insinööriä ja molempia Fordia kaatamalla heidän suuhunsa myötä tuotuja
lääkkeitä. He huomasivat yrityksensä melkein heti onnistuvan. Nuo
onnettomat, jotka kymmenen päivää olivat olleet suljettuina uuteen
Aberfoyleen, olivat voimattomuudesta kuolemaisillaan.
Ja ett'eivät vielä olleet henkeänsä heittäneet, oli seuraus siitä --
kertoi James Starr Sir Elphinstonille -- että he kolme kertaa löysivät
vierestään leivän ja vesiruukun! Se armahtava olento, jota heidän tuli
kiittää siitä, että vielä olivat, ei varmaankaan voinut enempää tehdä
heidän pelastuksekseen!...
Sir Elphinston arveli silloin itsekseen, että tuon käsittämättömän
lyhtyhaltian aikomus juuri oli ollutkin saattaa heitä tälle paikalle,
jossa James Starr ja hänen kumppaninsa makasivat.
Siten oli kuitenkin insinööri, Madge, Simo ja Harry Ford pelastetut ja
vietiin takaisin asuntoon tuon ahtaan aukon läpi, jonka lyhdyn kantaja
näytti Sir Elphinstonille osoittaneen.
Ett'ei James Starr ja hänen seuralaisensa löytäneet sitä aukkoa, josta
he olivat tulleet ja jonka he dynamiitilla olivat auaisseet, siihen
oli syynä, että tuo aukko oli tukettu, lujasti toinen toistensa päälle
asetetuilla kalliolohkareilla, joita he pimeässä eivät voineet nähdä
eivätkä irti saada.
Sillä aikaa kun he tarkastelivat avaraa luolaa, oli siis tuo yhdistys
vanhan ja Uuden Aberfoylen välillä varta vasten vihollisen kädellä
suljettu!
Kolmastoista Luku.
Hiilikaupunki.
Kolme vuotta äsken kerrottujen tapausten jälkeen, kehui ja kehoitti
Joannen tai Murrayn Opas, "erittäin viehättäväksi", kaikille
matkailijoille, jotka matkustivat Stirlingin kreivikunnan kautta,
muutaman tunnin kestävää käyntiä Uuden Aberfoylen hiilikaivoksissa.
Yksikään kaivos, vanhassa tahi uudessa maailmassa ei tarjonnut niin
eriskummaista näkyä.
Ensiksikin pääsi matkustaja ilman vähintäkään vaaratta tahi vaivatta
1,500 jalkaa kreivikunnan pinnan alle.
Vähää enemmän kuin peninkulman päässä Callanderista lounaiseen päin
päättyi maahan tunneli, jonka suu oli uhkeasti varustettu torneilla,
joissa oli ampumareiät. Tämä tunneli, joka loivasti vietti alaspäin, ja
oli jotenkin leveä, johti suorastaan tuohon omituisesti muodostuneesen
luolaan Skotlannin maan sisustassa.
Kaksi-ratainen rautatie, jonka vaunuja kuletti vedenjohdollinen voima,
vei joka tunti raskaita kuormia alhaalla syvyydessä perustetusta
kylästä, jolle oli annettu tuo jotenkin komea nimi _Coal-City_,
Hiilikaupunki.
Kun matkustavainen saapui _Coal-Cityyn_, oli hän paikalla, jossa sähkö
parhaasta päästä oli lämmön ja valon levittäjänä.
Ilma-aukkoja oli tosin useampia, mutta niistä ei voinut tulla tarpeeksi
valoa Uuden Aberfoylen syvyyteen. Mutta kirkas valo levisi kuitenkin
tuohon himmeään paikkaan, jossa monen monta sähkövalo-levyä toimittivat
auringon tehtävää. Holvien katoista rippuvina tahi luonnon muodostamiin
patsaihin kiinnitettyinä, ravittuina sähkömaneetillisista koneista
lähtevillä sähkövirroilla -- toiset auringon, toiset tähtien kaltaisia
-- loivat ne kirkkaan valon koko alueesen. Kun levon aika tuli, tehtiin
sähkövirran katkaisemalla äkkiä pilkkosen pimeä yö kaivosten syvyyteen.
Kaikki nuo koneet, niin suuret kuin pienetkin, olivat paikassa, jossa
ei ilmaa ollut, s.o. niiden liekit eivät olleet missään yhteydessä
ulkoilman kanssa, niin ett'ei tarvittu pelätä räjähdystä, joskin ilmaan
sekaantuisi suurempi määrä kaasua. Sähkö-voimaa käytettiin myöskin
kaikkiin teollisuuden ja talouden tarpeihin, niinhyvin asunnoissa
Coal-Cityssä kuin Uuden Aberfoylen käytävissäkin.
Täytyy myöntää, ett'ei insinööri Starrin toiveet hiilialan louhimisen
suhteen olleet tyhjiin rauenneet. Luolan länsi osassa, lähellä
Coal-Cityä, oli ensimmäisiä hiilisuonia ruvettu irroittamaan
kaivostyömiesten kuokilla ja murtimilla. Työkaupunki ei siis ollutkaan
työ-alan keskustassa. Työt alhaalla syvyydessä olivat välittömässä
yhteydessä töiden kanssa päivän valossa ilma- ja vipukoneaukkojen
kautta, jotka yhdistävät kaivoksen eri kerrokset maanpinnan
kanssa. Tuota suurta tunnelia, jossa oli rautatie jonka vaunuja
vedenjohdollinen voima kuletti, käytettiin ainoastaan Hiilikaupungin
asukasten ja heidän tarpeittensa kuletusta varten.
Lukija ehkä vielä muistanee miten omituinen tuon suuren luolan
muodostus oli, johon vanha kaivosmestari ja hänen seuralaisensa olivat
seitahtuneet tutkimus matkallaan. Siellä kaareili korkealla heidän
päänsä yläpuolella mahtava holvi, kuin suurissa kirkoissa. Pylväät,
jotka kannattivat tuota holvia, katosivat kapiteelineen ylhäälle noin
300 jalan korkuiseen holviin -- korkeus, joka on milt'ei yhtä suuri
kuin Kentukyssä olevan Mammuthiluolan.
Niinkuin jo on kerrottu, voipi tuohon suunnattoman suureen luolaan --
suurin Amerikan maan alla oleva luola -- hyvin mahtua 5,000 henkeä.
Tässä osassa Uutta Aberfoylea oli samanlaiset suuruuden suhteet
ja luonnon muodostukset. Mutta tuon kuuluisan luolan ihmeellisten
tippukivien asemasta, veti täällä matkustajan huomion puoleensa
paisuvat hiilisuonet, jotka näyttivät tunkeuvan esiin joka seinästä
liuskalohkareiden painosta.
Tuon holvin pohjalla levisi järvi, suuruutensa puolesta verrattava
Kuolleesen mereen Mammuth luolissa, -- syvä järvi, jonka
kristalli-kirkkaassa vedessä vilisi sokeita kaloja, ja jonka insinööri
nimitti Malcolm-järveksi.
Sinne, luonnon muodostamaan mahdottoman suureen luolaan oli Simo Ford
rakentanut itselleen uuden asunnon eli huvilan, eikä hän sitä olisi
vaihtanut kauneimpaan rakennukseenkaan Prinsessan kadun varrella
Edinburgissa. Tämä asunto oli järven rannalla ja sen viisi ikkunaa
kuvastui sen synkkään pintaan, joka ulottui näköpiiriä ulommaksi.
Kaksi kuukautta myöhemmin oli Simo Fordin huvilan viereen kohonnut
toinenkin asunto. Se oli James Starrin. Insinööri oli kokonaan
antautunut Uuden Aberfoylen omaksi. Hän halusi myöskin itse puolestaan
asua siellä, ja ainoastaan kun asiat pakoittivat häntä siihen, suostui
hän palaamaan päivän valoon. Tuolla alhaalla hän todella elikin
kaivostyömies-elämän keskustassa.
Uuden hiilialan löydön perästä olivat kaikki ne työmiehet, jotka
ennen olivat työskennelleet vanhassa kaivoksessa, heittäneet auransa
ja haravansa uudestaan alkaaksensa työskennellä kaivos kuokalla
ja murtimella. Varmasti vakuutettuina, ett'ei työ heiltä koskaan
loppuisi, sekä suurten palkkain houkuttelemina, joita rikas hiiliala
suopi työmiehilleen, heittivät he maanpinnan ja muuttivat maan
sisustaan asettuen hiilikaivokseen, jonka luonnollinen muodostus oli
asuntopaikaksi sopiva.
Nuo tiilikivestä tehdyt työmiesasunnot olivat vähitellen sinne tänne
kohonneet pitkin Malcolm-järven rantaa tahi suippokaarten alle, jotka
näyttivät muodostuneen estämään holvien alas putoamista, niinkuin
tukihirret suuressa kirkossa. Lyhyesti, kaikki työmiehet, etenki ne
jotka työskentelivät syvyydessä, asettuivat asumaan Uuteen Aberfoyleen
ja perustivat vähitellen _Coal-Cityn_, jonka asema oli Katrine-järven
itäisessä päässä, pohjoisosassa Stirlingin kreivikuntaa.
Se oli siis jonkinlainen työmieskylä, joka oli muodostunut
Malcolm-järven rannoille. Pieni, St. Gilesin pyhimykselle rakennettu
kappeli kohosi muiden rakennusten yli korkean kallion huipulla, jonka
juurta maanalaisen järven laineet huuhtoivat.
Luonnollista oli siis, että Coal-Cityn asukkaat olivat ylpeät
kodistansa. Harvoin he lähtivätkin työkaupungista, ollen siinä
kohden Simo Fordin kaltaisia, joka ei koskaan lähtenyt sieltä. Vanha
kaivosmestari väitti, että "tuolla ylhäällä" aina satoi, ja koska tämä
tosiaankin on kuningaskuntain ilma-alan mukaista, täytyi myöntää hänen
olleen melkein oikeassa. Uuden Aberfoylen perheet siis viihtyivät
hyvin. Kolmen vuoden kuluessa olivat he hankkineet itselleen jonkin
verran varallisuutta, jota eivät kreivikunnan pinnalla koskaan olisi
voineet koota. Monta lasta, jotka olivat syntyneet samaan aikaan, kuin
työt kaivoksessa uudestaan alkoivat, eivät vielä olleet hengittäneet
ulkoilmaa.
Sentähden sanoikin Jack Ryan:
"Kahdeksantoista kuukautta on kulunut siitä, kuin heidät vieroitettiin
äideistään, eivätkä vielä ole nähneet päivän valoa".
Yksi niistä, jotka ensimmäiseksi riensivät kaivokseen insinöörin
kutsumuksesta, oli Jack Ryan. Tuo iloinen nuorukainen oli pitänyt
velvollisuutenaan uudestaan ruveta entiseen ammattiinsa. Melrosen
maatila oli siis kadottanut entisen pillipiiparinsa. Mutta sentähden
Jack Ryan ei kuitenkaan herennyt laulamasta. Päinvastoin, Uuden
Aberfoylen kaiku usein sai koettaa vahvoja kivikeuhkojaan vastatessaan
hänen lauluihinsa.
Jack Ryan oli muuttanut Simo Fordin uuteen huvilaan. Hänelle oli
tarjottu oma kamari, jonka hän, suora ja kursailematon kun oli,
heti otti vastaan. Vanha Madge piti hänestä paljon hänen rehellisen
luontonsa ja iloisen mielensä tähden. Hänellä oli aivan sama ajatus
kuin Jack Ryanillaki ylenluonnollisten olentojen suhteen, jotka
oleskelivat kaivoksissa ja kun he olivat kahden kesken, kertoivat
he toisilleen hirvittäviä juttuja. Jack Ryan oli tervetullut vieras
huvilaan. Hän olikin hyvä mies ja oiva työntekijä. Kuuden kuukauden
kuluttua siitä, kuin hän uudestaan aloitti työnsä kaivoksessa, pantiin
hänet erityisen työmies-osaston esimieheksi alhaalla syvyydessä.
"Se oli hyvin tehty, hra Ford", sanoi hän muuanna päivänä muuttonsa
jälkeen kaivokseen. "Te olette löytäneet uuden alueen, ja jos olitteki
menettämäisillänne hengen tuon löydön tähden, niin olikin se sen
arvoinen".
"Oli kyllä, Jack, ja vieläpä olemme tehneet hyvät asiat!" vastasi
vanha kaivosmestari. "Mutta ei hra Starr, enkä minäkään, koskaan voi
unhottaa, että meidän on sinua kiittäminen henkemme pelastuksesta."
"Ei minua", keskeytti Jack Ryan, "vaan omaa Harry poikaanne, koska
hänelle juolahti mieleen vastaanottaa kutsumustani Irvinejuhlaan..."
"Eikä kuitenkaan lähtenytkään sinne, eikö niin?" puuttui Harry
puheesen ja puristi kumppaninsa kättä. "Ei, Jack, sinua, jonka haavat
tuskin olivat parantuneet, vaan kuitenkaan et viivytellyt päivää, et
tuntiakaan, sinua meidän tulee kiittää siitä, että meidät vielä elävinä
löydettiin täällä alhaalla".
"Ei, ei!" väitti tuo omapäinen nuori mies. "Minä en koskaan suostu
sanomaan asiaa toisin kuin se on. Minä vaan olin kiireissäni saada
tietoa minne sinä Harry olit joutunut, siinä kaikki. Mutta suodakseni
oikeutta kaikille, täytyy minun lisätä, että ilman tuota käsittämätöntä
lyhtyhaltiaa..."
"Kas, siinäpä se olikin!" virkkoi Simo Ford. "Eräs lyhtyhaltia!"
"Eräs peikko, jonkun haltiattaren poika", sanoi Jack Ryan, "Tulinaisten
pojanpoika tahi miksi vaan tahtonetteki häntä nimittää! Varma kuitenkin
on, ett'emme häneltä koskaan olisi tunkeuneet siihen käytävään, ainoa
tie, mistä voitte päästä ulos".
"Niin kyllä, Jack", vastasi Harry. "Nyt täytyy vaan saada selville,
onko tuo olento tosiaankin niin ylenluonnollinen, kuin sinä luulet".
"Ylenluonnollinen!" huudahti Jack Ryan. "Yhtä ylenluonnollinen,
niinkuin peikko, jonka nähdään kulkevan lyhty kädessä, jota
tahdottaisiin ottaa kiinni, joka pääsisi läpi käsien kuin ilman haltia,
joka häviää kuin varjo! Ole huoleti Harry, me näemme vielä jonakuna
päivänä tuon kummallisen olennon uudestaan".
"No niin, Jack", sanoi Simo Ford, "olkoonpa peikko tahi muu, me
koetamme saada hänet käsiimme ja sinä kyllä autat meitä siinä työssä".
"Siitä ette paljoakaan voita, hra Ford!" vastasi Jack Ryan.
"Hyvä, saammepa nähdä, Jack!"...
Fordin perheen jäsenet ja etenkin Harry, tietysti hyvin pian
tutustuivat likeisesti Uuteen Aberfoyleen. Viimeksi mainittu tutki
kaikki salaisimmatki loukkaat ja kolot. Hän tiesi tarkoilleen mitä
kohtaa maan pinnalla se ja se paikka kaivoksessa vastasi. Hän tiesi,
että tuon hiilisuonen yläpuolella on Clyde-lahti, että tuolla kohden
oli Lomondin tahi Katrine-järvi. Nuo pylväät olivat Grampianvuorten
tukena ja kannattivat niitä. Tuo holvi oli Dumbartonin perustuksena.
Tämän lammikon yläpuolella kulki Ballochin rata. Tuossa loppui
Skotlannin rannikko, siinä alkoi meri, jonka pauhina syysmyrskyjen
raivotessa selvästi kuului tänne.
Hän rakasti myöskin tuota Uutta Aberfoylea. Monen monta kertaa oli
hän lyhty hattuun sidottuna uskaltanut kulkea sen kaukaisempiinkin
syvyyksiin! Hän tutki sen lammikot pienessä veneessään, jota hän
taitavasti ohjasi. Vieläpä hän linnustikin, sillä lukuisasti oli
luolaan tullut kesyttömiä lintuja: kurppia, sorsia, jotka söivät näissä
tummissa vesissä uiskentelevia kaloja. Harryn silmät näytti olevan
luodut noita pimeitä avaruuksia varten, niinkuin merimiehen silmä
helpoimmasti eroittaa kaukaiset näköpiirit.
Kulkiessaan näin ympäri oli Harryssä melkein vastustamattomasti pysynyt
toivo, että hän joskus vielä tapaisi tuon salaperäisen olennon, jonka
ilmaantuminen todellisuudessa enemmän kuin mikään muu oli pelastanut
hänet ja omaisensa. Oliko hänen aikeensa onnistuva? Kyllä, varmaan, jos
hän voisi luottaa aavistuksiinsa. Ei, jos päätti asiaa sen vähäisen
menestyksen mukaan, joka hänellä tähän asti oli ollut.
Yritystä, joka ennen Uuden Aberfoylen löytöä tehtiin vanhan
kaivosmestarin perheen hävittämiseksi, ei oltu uudistettu.
Näin kului aika tuossa omituisessa paikkakunnassa.
Ei kuitenkaan saa luulla elämän alhaalla Coal-Cityssä kuluneen
yksitoikkoisesti, ei edes silloinkaan, kun tuskin pääpiirteet siihen
olivat vedetyt.
Ei suinkaan. Tuo väestö, jolla oli yhteiset pyrinnöt, melkein
yhtäläinen varallisuus, oli kuin yksi suuri perhe. Jokainen tunsi
toisensa, ja he olivat likeisessä kanssakäymisessä toistensa kanssa,
eikä kenenkään tehnyt mieli lähteä huvitusta hakemaan "tuolta ylhäältä".
Muuten olikin heillä useampina sunnuntaina kävelymatkoja aukoissa,
huviretkiä järvillä ja lammeilla, ne olivat todellisia huveja.
Usein kuultiin myöskin säkkipillin äänen kajahtelevan Malcolm-järven
rannoilla. Skotlantilaiset kiiruhtivat sinne kansallis-soittokoneen
kutsuvan äänen kuultuaan. Tanssittiin, ja semmoisina päivinä oli Jack
Ryan, joka oli puettu ylänkömaalaisten pukuun, juhlan kuningas.
Lyhyesti, tästä kaikesta oli seuraus, Simo Fordin sanojen mukaan, että
Coal-City vähitellen voi kilpailla Skotlannin pääkaupungin kanssa,
jota talven kylmyys, kesän helle, huono ilma-ala ja tehdas-savulla
sekoitettu ilma rasittaa, jonka tähden sitä syystä nimitetään
_Old-Reeky_.
Neljästoista Luku.
Hengen vaarassa.
Näin ollen, oli luonnollisesti Simo Fordin perhe erittäin tyytyväinen:
sen hartaimmat toiveet olivat tulleet täytetyiksi. Mutta huomattiinpa
kuitenkin, että Harry, joka luonnostaan oli synkkä ja umpimielinen,
kävi yhä "kiinteemmäksi", niinkuin Madge sanoi. Jack Ryanin ei
onnistunut saada häntä "irti" puheliaalla ja iloisella luonteellaan.
Eräänä sunnuntaina kesäkuussa kävelivät ystävykset yhdessä edestakaisin
Malcolm-järven rannalla. Coal-City vietti lepopäiväänsä. Ulkona raivosi
myrsky. Lämmin huuru nousi maasta kovan sateen vaikutuksesta. Tuskinpa
voitiin hengittääkään ylhäällä kreivikunnan pinnalla.
Coal-Cityssä sitävastoin vallitsi täydellinen rauha, ilma oli lauhkea,
ei satanut eikä tuullut. Siellä ei tuntunut vähintäkään luonnon voimain
raivosta ulkoa. Osa kävelyllä olijoita Stirlingistä ja sen ympäristöstä
olivat menneet kaivoksen syvyyteen vilvoittelemaan.
Sähkö-auringot levittivät kirkasta valoaan ympäriinsä, jota Britannian
aurinko, joka oli paksummassa sumupeitossa, kuin pyhäauringon sopii
olla, varmaan heitä kadehti.
Jack Ryan huomautti Harrylle noita meluavia vierasjoukkoja. Mutta Harry
tuskin kuuli hänen puhettaan.
"Katsohan toki, Harry!" huudahti Jack Ryan. "Miten mielellään he
tulisivat meitä tervehtämään. No, kumppani, heitä pois vähäksi aikaa
surulliset mietteesi ja ole kohtelias isäntä. Muuten saatat nuo ihmiset
siihen luuloon, että me muka kadehdimme heidän osaansa!"
"Jack", sanoi Harry, "elä minusta huoli! Sinä olet iloinen kahdenki
puolesta, ja siinä on kylläksi".
"Peijakas vieköön!" sanoi Jack Ryan, "jos ei sinun surumielisyytesi
viimein tartu minuunkin. Silmiäni himmentää, huuleni kuivuvat, nauru
tarttuu kurkkuun, ja laulut katoo muististani! Kuules, Harry, miten
onkaan oikeastaan laitasi?"
"Senhän sinä tiedät, Jack".
"Yhäti vaan sama ajatus?"
"Yhäti".
"Voi, Harry raukkani!" sanoi Jack Ryan kohottaen olkapäitään, "jos sinä
ajattelisit minun tavallani ja uskoisit tuon kaiken kaivospeikkojen
työksi, olisi mielesi paljon tyynempi".
"Tiedäthän kyllä, Jack, että sinun mielikuvituksesi vaan luo peikkoja,
ja ett'ei niitä ole näkynyt siitä päivin kuin työt uudestaan aljettiin
Uudessa Aberfoylessa".
"Se on kyllä totta, Harry, mutta se on sentähden, että nuo, joiden
syyksi sinä arvelet kaikki ne eriskummaiset tapaukset, eivät enää
näyttäydy".
"Minä tahdon saada asian selville, Jack".
"Voi, Harry! Harry! Uuden Aberfoylen haltioita ei helposti saada
käsiin".
"Minä tahdon saada selville nuo luullut haltiat!" jatkoi Harry varmasti
vakuutettuna yrityksensä onnistumisesta.
"Tahdotko myöskin heitä rangaista?"
"Rangaista ja palkita, Jack. Joskin yksi käsi piti meidät vankina tässä
käytävässä, en voi kuitenkaan unhottaa, että toinen käsi tuli meidän
avuksemme. En, sitä en unhota koskaan!"
"Harry", virkkoi Jack Ryan, "tiedätkö varmaan, ett'eivät molemmat kädet
kuuluneet samaan ruumiisen?"
"Kuinka voitkaan ajatella noin, Jack?"
"Pahus vieköön ... tottahan ymmärtänet ... Harry! Nuo olennot, jotka
ovat kotoisin hornasta, he eivät ole samoin luodut kuin me!..."
"Ne ovat luodut niinkuin me, Jack!"
"Ei suinkaan! Harry ... eivät... Ja muuten, kukapa voisikaan ajatella,
että joku olisi ollut niin hullu ja hiipinyt tänne..."
"Niin hullu!" virkkoi Harry. "Onko se pahantekiä hullu, joka ei ole
herennyt meitä vainoomasta, siitä asti kuin hän rikkoi portaat Jarowin
aukossa?"
"Mutta hän ei sitä enää tee, Harry. Näinä kolmena vuotena ei ole mitään
pahaa yritystä tehty sinulle eikä omaisillesi".
"Yhtäkaikki, Jack", vastasi Harry. "Minua aavistaa, ett'ei tuo
pahanilkinen, ken hän lieneekin, vielä ole heittänyt aikeitaan. Minä
en voi sanoa sinulle luuloni perusteita. Jack, uuden yhtiön hyödyksi
tahdon myöskin saada selville, ken hän on, ja mistä hän tulee".
"Uuden yhtiön hyödyksi?..." kysyi Jack Ryan joksenkin kummastuneena.
"Niin, Jack", vastasi Harry. "En tiedä, ehkäpä teen väärin, mutta
minä luulen koko tuossa seikassa olevan jotain, joka koettaa ehkäistä
tuumiamme. Minä olen usein miettinyt sitä, enkä luule erehtyneeni.
Ajatteleppas noita selittämättömiä tapauksia pitkin matkaa, jotka
kuitenkin ovat mitä johdonmukaisimmassa yhteydessä toistensa kanssa.
Tuo salainen kirje, joka oli vastakkainen isäni kirjeelle, osoittaa
ensiksi, että jollakin henkilöllä oli tieto tuumistamme, ja että
hän koetti estää niiden toimeenpanemista. Hra Starr tulee ja käy
luonamme Dochartin kaivoksessa. Tuskin olen vienyt hänet kaivokseen,
kun suuri kivi heitetään meidän päällemme ja yhteys ulkomaailman
kanssa katkaistaan portaiden pois viemällä Jarowin aukosta. Meidän
tutkimisemme alkaa. Koetus, jonka tuli ilmaista, oliko uutta
hiilikerrosta todellakin olemassa, tehtiin mahdottomaksi siten, että
liuskakerroksessa löytyvät raot täytettiin kitillä. Siitä huolimatta
saamme tiedon kaasun purkautumisesta ja raivaamme itsellemme tien
kulkien kohti onnellista löytöämme. Me käännymme takaisin. Lamppumme
lyödään rikki. Pimeys ympäröi meitä. Kuitenkin onnistuu meidän kulkea
pitkin mustaa käytävää... Aukkoa, josta tulimme ei enää löydykään. Se
on tukettu. Me olemme suljetut käytävään. No, Jack, etkö siinä kaikessa
huomaa rikoksellista ajatusta? Kyllä! tähän saakka käsittämätöin,
mutta ei suinkaan ylenluonnollinen olento, niinkuin sinä yhä edelleen
luulet, oli kätkeytynyt hiilikaivokseen. Jostakin syystä, jota minä en
voi saada selville, koetti hän estää meidän tänne tuloamme. Hän oli
siellä!... Minä aavistan hänen vieläkin siellä olevan ja kukapa tietää,
eikö hän juuri nyt valmistele hirvittävää iskua!... No niin, Jack,
joskin hengen vaara mua uhkaisi, minun täytyy saada asia selville!"
Harry puhui semmoisella vakuutuksella, että sai kumppaninsa mielipiteet
horjumaan. Jack Ryan oivalsi kyllä Harryn olevan oikeassa, ainakin mitä
entisyyteen tuli. Noiden eriskummaisten tapausten syyt, oli ne sitte
luonnollisia tahi ylenluonnollisia, olivat yhtä selvät.
Mutta tuo rehellinen poika ei voinut olla omalla tavallaan noita
tapahtumia selittämättä. Kun hän hyvin tiesi, ett'ei Harry koskaan
myöntäisi minkään ylenluonnollisen olennon vaikutusta, muistutti
hän sitä tapausta, joka ei näyttänyt olevan yhtäpitävä noiden
nurjamielisten kanssa Fordin perhettä kohtaan.
"No niin, Harry", sanoi hän, "joskin minun täytyy myöntää sinun olevan
oikeassa muutamissa seikoissa, etkö kuitenkin usko niinkuin minäkin,
että joku hyvä haltia, kantamalla teille vettä ja leipää, olisi voinut
pelastaa teidät..."
"Jack", keskeytti hänet Harry, "se armelias olento, jonka sinä tahdot
tehdä ylenluonnolliseksi, on yhtä varmasti todellinen kuin tuo
pahantekijäkin, ja minä etsin heitä molempia, jos olisivatkin näiden
kaivosten äärimmäisissä, salaisimmissa syvyyksissä!"
"Mutta onko sinulla minkäänlaista merkkiä, joka opastaisi sinua
tiedustelemisissasi?" kysyi Jack Ryan.
"Ehkäpä", vastasi Harry. "Kuules kun kerron. Noin peninkulman päässä
täältä, Uuden Aberfoylen länsi osassa, Lomondin maanpinnan alla, löytyy
luonnon muodostama kaivos aukko, joka tunkeutuu pystysuoraan alas
sisimpään hiilikerrokseen. Kahdeksan päivää takaperin aioin tiedustella
tuon aukon syvyyttä. Mutta samassa kuin laskin luotini alas, tuntui
minusta kumartuessani aukkoon, kuin olisi ilma siellä alhaalla
muutamasta siipiparin voimakkaasta liikkeestä käynyt kovaan liikkeesen".
"Joku lintu oli varmaankin eksynyt kaivoksen alimpiin käytäviin",
virkkoi Jack Ryan.
"Eipä niinkään, Jack", vastasi Harry. "Tänä aamuna menin uudestaan
kaivos-aukolle, ja silloin olin kuulevinani jonkunlaista
huokailemista..."
"Huokailemista!" sanoi Jack. "Sinä erehdyit, Harry! Se oli ilman
liike ... jos se ei ollut joku peikko..."
"Huomenna, Jack, minä kyllä tiedän, mitä minun on tehtävänä", sanoi
Harry.
"Huomenna?" virkkoi Jack ja katseli kummastellen kumppaniansa.
"Niin, huomenna aion laskeutua alas tuohon syvyyteen".
"Harry, se on Jumalan kiusaamista".
"Eipä niinkään, Jack, minä rukoilen häneltä apua voidakseni laskeutua
sinne alas. Huomenna saavumme tänne kumpanenkin muutaman kumppanin
seurassa. Pitkä nuora, jonka minä kiinnitän vyötäisilleni auttaa meitä
alas mennessä ja taas merkin annettua nousemaan ylös. Saanhan luottaa
sinuun?"
"Harry", vastasi Jack nostaen päätään, "minä teen kaikki mitä tahdot ja
kuitenkin olet väärässä, sanon minä".
"Parempi on erehtyä jossakin aiheessa, kuin kärsiä omantunnon vaivoja
siitä, että on heittänyt tehtävän tekemättä", vastasi Harry varmasti.
"Siis, huomenna varahin k:lo 6, ja täydellinen vaiti olo! Hyvästi;
Jack!"
Keskeyttääksensä keskustelun, jossa Jack Ryan yhä vaan vastustelisi
Harryn aikeita, jätti viimeinmainittu äkkiä kumppaninsa ja palasi
asuntoon.
Jackin pelko ei ollut suinkaan liiallinen. Jos joku vihollinen uhkasi
Harrya, jos Harry laskeutui syvyyteen häntä etsimään, niin hän
kieltämättä olisi vaaran alttiina.
"Ja sitä paitsi", lisäsi Jack Ryan itsekseen, "minkätähden ruveta
näkemään niin paljon vaivaa, selvittääksensä asioita, joita niin
helposti voipi käsittää kaivoshaltiain työksi?"
Olipa miten tahansa, mutta seuraavana aamuna meni Jack Ryan kolme,
hänen osastoonsa kuuluvaa kaivostyömiestä muassaan Harryn kanssa
epäluulon alaiselle aukolle.