rintaa vasten ja
hän nukkui syvään uneen.
Harry tahtoi herättää häntä, ett'ei häneltä jäisi mitään näkemättä tuon
kauniin yön ihanuuksista.
"Anna hänen nukkua, poikaseni", sanoi insinööri hänelle. "Parin tunnin
lepo vahvistaa häntä paremmin kestämään päivän vaikutusta".
K:lo 2 aamulla tuli venhe rantaan Granton-sillan luona. Silloin heräsi
Nell.
"Olenko nukkunut?" kysyi hän.
"Et lapseni", vastasi James Starr. "Sinä vaan näit unta, että nukuit".
Yö oli silloin erittäin valoisa. Kuu, joka oli kulkenut puolitiehen
taivaanrannalta keskitaivaalle, valaisi säteillään joka paikkaa
taivaalla.
Grantonin pikku satamassa ei ollut kuin pari kolme kalastaja-venhettä,
joita lahden laineet hiljaa kiikuttivat. Tuuli asettui sitä myöten kuin
aamu alkoi koittaa. Ilma oli puhdistunut kaikista yöllisistä sumuista,
ja kaikki ennusti huomispäivästä tulevan ihanimman elokuunpäivän, jota
meren läheisyys vielä enemmän sulostuttaa ja raitistuttaa. Jotakin
lämpimän höyryn tapaista irtautui taivaanrannasta, mutta se oli niin
hienoa ja läpikuultavaa että auringon ensimmäinen säde sen ensi
silmänräpäyksessä oli hajottava. Nuori tyttö taisi siis esteettömästi
katsella meren suurenmoista näkyä, kun se näköpiirin rajalla yhdistyy
taivaasen. Hänen näköpiirinsä laajeni, mutta hänen silmänsä eivät
kokeneet tuota omituista vaikutusta, jonka valtameri herättää, kun valo
näyttää työntävän kaikki rajoitukset äärettömiin saakka.
Harry tarttui Nellin käteen. He seurasivat molemmat James Starria ja
Jack Ryania, jotka kulkivat pitkin autioita katuja, koska vielä oli
niin varhainen aamu. Nellin mielestä näytti tämä Edinburgin etukaupunki
ainoastaan olevan joukko ryhmitettyjä synkkiä ja pimeitä rakennuksia,
jotka muistuttivat Coal-Cityä, sillä eroituksella kuitenkin, että tämän
holvikatto oli paljon korkeampi ja täynnä kiiltäviä ja kimaltelevia
pilkkuja. Hän kulki kepein askelin, eikä Harryn tarvinnut hiljentää
askeleitaan pelosta, että Nell väsyisi.
"Etkö jo ole väsynyt?" kysyi Harry Nelliltä, kuljettuaan noin puolen
tuntia.
"En", vastasi Nell. "Minusta tuntuu niinkuin ei jalkani koskisikaan
maahan astuessani. Tuo taivas kohoaa niin korkealle ylitsemme, että
tahtoisin lentää, jos minulla olisi siivet!"
"Pidä kiinni häntä!" virkkoi Jack Ryan. "Paras on että pidätämme
täällä kiltin Nell-tyttömme. Muuten olen itsekin joskus tuntenut samaa
halua, kun kauemman aikaa olen ollut kaivoksessa ja sitte nousen maan
pinnalle".
"Nell", sanoi James Starr, "eikö avaruus tunnu sinusta äärettömälle
syvyydelle, jonne tekisi mieli heittäytyä?"
"Tuntuu, hra Starr", vastasi nuori tyttö, "sille se juuri tuntuu.
Minusta tuntuu, niinkuin minua pyörryttäisi".
"Siihen kyllä totut, Nell", virkkoi Harry. "Sinä totut kyllä vielä
ulkomaailman suunnattomaan avaruuteen, ja ehkäpä se vielä saattaa sinut
unhottamaan pimeän ja synkän hiilikaivoksemme!"
"Ei koskaan, Harry!" sanoi Nell.
Ja hän peitti silmänsä kädellään, niinkuin olisi siten voinut paremmin
muistiinsa johdattaa kaikkea mitä äsken oli jättänyt.
He kulkivat yhä eteenpäin hiljaisten huonerivien välitse, joissa
asukkaat vielä nauttivat unen virkistävää lepoa ja menivät Leith-Walkin
poikki. He kävivät Calton-Hillin ohitse jossa Observatoriumi ja
Nelsonin muistopatsas kohosivat hämärässä. He kulkivat pitkin
Regent-streetiä, menivät erään sillan poikki ja tulivat Canongaten
päähän.
Vieläkään ei huomattu minkäänlaista liikettä kaupungissa. Kello löi
kaksi Canongate-Churchin göötiläisessä tornissa.
Siinä seisahtui Nell.
"Mikä tuo sekava ainejoukko?" kysyi hän ja osoitti sormellaan
yksinäistä rakennusta, joka kohosi toisella puolen pientä toria.
"Tuo ainejoukko, Nell", vastasi James Starr, "on linna, jonka ennen
muinoin omistivat Skotlannin vanhat hallitsijat, se on Holyrood, jossa
niin monta synkkää ja surullista tapausta on tapahtunut. Historian
tuntija voisi siellä loitsia esille monta kuninkaallista haamua,
onnettomasta Maria Stuartista alkaen aina vanhaan ranskalaiseen
kuninkaasen Kaarle X:teen asti! Huolimatta noista surullisista
muistoista et kuitenkaan, päivän valettua, Nell, tule huomaamaan
minkäänlaista surullisuutta tuossa kuninkaallisessa asunnossa.
Koristettuna neljällä tornilla näyttää Holyrood melkein huvilinnalle,
jossa sen omistaja on tahtonut pidättää feodaliajan ulkomuodon. Mutta
jatkakaamme nyt matkaamme. Katso tuossa, entisen Holyrood luostarin
ympärysmuurin sisässä kohoavat uljaat Salisburykalliot, joista korkein
on Arthur-Seat. Sinne ylös menemme. Sen huipulla, Nell, saavat silmäsi
nähdä auringon kohoavan taivaanrannalle merestä".
He astuivat Kuningaspuistoon. Sitte kulkivat he pitkin Victoria-Driveä,
oivallinen kiertotie, jonka Walter Scott kehuu saaneensa toimeen
muutamilla romaanin riveillä.
Arthur-Seat on todella vaan 750 jalan korkuinen kumpu, jonka yksinäinen
huippu kohoaa ympärillä olevien kukkuloiden yli. Vähemmässä ajassa
kuin puolessa tunnissa saavuttivat James Starr ja hänen matkatoverinsa
kiertotiellä, jota myöten oli helppo nousta, tuon leijonanpään, jonka
näköinen Arthur-Seat on, kun sitä näkee länsipuolelta.
Sinne he istuivat kaikki neljä, ja James Starr, jolla aina oli tuon
suuren skotlantilaisen romaanikirjoittajan lauselmat mielessään, sanoi
ainoastaan:
"Näin kirjoittaa Walter Scott kirjassaan 'Edinburgin vankila', sen
8:nessa luvussa: 'Jos minulle annettaisi valta valita se paikka,
mistä mieluimmin tahtoisin nähdä auringon nousevan ja laskevan, niin
valitsisin juuri tämän paikan!' Nell, aurinko näytäikse kohta, ja sinä
saat ensikerran nähdä sen loistossaan".
Nuori tyttö käänsi silmänsä itään päin. Harry, joka istui hänen
vieressään, tarkasteli häntä levottomasti. Vaikuttaisikohan auringon
ensi säteet liian valtaavasti nuoreen tyttöön? Kaikki pysyivät
äänettöminä. Itse Jack Ryankaan ei virkannut sanaakaan.
Jo muodostui pieni vaalea, punaselle hohtava juova hienossa udussa
näköpiirin rajalla. Viimeiset ajelevat sumut karkoitti alkava päivän
koite. Arthur-Seatin juurella oli vielä epäselvän hämärän peitossa yön
lepoon nukahtanut Edinburgin kaupunki. Muutamat valopisteet lävistävät
siellä täällä hämärän. Ne olivat aamukynttilät, joita vanhan kaupungin
asukkaat sytyttivät. Tuolla taaempana lännessä rajoitti varjokuvien
oikullisesti katkaisemaa näköpiiriä terävistä huipuista rikas seutu,
joihin auringon säteet olivat kiinnittävät tulinuolen.
Ympäröivän meren rajoitukset näkyivät yhä jyrkemmin. Vähitellen
astuivat järjestään esiin kaikki vedenkaaren värit. Ensimmäisten utujen
puna muuttui asteettain keskitaivaan punasinertäväksi. Taivaankansi
kävi joka silmänräpäys heleämmäksi: ruusunväri muuttui punaiseksi,
punainen tuleksi.
Nellin silmät siirtyivät kukkulan juurelta kaupunkiin, jonka eri osat
ryhmittäin alkoivat astua näkyviin. Korkeita muistopatsaita, muutamia
torninhuippuja pisti esiin siellä täällä, ja niiden muodot kävivät yhä
selvemmiksi. Ikäänkuin harmahtava valo levisi maailmaan. Vihdoin tapasi
ensimmäinen säde nuoren tytön silmää. Se oli tuo viheriä säde, joka
illoin aamuin lähtee merestä, kun taivas on puhdas ja selkeä.
Puoli minuuttia sen jälkeen hypähti Nell ylös ja ojensi kätensä
muutamaa paikkaa kohti, joka kohosi uuden kaupungin rakennuksia
ylemmäksi.
"Tulta!" huudahti hän.
"Ei Nell", virkkoi Harry, "se ei ole tulta. Se on kultareunus, jonka
aurinko kiinnittää Walter Scottin muistopatsaan huippuun!"
Ja 200 jalan korkuinen kellotapuli loisti tosiaankin niinkuin
ensimmäisen luokan valotorni.
Päivä valkeni. Aurinko nousi. Se näytti vielä kostealta, ikäänkuin
jos se todellakin olisi noussut meren sylistä. Aluksi suurennettu
valosäteitten taittumisen kautta, kutistui se vähitellen, ja sai
pyöreän muotonsa. Sen valo, jota jo kohta ihmissilmä ei voinut sietää,
näytti ikäänkuin lähteneen taivaalta ammottavasta masuunin suusta.
Nellin täytyi melkein heti ummistaa silmänsä. Hänen täytyi vielä painaa
tiheästi suljetut sormensa silmäluomilleen.
Harry tahtoi, että hän kääntyisi vastaiseen suuntaan.
"En, Harry", sanoi hän, "minun silmieni tulee tottua näkemään, mitä
sinun silmäsi taitavat nähdä!"
Käsien lävitsekin pilkoitti Nellin silmiin ruusunvalo, joka yhä vaaleni
auringon kohotessa taivaanrannalta. Hänen silmänsä tottuivat vähitellen
siihen. Sitten nousivat silmäluomat, päivän valo tunki läpi hänen
silmänsä.
Hurskas lapsi lankesi polvilleen, huudahtaen:
"Jumalani, kuinka kaunis sinun maailmasi on!"
Sitten loi hän silmänsä alas ja katsoi maahan. Hänen jalkojensa
juurella näkyi koko Edinburgin kaupunki, uusi kaupunki uusine, hyvin
järjestettyine rakennuksineen, tiheästi yhteen rakennetut huoneet
ja kapeat, mutkikkaat kadut Old-Reekyssä. Kaksi kukkulaa kohosivat
korkealle yli kaupungin: pasaltti-vuorelle rakettu linna ja Calton
Hill, jonka pyöreällä huipulla oli kreikkalaisen muistomerkin
uudenaikaiset rauniot. Komeita, puilla reunustettuja teitä säteili
pääkaupungista maaseudulle. Pohjosessa tunki Forthlahti merestä
syvälle mannermaahan ja Leithin satama muodosti pienemmän syvennyksen.
Tuonempana levisi Eife-kreivikunnan tasainen ranta. Niin suora tie,
kuin muinoin Piraeon, johti tästä Pohjolan Athenasta meren rantaan.
Lännessä levisivät Newhavenin ja Porto Bellon ihanat rannikot, joiden
hiekka tyrskyn ensimmäisten aaltojen kostuttamana vivahti kullalle.
Ulkosatamassa elähyttivät muutamat purjeveneet näköalaa, ja pari kolme
höyryvenettä tuprutti taivaalle mustaa savuaan. Kauempana, lahden
tuolla puolen näkyi maaseudun rehevä vihannuus. Pieniä kumpuja kohosi
siellä täällä tasangolla. Pohjassa heijastivat auringon säteet takaisin
Lomond Hillistä, lännessä Ben Lomondista ja Ben Ledestä, ikäänkuin
näiden vuorten huiput olisivat olleet ikuisen jään peittämät.
Nell ei voinut puhua. Hänen huuliltaan tuli vaan epäselviä sanoja.
Hänen käsivartensa vavahtivat. Hänen päätään pyörrytti. Hänen voimansa
raukesivat hetkiseksi. Tässä niin puhtaassa ilmassa, tätä niin
suurenmoista näköalaa katsellessaan tunsi hän huimausta ja vajosi
tunnotonna Harryn käsiin, jotka olivat ojennetut häntä vastaan ottamaan.
Nuori tyttö, jonka elämä tähän asti oli kulunut maan pinnan alla, oli
vihdoinkin saanut nähdä sen, mikä on melkein koko maailma, jommoiseksi
luoja ja ihmiset sen ovat muodostaneet. Ihailtuansa kaupunkia ja
maaseutua, käänsi hän silmänsä ensi kerran kohti meren aavoja ulapoita
ja taivaan siintävää avaruutta.
Kahdeksastoista Luku.
Lomond-järvestä Katrine-järvelle.
Harry kiiruhti, kantaen Nelliä sylissään, alas Arthur-Seatilta, ja
James Starr ynnä Jack seurasivat häntä. Muutaman tunnin levon jälkeen
ja kun olivat Lambertin ravintolassa virkistäneet itseään aamiaisella,
päättivät matkustajat jatkaa huviretkeä käynnillä järvien maassa.
Nell oli tullut entisiin voimiinsa. Hänen silmänsä voivat tästä lähtien
kestää kirkasta päivän valoa ja hänen keuhkonsa voivat syvään hengittää
elähyttävää, terveellistä ilmaa. Puiden vihannuus, kasvien vaihtelevat
värit, heloittavan sininen taivas olivat näyttäneet hänelle kaikki
vedenkaaren värit.
Juna, johon huvimatkailijat astuivat General-Railwayn pysäyspaikalla,
vei heidät Glasgowiin. Siellä voivat he viimeiseltä Clyden poikki
tehdyltä sillalta ihmetellä vilkasta laivaliikettä joella. Sen jälkeen
olivat he yötä Comrien Royal Hotellissa.
Seuraavana päivänä oli Edinburg-Glasgowin rautatie pikaan vievä heidät
Dumbartonin ohi Ballochiin Lomondjärven eteläpäähän.
"Tämä on Rob Royn ja Fergus Mac Gregorin maa", huudahti James Starr,
"jota Walter Scott niin runolliseksi on ylistellyt. Sinä et tunne sitä,
Jack?"
"Tunnen sen ainoastaan hänen runoistaan hra Starr", vastasi Jack Ryan,
"ja kun maasta sillä tavoin runoillaan, täytyy sen olla ihanan".
"Niin se onkin", sanoi insinööri, "ja meidän herttaisella Nellillä
tulee olemaan siitä mitä suloisimpia muistoja!"
"Kun on sellainen opas, kuin te, hra Starr", virkkoi Harry, "niin on
matkasta kaksinkertainen hyöty, sillä te kerrotte matkalla meille maan
histooriaa".
"Sen teen, Harry", vastasi insinööri, "sikäli kuin muistini sallii,
mutta sillä ehdolla kumminkin, että iloinen Jack on minua auttava. Kun
minä väsyn kertomiseen, niin hän laulaa".
"Sitä ei vaan tarvitse sanoa minulle kahdesti", virkkoi Jack ja lauloi
säveleen ikäänkuin näytteeksi oivallisesta taidostaan.
Juna kulki Dumbartonin sivutse, jonka unionisopimuksen mukaan aina
lujasti varustettu linna sijaitsi luonnon ihanalla paikalla suuren
pasalttikallion kahdella huipulla.
Dumbarton on sillä kohdalla missä Lewen laskee Clydeen. Tämän johdosta
kertoi James Starr muutamia yksityiskohtia Maria Stuartin historiasta.
Tästäpä linnasta hän lähti tullaksensa Frans II:sen puolisoksi ja
Ranskan maan kuningattareksi. Siihenpä linnaan Englannin ministerit
vuonna 1815 aikoivat sulkea Napoleonin, vaikka sittemmin St. Helena
katsottiin sopivammaksi.
Juna pysähtyi pian Ballochissa, lähelle rannalla olevaa paalutusta.
Höyrylaiva "Sinclair" oli odottamassa niitä matkustajia, jotka aikoivat
lähteä järviä katsomaan. Nell ja hänen seuralaisensa astuivat laivaan
ostettuaan piletin Inversnaidiin Lomondjärven pohjoispäähän.
Päivä alkoi kirkkaalla päiväpaisteella, sillä aurinko oli nyt vapaana
niistä Britannian sumuista, jotka tavallisesti muuten sitä peittävät.
Mielin määrin voi katsella ympärilleen, kulkiessa tuon tuostakin
pienten saarien, yksinäisen rauhallisen laakson tai jyrkkien kallioiden
sivutse.
"Nell", virkkoi James Starr, "jokaisella näistä saarista on tarunsa
ja ehkäpä runonsa, samaten kuin myöskin järveä ympäröivillä
vuoriharjanteilla. Liioittelematta voipi sanoa, että tämän maan
historia on kirjoitettu suunnattoman suurilla kirjaimilla,
saarilla ja vuorilla. Katso, tässä esim. on Murrayn saari vanhoine
Lennox-linnoineen, jossa vanha herttuatar Albani asui, sittenkuin
Jaakko I oli antanut mestata hänen isänsä, hänen puolisonsa ja hänen
molemmat poikansa".
"Mutta mikä pieni satama tuo on?" kysyi Nell, joka oli kääntynyt järven
itäistä rantaa kohti.
"Se on Balmaha, josta kuljetaan Ylänkömaihin", vastasi James Starr.
"Rauniot, joita siinä näet, Nell, ovat vanhan nunnaluostarin raunioita,
ja noissa siellä täällä kohoavissa hautakummuissa lepää Mac Gregor
suvun jäseniä, jota sukua vielä tänä päivänä pidetään suuressa
kunnioissa koko maassa".
"Sukua on ylistetty sen veren tähden, jonka se on sekä itse että muiden
kautta vuodattanut", arveli Harry.
"Sinä olet oikeassa", sanoi Starr, "ja myöntää täytyy, että sodassa
saatu maine vielä kaikuu yli kaiken muun. Nämä kertomukset taisteluista
kulkevat kauan polvesta polveen..."
"Ja laulut tekevät ne ikuisiksi", lisäsi Jack Ryan.
Ja todistaaksensa sanansa lauloi reipas nuorukainen vanhan sankarirunon
ensimmäisen värsyn, jossa kerrotaan Aleksander Mac Gregorin urotöistä
taistelussa Sir Humphrey Colqyhour Lussilaista vastaan.
Nell kuunteli, mutta nämä kertomukset verisistä taisteluista tekivät
häneen ainoastaan surullisen vaikutuksen. Mintähden olikaan niin paljon
verta vuodatettu näillä tasangoilla, jotka nuoren tytön mielestä olivat
äärettömän avarat, jossa ei muka keltään voisi puuttua tilaa?
Järvimatkaa jatkettiin, kunnes höyrylaiva pysähtyi Inversnaidin
rannassa, josta, aamiaisen syötyä, lähdettiin Katrine-järvelle
vaunuissa, joita Breadalbanen suvun vaakuna koristi, saman suvun, joka
ennen pakenevalle Rob Roylle oli suonut metsän ja veden.
Hupaisen maamatkan jälkeen astuivat huviretkeilijät pieneen, juuri "Rob
Roy" nimiseen höyrylaivaan, joka heti sen perästä läksi liikkeelle.
Katrine-järvi ei ole erittäin pitkä, mutta sillä on viehättävät rannat,
joita katseltiin, sill'aikaa kuin vähä väliä joku ylänkö-maalainen
säkkipillillään soitti jonkun kansakoulun, johon Jack Ryan heti oli
valmis laulamaan sanat.
K:lo oli 3 jälkeen puolenpäivän, ja jo lähestyttiin sitä paikkaa, jossa
Callanderin kautta Stirlingiin aikovien matkustajien tuli astua "Rob
Roy'sta".
Nell oli melkein uupunut kaikesta tästä mielenjännityksestä. Hänen
huuliensa yli tuli ainoastaan sanat: Jumalani! Jumalani! aina kun
joku uusi ihastuksen esine tuli näkyviin. Hän tarvitsee muutaman
tunnin lepoa, vaikkapa vaan saadakseen pysyväisempää muistoa kaikista
ihmeistä, joita hän oli nähnyt.
Harry oli vast'ikään taas tarttunut hänen käteensä. Liikutettuna
katseli hän nuorta tyttöä ja sanoi hänelle:
"Nell, armas Nellini, kohta olemme jälleen pimeässä asunnossamme. Etkö
siellä ole kaipaava jotain siitä, mitä olet nähnyt tällä lyhyellä
ajalla, jonka olet viettänyt päivän valossa?"
"En, Harry", vastasi nuori tyttö. "Tulen kyllä muistamaan kaikkea,
mutta varsin onnellisena olen sinun kanssasi palaava meidän rakkaasen
hiilikaivokseemme".
"Nell", virkkoi Harry äänellä, jonka liikutusta hän turhaan koetti
tukehuttaa, "tahdotko, että pyhä side iäksi päiviksi yhdistää meidät
Jumalan ja ihmisten edessä? Tahdotko ruveta minun vaimokseni?"
"Sen tahdon, Harry", vastasi Nell katsoen häneen viattomilla,
kirkkailla silmillään, "sen tahdon, jos uskot, että minä voin olla
sinulle kylliksi..."
Nell ei ollut päättänyt tätä lausetta, joka sisälsi Harryn koko
tulevaisuuden, ennenkuin käsittämätön tapaus hänet keskeytti.
Vaikka "Rob Roy" vielä oli hyvän matkaa rannasta, sai se äkkiä aika
täräyksen. Köli kävi kiinni pohjaan, eikä kone voinut saada laivaa
karilta.
Tämä tuli siitä, että Katrine-järven itäosa melkein yht'äkkiä oli
tyhjentynyt, ikäänkuin jos mahdottoman suuri aukko olisi auennut sen
pohjaan. Muutamien silmänräpäyksien kuluessa oli järvi siinä kuivunut,
niinkuin merenranta kovan luoteen aikana. Melkein kaikki sen vesi oli
kadonnut maan sisään.
"Ystäväni", huudahti James Starr, ikäänkuin äkkiä käsittäen tämän
tapahtuman syyn, "Jumala suojelkoon Uutta Aberfoylea!"
Yhdeksästoista Luku.
Viimeinen uhkaus.
Töitä Uudessa Aberfoylessa jatkettiin sinä päivänä entiseen tapaansa.
Kaukaa kuului hiilikerroksessa tapahtuvia dynamiittiporauksia.
Simo Ford ja Madge olivat päivällisen jälkeen istuutuneet pihalle
tupansa edustalle. Vanha kaivosmestari oli tavallisella ruokalevollaan.
Hän poltti piippuaan, joka oli täytetty oivallisella ranskan tupakalla.
Kun aviopuolisot vaihtoivat jonkun sanan keskenään, koski puhe aina
Nelliä, heidän poikaansa, James Starria, matkaa maan pinnalle. Missä he
nyt lienevät? Mitähän he toimittanevat? Kuinka he voivatkaan niin kauan
viipyä hiilikaivoksesta poissa?
Samassa kuului äkkiä kova kohina. Olisi voinut luulla suunnattoman
veden putouksen syöksyvän alas kaivokseen.
Simo Ford ja Madge hypähtivät nopeasti seisoalleen.
Vesi Malcolm-järvessä alkoi melkein heti nousta. Korkeat aallot
kohosivat yli järven rannan ja loiskuivat majan seinää vastaan.
Simo Ford oli tarttunut Madgen käteen ja hänen kanssaan kiirehtinyt
huoneen toiseen kerrokseen.
Huutoa ja parkausta kuului kaikkialta Coal-Cityssä, jota tämä äkillinen
veden paisumus uhkasi hävittää. Sen asukkaat alkoivat paeta järven
rannalla oleville korkeille liuskakivikallioille.
Yleinen pelko ja kauhistus. Jo syöksivät muutamat, säikähdyksestä
milt'ei mielettömät kaivostyömiesperheet tunnelia kohti päästäksensä
korkeammalla oleviin purnuihin. Pelättiin meren tunkeuneen
kivihiilikaivokseen, joka ulottuu kauas North-kanavan alle. Niin suuri
kuin kaivos olikin, voitiin pelätä, että se kokonaan tulisi upotetuksi.
Ei kukaan Uuden Aberfoylen asukkaista olisi välttänyt kuolemaa.
Mutta samassa kuin ensimmäiset pakenijat tulivat tunnelin suulle,
tapasi heidät Simo Ford, joka heti oli jättänyt majansa.
"Pysähtykää, hyvät ystävät, pysähtykää!" huusi vanha kaivosmestari
heille. "Jos meidän kaupunkimme joutuisi veden valtaan, niin olisi
veden paisuminen paljoa nopeampi kuin te, eikä kukaan voisi sitä paeta.
Mutta vesi ei nouse enään. Koko vaara näkyy olevan ohitse".
"Ja meidän kumppanimme, jotka olivat työssä alhaalla syvyydessä?"
virkkoivat muutamat kaivostyömiehistä.
"Heidän tähtensä emme tarvitse mitään pelätä", vastasi Simo Ford. "Työt
tapahtuvat purnussa, joka on ylempänä järven rantaa!"
Vanha kaivosmestari oli oikeassa. Vesi oli äkkiä tunkeunut kaivokseen;
mutta siitä ei ollut muuta seurausta, kuin että vesi Malcolm-järvessä
oli noussut muutaman jalan. Coal-City ei siis ollut vaarassa, ja
varmasti voitiin toivoa, että ainoastaan alimpiin kaivoksen osiin,
joissa ei vielä työtä ollut aljettu, ulottuva veden tulva ei ollut
nielassut ketään kaivoksen asukkaista.
Simo Ford ja kaikki muut eivät voineet päättää, oliko tämä veden tulva
saanut alkunsa jostakin maanalaisesta vesistöstä, joka oli raivannut
itselleen tien maakerrosten lävitse, vai oliko joku virtava vesi
ylhäältä lohenneen pohjansa kautta syöksyt alas kaivoksen alimpiin
osiin. Ei kukaan vähääkään epäillyt tämän olleen vaan niitä tapaturmia,
joita toisinaan sattuu kaivoksissa.