"Minkälaisia?" virkkoi kalastaja. "Tässä myrskyssä ei voisi
minkäänlaista tulisoittoa pitää palamassa".
Kun näitä sanoja kiireesti lausuttiin, nostettiin uusia huutoja. Mutta
kuinka olisikaan voitu niitä kuulla semmoisessa rajuilmassa. Laivaväen
oli mahdoton välttää haaksirikkoa.
"Miksikä hän noin liikehtii?" huusi eräs merimies,
"Aikooko hän saattaa laivaa rantaan?" huusi toinen.
"Kapteeni ei varmaankaan tunne Irvinen valotornia?" kysyi Jack Ryan.
"Sille näyttää", vastasi yksi kalastajista, "jos ei joku ole häntä
pettänyt..."
Kalastaja ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun Jack Ryan parkasi
kovasti. Oliko laivaväki kuullut sitä? Kaikissa tapauksissa oli laivan
jo myöhäistä suoriutua niistä kuohuista, jotka valkoisina välkkyivät
pimeässä.
Mutta se ei ollutkaan, niinkuin olisi voinut luulla, viimeinen
varoitus, jonka Jack Ryan koetti antaa vaarassa olevalle laivalle. Hän
kääntyi silloin selin mereen päin. Hänen kumppaniensa silmät olivat
myös kiinnitetyt erääsen paikkaan maalla.
Se oli Dundonaldin linna. Pitkä tulen liekki vääntelihe ja mutkistelihe
tuulessa, vanhan tornin huipulla.
"Tulinainen!" huusivat kauhistuksella kaikki nuo taikauskoiset
skotlantilaiset.
Totta puhuen, tarvittiin jommoinenki mielikuvitus, huomatakseen
tuliliekissä mitään ihmisen muotoista. Kovan tuulen heiluttamana oli
se toisinaan melkein lentää pois tornin huipulta ja oli jo melkein
sammumaisilIaan, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä kiinnitti se
taaskin sinertävän kärkensä tornin huippuun.
"Tulinainen! Tulinainen!" huusivat peljästyneet kalastajat ja
talonpojat.
Kaikki selvisi nyt. Laiva, joka sumussa oli kulkenut väärää suuntaa ja
joutunut pois kulku-väylästä luuli Dundonaldin tornin huipulla liehuvaa
liekkiä Irvinen valotorniksi. Se luuli olevansa lahden suulla, joka oli
2 penik. pohjoisempana, ja kulki suoraan maata kohden, jossa sillä ei
ollut oleva mitään turvapaikkaa.
Mitäpä voitiinkaan tehdä sen pelastukseksi, jos mikään pelastus enää
oli mahdollinenkaan? Ehkäpä olisi ollut paras kiivetä ylös raunioille
ja koettaa sammuttaa liekki, ett'ei sitä kauemmin luultaisi Irvinen
valotorniksi!
Niin olisi tosiaankin ollut tehtävä ja vieläpä viivyttelemättä; mutta
kukapa noista skotlantilaisista olisi tullut sitä ajatelleeksikaan,
ja lisäksi, kenellä heistä olisi ollut kyliin rohkeutta taistella
Tulinaisen kanssa? Ehkäpä Jack Ryan, sillä hän oli rohkea, ja vaikka
taikauskonsa olikin suuri, ei se voinut estää häntä jalomielisestä
työstä.
Vaan jo oli myöhäistä. Hirveä ryske kuului kesken luonnon voimain
pauhinaa.
Laivan perä oli törmännyt karille. Sen lyhdyt sammuivat. Valkea
kuohulinja näytti silmänräpäykseksi musertuneen. Se oli laiva, joka
laskeusi sen päälle kyljelleen ja musertui rikki karien välissä.
Ja samassa silmänräpäyksessä, omituisesta sattumuksesta, katosi pitkä
liekki, niinkuin rajumyrsky olisi sen riistänyt mukanaan. Meri, taivas
ja rannikko hävisi heti synkeään pimeyteen.
"Tulinainen!" oli Jack Ryan taaskin huudahtanut, kun tuo hänen
kumppaneistaan ja itsestäänkin ylenluonnollinen ilmiö oli äkkiä
kadonnut.
Mutta rohkeus, jota taikauskoisilla skotlantilaisilla ei ollut
poistaaksensa luultua vaaraa, palasi heihin jälleen, kun näkivät
todellisen vaaran, nyt kun tuli pelastaa lähimmäisiään. Nuo valloillaan
olevat, raivoisat luonnon voimat eivät heitä estäneet. Yhtä
urhollisina, kuin olivat herkkäuskoisiakin, riensivät he apuun.
Se onnistuikin heille varsin hyvin, vaikka muutamat, niiden joukossa
uhkarohkea Jack Ryan, pahoin loukkaantuivat vasten kallioita; mutta
laivan kapteeni ja 8 henkeä miehistöstä tuotiin pelastettuina rannalle.
Laiva oli norjalainen priki "Motala", kulettaen puulastia Pohjolasta,
ja matkalla Glasgowiin.
Niin todellakin. Dundonaldin tornin huipulle sytytetyn liekin
pettämänä, oli kapteeni laskenut laivansa suoraan maata kohti, kun
olisi pitänyt kulkea Clyde lahteen.
Ja nyt ei "Motalasta" ollut jäljellä muuta kuin muutama laivakappale,
jotka nekin musertuivat vasten rantakallioita.
Kahdestoista Luku.
Jack Ryanin toimia.
Jack Ryan ja hänen kaksi kumppaniansa, jotka olivat haavoittuneet
niinkuin hänkin, vietiin erääsen huoneesen Melrosen maatilalle, jossa
heille heti annettiin apua ja huolellista hoitoa.
Jack Ryan oli enin runneltu, sillä samassa kuin hän nuora vyötäisillään
oli heittäytynyt mereen syöksivät aallot vimmastuneina hänen takaisin
karia vasten. Olipa niin ja näin, että kumppaninsa vielä hengissä
saivat hänet rannalle vedetyksi.
Tuo reipas poika makasi siis joitakuita päiviä sängyn omana, joka häntä
suuresti harmitti. Mutta kun luvattiin, että hän saisi laulaa niin
paljon, kuin vaan tahtoi, tyytyi hän kohtaloonsa ja Melrose kaikui
hänen iloisesta laulustaan. Jack Ryan sai vaan tästä tapauksesta syytä
pahemmin pelätä Tulinaisia ja peikkoja, jotka suureksi huvikseen
vaivaavat ihmis'raukkoja, ja hän syytti heitä vikapääksi "Motalan"
onnettomuuteen. Se olisi joutunut pahaan pulaan, joka olisi uskaltanut
sanoa, ett'ei Tulinaisia löytynytkään, ja että nuo liekit, jotka äkkiä
ilmaantuivat raunioille, olivat ainoastaan luonnon ilmiön vaikuttamia.
Ei mitkään järjen osoittamat syyt voineet kumota hänen luuloaan.
Hänen kumppaninsa olivat vieläkin vahvemmat herkkäuskoisuudessaan
kuin hän. Heidän ajatuksensa mukaan oli yksi Tulinainen kiukuissaan
houkutellut "Motalan" rannikolle. Jos tahdottaisi sitä rangaista
siitä, olisi tuo samaa kun sakottaa myrskyä! Asianomaiset voivat kyllä
panna toimeen minkälaisia oikeuden tutkimuksia tahansa. Tulenliekkiä
ei voi vangita, rautoihin ei voi panna käsittämätöintä olentoa. Ja
totta puhuen, ne tutkimukset, jotka pantiin toimeen, näyttivät ainakin
todeksi todistavan niiden mielipiteen, jotka uskoivat tapauksen
ylenluonnollisten henkien toimeenpanemaksi.
Se tuomari, joka pantiin johtamaan "Motalan" haaksirikon tutkintoa,
kuulusteli kaikki tapauksen todistajat. Kaikki vakuuttivat
yksimielisesti, että haaksirikko oli tapahtunut Tulinaisen
ilmaantumisen johdosta Dundonaldin raunioilla.
Oikeusto ei tietysti voinut tyytyä semmoisiin syihin. Varma oli, että
puhdas luonnollinen ilmiö oli vaikuttanut raunioissa. Mutta oliko se
sattumus vai ilkityö? se kysymys oli tuomarin ratkaistavana.
Poliisimiehiä lähetettiin asianomaisesti Dundonaldin linnaan, ja siellä
he toimittivat mitä tarkimpia tutkimuksia.
Tuomari tahtoi ensin tietää, näkyikö maassa jonkun muun olennon jälkiä
kuin ainoastaan peikkojen. Mutta mahdoton oli huomata vähintäkään
jälkeä, ei vanhaa eikä uutta, vaikka maa, oli vielä kostea edellisen
päivän sateesta, ja siinä olisi varmaan pysynyt vähinkin merkki.
"Peikon-jälkiä!" huudahti Jack Ryan, kuullessaan miten ensimmäisten
tutkimusten oli käynyt. "Yhtä hyvin voisivat etsiä lyhty-ukon jälkiä
suovedessä!"
Ensimmäinen osa tarkastuksesta ei siis selvittänyt asiaa ollenkaan.
Eikä ollut luultavaa, että toinenkaan onnistuisi paremmin.
Nyt piti vaan saada selville, miten oli voitu sytyttää tulta vanhan
tornin huipulle, mitkä luonnon voimat siinä olivat vaikuttaneet
palamisen ja viimeksi, millaisia jäännöksiä tuli oli jättänyt jälkeensä.
Ensimmäisen kohdan selvittämiseksi ei mitään näkyväistä löydetty, ei
tulitikun pätkiä eikä paperi-palasia jolla ehkä oli tulta sytytelty.
Toisen kohdan selvittämiseksi ei myöskään mitään löydetty. Ei näkynyt
kuivunutta ruohoa, tai puupalasia, vaikka niin suurta tulta oli
täytynyt runsaasti varustaa tällaisilla aineksilla yön pitkään.
Mitään kolmanteen kohtaan koskevaa ei myöskään voitu saada selville.
Sillä minkäänlaista tuhkaa tai vähintäkään jäännöstä jonkunlaisista
poltto-aineista ei löydetty, ei edes sitä paikkaakaan jossa tuli oli
ollut. Ei maassa eikä kalliolla ollut mustunutta paikkaa. Voitiinko
siitä päättää, että joku ilkityöntekijä oli pitänyt tulen kädessään? Se
ei ollut luultavaa, koska tuli vierasmiesten sanojen mukaan oli ollut
erinomaisen suuri, niin että "Motalan" laivaväki oli läpi sumun voinut
nähdä sen kauas merelle.
"Hyvä!" sanoi Jack Ryan. "Tulinainen voipi kyllä tulla toimeen
tulitikuittaki. Hän puhaltaa vaan ja saa sillä ilman ympärillään
syttymään ja siitä tulesta ei koskaan jää tuhkaa jäljelle".
Kaikesta tästä oli seuraus, että virkakunnat turhaan koettivat asiaa
selvittää ja että kertomus sepitettiin entisten lisäksi -- kertomus,
joka ainaiseksi säilytti "Motalan" muiston ja vahvasti kumoamattomaksi
Tulinaisten olemisen.
Reipas nuori mies, niinkuin Jack Ryan, jolla oli vahva ja roteva
ruumiin rakennus, ei kauan voinut pysyä sängyn omana. Hänellä ei ollut
aikaa sairastaa. Ja kun aikaa puuttuu ei enää ollakaan kipeitä noissa
raittiissa _the Lowlandin_ paikkakunnissa.
Jack Ryan siis pian parantui. Kohta kuin hän pääsi jaloilleen, tahtoi
hän, ennenkuin aloitti työnsä uudestaan Melrosen tilalla, panna erään
tuumansa täytäntöön. Hän aikoi lähteä Harry ystäväänsä tervehtämään,
saadaksensa tietää syyn, miksi hän ei ollut saapunut Irvinen juhlaan.
Kun Harryn tapainen mies, joka ei koskaan luvannut mitään, jota hän ei
voinut täyttää, ei ollut sinne tullut, niin se oli selittämätöintä.
Ei myöskään ollut luultavaa, ett'ei vanhan kaivosmestarin poika ollut
kuullut puhuttavan "Motalan" onnettomuudesta, joka niin tarkoin oli
sanomalehdissä kerrottu. Hänen täytyi siis tietää, mitä Jack Ryan oli
tehnyt pelastaessaan haaksirikkoon joutuneita ja miten hänen silloin
oli käynyt, ja osoittaisihan tuo varsin suurta välinpitämättömyyttä
Harryn puolelta, ett'ei hän, asiain näin ollen, kiiruhtanut maatilalle
näkemään, miten ystävänsä laita oli.
Koska Harrya ei ollut näkynyt, oli siihen tietysti syynä se, ett'ei
hän voinut tulla. Sillä Jack Ryan olisi ennen kieltänyt Tulinaisten
olemisen kuin uskonut, että Harry oli välipitämätöin hänestä.
Kaksi päivää haaksirikon jälkeen, jätti Jack Ryan ilomielin maatilan,
niinkuin vahvan ja nuoren miehen sopii, joka ei tunne mitään haittaa
haavoistansa. Kallioiden kaiku vastasi hänen iloiseen lauluunsa, jota
hän raikkain äänin lauleli matkallaan rautatielle, joka Glasgowin
kautta vie Stirlingiin ja Callanderiin.
Sillä aikaa kuin hän pysäyspaikalla odotti junaa, huomasi hän suuren
ilmoituksen, joka oli kiinnitetty joka nurkkaan ja sisälsi seuraavat
sanat:
"Viime kuluneen joulukuun 4 päivänä lähti insinööri James Starr
Edinburgista Grantonsillan luona 'Walesin Prinssi' laivalla. Samana
päivänä nousi hän Stirlingissä maalle. Sen jälkeen ei hänestä ole
saatu minkäänlaista tietoa.
"Jos kenellä on hänestä mitään tietoa, tekisi hyvin ja ilmoittaisi
sen _the Royal Institutionin_ presidentille Edinburgissa".
Jack Ryan luki tuon ilmoituksen pari kertaa kovin hämmästyneenä.
"Herra Starr!" virkkoi hän. "Mutta 4:nä päivänähän juuri minä kohtasin
hänet Harryn kanssa tikapuilla Jarowin aukossa. Siitä on nyt kymmenen
päivää! Ja siitä päivin häntä ei ole nähty! Selittäisiköhän tämä
seikka, miksi kumppanini ei tullut Irvinen juhlaan?"
Malttamatta kirjallisesti ilmoittaa _the Royal Institutionin_
presidentille, mitä hän James Starrista tiesi, kiiruhti tuo rehellinen
poika junaan, varmasti päättäneenä lähteä Jarowiin. Sitte menisi
hän aina Dochartin kaivoksen pohjaan asti, jos niin tarvittaisiin,
etsiäksensä Harrya ja hänen kanssaan insinööri James Starria myöskin.
Kolme tuntia myöhemmin nousi hän junasta Callanderin pysäyspaikalla ja
kiiruhti Jarowia kohti.
"Heitä ei ole sittemmin näkynyt", sanoi hän itsekseen. "Miksikä? Onko
heitä estetty siellä? Onko ehkä joku tärkeä työ tähän asti pidättänyt
heitä siellä alhaalla? Minun tulee saada asia selville".
Jack Ryan kiiruhti askeleitaan ja tunnin kuluttua saapui hän Jarowiin.
Ulkonaisesti ei mitään muutosta voitu huomata. Sama äänettömyys
kaivokseen astuessa. Ei ainoakaan elävää olentoa tuossa erämaassa.
Jack Ryan meni katokseen, joka suojasi kaivoksen suuta. Hän katsoi
alas syvyyteen... Hän ei nähnyt mitään. Hän kuunteli... Hän ei kuullut
mitään.
"Ja minun lamppuni!" huudahti hän. "Eikö se enää olekaan paikoillaan?"
Jack Ryan piti tavallisesti lampun, jota hän käytti kaivoksessa
käydessään, piilossa eräässä nurkassa, lähellä ylimmäisten tikapuitten
pengertä.
Lamppu oli kadonnut.
"Kas tuossa ensimmäinen vastoinkäyminen!" mutisi Jack Ryan itsekseen ja
alkoi käydä levottomaksi.
Mutta sitte jatkoi hän heti epäilemättä, niin taikauskoinen kuin olikin:
"Minä menen alas, vaikka siellä olisikin synkeämpi pimeys kuin
helvetissä!"
Ja hän alkoi astua alas noita monia pitkiä portaita.
Tarpeenpa olikin, ett'ei Jack Ryan ollut vielä ennättänyt unhottaa
kaivosmies-tapojaan ja että hän perin pohjin tunsi Dochartin kaivoksen,
uskaltaaksensa lähteä niin vaaralliselle matkalle. Hän astui muuten
hyvin varovasti. Hän tunnusteli jalallaan jokaista porras-astetta,
muutamat niistä olivat toukan kaivamia. Yksi ainoa harha-askel olisi
tuottanut surmaavan putouksen 1,500 jalan syvyyteen. Jack Ryan laski
jokaisen väli-penkereen, josta hän kulki tullaksensa alikerrokseen. Hän
tiesi, ett'ei hänen jalkansa tavannut kaivoksen pohjaa ennenkuin oli
kulkenut kolmekymmentä pengertä. Kun hän kerran oli sinne asti päässyt,
ei hänen mielestään ollut vaikea löytää tie huoneisin, jotka, niinkuin
lukija tietää, olivat rakennetut suureen käytävän päähän.
Jack Ryan tuli kahteenkymmenenteen kuudenteen penkereesen, ja oli siis
noin 200 jalkaa ylempänä syvyyden pohjaa.
Hän laski jalkansa alas tunnustellakseen kahdenkymmenennen seitsemännen
portaan ensi astetta. Mutta säärensä heilui vaan ilmassa, löytämättä
mitään tukipaikkaa.
Jack Ryan laskeutui polvilleen. Hän tahtoi kädellään tavoitella
portaiden päätä. Turhaan.
Kahdeskymmenes seitsemäs porras ei enää ollut paikoillaan, se asia oli
varsin selvä ja ymmärrettävä; sen oli siis joku vienyt pois.
"Varmaankin on joku haltia täällä käynyt!" mutisi hän itsekseen, vähän
peloissaan.
Jack Ryan oli pystyssä, käsivarret rinnallaan odottaen ja yhä koettaen
silmillään tunkea pimeyden läpi. Sen jälkeen ajatteli hän, että jos hän
ei voinut päästä alas kaivokseen, eivät nekään jotka siellä asuivat
voineet tulla sieltä ylös. Ei siis löytynyt minkäänlaista yhteyttä
kreivikunnan ja kaivospohjan välillä. Jos nuo alimmaiset portaat
Jarowin aukossa olivat pois otetut sen jälkeen kuin hän viime kerran
oli siellä ollut, miten sitte oli käynyt Simo Fordin, hänen vaimonsa,
hänen poikansa ja insinöörin? James Starrin pitkitetty poissa olo
osoitti selvästi, ett'ei hän ollut kaivosta jättänyt siitä päivin,
kun Jack tapasi hänet täällä. Mistä oli kaivoksen asukkaat siitä asti
ruokaa saaneet? Eivätkö nuo onnettomat kärsineet elatuksen puutetta,
ollen täydellisesti vankeudessa 1,500 jalkaa maan pinnan alla?
Kaikki nuo ajatukset liikkuivat Jack Ryanin mielessä. Hän huomasi
kuitenki varsin hyvin, ett'ei hän yksin mitään voinut tehdä tullaksensa
asuntoon. Oliko yhdistys maanpinnan kanssa ilkeydestä katkaistu?
tuo näytti hänestä varsin epäilemättömältä. Sen saisi asianomaiset
selvittää, mutta hänen täytyi ilmoittaa se heille kiireimmiten.
Jack Ryan kumartui alas penkereeltä.
"Harry! Harry!" huusi hän niin paljon kuin jaksoi.
Kaiku vastasi useamman kerran toistamalla Harryn nimen, poistuen
viimein kaivoksen pohjaan kuulumattomiin.
Jack Ryan kiiruhti taas portaita ylös päivän valoon. Hän ei kadottanut
silmänräpäystäkään. Yhtä kyytiä meni hän takaisin Callanderin
pysäyspaikalle. Hänen täytyi odottaa ainoastaan muutama minuutti,
kunnes Edinburgin juna lähti, ja k:lo 3 iltapäivällä ilmoitti hän
itsensä pääkaupungin lordi-ylituomarille.
Tämä otti hänet heti vastaan. Nuo tarkat tiedot, jotka hän antoi,
vakuuttivat, että asia todellakin oli niin kuin hän sanoi. Sir
Elphinstonille, _the Royal Institutionin_ presidentille, joka oli James
Starrin kumppani ja hyvä ystävä, lähetettiin sana asiasta, ja hän
pyysi johtaa niitä tutkimuksia, joita heti pantaisi toimeen Dochartin
kaivoksessa. Useampia henkilöitä asetettiin hänen käytettävikseen,
joille annettiin lamput, kaivoskuokat, pitkät nuoraportaat,
ruokavaroja, ja lääkkeitäkään ei unhotettu matkan varaksi. Näin
varustettuna ja Jack Ryanin johtamina lähtivät kaikki matkaan,
suoraapäätä Aberfoylen kaivoksiin.
Sir Elphinston, Jack Ryan ja poliisimiehet saapuivat vielä samana
iltana Jarowin aukon suulle ja astuivat alas aina kahdellekymmenennelle
seitsemännelle penkereelle, johon Jack Ryanin muutama tunti aikaisemmin
oli täytynyt seisattua.
Lamput, jotka kiinnitettiin pitkien nuorien päihin, laskettiin alas
aukon syvyyteen, ja siten nähtiin, että neljät viimeiset portaat olivat
poissa.
Mahdotonta oli kauemmin epäillä, että yhteys Dochartin kaivoksen
sisäosain ja ulkomaailman välillä oli ehdoin tahdoin hävitetty.
"Mitä vielä odotamme, herra?" kysyi kärsimätöin Jack Ryan.
"Lamppujen ylös nostamista, poikaseni", vastasi Sir Elphinston. "Sitte
menemme viimeisen käytävän pohjukkaan asti, ja sinä saat johtaa meitä".
"Asuntoon", huudahti Jack Ryan, "ja jos niin tarvitaan, kaivoksen
viimeisiin pohjukkoihin!"
Kohta kuin lamput olivat nostetut ylös, kiinnitettiin penkereesen
nuoraportaat, jotka päästettiin auki ja laskettiin aukkoon.
Kulkeminen alas noilla kiikkuvilla portailla ei suinkaan ollut helppoa,
ja Jack Ryan oli ensimmäinen, joka saapui kaivoksen pohjaan.
Sir Elphinston miehineen oli myöskin pian saapunut syvyyteen.
Tuo ympyräinen kenttä oli aivan autio, mutta Sir Elphinston hämmästyi
suuresti, kun kuuli Jack Ryanin huudahtavan:
"Katsokaa, tässä on puoleksi poltettuja portaan palasia!"
"Poltettuja!" huudahti Sir Elphinston. "Niinpä tosiaankin, tuhka on jo
aikoja sitte jähtynyt".
"Herrani", kysyi Jack Ryan, "uskotteko insinööri James Starrilla
olleen mitään hyötyä siitä, että hän olisi portaat polttanut ja siten
katkaissut kaiken yhteyden ulkomaailman kanssa?"
"En", vastasi Sir Elphinston, vaipuen mietteisin. "Mutta nyt asunnolle,
nuori mies? Siellä saamme kuulla asian todellisen laidan!"
Jack Ryan ravisti epäilevästi päätänsä. Kuitenkin otti hän lyhdyn
läheisimmän miehen kädestä ja astui joutuisaan Dochartin suurta
käytävää pitkin.
Kaikki seurasivat häntä.
Neljännes tunnin kuluttua oli Sir Elphinston seuralaisineen saapunut
siihen aukeamaan, jossa Simo Fordin asunto oli. Ainoatakaan valon
sädettä ei näkynyt ikkunoista.
Jack Ryan kiiruhti ovelle, jonka hän tempaisi auki.
Asunto oli autio.
Kaikki huoneet pimeässä asunnossa tarkastettiin. Vähintäkään väkivallan
jälkeä ei voitu huomata. Kaikki oli oivallisessa järjestyksessä, kuin
olisi Madge vastikään järjestellyt kaikki. Ruokavarasto oli runsas ja
olisi riittänyt moneksi päiväksi Fordin perheelle.
Asukasten poissa olo oli aivan selittämätöintä. Mutta voitiinko saada
selville, milloin he olivat jättäneet kotinsa? Voitiinpa kyllä, sillä
täällä alhaalla, jossa ei ollut eroitusta yön ja päivän välillä, oli
Madgen tapana merkitä kukin kulunut päivä mustalla ristillä allakkaansa.
Allakka rippui salin seinällä. Siihen oli piirretty viimeinen risti 6
p. joulukuuta, siis James Starrin tulon jälkeisenä päivänä -- jonka
Jack Ryan voi todeksi todistaa. Varma oli siis, että Simo Ford,
hänen vaimonsa, poikansa ja vieraansa 6:nesta päivästä joulukuuta,
eli kymmenen päivää, olivat olleet poissa asunnostaan. Voisiko joku
insinöörin tekemä uusi tarkastusmatka viedä niin paljon aikaa? Ei
suinkaan.
Niin luuli ainakin Sir Elphinston. Tarkoin asunnon tutkittuansa, oli
hän suuresti epätietoinen, mitä nyt oli tehtävänä.
Pilkkosen pimeä oli kaikkialla, jonka läpi pilkoitti miesten tuomat
lyhdyt kuin tähdet.
Äkkiä huudahti Jack Ryan.
"Katsokaa tuonne! tuonne!" sanoi hän.
Hän osoitti sormellaan kohti joksenkin suurta valoa, joka liikkui
kaukana käytävässä.
"Ystäväni, kiiruhtakaamme tuon tulen luokse!" sanoi Sir Elphinston.
"Aavetuli!" keskeytti Jack Ryan. "Mitäpä hyötyä siitä on? Sitä emme
kuitenkaan koskaan saavuta!"
_The Royal Institutionin_ presidentti miehineen, joissa ei ollut
rahtuakaan taikauskoisuutta, kiiruhtivat osoitettuun suuntaan, kohti
tuota liikkuvaa valoa. Jack Ryankin rohkaisi mielensä, eikä ollutkaan
viimeisiä joukossa, jotka riensivät eteenpäin.
Nyt alkoi pitkällinen, väsyttävä ajo. Tuon loistavan lyhdyn
kantaja näytti olevan pieni hentonen olento, erittäin kepeä ja
notkea-liikkeinen. Se katosi joka silmänräpäys jonkun ulkonevan
kalliolohkareen taakse; heti sen jälkeen näkyi se taas jossakin
sivukäytävässä. Äkkinäiset käännökset kätkivät hänet uudestaan. Hän
näytti tykkänään kadonneen, kun lyhtynsä uudelleen kirkkaasti valaisi
ympäriinsä. Lyhyesti, pakenijaa ei oltu juuri ollenkaan lähempänä kuin
alussakaan, ja Jack Ryan uskoi yhä, eikä juuri syyttä, ett'ei sitä
koskaan saavutettaisi.
Koko tunnin kestävän tarpeettoman ajon kuluessa tunkeusi Sir Elphinston
seuralaisineen Dochartin kaivoksen lounaiseen osaan. Viimein rupesivat
itsekin luulemaan, että heillä oli edessään joku saavuttamatoin
haltija-olento.
Mutta samassa näytti kuin alkaisi heidän ja virvatulen väli lyhetä.
Väsyikö tuo pakeneva olento, vai tahtoiko hän saattaa Sir Elphinstonen
seuralaisineen siihen paikkaan, jonne kaivoksen asujat olivat
joutuneet? Vaikea oli vastata tähän kysymykseen.
Kun miehet huomasivat heidän välinsä vähentyvän, riensivät he yhä
kiireemmin eteenpäin. Valo, joka alussa oli ollut 200 jalkaa heidän
edellänsä, oli nyt ainoastaan 50 jalkaa heistä. Tämäkin väli vielä
lyheni. Lyhdyn kantaja näkyi yhä selvemmin. Toisinaan kuin hän käänti
päätään, voitiin huomata ihmis-olennon epäselvä muoto, ja jos ei peikko
ollut ottanut tätä muotoa, täytyi Jack Ryanin myöntää, ett'ei se
ollutkaan mikään ylenluonnollinen olento.
Ja nyt sanoi hän, yhä eteenpäin kiiruhtaen:
"Eteenpäin, kumppanit! Hän väsyy... Me saavutamme hänet, ja jos hän
puhuu yhtä hyvin kuin hän juoksee, voipi hän antaa meille hyviä
tietoja".
Mutta nyt kävi takaa-ajo vaikeammaksi. Ahtaat käytävät kulkivat ristiin
rastiin kuin sokkelossa. Tässä sekasorrossa voi lyhdynkantaja pian
pujahtaa heidän näkyvistään ja paeta. Hänen tarvitsi vaan sammuttaa
lyhtynsä ja pistäytyä johonkin pimeään loukkoon.
"Ja", sanoi Sir Elphinston itsekseen, "jos hän todellakin tahtoo paeta
meitä, miksikä hän ei niin tee?"
Tuo käsittämätöin olento ei ollut sitä tähän asti tehnyt, mutta samassa
silmänräpäyksessä kuin tuo ajatus syntyi Sir Elphinstonissa, katosi
valo äkkiä, ja miehet, jotka yhä jatkoivat takaa ajoa, saapuivat heti
kahden liuskakallion välissä olevalle ahtaalle aukolle, joka oli
kaitaisen kiertokäytävän suuna.
Lyhtyjen korjaaminen ja aukosta sisälle pujahtaminen, sekä eteenpäin
kiiruhtaminen ei Sir Elphinstonille, Jack Ryanille ja hänen
kumppaneilleen ollut kuin hetkisen työ.
He eivät olleet astuneet 100 askelta edemmäksi uudessa, suuremmassa ja
leveämmässä käytävässä, kun yhtäkkiä seisahtuivat.
Siinä makasi lähellä seinää neljä ihmisolentoa pitkänään maassa --
ehkäpä neljä kuollutta!
"James Starr!" huudahti Sir Elphinston.
"Harry! Harry!" huusi Jack Ryan ja heittäytyi kumppaninsa ruumiin
viereen.
Ne olivat tosiaankin insinööri, Magde, Simo ja Harry Ford, jotka
makasivat tuossa liikkumattomina pitkänään maassa.
Vaan samassa liikkui yksi ruumiista ja Madge lausui heikolla äänellä:
"Nuo! ensin nuo!"