kuin sekundaari-kerrokset kokoontuivat toistensa päälle. Ehkäpä joku
virta oli tässä kulkenut, jolloin ylempänä olevat vedet juoksivat alas
vaipuneessa kasvimaailmassa; vaan nyt se oli niin kuiva, kuin jos se
olisi ollut kaivettu muutama tuhat jalkaa alempana olevaan kraniitti
muodostukseen. Mutta samassa kulki ilma siinä vapaasti -- joka osoitti,
että jotkut luonnon muodostamat ilmareiät yhdistivät sen ulkopuolella
olevaan ilmakehään.
Tämä insinöörin havainto oli aivan oikea, ja hyvin voitiin tuntea, että
ilman vaihto kulki varsin helposti uudessa kaivoksessa. Kaasua, jota
nykyään vielä tunki läpi seinän, ei löytynyt, näyttipä siltä kuin olisi
sitä ollut jossain nyt tyhjennetyssä syvennyksessä, jonkinlaisessa
taskussa, sillä käytävän ilmassa ei siitä tuntenut jälkeäkään.
Varovaisuudesta oli Harry kuitenkin ottanut mukaansa ainoastaan
varolampun, jossa oli valoa kahdeksitoista tunniksi.
James Starr ja hänen seuralaisensa tunsivat täydellistä iloa. Heidän
hartaimmat toiveensa olivat täydellisesti toteutuneet. Koko heidän
ympäristönsä oli paljasta kivihiiltä. Syvästi liikutettuina eivät he
sanoneet sanaakaan. Yksin Simo Fordkin hillitsi ihastuksensa. Hänen
ilonsa ei tullut ilmi pitkissä lauseissa vaan lyhyissä huudahduksissa.
Ehkäpä olivat varomattomia, kun tunkeutuivat niin syvälle käytävään.
Oh! he eivät ollenkaan ajatelleet takaisin menemistä. Käytävässä oli
kulkeminen helppoa, siinä ei ollut koukkuja eikä kierroksia. Ei mikään
syvennys sulkenut tietä, eikä mistään purkautunut myrkyllisiä höyryjä.
Ei siis löytynyt mitään seisahtumisen syytä, jonka tähden kaikki tunnin
ajan kulkivat eteenpäin.
Ja varmaan olisivat kulkeneet vieläkin kauemmaksi, jos eivät olisi
saapuneet tuon leveän tien päähän, jota myöten olivat kulkeneet siitä
asti, kuin astuivat tähän uuteen hiiliseutuun.
Käytävä vei suunnattomaan luolaan, jonka korkeutta ja syvyyttä ei
voitu arvata. Kuinka korkealle kohosi tuo holvi, kuinka kaukana oli
sen vastainen seinä? Pimeys, joka täällä vallitsi, esti heitä sitä
näkemästä. Mutta lampun valossa voivat tutkijat kuitenkin huomata
edessään -- lammin, tahi järven --, jonka ihailtavat rannat paikottain
kohoten korkeoiksi kallioiksi hälvenivät pimeyteen.
"Seis!" huudahti Simo Ford äkkiä seisahtuen. "Askel vielä ja me
olisimme syöksyneet alas syvyyteen!"
"Levähtäkäämme siis, ystäväiseni", sanoi insinööri. "Se onkin tarpeen,
sillä meidän täytyy muistaa, että meidän on kääntyminen takaisin teidän
asuntoonne".
"Meidän lamppumme palaa vielä kaksitoista tuntia, herra Starr", sanoi
Harry.
"Hyvä, seisahtukaamme kuitenkin", pitkitti James Starr. "Minun täytyy
tunnustaa, että jalkani tarvitsevatkin lepoa. Ja te Madge, ettekö ole
väsynyt näin pitkän astumisen jälkeen?"
"Empä kovinkaan, hra Starr", vastasi tuo vahva Skotlannitar. "Meillä
oli tapana kulkea ja tehdä työtä päivät pääksytysten vanhassa
Aberfoylessa".
"Niinpä kyllä", lisäsi Simo Ford. "Madge voi hyvin kulkea
kymmenkertaisesti, jos niin tarvittaisiin! Mutta, hra James, minä
uskon, että teille antamani tiedot ovat jonkin arvoiset? Koettakaapas
vastustaa, hra James, jos uskallatte!"
"Oi, vanha kumppani, pitkiin aikoihin en ole tuntenut niin suurta iloa
kuin nyt!" vastasi insinööri. "Se vähäinen osa tuota suurta hiilialaa,
jonka olemme nähneet, osoittaa, että se ulottuu kauas ainakin
pituudeltaan".
"Levyyttä ja syvyyttä sillä myöskin on, hra James!" huomautti Simo Ford.
"Sen saapi tulevaisuus näyttää".
"Minä takaan sen! Luottakaa minun vaistooni. Se ei ole koskaan minua
pettänyt".
"Minä tahdon uskoa teitä, Simo", vastasi insinööri hymyillen. "Sen
minkä voin päättää näin pintapuolisesta tutkimisesta, on meillä tässä
ala, jossa voidaan työskennellä vuosisatoja".
"Vuosisatoja!" toisti Simo Ford. "Sen kyllä uskon, hra James. Tuhat
vuotta ja enemmänkin saattaa kulua, ennenkuin viimeinen hiilikappale
otetaan uudesta kaivoksestamme!"
"Jumala sen suokoon!" vastasi James Starr. "Ja mitä hiilen luontoon
tulee..."
"Erinomaista, hra James, erinomaista! Katsokaa itse!"
Näillä sanoin irroitti hän nokinraudalla palasen tuota mustaa
kallionlohkaretta.
"Katsokaa! katsokaa!" huudahti hän ja vei sen lähemmäksi lampun
valoa. "Pinnat ovat kiiltäviä. Oivallista hiiltä, siinä on niin
paljo maapihka-ainetta. Ja kuinka helposti sitä saattaa eroittaa
keskinkokoisiin kappaleihin, ja hiiliporoa ei synny paljo ensinkään.
Hra James, 20 vuotta takaperin olisi tämä kerros ollut vaarallinen
kilpailia Swansealle ja Cardiffille. Lämmittäjät tulevat vielä melkein
tappelemaan siitä, ja vaikk'ei sitä ole vaikea lohkaista kaivoksesta,
ei se siltä ole käypä kaupaksi huokeammasta hinnasta".
"Niin on todellakin", sanoi Madge, joka oli saanut hiilikappaleen
käteensä, ja asiaa ymmärtäväisen katseella sitä tarkasteli. "Oivallista
kivihiiltä... Ota tuo pala mukaasi kotiin, Simo. Tahdon, että
ensimmäinen kappale palaa meidän patamme alla".
"Oikein puhuttu, eukkoseni!" virkkoi vanha kaivosmestari, "ja saatpa
nähdä, ett'en ole erehtynyt".
"Herra Starr", kysäsi nyt Harry, "tiedättekö tämän käytävän
ilmasuuntaa, mitä ilmaa kohti se kulkee?"
"En, poikaseni", vastasi insinööri. "Jos minulla olisi kompassi, niin
voisin määrätä sen yleisen suunnan. Mutta ilman kompassitta olen täällä
kuni merimies sumuisella merellä, kun auringon näkymättömyys estää
häntä määräämästä missä hän on".
"Sehän on selvää, hra Starr", sanoi Simo Ford, "mutta, minä pyydän,
älkää verratko meidän asemaamme merimiehen asemaan, jolla aina ja joka
paikassa on pohjaton syvyys jalkainsa alla! Me seisomme lujalla maalla,
emmekä tarvitse pelätä kumoon kaatumista".
"Kunnon Simo", virkkoi James Starr, "minä en suinkaan tahdo vähentää
Uuden Aberfoylen ansioita sopimattomilla vertauksilla! Minä vaan aioin
sanoa yhden seikan ja se on: ett'emme tiedä, missä olemme".
"Me olemme Stirlingin kreivikunnan alla, hra James, ja sen vakuutan
minä, niin totta kuin..."
"Hiljaa, kuunnelkaapas!" keskeytti Harry vanhan kaivosmestarin puhetta.
Kaikki kuuntelivat niinkuin Harrykin. Hänen erittäin tarkoin kehittynyt
kuulonsa oli huomannut kaukaisen kumean äänen, niinkuin hiljaisen
murinan. James Starr, Simo ja Madge kuulivat sen myöskin. Se kuului
vuorikerrosten yläosista, oli ikäänkuin olisi jotain vyöritetty
eteenpäin, jonka äänen _crecendo_ ja _decrecendo_ selvästi huomattiin,
vaikka se oli kovin hiljaista ja kaukaista.
Kaikki neljä seisoivat muutaman minuutin ääneti kuunnellen, sanaakaan
virkkaamatta.
Sitte huudahti Simo Ford äkkiä:
"Tosiaankin, pyhän Mungon kautta, joko vaunut ovat liikkeessä Uuden
Aberfoylen rautateillä?"
"Isäni", virkkoi Harry, "minusta tuntuu paremmin kuin syntyisi tuo ääni
veden loiskeesta rantaa vasten".
"Emmehän lienekkään meren alla!" virkkoi vanha kaivosmestari.
"Emme", vastasi insinööri, "mutta mahdollista on, että olemme
Katrine-järven alla".
"Siinä tapauksessa ei tuo holvi liene aivan paksu, koska voimme kuulla
veden loiskinan".
"Se ei tosiaankaan ole varsin paksu", vastasi James Starr, "ja
senpätähden tämä luola onkin näin avara".
"Voinette olla oikeassa, hra Starr", sanoi Harry.
"Sitäpaitse on tuolla ylhäällä niin huono sää", jatkoi Starr, "että
järven aallot vyörivät yhtä raivoisina kuin Forth-lahdenkin".
"Mutta sehän ei itse asiaan mitään vaikuta!" virkkoi nyt Simo Ford.
"Hiilikerros ei ole siksi huonompi, jos se ulottuukin järven pohjan
alle. Monta kertaa ennen on etsitty hiiltä itse valtamerenki alta, mitä
pahaa siinä olisi, jos sitä järven alta nostetaan?"
"Oikein puhuttu, Simo", sanoi insinööri, hymyillen suopeasti nähdessään
vanhan kaivosmestarin intoa. "Kaivakaamme kaivantomme meren syvyyden
alle! Koettakaamme kaivoskuokillamme raivata tie läpi valtameren pohjan
aina Yhdysvaltoihin asti! Kaivakaamme ales aina maan keskipisteesen,
jos niin vaaditaan viimeistä hiilipalasta saavuttaaksemme".
"Nauratteko minulle, hra Starr?" kysyi Simo, vallan vakavana.
"Minäkö nauraisin, vanha Simo! En! Mutta te olette niin innoissanne,
että saatatte minut mahdottomuuksia ajattelemaan! Kuitenkin palatkaamme
takaisin todellisuuteen, joka on tarpeeksi ihana sekin! Jättäkäämme
tänne työkalumme, voimmehan noutaa ne vasta, ja lähtekäämme nyt teidän
asuntoonne".
Sillä kertaa ei voitu muutakaan tehdä. Insinöörin piti myöhemmin tulla,
koko joukko lampuilla ja työkaluilla varustettuja kaivostyömiehiä
mukanaan, jatkamaan tutkimisiansa Uudessa Aberfoylessa. Mutta nyt
täytyi palata Dochartin kaivokseen. Tie sinne oli hyvin helppo. Käytävä
kulki melkein suoraan vuoren läpi, dynamitilla auaistuun porttiin asti.
Ei siis tarvittu eksymistä pelätä.
Mutta samassa kuin James Starr aikoi lähteä käytävää kohti, pidätti
häntä Simo Ford.
"Hra James", sanoi hän, "te näette tämän suunnattoman luolan, tämän
maanalaisen järven, tämän rannan jota vesi huuhtelee jalkojemme
juuressa! Siis, tänne tahdon muuttaa asuntoni, tänne rakennan itselleni
uuden huoneen, ja jos muutamat reippaat kumppanit tahtovat seurata
esimerkkiäni, on muutaman vuoden kuluttua syntynyt uusi kylä lisään
vanhan Englannin sisustaan".
James Starr, joka hymyilyllä oli osoittanut myöntymystään Simo Fordin
tuumiin, puristi hänen kättään ja kaikki kolme kääntyivät nyt, ja Madge
heidän kansansa kohti käytävää, palataksensa Dochartin kaivokseen.
Alkupuolella matkaa ei tapahtunut mitään erinomaista. Harry kulki
edellä pitäen lamppua päänsä yläpuolella. Hän kulki huolellisesti
suurinta käytävää, poikkeamatta noihin ahtaisin sivukäytäviin, jotka
pääkäytävästä erosivat joka suunnalle. Näyttipä kuin paluumatka kävisi
yhtä onnellisesti kuin tulomatkakin, vaan silloinpa tapahtui varsin
ikävä seikka, joka teki kulkijoiden tilan melkein tukalaksi.
Kuin Harry kerran kohotti lamppuaan, tapahtui kova ilmanliike, niinkuin
näkymättömiä siipiä olisi kovasti viuhkottu. Lamppu luikahti Harryn
käsistä, putosi kiviselle maalle ja särkyi palasiksi.
Yht'äkkiä seisoivat nyt kaikki pilkkosen pimeässä. Öljy oli valunut
lampusta, niin ett'eivät voineet sitä enään käyttää.
"No, Harry", huudahti Simo Ford, "tahdotko että taitamme niskamme
koti-matkalla?"
Harry ei vastannut. Hän tuumaili. Pitikö hänen tässäkin tapauksessa
huomaamaan jonkun salaisen olennon työtä? Löytyikö täällä syvyydessä
vihollinen, jonka selittämättömät juonet kerran tuottaisivat suuriakin
vastuksia? Suojeliko joku omaksi hyödykseen uutta hiilikerrosta
kaikesta louhimisesta? Todellakin, se oli mahdotonta, mutta tapahtumat
sitä ajatusta puolustivat, ja ne olivat niin selvät, että aavistuksetki
kävivät todennäköisiksi.
Mutta heidän asemansa oli joksenkin vaikea. Heidän täytyi pilkkosen
pimeässä kulkea noin neljäs osa peninkulmaa pitkin suurta käytävää,
joka vei Dochartin kaivokseen. Siitä oli vielä kuljettava noin tunnin
matka, ennenkuin saapuisivat asuntoon.
"Astukaamme eteenpäin!" sanoi Simo Ford. "Me emme saa heittää
hetkeäkään käyttämättä. Tunnustellen kuljemme eteenpäin sokeiden
tavoin. Meidän on mahdotoin eksyä. Ne sivu-käytävät, jotka päättyvät
tiehemme, ovat ainoastaan myyränkäytäviä, ja jos me kuljemme suurta
käytävää, niin varmasti tulemme aukolle, jonka kautta tänne tulimme.
Sitte tulemme vanhaan kaivokseen. Sen tunnemme, eikä tämä suinkaan ole
ensi kerta kuin Harry ja minä kuljemme siellä pimeässä. Muuten löydämme
varmaan lyhdytkin, jotka sinne jätimme. Matkaan siis... Harry kulje
sinä etupäässä! Hra James, seuratkaa häntä. Sitte kuljet sinä, Madge,
ja minä käyn viimeisenä jonossa. Meidän täytyy ennen kaikkea pysyä
koossa, ett'emme eroa toisistamme!"
Kaikkien täytyi totella vanhan kaivosmestarin käskyjä. Niinkuin jo
sanottiin, jos kulki tunnustellen, ei voinut eksyä tieltä. Täytyi vaan
silmien asemesta käyttää käsiä ja luottaa siihen vaistoon, joka Simo
Fordille oli käynyt toiseksi luonnoksi.
James Starr ja hänen kumppaninsa astuivat jo mainitussa järjestyksessä.
He eivät puhuneet, vaan ajattelemasta heitä ei kukaan voinut estää.
Selvästi voi huomata, että heillä oli vastustaja. Mutta ken? ja miten
tuli heidän puolustaa itseään niin salaisesti tehtyjä hyökkäyksiä
vastaan? Tuollaisia levottomuutta tuottavia ajatuksia liikkui heidän
mielessään. Mutta nyt ei saanut rohkeuttaan kadottaa.
Harry astui ojennetuin käsin ja vakavin askelin eteenpäin, kulkien
toisesta käytävän seinästä toiseen. Missä vaan syvennyksen tahi
sivukäytävän huomasi, tunnusteli hän käsillään, ett'ei sinne
poikettaisi oli sitte syvennys pieni tai käytävä ahdas, ja pysyi
sentähden yhä oikealla tiellä.
Pimeässä, johon silmät eivät voineet tottua, sentähden että se oli
läpitunkematoin, kulkivat he näin kaksi tuntia.
Arviolta laskien kuluneen ajan ja muistaen, että matka ei juuri voinut
edistyä joutuisasti, arvelivat he kohta lähenevänsä aukkoa.
Harry pysähtyikin melkein samassa.
"Olemmeko saapuneet käytävän päähän?" kysyi Simo Ford.
"Olemme", vastasi nuori kaivostyömies.
"No, totta kai löydät aukon, joka yhdistää Uuden Aberfoylen Dochartin
kaivokseen?"
"En", vastasi Harry, jonka levottomasti tunnustelevat kädet tapasivat
ainoastaan seinän pinnan.
Vanha kaivosmestari astui muutaman askeleen eteenpäin ja löi itse
liuska vuorta.
Hän huudahti äkisti.
Olivatko he astuessaan kulkeneet väärään, vai oliko joku äskettäin
sulkenut aukon, jonka he sitä ennen dynamiitilla olivat itselleen
aukaisseet.
James Starr ja nuo muut olivat salvatut Uuteen Aberfoyleen.
Yhdestoista Luku.
Tulinaiset.
Kahdeksan päivää näitten tapausten jälkeen olivat James Starrin ystävät
hyvin levottomat. Insinööri oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt syytä
siihen. Tiedustellessa hänen palvelijaltaan saatiin selville, että hän
Granton sillan luona oli astunut laivaan ja "Walesin Prinssin" kapteeni
tiesi kertoa, että hän Stirlingissä oli noussut maalle. Mutta siitä
hetkestä ei enää jälkeäkään James Starrista. Simo Ford oli kirjeessään
käskenyt häntä pitämään asiaa salaisuutena, eikä hän ollut kellenkään
puhunut matkastaan Aberfoylen hiilikaivoksiin.
Edinburgissa tuskin muusta puhuttiinkaan kuin insinöörin kummallisesta
häviämisestä. Sir Elphinston, _the Royal Institutionin_ esimies,
näytti virkakumppaneilleen sen kirjeen, jonka James Starr oli hänelle
lähettänyt, ja jossa hän pyysi anteeksi, ett'ei voinut olla läsnä
seuran tulevassa kokouksessa. Kaksi tahi kolme muuta henkilöä näyttivät
myös samankaltaisia kirjeitä. Mutta jos nuo kirjeet osoittivatkin, että
James Starr oli lähtenyt Edinburgista -- joka muutoinkin tiedettiin --,
eivät ne kuitenkaan sanoneet, minne hän oli joutunut. Mutta sellaisen
miehen kummallinen poissa olo, kuin Starr, jolla oli niin säännölliset
tavat, ihmetytti ensin ja kun sitä yhä jatkui, vaikutti se viimein
levottomuutta.
Ei yksikään insinöörin ystävistä olisi tullut ajatelleeksikaan
hänen lähteneen Aberfoylen kaivoksiin. Tiedettiin, näet, ett'ei hän
mielellään tahtonut nähdä entistä työpaikkaansa ja vaikutus-alaansa.
Hän ei ollut milloinkaan siellä käynyt siitä päivin kuin viimeinen
hiilitynnyri oli nostettu maanpinnalle. Mutta kun hän oli jättänyt
laivan Stirlingin maalle-nousupaikasta, tiedusteltiin ja kuulusteltiin
niiltä tienoin.
Tiedustelemisista ei kuitenkaan asia sen enempää selvinnyt. Ei kukaan
muistanut nähneensä insinööriä niillä tienoin. Jack Ryan, joka oli
tavannut hänet Harryn seurassa Jarowin aukossa, olisi voinut tyydyttää
yleistä uteliaisuutta. Mutta tuo iloinen nuori mies työskenteli,
niinkuin lukija jo tietää, Melrosen maatilalla, seitsemän peninkulman
päässä Renfrewin kreivikunnan lounais-osassa, eikä hänellä ollut
aavistustakaan siitä, että oltiin levottomat James Starrin häviämisen
tähden. Kahdeksan päivää käyntinsä jälkeen kaivos-asunnossa olisi Jack
Ryan siis jatkanut iloista lauluaan Irvinen juhlallisuuksissa, -- jos
ei hänelläkin olisi ollut syytä suureen levottomuuteen, niinkuin kohta
saamme nähdä.
James Starr oli liian arvokas ja kunniassa pidetty mies, ei ainoastaan
pääkaupungissa, vaan koko Skotlannissa, että jotakin, mikä häntä koski,
olisi voinut tapahtua huomaamatta. Lordi-tuomari, maistraatin etevin
jäsen Edinburgissa, neuvosmiehet, joista useammat olivat insinöörin
ystäviä, toimittivat tiedustelemisia ympäristössä. Poliisimiehiä
lähetettiin ylt'ympäri, vaan kaikki yhtä huonolla menestyksellä.
Viimein täytyi panna ilmoitus Yhdistettyin Kuningaskuntain enimmin
levinneihin sanomalehtiin insinööri James Starrista, ynnä kertomus
hänen ulkomuodostaan ja päivän ilmoitus, jolloin hän lähti
Edinburgista, jonka jälkeen ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa. Mutta
levottomuus ja huoli oli suuri. Englannin oppinut maailma luuli jo
yhden etevimpiä jäseniänsä kadonneen jäljettömiin.
Samaan aikaan kun James Starr tuotti niin paljon levottomuutta,
kaivattiin Harryakin yhtä maltittomasti. Vanhan kaivosmestarin
poika ei kuitenkaan tuota suurta yleisöä huolestuttanut, ainoastaan
ystävässänsä, Jack Ryanissa, hän herätti levottomuutta ja häiritsi
hänen iloisesta mielestänsä.
Lukija muistanee, miten heidän tavatessaan toisensa Jarowin aukossa
Jack Ryan kutsui Harrya kahdeksan päivää myöhemmin Irvinen juhlaan.
Hän oli saanut Harryltä varman lupauksen, että hän saapuisi tähän
tilaisuuteen. Jack Ryan tiesi ystävänsä pitävän sanansa: hän oli
useasti tullut siitä vakuutetuksi. Sana ja teko oli sama hänen
mielestänsä.
Irvinen juhlassa ei muuten mitään puuttunut, ei laulua eikä tanssia
eikä muita huvituksia, sanalla sanoen, ei mitään puuttunut -- paitsi
kenties Harry Ford.
Jack Ryan oli ensiksi suuttunut itseensä, sentähden, että ystävänsä
poissa olo niin suuresti vaikutti hänen mieleensä. Häneltä katosi
muistikin yht'äkkiä laulaessaan erästä laulua, ja ensikerran eläessään
hämmentyi hän tanssiessaan, jossa hän aina tavallisesti sai suuria
mieltymyksen osoituksia osakseen.
Jack Ryan ei vielä tiennyt mitään James Starria koskevista
sanomalehtien ilmoituksista. Tuo rehellinen nuori mies ajatteli
ainoastaan, miksi Harry ei ollut juhlaan saapunut, ja sanoi itsekseen,
että ainoastaan joku erittäin tärkeä tapaus saattoi hänet lupaustansa
rikkomaan. Jack Ryan aikoikin, seuraavana päivänä Irvine-juhlan jälkeen
ostaa piletti Glasgowradalle, lähteäksensä Dochartin kaivokseen, ja sen
hän olisi tehnytkin -- jos ei eräs sattumus, joka milt'ei vei hengen
häneltä, olisi estänyt hänen tuumiaan.
Katsokaa tässä mitä tapahtui. Yöllä vasten 12 päivää joulukuuta sattui,
näetten, seuraava tapaus. Asia näytti todellakin todeksi todistavan
kaikki ylenluonnolliset tapaukset ja puolustavan niiden uskojia, joita
ei suinkaan ollut vähäinen joukko Melrosen tilalla.
Irvine, pieni rautakaupunki Renfrewin kreivikunnassa, jossa on noin
7,000 asukasta, on rakennettu Skotlannin rannikolla olevan poukaman
rannalle, lähellä Clydelahden suuta. Sen satamaan, joka on joksenkin
hyvin suojeltu aavan meren tuulilta, on rakennettu suurempi valotorni,
joka valaisee matalikot, ett'ei mitään varovainen merimies voi niistä
erehtyä. Haaksirikot ovatkin hyvin harvinaisia sillä osalla rannikkoa.
Kun jollakin kaupungilla on historiallinen muinaisuus, jos se on
kuinkakin pieni, kun sen linnan omistajana kerran on ollut Robert
Stuart, on sillä myöskin raunionsa.
Mutta Skotlannissa ovat kaikki rauniot haltiain asuntoja. Ainakin on se
yleinen usko sekä ylänkö- että alankomaassa.
Vanhimmat ja pahimpaan huutoon tulleet rauniot sillä rannikolla
oli juuri ne, jotka vielä olivat jäljellä Robert Stuartin vanhasta
Dundonald-Castle linnasta.
Tämän kertomuksen aikana oli Dundonald kaikkien tienoossa oleskelevien
peikkojen pesäpaikka mutta ei ketään ihmistä siinä asunut. Harvoin
mentiin sinne, jossa se seisoi merenrannalla olevalla korkealla
kalliolla, vähän matkaa kaupunkista. Saattoipa joskus tapahtua, että
joku matkustavainen halusi nähdä noita historiallisia jäännöksiä, mutta
silloin sai hän aina mennä sinne yksin. Irvinen asukkaista ei olisi
yksikään mistään hinnasta häntä sinne opastanut, ja rahvaassa kulki
erittäin puheita Tulinaisista, jotka muka oleskelivat vanhassa linnassa.
Enin taikauskoiset vakuuttivat omin silmin nähneensä sellaisia
mielikuvituksen tuomia. Niiden joukossa oli tietysti Jack Ryan.
Asian todellinen laita oli kuitenkin, että pitkiä tuliliekkiä näkyi
silloin tällöin, joskus puoleksi hajonneella muurilla, toisinaan taas
Dundonald-Castlen korkeimman tornin huipulla.
Oliko noilla liekeillä ihmismuoto, niinkuin sanottiin? Vai syyttäkö
heitä nimitettiin "Tulinaisiksi", jonka nimen ranta-asukkaat olivat
heille antaneet? Ne olivat selvästi ainoastaan herkkäuskoisten,
ylenkiihoitettujen aivojen luomia, ja tiede olisi voinut luonnollisesti
selittää ilmiöt.
Kuitenkin koko tienoossa kerrottiin varmana asiana että Tulinaiset
usein kävivät vanhan linnan raunioilla ja etenkin pimeinä öinä
tanssivat outoja tanssiaan. Vaikka Jack Ryan olikin rohkea ja uskalias,
ei hän kuitenkaan olisi tohtinut säkkipillillään säestää heidän
tanssiaan.
"Vanha Ahti on heille kyllin hyvä!" sanoi hän. "Eikä hän tarvitse minua
helvetillisen soittokuntansa täytteeksi!"
Niinkuin helposti voi käsittää olivat nämä jutut tavallisimpia
puheaineita iltasilla. Jack Ryanilla olikin koko varasto kertomuksia
Tulinaisista, eikä hän koskaan hämmentynyt, kun hän niistä kertoi.
Irvine juhlan viimeisenäkään iltana, jolloin _alea, brandya_ ja
_whiskyä_ runsain määrin nautittiin, ei Jack Ryan unhottanut
mieliainettaan, kertomuksiaan, joita hän lasketteli kuuntelijainsa
suureksi huviksi ja ehkäpä kauhuksikin.
Ilta vietettiin Melrosen maatilan suuressa luuvassa. Kirkkaana
paloi valkea rautaisella kolmijalalla, joka oli asetettu keskelle
kuulija-joukkoa.
Ulkona oli varsin huono ilma. Tiheä utu peitti lakkipäälaineet, joita
kova tuuli ajoi aavalta mereltä. Pilkkosen pimeä yö, ei ainoatakaan
valon kohtaa pilvien välissä, maa, taivas ja meri kaikki katosivat
synkkään pimeyteen; vaikea olisi ollut liikkua Irvine lahdella jos joku
laiva olisi tohtinut tulla sinne, kun tuuli oli maalle päin.
Irvinen pienessä satamassa ei juuri ollut suurta liikettä -- ainakaan
ei suurempia laivoja sinne tullut. Vähän pohjoisempana vasta
kauppalaivat, joita purjeet tai höyry viepi eteenpäin, pyrkivät maalle,
kun aikovat Clydelahteen.
Mutta sinä iltana huomasivat ihmeekseen muutamat kalastajat, jotka
olivat viipyneet myöhempään rannalla, laivan, joka kulki kohti maata.
Jos päivä äkkiä olisi valennut, olisivat he enemmän kauhistuen kuin
ihmetellen nähneet, miten laiva täysin purjein kulki myötätuuleen.
Jos se poikkeisi kulkuväylästä, ei sille löytyisi mitään pelastusta
kallioisella rannikolla. Kuinka voisikaan tuo varomatoin laiva
suoriutua pulastaan, jos se yhä omapäisesti lähenisi rantaa?
Iltakokous oli päättyvä, kun Jack Ryan vielä kertoisi viimeisen
kertomuksensa. Hänen kuulijansa, jotka juuri olivat keskellä
kummitusmaailmaa, olivat sillä mielellä, joka on erittäin sopiva
ylenluonnollisten tapausten toimittamiseen.
Äkkiä kuului huuto ulkoa.
Jack Ryan keskeytti heti kertomuksensa ja kaikki lähtivät ulos luuvasta.
Yö oli pimeä. Sade ja tuulispäät viuhuivat rannikolla.
Kaksi tai kolme kalastajaa, jotka seisoivat hajasäärin kallion suojassa
voidaksensa paremmin pystyssä pysyä ankarassa tuulessa, huusivat kohti
kurkkuaan.
Jack Ryan ja hänen kumppaninsa kiiruhtivat heidän luokseen.
Huuto ei ollutkaan aiottu maatilan väelle, vaan laivaväelle, joka
tietämättään kulki kohti turmiotaan.
Tumma esine nähtiinkin muutaman luomaköyden pituudella maasta.
Se oli laiva, sen selvästi osoittivat sen lyhdyt, valkea perämastossa,
vihriä ylihangassa ja punainen alihangassa. Se nähtiin siis edestäpäin,
ja selväähän oli, että se kulki kohti rantaa.
"Laiva, joka on haaksirikkoon joutumaisillaan?" huudahti Jack Ryan.
"Niin", vastasivat kalastajat, "ja nyt kun se ei enää voi, kääntyisi se
mielellään".