todellista. Juuri tätä tapaa käytettiin ennen muinoin kaivoksissa ilman
puhdistamiseksi.
Hiilikaivoksissa ilmaantuva kaasu on väritön ja melkein hajuton,
sillä on vähäinen himmeä valo ja sitä on tuiki sopimaton hengittää.
Kaivostyömiehet eivät voisi elää semmoisessa kaasussa -- yhtä vähän
kuin valokaasulla täytetyssä kaasumittarissa. Niin pian kuin tähän
kaasuun sekoittuu 8 taikka ainoastaan 5 prosenttia puhdasta ilmaa,
syntyy rämähtävä sekoitus, ja jos tämä syystä tai toisesta syttyy,
seuraa siitä melkein aina hirveitä onnettomuuden tapauksia.
Tämän vaaran poistaa Davyn varolamppu siten, että se, sulkien
valoliekin metallikangas-putkeen, eroittaa lamppuliekin, joka polttaa
sisällä olevan kaasun, vaan ei sytytä metallikutouksen ulkopuolella
olevaa kaasua. Sitä lamppua on tehty täydellisemmäksi ainakin
kahdellakymmenellä tavalla. Jos se lyödään rikki, sammuu se. Jos
kaivostyömiehet vastoin kovinta kieltoa aukasevat lampun, sammuu se
myöskin. Minkätähden tapahtuu kuitenkin räjähdyksiä? Sentähden ett'ei
mikään voi estää työmiesten varomattomuutta, jotka välttämättömästi
tahtovat sytyttää piippuansa, taikka että jonkun työaseen isku
lennättää pienen kipinän.
Kaikissa hiilikaivoksissa ei ole tuota ilkeää kaasua. Siellä, joissa
sitä ei löydy on lupa käyttää tavallista lamppua, niinkuin esim.
Thiersin kaivoksessa Anzinissa. Mutta kuin kivihiilikerros on paksu,
sisältää se osaksi haihtuvia aineita ja kaasu voi silloin suurin määrin
tunkeutua ulos. Varolamppu ainoastaan on niin varustettu, että se voi
estää räjähdykset, sitä kauheammat, kun ne kaivostyömiehet, joita ei
kaasupurkaus olekaan kohdannut, ovat tukehtumisen vaarassa käytävissä,
jotka ovat täynnä vaarallista räjähdysten jälkeen syntyvää kaasua,
nimitt. hiilivetyä.
Heidän kulkiessaan kertoi Simo Ford insinöörille, miten hän vihdoin
oli tullut toiveittensa perille; miten hän oli tullut tietämään,
että kaasupurkaus tapahtui viimeisen käytävän pohjukassa kaivoksen
läntisessä osassa; miten hän liuskalevyjen päässä oli saanut syntymään
muutamia pienempiä räjähdyksiä, tahi oikeammin sytytyksiä, jotka
varmasti osoittivat mitä lajia vähin erin, mutta kuitenki yhtä mittaa,
esiin tunkeuva kaasu oli.
Tunnin kuluttua senjälkeen, kuin James Starr ja hänen seuralaisensa
olivat lähteneet asunnosta, olivat he kulkeneet 2/3 suom. penink.
Toivon elähyttämänä, oli insinööri astunut eteenpäin ajattelematta tien
pituutta. Hän ajatteli kaikkea, mitä vanha kaivosmestari oli kertonut.
Hän punnitsi niitä syitä, joilla Simo oli puolustanut päätelmiänsä.
Insinöörikin uskoi, niinkuin hän, että tuo yhtämittainen hiilihappoisen
vetykaasun purkauminen todisti tuntemattoman hiilikerroksen olemista.
Jos se olisi ollut ainoastaan kaasulla täytetty syvänne, jommoisia
toisinaan tapaa liuskalevyjen välissä, olisi se pian tyhjentynyt ja
ilmiö lakannut. Mutta niinpä ei ollutkaan. Simo Fordin hiilivetykaasua
purkautui yhtämittaa, niinkuin Simo Ford oli sanonut, ja siitä voi
päättää suuremman hiilialan vielä löytyvän. Dochartin kaivoksen
rikkaudet eivät siis vielä olleetkaan loppuneet. Mutta oliko tässä
kerros, jonka tulos olisi ainoastaan vähäinen, tahi kerros, joka täytti
avaran alan? Sepä juuri olikin kysymys.
Harry, joka kulki isänsä ja insinöörin edellä, seisahtui.
"No niin, nyt olemme perillä!" huudahti vanha kaivosmestari. "Jumalan
kiitos että olette mukanamme, hra James, nyt saamme tietää..."
Vanhan kaivosmestarin ääni värähteli hiukan.
"Tyyntykää, kunnon Simo", sanoi insinööri. "Minä olen liikutettu
niinkuin tekin, mutta me emme saa aikaa hukata".
Äärimmäinen käytävä oli siinä pimeän luolan tahi kellarin tapainen.
Siihen oli tehty aukko, jonka kautta käytävä oli välittömässä
yhteydessä Stirlingin kreivikunnan pinnan kanssa.
James Starr oli suuresti kiihkoissaan ja tarkasteli tuntijan silmällä
paikkaa, jossa he olivat.
Luolan peräseinässä näkyi vielä kuokan jälkiä ja patruuni-reikiä,
joilla työn loppupuolella oli porattu vuorta. Liuska-aine oli siinä
varsin kovaa, ja siinä ei ollut tarvittu täyttää kerrosten väliä,
koska työt tähän loppuivat. Siinä olivatkin hiilikerrokset loppuneet
liuskakivien ja tertiari-aikakauden hietakivien välissä. Siinä
juuri oli otettu viimeinen kappale Dochartin kaivoksen maatunutta
polttoainetta.
"Herra James", sanoi Simo Ford ja nosti kuokkansa, "tästä meidän
tulee koetella, sillä juuri tämän seinän takana on syvemmällä tai
matalammalla uusi kerros varmasti tavattava".
"Ja tästäkö kivestä olette huomanneet kaasupurkausta?" kysyi James
Starr.
"Juuri tästä, hra James", vastasi Simo Ford "ja minä olen voinut
sytyttää sitä ainoastaan kulettamalla lamppuni aivan liuskalevyjen
reunoja myöten. Harry on myös koetellut niinkuin minäkin".
"Kuinka korkealla?" kysyi James Starr.
"Kymmenen jalkaa maasta", sanoi Harry.
James Starr oli istuutunut ulkonevalle kallio-lohkareelle. Olisi voinut
luulla hänen ruvenneen epäilemään kaivostyömiesten puhetta, sitte kuin
oli hengittänyt luolan ilmaa, vaikka he olivat niin varmat.
Tuo hiilihappoinen vetykaasu ei ole, näet, aivan hajuton, ja insinööriä
oli heti kummastuttanut, ett'ei hän tuntenut räjähtävän kaasun hajua,
vaikka hänellä oli erittäin tarkka hajuaistin. Jos sitä kaasua todella
täällä löytyi ilmaan sekaantuneena, oli sitä hyvin vähän. Ei siis
tarvinnut pelätä mitään räjähdystä, ja ilman vähintäkään vaaraa voitiin
yrittää koetusta avaamalla varolamppu, niinkuin vanha kaivosmestari jo
ennenkin oli koettanut.
Se joka siis tällä hetkellä teki James Starrin mielen levottomaksi,
ei suinkaan ollut pelko kaasun paljoudesta ja siitä syntyvä vaara,
vaan kaasun vähyys häntä huolestutti, ja pelko ett'ei kaasua kentiesi
löytyisi ollenkaan.
"Ovatko he erehtyneet?" jupisi hän. "Eivät, nuo miehet kyllä ymmärtävät
sen seikan! Mutta kuitenki!..."
Hän odotti siis hiukan levottomasti, että Simo Fordin kertoma ilmiö
toimitettaisiin hänen nähden. Mutta näyttipä sille, kuin Harrykin olisi
kaivannut kaasua ilmoittavaa hajua, jota hän ennen oli huomannut, sillä
hän puhui alhaisella, murtuneella äänellä:
"Isä, kaasua ei näy enää tunkeuvankaan liuskalevyjen välistä!"
"Eikö!" huudahti vanha kaivosmestari.
Simo Ford puristi kiinteästi huulensa yhteen ja hengitti useoita
kertoja kovasti sieramiensa kautta.
Sitte sanoi hän äkkiä, sukkelasti kääntyen:
"Anna lamppusi tänne, Harry!"
Simo Ford tempaisi kuumeentapaisesti lampun vapisevaan käteensä. Hän
aukaisi lampun metalliverkon, ja liekki paloi vapaasti ilmassa.
Kävi juuri kuin oli odotettukin; minkäänlaista räjähdystä ei
tapahtunut. Mutta vielä tärkeämpi seikka oli, ett'ei huomattu
vähintäkään liekin värähdystä, joka ilmoittaisi vähääkään kaasua
löytyvän ilmassa.
Simo Ford otti sauvan, jota Harry piteli kädessään, kiinnitti lampunsa
sen päähän ja nosti sen korkealle ilmaan, jonne kaasu erinomaisen
keveytensä vuoksi kokoontuu, jos sitä kuinkakin vähän löytyisi.
Lampun liekki pysyi suorana ja valkeana, eikä osoittanut vähintäkään
kaasun jälkeä.
"Seinää myöten!" sanoi insinööri.
"Niin, kyllä!" vastasi Simo Ford, vieden lamppunsa sille puolelle
vuoren seinää, josta hän sekä poikansa, eilen viimeksi olivat nähneet
kaasun purkautuvan.
Vanhan kaivosmestarin käsi vapisi, kun hän koki nostaa lamppua ylös
liuskalevyjen rakoihin.
"Auta minua, Harry!" sanoi hän.
Harry otti sauvansa ja kuletti lamppua järjestänsä eri paikkoihin
seinässä, joissa liuskakivi näytti olevan levyissä, mutta hän
pudisti päätään, sillä tuota hiljaista suhinaa, joka on tunkeutuvan
hiilikaivoskaasun tunnusmerkki, ei kuulunutkaan.
Minkäänlaista syttymistä ei myöskään seurannut. Selvää oli, ett'ei
hiventäkään kaasua tunkeutunut vuorenseinämestä.
"Ei mitään!" huudahti Simo Ford, ojentaen puristettua nyrkkiään
paremmin vihoissaan kuin pettyneenä.
Harry huudahti.
"Mikä on?" kysyi kiireesti James Starr.
"Liuskakivien väliset raot ovat tuketut".
"Mitä puhutkaan?" huusi vanha kaivosmestari.
"Katsokaa itse isäni".
Harry ei ollut erehtynyt. Lampun valossa nähtiin varsin hyvin
liitokset. Seinässä näkyi pitkä, valkoinen, nykyään laitettu
kittijuova, jota huonosti peitti ohut hiiliporo-kerros.
"Hän!" sanoi Harry. "Se ei voi olla kukaan muu kuin hän!"
"Hän?" kertoi Simo Fordkin.
"Niin!" virkkoi nuori mies, "se salainen olento, joka oleskelee täällä
meidän alallamme, jota satoja kertoja olen väijynyt, saavuttamatta,
tuon salaisen kirjeen -- siitä olen varma -- kirjoittaja, joka koetti
estää teitä tulemasta yhtymäpaikalle, jonne isäni teitä kutsui, hra
Starr, lyhyesti, hän, joka viskasi kiven päällemme Jarowin aukon
käytävässä! Sitä ei käy enää epäileminenkään. Ihmiskäsi on tämän kaiken
tehdyt!"
Harry puhui semmoisella varmuudella, että hänen vakuutuksensa heti
valloitti insinöörinki. Vanha kaivosmestarikaan ei tarvinnut puolestaan
vakuutusta. Ja olihan tässä kumoamaton todistus: kitillä tuketut raot,
joista vielä edellisenä päivänä kaasu oli vapaasti päässyt purkautumaan.
"Ota kuokkasi, Harry", sanoi Simo Ford. "Nouse olkapäilleni, poikaseni.
Minulla on vielä tarpeeksi voimia kannattamaan sinua".
Harry ymmärsi asian. Hänen isänsä asettui kallioseinää varten. Harry
kiipesi hänen olkapäilleen, niin että kuokkansa ulottui kittiin. Sitte
alkoi hän voimakkaasti lyödä liuskakallioon, siihen paikkaan missä
kittiä oli.
Pian huomattiin omituinen suhina, niinkuin champagni kuohuu korkin
auaistua -- ääni jota englannin kivihiilikaivoksissa nimitetään
äänellisellä nimellä _puff_.
Harry vei lamppunsa lähellä rakoa...
Heikko pamaus kuului, ja pieni punainen, sinireunuksinen liekki liikkui
nopeasti seinällä, kuin virvanäky.
Harry hypähti heti maahan ja vanha kaivosmestari ei voinut pidättää
tuntuvaa iloaan, vaan tarttui insinöörin käsiin ja huusi:
"Eläköön! eläköön! eläköön! Kaasu palaa, hra James! Siellä täytyy siis
löytyä kivihiiltä!"
Kahdeksas Luku.
Dynamiitti-laukaus.
Vanha kaivosmestari oli puhunut oikein; kallisarvoisen, maatuneen
polttoaine-kerroksen olemista ei käynyt epäileminenkään. Kuinka paljon
ja minkälaista se oli? Se saatiin vasta myöhemmin selville.
Tähän päätökseen oli insinöörikin nyt tullut.
"Niin", sanoi hän itsekseen, "tuon seinän takana löytyy
kivihiilikerros, jota emme voineet tutkimisillamme saavuttaa! Se oli
ikävää, koska kaikki työkalut jo kymmenen vuotta sitte hyljättyyn
kaivokseen nyt täytyy hankkia uudestaan! Mutta se ei tee mitään. Me
olemme löytäneet suonen, joka jo luultiin loppuun tyhjennetyksi ja
tällä kertaa seuraamme sitä loppuun asti!"
"No, hra James", kysyi Simo Ford, "mitä ajattelette löydöstämme? Teinkö
väärin vaivaamalla teitä tänne tulemaan? Kadutteko nykyistä käyntiänne
Dochartin kaivoksessa?"
"En, en, vanha kumppani!" vastasi James Starr. "Me emme ole turhaan
kuluttaneet aikaamme, mutta me tekisimme sen, jos emme heti palaja
asuntoosi. Me tulemme tänne jälleen huomenna. Me poraamme tämän
seinän dynamiitilla. Me saatamme uuden hiilikerroksen näkyviin ja jos
huolellisten tutkimusten kautta näemme sen olevan jostakin arvosta,
perustan minä Uuden Aberfoylen Yhtiön, johon entiset osakeomistajat
tietysti mielellään tulevat. Ennen kolmen kuukauden kuluttua viedään
ensimmäiset vaunulastit hiiltä kaivoksesta."
"Oikein puhuttu, hra James!" huudahti Simo Ford. "Vanha kaivos on
silloin nuorentuva, niinkuin leski, joka menee uudestaan naimiseen!
Entisten aikain elämä alkaa uudestaan, vuorten murtamisella,
kuokkain paukkeella, kaivosporauksilla, vaunuin ratinalla, hevosten
hirnumisilla, koneiden kalskeella ja huudoilla! Herra James, toivon,
ett'ette pidä minua liian vanhana uudesti rupeamaan kaivosmestarin
toimiin?"
"En, kunnon Simo, en suinkaan. Te olette pysyneet nuorempana kuin minä,
vanha kumppani!"
"Pyhä Mungo teitä suojelkoon! Te tulette vielä kerran meidän
_viewer_iksi! Kestäköön tämä kaivostyö monet vuodet ja suokoon taivas
minulle sen ilon, että kuolisin ennen kuin olen nähnyt tämän todellisen
lopun!"
Vanhan kaivostyömiehen ilo oli rajaton. James Starr yhtyi siihen
täydellisesti, mutta hän salli Simo Fordin riemuita kahdenkin puolesta.
Harry vaan yksin seisoi tuumailevana ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen
mieleensä ilmestyi uudestaan nuo monet kummalliset ja selittämättömät
seikat, joiden kautta uusi hiilikerros oli löydetty. Hän oli levoton
ajatellessaan tulevaisuutta.
Tunnin kuluttua olivat James Starr ja toiset hänen mukanaan palanneet
asuntoon.
Insinööri söi vahvasti, ja sillä välin vaan liikkeillä osoitti
myöntyvänsä kaikkiin vanhan kaivosmestarin ehdoituksiin, ja jos hän
ei olisi niin hartaasti odottanut huomispäivää, ei hän olisi missään
voinut paremmin nukkua kuin tuossa tyyneessä ja hiljaisessa majassa.
Seuraavana päivänä lähtivät James Starr, Simo Ford, Harry ja myöskin
Madge syötyään kunnon aamiaisen, samaa tietä takaisi, jota he eilen
olivat kulkeneet. Kaikki astuivat kuin kaivostyömiehet konsanaan.
Heillä oli kullaki mukanaan työaseita ja dynamiittipatruuneja,
seinän poraamista varten. Harry otti, paitsi vankkaa sauvaa, suuren
varolampun, joka paloi kaksitoista tuntia. Se aika oli pitempi
kuin mitä tarvittiin matkan edestakaisin astumiseen, tarpeelliseen
hiilenmurtamiseen menevä aika siihen luettuna -- jos sellainen
murtaminen kävisi mahdolliseksi.
"Nyt työhön!" huudahti Simo, kun kaikki olivat saapuneet viimeisen
käytävän päähän.
Hän tarttui rautakankeen, jota hän voimakkaasti käytteli.
"Silmänräpäys vielä!" virkkoi silloin James Starr. "Katsokaamme
onko mitään muutosta tapahtunut ja purkautuuko kaasua yhä kallion
liuskalevyjen välitse".
"Te olette oikeassa, hra Starr", vastasi Harry. "Se, joka eilen oli
kitillä tukittu voi tänään olla samaten".
Madge istui ulkonevalla kivellä ja tarkasteli huolellisesti luolaa ja
seinää, joka oli porattava.
Huomattiin kaikki olevan samassa kunnossa, kuin se edellisenä
päivänä oli jäänyt. Ei vähintäkään muutosta nähty liuskalevyissä.
Hiilihappoista vetykaasua tunkeusi esiin, vaikka aivan vähäisen.
Syy siihen oli epäilemättä se, että kaasu edellisestä päivästä asti
oli esteettömästi päässyt leviämään. Mutta purkautuvaa kaasua oli
niin vähän, ett'ei se voinut sisällä olevan ilman kanssa muodostaa
räjähtävää ainetta.
James Starr ja hänen kumppaninsa saattoivat siis vaaratta ryhtyä
työhön. Ilma puhdistui näet, vähitellen, sitämyöten kuin se levisi
Dochartin kaivoksen korkeimpiin osiin, ja niin laajalle levinnyt kaasu
ei enää voinut vaikuttaa mitään räjähdystä.
"Työhön siis!" sanoi Simo Ford.
Ja pian alkoi vuorenseinä halkeilla hänen murtorautansa vahvoista
iskuista.
Vuorenseinässä oli siinä kohden rapa- ja liuskakiven välissä
vanukka-kiveä, niinkuin tavallisestikin hiilikerroksen suulla.
James Starr otti käteensä niitä palasia, jotka työase rikkoi vuoresta
ja tarkasti niitä huolellisesti, toivoen löytävänsä niistä rahtusenkaan
hiiltä.
Ensimmäinen työ kesti tuntikauden ja sen kautta saatiin syvä kovero
vuorenseinään.
James Starr valitsi paikan, johon porausreiät olivat tehtävät, jonka
työn Harry pian toimitti. Dynamiitti patruunit pantiin reikiin. Niin
pian kuin patruuniin oli kiinitetty pitkä rikkilanka, sytytettiin se
pitkin maata, jonka jälkeen James Starr ja muut kiiruhtivat pakoon.
"Ah, hra James", sanoi Simo Ford, ollen suuresti liikutettu, jota hän
ei koettanutkaan peitellä, "ei milloinkaan eläessäni ole sydämeni
sykkinyt niin raivoisasti kuin nyt! Minä tahtoisin heti käydä
hiilikerroksen kimppuun".
"Tyyntykää, Simo", sanoi insinööri. "Ettehän luulekaan tämän seinän
takana löytävänne avonaisen käytävän?"
"Suokaa anteeksi, hra James", virkkoi vanha kaivosmestari. "Minä
en tiedä oikein mitä ajattelisinkaan! Jos tosiaankin Harry ja minä
löysimme tämän paikan onnen sattumuksesta, miksikä ei onni seuraisi
meitä loppuun asti?"
Dynamiitti räjähti. Kova pamahdus kumisi koko maanalaisen
käytävä-verkon läpi.
James Starr, Madge, Harry ja Simo Ford kiiruhtivat takaisin luolan
sisimmän seinän luo.
"Herra James! Herra James!" huudahti kaivosmestari. "Katsokaa! portti
on auennut, auki!..."
Tämä Simo Fordin vertaus olikin oikea, kun nähtiin aukeama vuoressa,
jonka syvyyttä ei voitu arvata.
Harry aikoi syöksyä suoraapäätä aukeamaan.
Insinööri, joka suuresti hämmästyi nähdessään siinä syvän luolan,
pidätti nuorta kaivostyömiestä menemästä.
"Anna ilman puhdistua ensin", sanoi hän.
"Niin, varo itseäsi vahingollisista höyryistä!" sanoi Simo Ford.
Neljännestuntia kului levottomassa odotuksessa. Salon päässä rippuva
avonainen lyhty vietiin sitte luolaan, ja se paloi siellä muuttamatta
vähintäkään valoansa.
"Eteenpäin siis, Harry", sanoi James Starr, "me seuraamme sinua!"
Dynamiitin kautta saatu aukko oli niin suuri, että ihminen hyvin sopi
siitä kulkemaan.
Harry meni arvelematta, lyhty kädessä, sisään ja katosi pimeyteen.
James Starr, Simo Ford ja Madge odottivat liikkumattomina.
Minuutti, joka heistä tuntui äärettömän pitkälle, kului. Harrya ei
kuulunut. James Starr meni seinässä olevan aukeaman luo, mutta ei
nähnyt edes lyhdyn valoa, jonka piti valaista luolan sisustaa.
Oliko maa äkkiä vajonnut Harryn jalkojen alta? Oliko nuori
kaivostyömies pudonnut, johonkin syvyyteen? Eikö hänen äänensä enää
voinut kuulua toisten korviin asti?
Vanha kaivosmestari ei huolinut mistään varoituksista, vaan lähti
vuorostaan aukeamaan, kun samassa, aluksi heikko valo alkoi kuumottaa,
joka vähitellen näkyi yhä selvemmin ja kuultiinpa jo Harryn huutavan.
"Tulkaa hra Starr! Tulkaa isäni! Tie uuteen Aberfoyleen on vapaa!"
Yhdeksäs Luku.
Uusi Aberfoyle.
Jos insinöörit jollakin ylenluonnollisella voimalla olisivat voineet
nostaa yhtenä myhkäleenä ja 1,000 jalan syvältä koko maakuoren,
joka kannattaa kaikki järvet, joet, lahdet ja rannikot Stirlingin,
Dumbartonnin ja Renfrewin kreivikunnissa, niin olisivat tuon
suunnattoman kannen alla löytäneet äärettömän ontelon, johon ei olisi
voinut verrata muuta kuin Mammuthluolaa Kentuckyssä.
Siinä ontelossa oli monta sataa erimuotoista ja erisuuruista kammiota,
niinkuin monikerroksinen mehiläispesä oikullisesti järjestettyine
kammioineen, mutta suuremmoinen pesä, jonka asukkaina mehiläisten
asemasta olisi sopinut olla kaikki maanmuodostuksen aikana eläneet
iktyosaurit, megateriot ja pterodaktylit.
Sokkeloiset käytävät, muutamat korkeammat kuin suurimpain kirkkoin
holvit, toiset matalat, ahtaat ja koukeroiset, jotkut kulkien
vaakasuoraan, nousten ja laskeutuen joka suuntaan, yhdistivät ne
huoneet keskenään.
Pylväät, jotka kannattivat näitä erimuotoisia holvia, ja paksut seinät
kaivoskäytäväin välillä olivat sorakiveä ja liuskavuorta. Mutta
käytettäväksi kelpaamattomien kerrosten välissä, ja niiden kovan painon
alla, kulki ihania hiilijuonia, niinkuin olisi tuo musta veri siinä
omituisessa muodostuksessa juossut monimutkaisten suonten läpi.
Niiden kerrosten pituus oli kokonaista 7 suom. penink. pohjoisesta
etelään ja ulottuivat aina North-kanavan alle. Tämän hiilialueen arvoa
ei voitu määrätä muuten kuin tarkkojen tutkimusten nojassa, mutta
varmaan oli se suurempi kuin Cardiffin ja Valesin kreivikunnissa ja
Northumberlandin kreivikunnassa olevan Newcastlen hiilikerrosten arvo.
Vielä tulee lisätä, että työ tässä hiilialassa oli käypä varsin
helpoksi sen kautta, että luonto eriskummallisesti sekundaari-kerroksia
muodostamalla, selittämättömällä kivennäisaineiden poissulkemalla sinä
maanmuodostuksen aikakautena, jolloin nämä ainekset kovettuivat, jo oli
luonut monen monituiset käytävät ja holvit Uuteen Aberfoyleen.
Niin, luonto yksin! Ensi silmäyksellä olisi luullut löytäneensä monta
sataa vuotta sitte hylätyn kaivoksen. Niin ei kuitenkaan asia ollut.
Ei semmoisia rikkauksia syyttä jätetä. Ihmis-muurahaiset eivät koskaan
olleet kaivaneet tässä kohden Skotlannin maanpinnan alla, siinä oli
luonto yksin kaikki muodostellut.
Ei mitään Egyptin tai Rooman maanalaista käytävää olisi voitu siihen
verrata, ei mitään, jos ei kentiesi, niinkuin jo sanottiin, noita
kuuluisia Mammuthiluolia, joissa enemmän kuin 3 penikulman alalla oli
226 sisäänkäytävää, 11 järveä, 7 jokea, 8 putousta, 32 mahdottoman
syvää aukkoa sekä 57 holvia, joista muutamat olivat enemmän kuin 150
jalan korkuisia.
Samaten kuin nuo luolat, ei Uusi Aberfoylekaan ollut ihmisten tekoa,
vaan luojan.
Semmoinen oli tuo uusi arvaamattoman rikas valtatilus, jonka löytäminen
oli oikeastaan luettava vanhan kaivosmestarin ansioksi. Kymmenvuotinen
oleskeleminen vanhassa hiilikaivoksessa, harvinainen kestävyys
tutkiessa, horjumatoin usko ja kaivostyömiehen ihmeteltävä vaisto,
kaikki nuo seikat yhdistettynä olivat olleet tarpeen asian onnelliseen
ratkaisemiseen, joka useammilta muilta olisi jäänyt keskoiseksi.
Miksikä olivat James Starrin johdolla kaivoksen viimeisinä työvuosina
tehdyt tutkimukset juuri seisattuneet siihen paikkaan? Se oli
sattumuksen syy, joka vaikuttaa niin suuresti tämänkaltaisiin
tutkimuksiin.
Näin oli täällä, Skotlannin maanpinnan alla, maanalainen kreivikunta,
joka kaipasi ainoastaan auringon tahi jonkun erityisen tähden valoa
voidaksensa tulla asutuksi.
Vesi oli siellä supistettu määrättyihin syvennyksiin, jotka olivat
suurien lampien, vieläpä järvienkin kaltaisia, suuremmat kuin tuo juuri
yläpuolella oleva Katrine-järvi. Näissä järvissä ei kuitenkaan ollut
minkäänlaista liikkuvaa vettä, ei virtaista paikkaa, eikä loiskuvia
laineita.
Niiden tyyneesen pintaan ei vanhat göthiläiset linnan rauniot
kuvastuneet. Ei koivut eikä tammet ojentaneet lehviänsä niiden
rannoilla, ei mitkään vuoret luoneet varjojaan niiden pinnalle,
höyrylaivat eivät niitä kyntäneet, mikään valo ei taittunut niiden
veteen, auringon kirkkaat säteet eivät niitä valaisseet, kuu ei
koskaan noussut niiden ilmarannalle. Ja kuitenkin eivät nuo järvet,
joiden tyyneyttä ei ainoakaan tuulonen häirinnyt, puuttuneet suloutta,
jos niitä joku tuli tahi sähkövalo olisi valaissut ja keskenään
yhdistettyinä kanavien kautta, täydensivät ne tämän omituisen tiluksen
maantieteen.
Vaikka kaikki kasvullisuus tällä maanalaisella alueella oli mahdoton,
voi se kuitenkin kelvata suuremmankin väestön asuinpaikaksi. Kukapa
tietää, eikö vielä kerran semmoinenkin aika koita, jolloin Yhdistettyin
Kuningaskuntain köyhin kansaluokka ottaa olopaikakseen nämä seudut,
joissa on niin lauhkea ilma, Aberfoylen, Newcastlen, Alloan tai
Cardiffin hiilikaivoksissa, kun niiden hiilirikkaudet kerran ovat
tyhjennetyt?
Kymmenes Luku.
Kävely ja palaaminen.
James Starr, Madge ja Simo Ford olivat, Harryn äänen kuultuaan,
kulkeneet sen ahtaan aukon läpi, joka yhdisti Dochartin kaivoksen uuden
hiilialan kanssa.
He tulivat ensin jokseenkin leveään käytävään. Olisi voinut luulla sen
olevan ihmiskäden tekemän, kuokalla ja nokinraudalla muodostetun, että
päästäisi lähemmäksi uusia kerroksia, voidakseen niissä työskennellä.
Noiden tutkijoiden täytyi kysyä itseltään, eivätkö he jostain oudosta
sattumuksesta olleet muutetut johonkin muinaisaikaiseen hiilialueesen,
josta ei vanhimmillakaan kaivostyömiehillä ollut mitään tietoa.