vanhalle kaivosmestarillekaan, Jack Ryan oli myöskin kyllin ylevä,
ett'ei asiasta sen enempää puhunut. Kun muut kaivostyömiehet näkivät
heidän kulkevan, luulivat he jonkun pienemmän tutkimuksen olevan
tekeillä.
Harry oli varustanut mukaansa 200 jalkaa pitkän nuoran. Se ei ollut
paksua, mutta niin vahvaa että se kannatti hyvin Harryn painon. Hänen
kumppaniensa tuli laskea hänet alas syvyyteen ja vetää hänet jälleen
ylös. Nuoran kovempi liikuttaminen oli oleva merkkinä heidän ja Harryn
välillä.
Kaivosaukko oli joksenkin avara, ylhäällä oli se 12 jalkaa läpimitaten.
Aukon suun poikki pantiin tukeva parsi, jonka yli nuora kulki
pysyäkseen keskellä aukon suuta, ett'ei Harry pääsisi loukkaantuman
aukon seiniä vasten.
Harry oli valmis.
"Sinä olet siis luja päätöksessäsi lähteä tutkimaan tuota syvyttä?"
kysyi Jack Ryan häneltä matalalla äänellä.
"Olen, Jack", vastasi Harry.
Nuora sidottiin ensin Harryn vyötäisille, sitte kainaloihin, ett'ei
ruumis pääsisi keikkumaan.
Harryn molemmat kädet olivat kuitenkin vapaat. Vyöhönsä oli hän
kiinnittänyt varolampun ja yksi noita suuria skotlantilaisia veitsiä,
joita pidetään nahkatupessa.
Harry meni parren keskikohdalle, jonka yli nuora kulki.
Sitte hellitti kumppanit nuoraa ja hän laskettiin hitaasti alas
syvyyteen. Koska nuora hiljakseen pyöri ympäriinsä valaisi hänen
lyhtynsä yhtä paikkaa toisensa perästä, jotta Harry voi ne tarkoin
nähdä. Hän huomasi seinien olevan niin sileitä, että niitä myöten oli
mahdoton kiivetä ylös.
Harry huomasi laskeuvansa kohtuullisen nopeasti -- noin yhden jalan
sekunnissa. Hän voi siis hyvin tarkastaa ympäristöänsä ja pysyä
valmiina vastustamaan mahdollisesti ilmautuvaa vaaraa.
Noin 2 minuuttia, s.o. noin 120 jalan syvyyteen, oli laskeuminen
tapahtunut ilman mitään merkittävää tahi huomattavaa. Syvänteen
seinistä ei lähtenyt ainoatakaan sivukäytävää ja aukko kapeni yhä
alaspäin ratin muotoisesti. Mutta Harry tunsi raittiimman ilman
vaikutusta, kuta alemma hän tuli, ja päätti siitä, että aukon pohja oli
jonkun ilma reiän kautta yhteydessä luolan alimman osan kanssa.
Nuora liukusi yhä alaspäin. Pilkkosen pimeä oli ylt'ympäri. Haudan
hiljaisuus vallitsi. Jos joku elävä olento oli etsinyt turvapaikkaa
tässä salaisessa syvyydessä, niin hän joko nyt ei ollut siellä, tahi
oli hän liikkumattomana pysyäkseen salassa.
Harry, joka kävi yhä epäilevämmäksi, kuta alemma hän tuli, oli vetänyt
veitsen tupesta ja piti sitä oikeassa kädessään.
Noin 180 jalan syvyydessä huomasi hän saavuttaneensa pohjan, sillä
nuora hölleni eikä enään kiertynyt auki.
Harry hengitti syvään. Seikka, jota hän pelkäsi, ei ollutkaan
tapahtunut, nuora nimittäin ei ollutkaan katkaistu ylhäältä, sillä
aikaa kuin häntä laskettiin alas. Hän ei sitäpaitsi ollut huomannut
pienintäkään syvennystä seinissä, jossa joku elävä olento olisi voinut
piiloutua.
Aukon alimmainen osa oli paljoa ahtaampi kuin ylempi puoli.
Harry irroitti lampun vyöltänsä ja tarkasti sen valossa pohjaa. Hän ei
ollut erehtynyt luuloissaan.
Ahdas sivukäytävä aukeni alhaalla. Täytyipä kumartua, ennenkuin voi
päästä siihen sisälle, ja sinne päästyä täytyi kulkea polvillaan.
Harry tahtoi tietää, minnepäin tuo käytävä haaroutuisi, ja johtiko se
ehkä toiseen aukkoon.
Hän kumartui alas ja rupesi ryömimään eteenpäin. Mutta melkein heti
tuli este, joka esti häntä edemmäksi kulkemasta.
Kun hän koetti käsillään eteensä, oli hän tuntevinaan, että se oli
ruumis, joka oli hänen tiellään.
Harry vetäytyi ensin taapäin, mutta alkoi kuitenkin heti tarkastella
sitä likemmin.
Hänen tuntonsa ei ollut pettänyt häntä. Se oli tosiaankin ruumis. Hän
tarttui siihen, ja huomasi nyt sen kädet ja jalat tosin olevan kylmät,
vaan koko ruumiin lämpö ei vielä kuitenkaan ollut kadonnut.
Ottaa ruumis syliinsä, viedä se aukkoon ja siellä valaista se lampun
valossa oli silmänräpäyksen työ.
"Lapsukainen!" huudahti Harry.
Tuo lapsi, jonka hän oli löytänyt alhaalla syvyydessä, hengitti vielä,
mutta huokuminen oli niin heikko, että Harry pelkäsi sen piankin
taukoovan. Hänen täytyi hetkeäkään viivähtämättä viedä se ylös ja sitte
asuntoon, jossa Madge ottaisi sen hoitaaksensa.
Harry unhotti kaiken muun, sitoi nuoran vahvasti vyötäisilleen,
kiinnitti lampun siihen myöskin, otti lapsen, jota hän vasemmalla
kädellään painoi rintaansa vasten ja antoi oikealla kädellään, joka oli
vapaa, merkin että nuora vähitellen nostettaisi ylös.
Se oikenikin ja nostaminen alkoi hyvässä järjestyksessä.
Harry katseli yhä suuremmalla tarkkuudella ympäristöänsä. Hän ei enää
ollut yksin vaarassa.
Ensimmäisten minuuttien kuluessa kävi kaikki hyvin, eikä minkäänlaista
häiritsevää näyttänyt tulevankaan, kun Harry äkkiä luuli huomaavansa
tuntuvan tuulahduksen, joka pani ilman liikkeesen aukon syvyydessä. Hän
katseli ympärilleen ja näki pimeydessä esineen, joka hiljalleen kohosi
ylös ja pyhkäsi häneen sivutse kulkiessaan.
Se oli erinomaisen suuri lintu, jonka erityislajia hän ei tuntenut ja
joka vahvoilla siipien liikkeillä pyrki ylöspäin.
Tuo kummallinen lentävä esine pysähtyi, liiteli hetkisen siivillään ja
syöksi silmänräpäyksessä vihan vimmassa kiinni Harryyn.
Hänellä oli ainoastaan oikea käsi vapaana poistaaksensa eläimen
vimmastuneita iskuja, joita se nokallaan jakeli.
Harry puolusti itseään samalla, kuin hän mahdollisuuden mukaan koetti
lasta suojella. Mutta lintu ahdistikin häntä, eikä lasta. Nuoran
kierivä liike esti häntä antamasta pedolle kuoleman iskua.
Taistelua yhä kesti. Harry huusi kaikin voimin, toivoen huutonsa
kuuluvan tuonne ylös.
Niinpä kävikin, sillä nuoraa vedettiin yhä kiivaammin.
Vielä oli hänellä 80 jalkaa noustavaa, ennenkuin tulisi aukon
portaalle. Lintu heitti nyt Harryn siksensä. Mutta sitenpä vaara
yhä vaan kävi suuremmaksi; sillä lintu iski, kaksi jalkaa Harryn
yläpuolella ja hänen käsiensä ulottumattomissa, kyntensä kiinni
nuoraan, pysyi kiinni siinä ja koetteli katkaista sitä nokallansa.
Hiukset nousi pystyyn Harryn päässä.
Yksi lanka nuorassa meni jo poikki. Se heikkeni yhä ja nyt oltiin jo
enemmän kuin 100 jalkaa ylhäällä syvyyden pohjasta.
Harry parkaisi hätähuudon.
Toinen lanka katkesi jo tuon kovan painon alla, jota puoleksi
poikkihakatun nuoran täytyi kestää.
Harry antoi veitsen pudota ja onnistuikin ylenluonnollisella
voimain ponnistuksella, samassa silmänräpäyksessä, kun nuora oli
katkeamaisillaan, oikealla kädellään tarttua nuoraan kiinni yläpuolella
sitä paikkaa, jonka lintu oli rikki nokkinut. Mutta vaikka hänellä
olikin rautainen koura tunsi hän, miten nuora vähitellen liukui hänen
sormiensa välistä.
Hän olisi voinut tarttua siihen molemmilla käsillään, vaan silloin
olisi hänen täytynyt panna lapsi alttiiksi, jota hän piteli toisella
käsivarrellaan... Sitä ei hän tullut ajatelleeksikaan.
Pelästyneenä Harryn huudosta nostivat Jack Ryan ja hänen kumppaninsa
nuoraa vieläkin kiivaammin.
Harry epäili, voisiko hän pitää nuorasta kiinni, siksi kuin kumppaninsa
nostaisivat hänet ylös aukon suulle asti. Hän ummisti silmänsä hetkeksi
odottaen syöksyvänsä alas syvyyteen, sitte hän ne aukaisi jälleen...
Lintu, joka varmaan oli säikähtänyt, oli kadonnut...
Samassa silmänräpäyksessä, kun nuoranpää oli liukuamaisillaan Harryn
kädestä, hän piteli jo viimeisestä nenän päästä, tarttui useita vahvoja
käsiä häneen kiinni ja nostivat hänet ynnä lapsen ja laskivat heidät
maahan.
Harry meni tainnoksiin.
Viidestoista Luku.
Nell asunnossa.
Kaksi tuntia myöhemmin toivat Jack Ryan ja hänen kumppaninsa Harryn
ja lapsen asuntoon; molemmat olivat vielä tunnottomat ja lapsi kovin
heikko.
Vanha kaivosmestari sai nyt kuulla mitä oli tapahtunut, ja Madge otti
huostaansa tuon raukan olennon, jonka hänen poikansa oli pelastanut.
Harry oli luullut tuovansa lapsen ylös syvyydestä... Mutta se
olikin immyt, korkeintaan kuudentoista vuoden vanha. Hänen epäilevä
ja hämmästynyt katseensa, laihat kasvonsa, vaalea ihonsa, jota ei
milloinkaan auringon valo näyttänyt valaisneen, hänen hentonen ja pieni
ruumiinsa, kaikki teki hänestä omituisen ja kuitenkin ihastuttavan
pikku olennon. Syystä Jack Ryan vertasi hänet vuoren haltiattareen.
Siihen vaikuttivat varmaan nuo erilaiset omituisuudet, joissa hän
tähän asti oli elänyt, vaan hän näytti ainoastaan puoleksi kuuluvan
tavallisiin ihmisiin. Kasvojen muoto oli harvinainen. Silmät, jotka ei
näyttäneet sietävän lampun valoa, katselivat pelästyneenä ympärillensä,
niinkuin kaikki niistä olisi ollut outoa ja uutta.
Kun hän, maattuansa Madgen sängyssä, virkosi ja elpyi, niinkuin hän
olisi herännyt pitkällisestä unesta, puhutteli tuo vanha skotlannitar
häntä ensin.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi Madge.
"Nell", vastasi nuori tyttö.
"Nell", virkkoi Madge, "oletko kipeä?"
"Minulla on nälkä", vastasi Nell. "Minä en ole syönyt sitte ... sitte
kun..."
Noista muutamista sanoista, joita Nell oli lausunut, huomattiin, ett'ei
hän ollut tottunut puhumaan. Hän käytti puhuessaan tuota vanhan gaelin
murretta, jota Fordinkin perhe usein puhui.
Madge kiiruhti heti ruokaa hakemaan. Nell olikin kovin nälissään.
Kuinka kauan hän lienee ollutkaan syvyydessä. Sitä ei voinut kukaan
tietää.
"Kuinka kauan, lapseni, olet ollut tuolla alhaalla?" kysyi Madge.
Nell ei vastannut. Hän ei näyttänyt ymmärtävän, mitä häneltä kysyttiin.
"Kuinka monta päivää?..." kysyi Madge uudelleen.
"Päivää?..." vastasi Nell, joka ei näyttänyt ymmärtävän tuon sanan
merkitystä.
Sitte pudisti hän päätään, niinkuin se, joka ei ymmärrä mitä häneltä
kysytään.
Madge oli ottanut Nellin käden omaansa ja silitteli sitä herättääksensä
hänessä luottamusta.
"Miten vanha olet, lapseni?" kysyi hän ja katseli häntä ystävällisesti,
rauhoittavalla silmäyksellä.
Nell pudisti taaskin päätään.
"Niin, niin", jatkoi Madge, "kuinka monen vuoden vanha?"
"Vuoden?" virkkoi Nell.
Nuori tyttö ei käsittänyt sen sanan merkitystä samoin kuin sanan
"päivää" sitä ennen.
Simo Ford, Harry, Jack Ryan ja hänen kumppaninsa katselivat häntä
sääliväisesti ja osanottavaisesti. Puettuna yksinkertaiseen ja
karkeaan mekkoon, ja siinä tilassa, jossa hän nyt oli, herätti hän
luonnollisesti osanottoa.
Harrya miellytti vielä enemmän kuin muita Nellin omituisuus.
Hän tuli lähemmäksi Nelliä. Harry otti nuoren tytön käden, jonka Madge
äsken oli heittänyt. Hän katseli tutkivasti Nelliä, jonka suu näytti
hymyilevän ja Harry sanoi hänelle:
"Nell ... olitko yksin tuolla alhaalla ... syvyydessä?"
"Yksin! yksin!" huudahti Nell ja kohosi istualle.
Hänen kasvoissaan kuvautui sillä hetkellä todellinen kauhu. Hänen
silmänsä, jotka olivat käyneet lempeimmiksi nuoren miehen niihin
katsellessa, kävivät uudestaan levottoman ja hämmentyneen näköisiksi.
"Yksin! yksin!" virkkoi hän uudelleen, vaipuen voimatonna vuoteelle.
"Tuo lapsi raukka on vielä liian heikko voidakseen vastata
kysymyksiimme", sanoi Madge, sitte korjaeli hän nuoren tytön vuodetta.
"Muutaman tunnin lepo ja vähän ravitsevaa ruokaa lisäksi saattavat
kyllä hänen voimansa takaisin. Tule Simo! tule Harry! Tulkaa kaikki,
hyvät ystävät, ja antakaamme hänen maata!"
Madgen ehdoituksesta jätettiin Nell yksin ja muutaman minuutin kuluttua
voitiin huomata hänen sikeästi nukkuneen.
Tämä tapaus tuli tietysti erityiseksi puheaineeksi ei ainoastaan
kaivoksessa, vaan myös koko Stirlingin kreivikunnassa, ja muutaman ajan
kuluttua ympäri koko Yhdistettyä Kuningaskuntaa. Nellin kummallinen
kohtalo yhä levisi ja kasvoi. Niin kerrottiin, että eräs nuori tyttö
oli löydetty liuskalevyjen välistä, samalla tapaa kuin joku noista
vedenpaisumuksen edellisistä olennoista, joita kuokalla irroitetaan
kalliosta.
Nell kävi näin itse tietämättänsä kuuluisaksi..Taikauskoiset tapasivat
tässä uutta aihetta satumaisiin kertomuksiinsa. He uskoivat mieluummin,
että Nell oli Uuden Aberfoylen haltiatar, ja kuin Jack Ryan kertoi tuon
kumppanillensa Harrylle, vastasi nuori mies:
"No niin, olkoonpa vaan, Jack! Mutta hän on kuitenkin hyvä haltia! Se
on hän, joka auttoi meitä, joka kantoi meille vettä ja leipää, kun
olimme suljetut käytävään! Se ei voinut olla kukaan muu kuin hän. Ja
mitä taas tuohon pahaan henkeen tulee, niin otamme hänestäkin jonakuna
päivänä selvän, jos hän vielä on kaivoksessa".
Insinööri James Starr oli asiasta tietysti heti saanut tietoa.
Nuori tyttö oli toisena päivänä tulonsa jälkeen asuntoon jälleen
voimistunut, ja insinööri tutki häntä nyt varsin tarkasti. Hänestä
tuntui ikäänkuin useat elämän kohdat olisivat Nellille olleet varsin
oudot. Pian huomattiin kuitenkin, että hänellä oli terävä äly,
vaikka häneltä puuttui jotkut ensimmäiset käsitteet, muun muassa
ei hänellä ollut tietoa ajan jaosta. Hän ei tiennyt tunneista tahi
päivistä ja nuo sanatkin olivat hänelle outoja. Hänen silmänsä, jotka
olivat tottuneet ainaiseen pimeyteen, oppivat ainoastaan vähitellen
sietämään sähkö-aurinkojen valoa; mutta pimeässä oli hänen silmissään
erinomainen tarkkuus, ja hänen erittäin laajentunut silmäteränsä voi
nähdä pilkkosen pimeässäkin. Selvää oli, ett'ei ulkomaailman esineet
olleet tehneet mitään vaikutusta hänen mielikuvitukseensa, ett'ei muu
näköpiiri kuin hiilikaivoksen ollut laajennut hänen silmäinsä eteen,
että tuo synkkä luola oli ollut hänen maailmansa. Tiesiköhän tuo raukka
olento aurinkoa ja tähtiä olevan olemassa, että löytyi kaupunkia ja
lakeuksia vieläpä avaruus, jossa miljoonia taivaankappaleita liikkui,
Täytyipä epäillä hänen sitä tietävän, siksi kuin hän oppisi ymmärtämään
muutamien tärkeimpien sanojen oikeaa merkitystä.
Kysymykseen, oliko Nell aivan yksin elänyt syvyydessä, ei James Starr
voinut keksiä mitään vastausta ja hänen täytyi heittää koko asia
sikseen. Kaikki pienemmätkin viittaukset siihen suuntaan säikähdyttivät
heti tuota outoa olentoa. Joko sitte Nell ei voinut tahi ei tahtonut
vastata; varma oli kuitenki että hänellä oli salaisuus, jota hän ei
voinut ilmoittaa.
"Tahdotko jäädä luoksemme? Vai tahdotko lähteä takaisin sinne, jossa
olit?" kysyi James Starr häneltä.
Ensimmäiseen kysymykseen oli Nell vastannut: "Tahdon kyllä!" Toisen
kysymyksen vastaus oli hirvittävä huudahdus, siinä kaikki.
Ei ollut ihmettelemistä, että James Starr sekä Simo ja Harry kävivät
levottomiksi nähdessään tuota omapäistä vaitioloa. He eivät voineet
unhottaa niitä kummallisia tapauksia, joita olivat kokeneet Uuden
Aberfoylen hiilikerrosta löytäessä. Vaikka kolmena viime vuotena ei
mitään sellaista ollut tapahtunut, odottivat he yhä uusia hyökkäyksiä
näkymättömältä vastustajaltaan. He päättivät tarkemmin tutkia tuon
salaisen syvyyden. Sen he tekivätki aseilla hyvin varustettuina. Mutta
eivät nähneet vähintäkään jälkeä. Aukko oli yhteydessä hiilikerroksissa
olevien alimpain käytävien kanssa.
James Starr, Simo Ford ja Harry juttelivat usein noista asioista
keskenään. Nell olisi ehkä voinut ilmoittaa, josko yksi tahi useampi
vihollinen oleskeli kaivoksessa ja valmistelivatko hyökkäystä, mutta
hän ei ilmoittanut mitään. Vähinkin viittaus nuoren tytön entisyyteen
sai hänet vaan hirveästi huudahtamaan ja pian huomattiinki olevan
parasta, ett'ei noita asioita kosketettu sanallakaan. Aika oli kyllä
kerran ilmoittava tuon salaisuuden.
Neljätoista päivää sen jälkeen, kuin Nell oli tuotu asuntoon, oli hän
jo vanhan Madgen ymmärtäväisin ja innokkain auttaja. Hänestä tuntui
varsin luonnolliselle, ett'ei hän koskaan enää jättäisi tuota asuntoa,
jossa häntä kohdeltiin niin lempeästi ja ystävällisesti ja ehkäpä hän
vielä luulotteli itseään, ett'ei hän olisi _voinut_ elää muualla.
Fordin perheessä oli hänelle kylliksi, ja siitä silmänräpäyksestä,
kuin Nell tuli asuntoon, pitivät nuo rehelliset ihmiset häntä
kasvattilapsenaan.
Nell olikin todella suloinen. Tuo uusi elämä, jota hän nyt vietti, teki
hänet vieläki suloisemmaksi. Nämä olivat varmaan ensimmäiset onnelliset
päivät hänen elämässään. Hän tunsi itsessään suurta kiitollisuutta
niitä kohtaan, jotka hänelle olivat niin paljon hyvää tehneet. Madge
rakasti Nelliä äidin hellyydellä. Vanha kaivosmestari suosi ja ihaili
häntä. Kaikki yleensä pitivät hänestä. Ystävästämme Jack Ryanista vaan
yksi asia oli ikävä: se, ett'ei hän itse ollut Nelliä pelastanut. Hän
kävi usein Fordin perheessä. Hän lauloi, ja Nellin mielestä, joka ei
milloinkaan ennen ollut kuullut kenenkään laulavan, oli hänen laulunsa
varsin kaunis; mutta enemmäti miellyttivät häntä kumminkin Harryn
vakavat puheet, joiden kautta hän vähitellen oppi tuntemaan yhtä ja
toista hänelle tähän asti tuntemattomasta ulkomaailmasta.
Nellin tällä tavoin esiinnyttyä luonnollisen muotoisena, oli Jack
Ryanin täytynyt myöntää uskonsa haltioiden ja peikkojen olemisesta
jossakin määrin heikontuneen.
Kaksi kuukautta myöhemmin sai hänen taikauskonsa uuden kolauksen.
Niillä ajoin teki, näet, Harry odottamattoman huomion, joka osaksi
selitti Tulinaisten ilmaantumiset Dundonaldin raunioissa.
Toimittaessaan pitkällistä tutkimusta hiiliaineen eteläosissa --
jota tutkimusta oli kestänyt monta päivää etäisimmissä käytävissä
-- oli Harry suurella vaivalla noussut ahdasta käytävää ylös, kun
hän äkkiä suureksi kummakseen huomasi olevansa ulkoilmassa. Käytävä,
joka loivasti oli noussut maan pinnalle, päättyi Dundonald-Castlen
raunioihin. Löytyi siis salainen yhdistys Uuden Aberfoylen ja sen
kukkulan välillä, jonka korkeimmalla kohdalla vanha linna sijaitsi.
Mahdotonta olisi ollut ulkoapäin löytää tämän kaivoskäytävän suun,
niin tarkasti kivilohkaret ja pensaat sitä peittivät. Haaksirikkoon
joutuneen laivan syistä kun toimitettiin tutkimusta, eivät asianomaiset
sentähden olleet voineetkaan astua sinne alas.
Muutaman päivän kuluttua vei Harry James Starrin sinne, joka myöskin
virkkoi:
"Tämä on varmasti muuttava taikauskoisten ajatukset alhaalla
kaivoksessa. Hyvästi nyt haltiat, peikot ja tulinaiset".
"Herra Starr", virkkoi Harry, "minä en usko meillä olevan syytä tästä
iloita. Ne, jotka ovat heidän sijassaan täällä, eivät suinkaan ole
parempia, vaan voivat päinvastoin olla pahempia!"
"Olettepa oikeassa, Harry; mutta mitä meidän nyt on tehtävä? Ne
olennot, jotka piilevät tuolla alhaalla kaivoksessa ovat epäilemättä
tuon käytävän kautta yhteydessä ulkomaailman kanssa. Epäilemättä
olivat ne juuri ne, jotka tuona myrskyisenä yönä houkuttelivat
'Motalan' karille, ja olisivat sen sitte muinaisten merirosvojen tavoin
ryöstäneet, jos ei Jack Ryan ja hänen kumppaninsa olisi olleet siellä!
Niinpä niin, nyt kaikki selviää. Tuossa on aukko, jonka kautta he
tulivat ulos. Mutta asunevatko ne vielä tuolla alhaalla, jotka silloin
olivat täällä?"
"Asuvat niinkin, sillä Nell vapisee aina, kun mainitsen hänelle siitä!"
sanoi Harry, puhuen täydellä vakuutuksella. "Nell ei tahdo eikä
tohdikaan puhua heistä!"
Harry oli varmaan oikeassa. Jos kaivoksen salaiset asukkaat olisivat
jättäneet sen, tahi jos he olivat kuolleet, mitä syytä nuorella tytöllä
silloin olisi ollut äänettömyyteensä?
James Starr päätti kuitenkin tavalla tahi toisella saada tuo
salaisuus ilmi. Hän aavisti että kaivostyön edistyminen oli siitä
rippuva. Uudestaan ryhdyttiin kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin.
Asia ilmoitettiin virkakunnille. Poliisimiehiä lähetettiin kaikessa
hiljaisuudessa Dundonaldin raunioita vahtimaan. Harry itsekin piiloutui
useampana yönä kukkulan pensastoihin: Turhaa vaivaa. Ei mitään
huomattu. Ei yhdenkään ihmisolennon nähty kulkevan aukon kautta.
Pian tultiin siihen päätökseen, että pahantekijät olivat jo
lähteneet Uudesta Aberfoylesta, ja että he varmaankin luulivat
Nellin kuolleen alas syvyyteen, jonne olivat jättäneet hänet.
Ennenkuin työt kaivoksessa olivat alkaneet, oli se voinut tarjota
heille turvapaikkoja, jossa olivat rauhassa, kaikista takaa-ajoista
huolimatta. Mutta nyt oli suhteet muuttuneet. Heille kävi vaikeaksi
pitää lymypaikkaansa salassa. Syystä kyllä voitiin siis toivoa, ett'ei
enää olisi mitään pelättävää. Mutta James Starr, hän ei voinut olla
huoleton. Harry ei myöskään voinut otaksua kaiken olevan niin, jolle se
näytti, ja hän sanoi useinkin:
"Nell on varmaan jollakin tavoin ollut osallisena noissa
salaisuuksissa. Miksikä hän niin omapäisesti olisi puhumatta niistä
seikoista, jos hänellä ei enään ole mitään pelättävää? Epäilemättä
hän tuntee itsensä iloiseksi ja onnelliseksi meidän luonamme. Hän on
suostunut meihin kaikkiin. Hän rakastaa äitiäni. Syynä siihen, ett'ei
hän puhu kuluneesta elämästään, on varmaan joku hirveä salaisuus, joka
häntä painaa ja jota hänen omatuntonsa ei salli meille ilmoittaa.
Ehkäpä hän paremmin meidän kuin itse tähtensä luulee tarvitsevansa olla
sitä ilmoittamatta".
Noista eri syistä päätettiin yksimielisesti, ett'ei nuoren tytön
kuullen puhuttaisi mitään, joka muistuttaisi hänelle entisyyttänsä.
Mutta eräänä päivänä luuli Harry voivansa ilmoittaa Nellille, miten
James Starr, hänen isänsä ja Harry itse luulivat Nellin olevan heidän
pelastajansa.
Olipa eräs juhlapäivä. Kaikki kädet olivat jättäneet työnsä ja toimensa
sekä kaivoksessa että Stirlingin kreivikunnan pinnalla. Kuleksittiin
ympäristössä kävelyllä. Laulua kaikui ainakin parissa kymmenessä kohdin
Uuden Aberfoylen holveissa.
Harry ja Nell olivat lähteneet asunnosta ja astuskelivat pitkin
Malcolm-järven länsi rantaa. Siellä oli sähkövalo himmeämpi ja sen
säteet taittuivat omituisesti muutamiin kalliopylväiden kulmiin, jotka
kannattivat holvia. Tuo hämärä soveltui parhaiten Nellin silmille,
jotka vasta vähitellen olivat valoon tottuneet.
Tunnin astuttuaan seisahtuivat molemmat vastapäätä kappelia olevalle,
luonnon muodostamalle penkereelle, josta oli lavea näköala yli järven
pinnan.
"Sinun silmäsi eivät vielä ole tottuneet valoon", sanoi Harry, "ja
varmaankaan ne eivät sietäisi auringon paistetta?"
"Sitä ne eivät suinkaan kärsisi", vastasi nuori tyttö, "jos aurinko on
semmoinen, joksi sinä Harry sitä olet kuvannut minulle".
"Nell", virkkoi Harry, "puhuessani sinulle en ole koskaan voinut oikein
kuvata sinulle sen loistoa, jotta sinulla voisi olla siitä oikeaa
käsitystä eikä muustakaan ihanuudesta, mitä maan päällä löytyy, ja jota
sinun silmäsi eivät vielä ikinä ole nähneet. Mutta sanoppas minulle,
onko mahdollista, että syntymästäsi saakka aina vaan olet ollut täällä
syvyydessä, eikä kertaakaan käynyt maanpinnalla?"
"En koskaan, Harry", vastasi Nell, "enkä usko isän tahi äidinkään minua
sinne kantaneen. Silloin minulle varmaan olisi jäänyt joku muisto
ulkomaailmasta".
"Niin minäkin luulen", sanoi Harry. "Muutoin, Nell, oli siihen aikaan
monta muuta paitsi sinua, jotka eivät koskaan lähteneet kaivoksesta.
Matka ulkomaailmaan oli tukalaa silloin, ja minä tunnen monta neitosta
ja nuorukaista, joille sinun ijässäsi kaikki on ollut tuntematonta
tuolla ylhäällä, mitä sinäkään et vielä ole nähnyt! Mutta nyt kuljemme
mukavasti rautatiellä suuren tunnelin kautta muutamassa minuutissa
kreivikunnan pinnalle. Nell, minä sentähden oikein ikävöin kuulla sinun
sanovan nämä sanat: 'Tule, Harry, minun silmäni kestävät päivän valoa,
ja minä tahdon nähdä Jumalan luomaa luontoa!'"
"Harry", vastasi nuori tyttö, "minä toivon piankin voivani sanoa
sinulle nuo sanat. Minä lähden sinun kanssasi ihailemaan ulkomaailmaa,
ja kuitenkin..."
"Mitä tarkoitat, Nell?" tiedusteli Harry häneltä innokkaasti.
"Katuisitko ehkä jättäneesi tuon synkän syvyyden, jossa olet viettänyt
elämäsi ensi vuodet ja josta me sinut korjasimme, kun jo olit melkein
kuolemaisillasi."