löytyy paljon kaunista. Jospa tietäisit, mitä kaikkea ne silmät
näkevät siinä, jotka ovat tottuneet syvyydessä elämään! Siellä on
varjoja, jotka kiitävät eteenpäin, ja joiden jälkiä mielellään seuraisi
nopeassa juoksussa. Kaivoksen syvyydessä on mustia syvennyksiä, täynnä
epätietoisia ja epämääräisiä valoja. Voitpa kuulla ääniäkin, jotka
sinua puhuttelevat! Harry, täytyy elää syvyydessä ymmärtääksensä
kaikkea, mitä minä tunnen ja jota en voi sinulle sanoin selittää!"
"Etkö sinä pelännyt, Nell, kun olit yksinäsi?"
"Harry", vastasi nuori tyttö, "juuri yksin ollessani en pelännyt".
Nellin ääni oli näitä sanoja lausuessa hiukan muuttunut. Mutta Harry
tahtoi kehoittaa ja rohkaista häntä ja sentähden hän sanoi:
"Mutta noissa pitkissä käytävissä voisi pian eksyä, Nell. Etkö pelännyt
eksyväsi?"
"En, Harry. Minä tunsin jok'ainoan sopen Uudessa Aberfoylessa".
"Etkö koskaan lähtenyt siitä ulommaksi?"
"Kyllä ... joskus", vastasi epäilevästi nuori tyttö, "minä saavuin
toisinaan aina Aberfoylen vanhaan kaivokseen asti".
"Sinä tunsit siis vanhan asuntomme, joka oli siellä?"
"Asunnon ... kyllä ... mutta sen asukkaita en vähintäkään".
"Ne olivat vanhempani ja minä", sanoi Harry. "Me emme olisi koskaan
tahtoneet jättää sitä".
"Ehkäpä se olisikin ollut paras teille!" virkkoi hiljakseen nuori tyttö.
"Miksikä niin, Nell? Eikö se ole omapäisyytemme kautta, ett'emme
tahtoneet siitä luopua, joka saattoi meidät löytämään uuden
hiilikerroksen? Ja eikä tämä löytö ole tuottanut onnea kokonaiselle
väestölle, joka työllänsä on siten saattanut koota itselleen
varallisuutta; ja sinulle, Nell, joka, sitte kuin jälleen olit elämään
saatettu, täällä olet löytänyt rakkaita ystäviä!"
"Minulle!" virkkoi Nell innokkaasti. "Niin kyllä minulle, mitä sitte
tapahtuneeki... Mutta muille ... kukapa tietää?"
"Mitä tarkoitat?"
"En mitään ... en mitään!... Mutta se oli vaarallista silloin
yrittääkään uuteen hiilialueesen! Niin, hyvin vaarallista, Harry.
Eräänä päivänä tunkeusi muutamat varomattomat näihin syvyyksiin. He
menivät kauas, kauas tuonne! He sattuivat eksymään!"
"Eksyivätkö he?" sanoi Harry ja katsoi tarkasti Nelliin.
"Eksyivät", vastasi Nell vapisevalla äänellä. "Heidän lamppunsa sammui.
He eivät osanneetkaan takaisin!..."
"Niin", virkkoi Harry "ja niinä kahdeksana päivänä, jolloin he olivat
tänne suljettuina, olivat he kuolemaisillaan, Nell ... jos ei eräs
armelias olento, jonka Jumala lähetti, ehkäpä joku enkeli, olisi
salaisesti kantanut heille ruokaa, ja jos ei salaperäinen opas olisi
johdattanut heidän luoksensa pelastajia... Voi, jos tuota enkeliä ei
olisi ollut, eivät he koskaan olisi päässeet siitä haudastaan!"
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi nuori tyttö.
"Tiedänpä, nuo ihmiset olivat James Starr ... isäni ... minä, Nell!"
Nell kohotti päätään, otti nuorukaisen käden omaansa ja katseli häntä
tutkivasti, josta nuori mies joutui kovin hämilleen.
"Sinäkö?" virkkoi Nell viimein.
"Niin!" vastasi Harry hetken vaiti oltuaan, "ja se, jota meidän tulee
kiittää siitä, että vielä elämme, olet sinä, Nell! Se ei voisikaan olla
kukaan muu paitsi sinä!"
Nell painoi päänsä molempiin käsiinsä, sanaakaan vastaamatta. Harry ei
ollut koskaan nähnyt häntä niin liikutettuna.
"Ne, jotka ovat pelastaneet sinut, Nell", lisäsi Harry liikutuksesta
vienosti värisevällä äänellä, "ne olit sinä jo ennen elämään
pelastanut, ja uskotko että he sitä koskaan unhottavat?"
Kuudestoista Luku.
Heiluvalla portaalla.
Työt Uudessa Aberfoylessa tuottivat suurta voittoa. Insinööri James
Starr ja Simo Ford - - tuon suuren hiilialan ensimmäiset löytäjät --
saivat suuren osan siitä voitosta. Harry oli siis rikas sulhanen ja
naimiskauppa hyvin edullinen hänen kanssansa. Mutta hänellä ei ollut
vähintäkään aihetta jättää koti-asuntoaan. Hän oli isänsä jälkeen
päässyt kaivosmestariksi, ja piti erittäin hyvässä järjestyksessä koko
suuren työmieslauman.
Jack Ryan iloitsi koko sydämestään kumppaninsa puolesta, kun hänelle
kävi hyvin ja onni häntä seurasi. Myöskin hän hoiti hyvin asioitaan.
He kohtasivat usein toisiaan joko kotona tahi alhaalla kaivoksessa.
Jack Ryan kyllä pian huomasi, mitkä Harryn tunteet olivat nuorta tyttöä
kohtaan, Harry ei sitä myöntänyt, mutta Jack nauroi niin, että valkeat
hampaansa loisti, kun Harry kieltävästi pudisti päätään.
Jack Ryanin hartaimpia toiveita oli, saada seurata Nelliä, kun
hän ensikerran kävisi maan pinnalla. Hän tahtoi nähdä, miten Nell
kummastelisi ja ihailisi hänelle tähän asti tuntematonta luontoa. Hän
luuli, että Harry ottaisi hänet mukaan tälle matkalle. Mutta Harry
ei ollut vielä tähän asti sanallakaan sinnepäin viitannut -- joka
kieltämättä saattoi Jackin levottomaksi.
Muutamana päivänä laskeusi Jack Ryan erään ilma-aukon kautta, joka
yhdisti alemmat kaivoskäytävät maanpinnan kanssa. Hän käytti yhtä
niistä portaista, joita kierroskone nostaa ja laskee, jossa kaksi
henkilöä yht'aikaa voi, toinen nousta ylös toinen laskeutua alas
ilman vähintäkään vaivaa tahi voimain ponnistusta. Kaksikymmentä
koneen kierrosta oli laskenut hänet 150 jalkaa alas, kun hän ahtaalla
penkereellä, jonne hän oli seisahtanut, kohtasi Harryn, joka oli
matkalla ylhäällä taivasalla olevain työmiesten luo.
"Sinäkö olet?" virkkoi Jack katsellen kumppaniaan, jota sähkölamppujen
valo aukosta valaisi.
"Niin olen, Jack", vastasi Harry, "hyvä oli, että sinut tapasin.
Minulla on ehdoitus tehtävä sinulle..."
"Minä en tahdo kuulla yhtä enkä toista, ennenkuin sanot, miten Nell
voipi!" keskeytti hänet Jack Ryan.
"Nell voi hyvin, Jack, ja vieläpä niinkin hyvin, että toivon jo
kuukauden eli kuuden viikon kuluttua..."
"Naitko hänet, Harry?"
"Sinä et tiedä mitä sanot Jack?"
"Mahdollista kyllä, Harry, mutta minä tiedän kyllä, mitä aion tehdä".
"No mitä sitte?"
"Minä nain hänet, jos sinä et sitä tee!" vastasi Jack purskahtaen
kaikuvaan nauruun. "Pyhä Mungo minua suojelkoon! mutta hän on oikein
mieleiseni, tuo pikku Nell! Nuori ja hyväntahtoinen olento, joka
ei koskaan ole ollut ulkona kaivoksesta, semmoinen nainen sopii
kaivostyömiehelle! Hän on orpo, niinkuin minäkin, ja jos et sinä
todella ajattele häntä, ja hän puolestaan huolii kumppanistasi, Harry,
niin..."
Harry katseli tarkastellen kumppaniaan. Hän antoi hänen puhua,
sanallakaan häntä keskeyttämättä.
"Etkö käy mustasukkaiseksi, Harry?" kysyi Jack Ryan vakavammalla
äänellä.
"En, Jack", vastasi Harry tyyneesti.
"Mutta jos sinä et ota Nelliä vaimoksesi, niin ethän kuitenkaan voi
vaatia, että hän jäisi vanhaksi piiaksi?"
"Minulla ei ole vaatimuksia ensinkään".
Portaiden kiepominen saattoi ystävykset tilaisuuteen erota toisistaan,
jos niin tahtoivat, toisen lähteä ylös, toisen alas. Mutta he eivät
eronneet.
"Harry", sanoi Jack, "uskotko puheeni Nellistä olleen täyttä totta?"
"En, Jack", vastasi Harry.
"Hyvä, nyt teenkin siitä täyden toden".
"Sinä puhut totisesti?"
"Kunnon kumppanini", jatkoi Jack, "minä voisin antaa ystävälle hyvän
neuvon".
"Sano se siis, Jack".
"Kuule siis! Sinä rakastat Nelliä koko sydämestäsi, niinkuin hän
ansaitseekin, Harry. Vanhempasi hellivät häntä myöskin, kuin olisi hän
heidän oma lapsensa... Miksi et siis nai hänet?"
"Jack", sanoi Harry, "tiedätkö myöskin, mitä tunteita Nellissä liikkuu?"
"Niitä ei yksikään tiedä, et edes sinäkään, Harry, ja siinäpä juuri
onkin syy, ett'et sinä ole mustasukkainen minulle etkä muillekaan...
Mutta tässähän on portaat, jotka menevät alas, ja..."
"Odota, Jack", sanoi Harry ja pidätti kumppaniaan, jonka jalka jo oli
penkereeltä nostettu liikkuvalle portaalle.
"Hyvä, Harry!" virkkoi Jack nauraen, "sinä tahdot siis, että minä
revehtyisin".
"Kuule todella, mitä sanon, Jack", vastasi Harry, "nyt on minun vuoroni
puhua totisesti".
"Minä kuulen ... viimeiseen kiepaukseen asti, mutta en kauemmin".
"Jack, minä en huoli salata sinulta, että rakastan Nelliä. Hartain
toivoni on saada hänet vaimokseni..."
"Hyvä".
"Mutta sellaisenaan, kun hän nyt on, on minulla ikäänkuin omantunnon
vaivoja pyytää häneltä lupausta, joka on peruuttamatoin".
"Mitä tarkoitat, Harry?"
"Minä tarkoitan, Jack, ett'ei Nell koskaan ole ollut näitä kaivoksia
ulompana, jossa hän varmaan on syntynyt. Hän ei tiedä mitään, eikä
tunne mitään ulkomaailmasta. Hänellä on silmillä kaikki opittavaa ja
ehkäpä sydämellä myöskin. Ken tietää, millaiseksi hänen ajatuksensa
muuttuvat, kun uusia liikutuksia hänessä syntyy? Hänessä ei vielä
ole mitään maallista, ja minusta tuntuu melkein kun tahdottaisi
pettää häntä, jos vaadittaisi häntä valitsemaan kaivos-elämää ennen
kaikkea muuta, ennenkuin hän vielä itse voipi valita. Ymmärrätkö mitä
tarkoitan, Jack?"
"Kyllä ... joksikin... Etenkin ymmärrän, ett'en vielä ensi
kiepahduksellakaan eroa sinusta!"
"Jack", virkkoi Harry vakavalla äänellä, "sinun täytyy kuulla mitä
minulla on sanottavaa, vaikkapa portaat seisahtuisivat liikkeessään
tahi tämä kalliopenger vaipuisi jalkaimme alta!"
"Oivallista, Harry! Niin juuri tuleekin minulle puhua. Sinä tarkoitat
siis, että aiot lähettää Nellin johonkin Edinburgin oppilaitokseen,
ennenkuin menet naimisiin hänen kanssaan?"
"En, Jack", vastasi Harry, "minä mielelläni opettaisin itse sitä, joka
kerran on tuleva vaimokseni".
"Silloin on kasvatus oleva sitä parempi, Harry".
"Mutta", jatkoi Harry, "minä tahdon, niinkuin jo äsken sanoin sinulle,
että Nell ensin saa täydellisen tiedon ja käsityksen ulkomaailmasta.
Yksi vertaus, Jack. Jos sinä rakastaisit nuorta, sokeaa tyttöä, ja jos
joku tulisi ja sanoisi sinulle: 'Kuukauden kuluttua on hän näkevä!'
etkö silloin odottaisi, siksi kun hän tulisi terveeksi, ennenkuin
naisit hänet?"
"Sen tekisinki, toden totta!" vastasi Jack Ryan.
"Hyvä! Nell on vielä sokea, ja ennenkuin minä otan hänet vaimokseni,
tahdon, että hänen tulee tietää, minkä hän valitsee, kun hän ottaa
minut, ja tyytyy minun elantotapaani, muiden rinnalla. Lyhyesti,
tahdon, että hänen silmänsä ensin saavat nähdä päivän valon!"
"Oikein, Harry, aivan oikein!" virkkoi Jack. "Nyt sinut ymmärrän. Ja
milloinka parannusleikkaus toimitetaan...?"
"Kuukauden kuluttua, Jack. Nellin silmät tottuvat vähitellen meidän
sähkö-aurinkomme valoon. Se on sopiva valmistus. Kuukauden kuluttua
toivon hänen jo nähneen maan ihmeineen ja taivaan loistossaan! Hän
oppii tuntemaan luonnon tarjoavan ihmissilmille laajemman näköpiirin,
kuin synkän hiilikaivoksen seinät! Hän saapi nähdä, että luotu maailma
on ääretöin!"
Mutta sillä aikaa kuin Harry näin vaipui mielikuvituksensa luomiin
tuumiin, oli Jack Ryan hypännyt penkereeltä kiepovalle portaalle.
"Voi, Jack", huusi Harry, "missä oletkaan?"
"Sinun allasi", vastasi tuo iloinen veikko. "Silloin kun sinä kohoat
ylös äärettömiin, vajoan minä pohjattomaan syvyyteen".
"Hyvästi, Jack!" sanoi Harry ja tarttui itse ylöspäin nousevaan
portaasen. "Elä virkkaa kenellekään siitä, mitä sinulle äsken puhelin".
"En, en kenellekään!" huusi Jack Ryan, "mutta yksi ehto kuitenkin..."
"Mikä se on?"
"Se, että minä saan seurata teitä, kun Nell ensikerran viedään maan
pinnalle".
"Kyllä, sen sinulle lupaan, Jack", huusi Harry.
Koneen kiepaus taaskin eroitti ystävykset kauas toisistaan. He kuulivat
ainoastaan kaukaa ja hiljakseen toistensa äänet.
Kuitenkin kuuli Harry vielä Jackin huutavan:
"Ja kun Nell on saanut nähdä auringon, kuun ja tähdet, tiedätkö ketä
hän silloin pitää noita kaikkia parempana?"
"En, Jack".
"Sinua, kumppani, taaskin sinua ja ainoastaan sinua!"
Ja Jack Ryanin ääni katosi kuulumattomiin, hurraata viimeksi
huutaessaan.
Harry käytti kaikki väli-aikansa Nellin opettamiseen. Hän opetti
Nelliä lukemaan ja kirjoittamaan, joissa aineissa Nell pian edistyi.
Ei koskaan ennen ollut vilkkaampi ymmärrys pikemmin voittanut
täydellistä tietämättömyyttä. Se ihmetytti kaikkia, jotka tulivat hänen
läheisyyteensä.
Simo ja Madge tunsivat päivä päivältä yhä enemmin kiintyvänsä
kasvatti-lapseensa, jonka entisyyttä he kuitenkin usein aprikoivat. He
olivat piankin huomanneet, mitä laatua Harryn tunteet olivat Nelliä
kohtaan, eikä ne suinkaan heidän mieltään pahoittaneet.
Lukija muistanee vanhan kaivosmestarin jo insinöörin ensi käynnillä
sanoneen hänelle:
"Miksi minun poikani menisi naimisiin? Mikä olento tuolta ylhäältä
sopisi nuorelle miehelle, jonka koko elämä kuluu kaivoksen syvyydessä?"
Tuntuipa juuri kuin olisi Luoja lähettänyt hänelle ainoan sopivan
elämän kumppaliksi, joka todella sopi hänen pojalleen. Eikö tuo
todellakin ollut sula taivaallinen armo?
Vanha kaivosmestari tekikin itselleen sen lupauksen, että kun niitä
häitä vietettäisiin, pidettäisiin Coal-Cityssä juhla, jonka vertaista
Uuden Aberfoylen asukkaat ei vielä olleet nähneet.
Sen taisikin Simo Ford syystä sanoa.
Mutta löytyipä vielä toinenkin henkilö, joka yhtä hartaasti toivoi
Harryn ja Nellin naimista, nimittäin James Starr. Hän tosin toivoi
ennen kaikkia molempain nuorten onnea, vaan olipa hänen toivoon
toinenkin yleisempi syy.
Niinkuin jo tiedetään ei James Starr päässyt luuloistaan vaan pysyi yhä
edelleen varovaisena, vaikka nykyään ei näyttänyt olevan vähintäkään
pelon syytä. Mutta se, mikä silloin hätyytti, voi vieläkin olla
olemassa. Nell oli ainoa, joka tunsi tuon usein mainitun salaisuuden
kaivoksessa. Ja jos tulevaisuus toisi uusia vaaroja Uuden Aberfoylen
kaivostyömiehille, kuinka hän, James Starr, voisi heitä suojella niitä
vastaan, jos hän ei tiennyt ainakin syytä niihin?
"Nell ei ole tahtonut puhua", virkkoi James Starr usein, "mutta voisiko
hän kauemmin salata mieheltäänkin sen, minkä hän tähän asti on kaikilta
salannut? Vaara uhkaisi Harrya yhtä paljon kuin meitäkin. Avioliitto,
joka saattaisi molemmat puolisot onnellisiksi ja heidän ystävänsä
turvallisuuteen, on hyvä avioliitto, tahi sitte ei koskaan sellaisia
täällä maanpäällä rakenneta!"
Niin tuumaili, ja joksenki johdonmukaisesti insinööri. Hän kertoi
ajatuksensa vanhalle Simolle, joka myöskin yhtyi siihen, ja niin näytti
siis, kuin ei mitään estettä löytyisi Harrylle rupeamasta Nellin
mieheksi.
Kukapa olisi voinut sitä estää? Harry ja Nell rakastivat toinen
toistaan. Vanhemmat eivät tahtoneet toista vaimoa pojalleen. Harryn
kumppanit kadehtivat hänen onneaan, tunnustaen kuitenkin, että
Harry hyvin ansaitsi sen. Nuori tyttö ei myöskään tarvinnut muiden
suostumusta kuin oman sydämensä.
Mutta kun ei kukaan voinut estää tuota avioliittoa, mikä oli sitte
syynä siihen, että sähkö-aurinkojen sammutettua maatapanon aikana, kun
yö levisi työmieskaupunkiin, kun Coal-Cityn asukkaat olivat palanneet
asuntoihinsa -- mikä oli syynä siihen, että silloin pimeimmästä ja
synkimmästä sopesta Uuden Aberfoylen kaivoksessa, salainen olento
hiipi pimeyteen? Mikä vaisto johti tuota aavetta määrättyjen käytävien
kautta, jotka olivat niin ahtaat, ett'ei voinut luulla kenenkään
voivan niissä kulkea? Miksikä tuli tuo satumainen olento, jonka silmät
tunkivat synkeimmänkin pimeyden läpi, ryömien Malcolm-järven rannalle?
Miksikä hän aina kääntyi Simo Fordin asuntoa kohti, ja teki sen niin
varovasti, että hän tähän asti oli pettänyt valppaimmatkin? Miksikä
hän painoi korvansa ikkunaa vasten, voidaksensa luukkujen takaa kuulla
joitakuita katkonaisia lauseita puheesta?
Ja kun hän kuuli jonkun sanan, miksi nosti hän puristetun nyrkkinsä
kohti rauhallista asuntoa? Miksi pääsi hänen vihasta puristettujen
huultensa välistä sanoja sellaisia kuin:
"Nell ja hän! Ei koskaan!"
Seitsemästoista Luku.
Auringon nousu.
Kuukautta myöhemmin -- olipa 20 päivä elokuuta iltasilla. Simo Ford
ja Madge toivottivat onnea neljälle matkailijalle, jotka olivat
lähtemäisillään asunnosta.
James Starr, Harry ja Jack aikoivat viedä Nellin ylös maan pinnalle,
jota hänen jalkansa eivät koskaan ennen olleet astuneet, loistavaan
avaruuteen, jonka valoa hänen silmänsä eivät koskaan ennen olleet
nähneet.
Matka oli kestävä kaksi päivää. James Starr tahtoi niinkuin Harrykin,
että nuori tyttö näiden 48 tunnin kuluessa olisi näkevä kaikki, jota
hän ei voinut nähdä pimeässä luolassa, se on erilaiset näköalat
vuorokauden eri aikoina, niinkuin liikkuvassa panoraamassa kaupunkia,
tasankoja, vuoria, virtoja, järviä, merenlahtia ja meriä olisi
levitetty hänen katsottavakseen.
Ja juuri siinä osassa Skotlantia, Edinburgin ja Glasgowin välillä, oli
luonto ikäänkuin koonnut nuo maalliset ihmeet, ja taivas oli siellä
niinkuin muuallakin näköisensä, vaihtelevine pilvineen, kirkkaine
tai utuhuntuun peitettyine kuineen, loistavine aurinkoineen ja
tähti-tarhoineen.
Simo Ford ja Madge olisivat kyllä tahtoneet seurata Nelliä; mutta he
eivät mielellään lähteneet kaivosasunnostaan, eivätkä nytkään tahtoneet
edes päiväksikään erota tuosta maanalaisesta asunnostaan.
James Starr seurasi mukana jonkunlaisena tutkijana tahi filosofina,
suuresti utelias sielutieteelliseltä kannalta havaitaksensa, minkä
luontevan vaikutuksen kaikki Nelliin vaikuttaisi -- ehkäpä jonkun
odottamattoman näön vaikutuksesta kuullaksensa jotain niistä salaisista
tapauksista, jotka olivat yhteydessä hänen lapsuutensa kanssa.
Jack Ryan oli iloinen kuin leivo, kohotessaan kohti aamu-auringon ensi
säteitä. Hän toivoi iloisuutensa tarttuvan matkakumppaneihinsakin.
Siten hän olisi palkitseva lupauksen saada seurata heitä tällä matkalla.
Nell oli ajatuksiinsa vaipunut, niinkuin hartauden valtaamana.
Syystä oli James Starr määrännyt, että lähtö piti illalla tapahtuman.
Se oli nimittäin paras aika, että nuori tyttö vähitellen siirtyisi yön
pimeydestä päivän valoon. Ja tämä tapahtuisikin, kun hän keskiyöstä
puolipäivään saisi kokea nuo eri varjon ja valon vaihetukset, joihin
hänen silmänsä vähitellen tottuisivat.
Kun heidän piti lähteä asunnosta tarttui Nell Harryn käteen ja sanoi
hänelle:
"Harry, onko tosiaankin tarpeellista, että minä lähden kaivoksesta,
joskin vaan muutamaksi päiväksi?"
"On, Nell", vastasi nuori mies, "sinun täytyy ... sekä itsesi että
minun tähteni".
"Mutta, Harry", virkkoi Nell, "sitten kuin sinä toit minut tänne, olen
ollut niin onnellinen kuin kukaan ihminen olla voi. Sinä olet antanut
minulle tietoja. Eikö siinä jo ole kylliksi? Mitä minä teen tuolla
ylhäällä".
Harry katseli häntä sanaakaan sanomatta. Ne ajatukset, joita Nell nyt
ilmoitti olivat juuri samat kuin hänen omansakin.
"Tyttöseni", virkkoi nyt James Starr, "minä käsitän hyvin epäilyksesi,
mutta varsin tarpeellista on, että nyt seuraat meitä. Ne, joista pidät,
näyttävät sinulle tietä, ja ne tuovat sinut myös takaisin.
"Jos sitte tahdot edeskinpäin asua täällä kaivoksessa, niinkuin vanha
Simo, Madge ja Harry, on se vapaassa tahdossasi! Minä en epäile
vähintäkään, ett'ei niin tekisi ja pidänkin sen oikeana. Mutta sinun
tulee ainakin verrata se, jonka jätät, siihen, jonka valitset, ja sinun
tulee valita vapaasta tahdosta. Tule!"
"Tule, rakas Nell!" sanoi Harry.
"Harry, minä olen valmis sinua seuraamaan", vastasi nuori tyttö.
K:lo 9 vei viimeinen iltajuna Nellin ja hänen matkakumppaninsa maan
pinnalle. 20 minuuttia myöhemmin seisahti se pysäyspaikassa, jossa
Uuden Aberfoylen sivurata yhdistyy Dumbarton-Stirlingin emärataan.
Jo oli pimeä ilta. Näköpiiristä keskitaivaalle kiiti vielä muutamia
keveitä hattaroita korkeudessa, ilmaa raitistuttavan lounas-tuulen
ajamina. Päivä oli ollut ihana. Yö varmaan oli käypä samanlaiseksi.
Kun he tulivat Stirlingiin, lähtivät he heti junasta junasillalle.
Heidän eteensä levisi korkeain puiden välissä kulkeva tie, joka vei
Forthin rannalle.
Ensimmäinen luonnon vaikutus, jonka nuori tyttö tunsi, oli raitis ja
puhdas ilma, jota hän halukkaasti veti keuhkoihinsa.
"Hengitä vahvasti, Nell", sanoi James Starr, "hengitä tätä ilmaa, joka
on täytetty kukkaisten elähyttävällä tuoksulla".
"Mitä nuo suuret savupilvet ovat, jotka näkyvät tuolla korkealla päämme
yläpuolella?" kysyi Nell.
"Ne ovat pilviä", vastasi Harry, "ne ovat puoleksi tiivistyneitä
höyryjä tahi huuruja, joita tuuli ajaa länteen päin".
"Ah", virkkoi Nell, "kuinka mielelläni soisin itseni viedyksi heidän
äänettömään pyörteesensä! Ja mitä ovat nuo kiiltävät pilkut, jotka
kimmeltävät pilvi-aukkojen välistä?"
"Ne ovat tähtiä, joista olen sinulle puhunut, Nell. Ne ovat yhtä
monta aurinkoa, yhtä monen maailman keskustaa, jotka ehkä ovat meidän
maailmamme kaltaisia".
Tähtiryhmät kuvautuivat nyt yhä selvemmin tumman siniselle taivaalle,
josta tuuli karkoitti pilvet.
Nell katseli noita tuhansia tähtiä, jotka välkkyivät ylhäällä
avaruudessa.
"Mutta", sanoi hän, "jos nuo ovat aurinkoja, kuinka voivat minun
silmäni sietää niiden valoa?"
"Tyttöseni", sanoi James Starr, "ne ovat todella aurinkoja, mutta ne
ovat niin kaukana meistä. Lähin noista tuhansista tähdistä, joiden
säteet ulottuvat meille asti, on Vega tähti, Lyyran tähtiryhmässä,
jonka näet melkein keskitaivaalla, ja se on kuitenkin noin 50,000
miljardia lieuetä [1 lieue on yhtä kuin 2,000 syltä] kaukana meistä.
Sen valo siis ei voi vaikuttaa sinun silmiisi. Mutta meidän aurinkomme
nousee huomenna ainoastaan 38 miljoonaa lieuetä meistä, eikä yksikään
ihmis-silmä voi katsoa suoraan siihen, sillä se on kirkkaampi, kuin
tuli suuressa masuunissa. Mutta tule, Nell, tule!"
Lähdettiin astumaan. James Starr talutti nuorta tyttöä kädestä.
Harry astui Nellin rinnalla. Jack Ryan tuli ja meni, niinkuin nuori
koira olisi tehnyt, joka maltitonna juoksee edestakaisin isäntäänsä
kiiruhtaen.
Tie oli autio. Nell katseli suurten puiden varjokuvia, joiden
oksia tuuli hämärässä heilutteli. Hänestä ne näyttivät liikkuville
jättiläisille. Tuulen humina korkeimmissa oksissa, syvä hiljaisuus sen
levähtäessä, kaukainen näköpiiri, joka selvemmin näkyi, kun tie kulki
tasangon poikki, kaikki herätti hänessä uusia, unohtumattomia tunteita
ja vaikutuksia. Kysyttyään nuo muutamat kysymykset, vaikeni Nell, ja
muut kunnioittivat tätä vaiti-oloa ikäänkuin yhteisestä päätöksestä.
He eivät tahtoneet sanoillaan vaikuttaa nuoren tytön tuntehikkaasen
mielikuvitukseen. He antoivat ennemmin aatteiden itsestänsä muodostua
hänen sielussaan.
Noin kello puoli 12 aikaan saavuttiin Forthlahden pohjoisrannalle.
Siellä odotti heitä venhe, jonka Starr oli tilannut. Se vei heidät
muutamassa tunnissa Edinburgin satamaan.
Nell näki välkkyvän veden pinnan, joka lainehti hiljaa hänen jalkojensa
alla mainingin liikuttamana ja oli kuni tähditetty.
"Onko tämä järvi?" kysyi Nell.
"Ei", vastasi Harry, "se on suuri lahti, jossa on liikkuvaa vettä, se
on virran suu, melkein kuin meren poukama. Ota vähäisen tuota vettä
kouraasi, Nell, ja saat nähdä, ett'ei se olekkaan makeata niinkuin
Malcolm-järven vesi".
Nuori tyttö kumartui alas, pisti kätensä laineisin ja vei sen sitte
huulilleen.
"Tämä vesi on suolaista", sanoi hän.
"Niin", vastasi Harry, "nyt on vuoksi, sentähden meren aallot ovat
tunkeuneet tänne asti. Kolme neljännestä maanpinnasta on peitetty
suolaisella vedellä, jota nyt maistoit".
"Mutta jos virtojen vesi ei ole muuta kuin merien vesi, jota niihin
pilvistä on satanut, mistä syystä edellisten vesi siis on makeaa?"
"Sentähden että vedestä eroaa suola, kun se muuttuu höyryksi",
vastasi James Starr. "Pilvet syntyivät juuri siten, että vesi lämmön
vaikutuksesta muuttuu höyryksi, ja sitte tiivistyneenä sateessa antaa
takaisin merelle makean vetensä".
"Harry! Harry!" huudahti nuori tyttö, "mikä on tuo punertava valo, joka
näkyy taivaanrannalla. Onkohan se kulovalkea?"
Nell osoitti erästä kohtaa taivaalla, niiden alhaisten sumujen
keskellä, jotka punoittivat idässä.
"Ei, Nell", vastasi Harry. "Se on kuu joka nousee".