vasta aamiaisen jälkeen ja asianomaisella paikalla. Muuten ette usko
minua".
"Simo", jatkoi insinööri, "katsokaa minuun tarkasti -- noin oikein
silmiin. Tärkeä ilmoitus? No ... hyvä! ... minä en kysy enempää",
lisäsi hän, niinkuin olisi vanhan kaivosmestarin silmistä lukenut sen
vastauksen, jota toivoi kuulevansa.
"Entäs toinen kysymys?" tiedusteli kaivosmestari.
"Tiedättekö, Simo, kuka tämän on minulle kirjoittanut?" vastasi
insinööri ja ojensi hänelle salaperäisen kirjeen, jonka oli saanut.
Simo Ford otti kirjeen ja luki sen suurella tarkkuudella.
Senjälkeen näytti hän sen pojalleen.
"Tunnetko käsialaa?" kysyi hän.
"En isäni", vastasi Harry.
"Ja kirjeellä oli Aberfoylen postimerkki?" kysyi Simo Ford insinööriltä.
"Niin, samaten kuin teidänki kirjeellänne", vastasi James Starr.
"Mitä sinä Harry tästä ajattelet?" sanoi kaivosmestari, ja hänen
otsallaan näkyi tällä hetkellä synkkä pilvi.
"Isäni", vastasi Harry, "minä uskon, että joku oman etunsa tähden
koetti estää hra Starria tulemasta yhtymäpaikalle, jonne olitte
kutsuneet hänet".
"Mutta kuka?" kysyi vanha kaivosmestari. "Kuka on voinut niin tunkeutua
sisimpiin ajatuksiini?..."
Simo Ford vaipui syviin mietteisin, joista hänet pian herätti Madgen
ääni.
"Käykäämme istumaan, hra Starr" sanoi Simo Ford. "Ruoka muuten jähtyy.
Jättäkäämme hetkeksi koko kirje, ja älkäämme sitä ajatelko".
Jokainen istui paikoillensa, James Starr vastapäätä Madgea, siten häntä
erityisesti kunnioittaen, isä ja poika vastakkain.
Sepä olikin hyvä skotlantilainen ateria. Ensiksi "hotchpotch", eräs
keitto, jossa liha kelli rasvasessa liemessä. Vanhan Simon vakuutuksen
mukaan ei löytynyt hänen muijasensa vertaista "hotchpotchin" keittäjää.
Sama oli myöskin "cockyleekyn" laita, eräs höystetty kukkopaisti,
purjolaukalla sekoitettu, joka myös ansaitsi suurinta kiitosta.
Kaiken tämän kostukkeena oli oivallista olutta, Edinburgin parhaan
oluttehtaan valmistamaa.
Etevin ruokalaji oli kuitenkin "haggis", eräs kansallisvanukka,
valmistettu lihasta ja ohrajauhoista. Se erinomainen ruokalaji, joka
niin innostutti runoilija Burns'ia, että hän sen johdosta kirjoitti
muutaman parhaimpia runovirsiänsä, oli samanlainen kuin kaikki muukin
hyvä tässä maailmassa: se katosi kuin unelma.
Madge sai kuulla todellista ylistystä vieraaltaan.
Viimeksi syötiin jälkiruoaksi juustoa ja _cakesia_, hienoja
kaurakakkuja, joiden kostukkeeksi juotiin pieni lasillinen
"usquebaughia", oivallista paloviinaa, joka oli 25 vuotista, siis
yhdenikäistä kuin Harry.
Ateria kesti hyvin tunnin ajan. James Starr ja Simo Ford eivät
ainoastaan syöneet paljon, vaan juttelivat myös paljon, pääasiallisesti
entisistä ajoista ja Aberfoylen vanhoista kaivoksista.
Harry istui äänetönnä. Hän oli pari kertaa noussut ylös pöydästä ja
lähtenyt ulos huoneestakin. Hän tunsi selvästi levottomuutta tuon kiven
putoamisen perästä, ja tahtoi pitää silmällä asunnon ympäristöä. Tuo
nimetön kirje ei myöskään ollut hänestä rauhoittava.
Kun Harry näin kerran oli ulkona tähystelemässä, sanoi insinööri Simo
Fordille ja Madgelle:
"Kunnon poika teillä on, ystäväiseni!"
"On kyllä, hra Starr, hyvä ja rakas lapsi", vastasi innolla vanha
kaivosmestari.
"Viihtyykö hän hyvin täällä teidän asunnossanne?"
"Hän ei mitenkään tahtoisi jättää meitä".
"Mutta ettekö aio hankkia hänelle vaimoa?"
"Harrylle!" huudahti Simo Ford. "Kenenkä sitte? Ehkäpä jonkun
tytön tuolta ylhäältä, joka olisi mieltynyt juhliin, tanssiin, ja
joka pitäisi enemmän kotiseudustaan kuin meidän hiilikaivoksesta!
Semmoisesta Harry ei huolisi!"
"Simo", puuttui Madge puheesen, "sinä et saa vaatia, että Harry jäisi
naimattomaksi..."
"Minä en vaadi mitään", vastasi vanha kaivosmestari, "mutta eihän sillä
kiirettä ole. Kukapa tietää..."
Samassa astui Harry huoneesen, ja Simo vaikeni.
Kun Madge nousi pöydästä, seurasivat muut hänen esimerkkiään ja
istuivat hetkeksi oven edustalle.
"No, Simo", sanoi insinööri, "nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on
kerrottavana".
"Herra James", sanoi Simo Ford, "teidän ei tarvitse käyttää korvianne,
vaan jalkojanne... Oletteko tarpeeksi levännyt?"
"Olen, minä olen taas tykkänään toinen ihminen, Simo. Olen valmis teitä
seuraamaan, minne vaan tahdotte".
"Harry", sanoi Simo Ford, kääntyen poikansa puoleen, "sytytä
varolamppumme".
"Otatteko varolamppuja mukaan!" huudahti James Starr hämmästyksissään,
koska ei tarvittu pelätä minkäänlaisia kaasuräjähdyksiä sellaisessa
kaivoksessa, jossa ei kivihiiltä löytynyt.
"Otamme, hra James, varovaisuudesta".
"Hyvä ystävä, ettekö myöskin käske minun pukeutua kaivostyömiehen
vaatteisin?"
"En vielä, hra James! en vielä!" vastasi vanha kaivosmestari, jonka
silmät omituisesti loistivat syvissä kuopissaan.
Harry, joka oli mennyt takaisin huoneesen, palasi pian tuoden kolme
varolamppua muassaan.
Hän antoi yhden insinöörille, toisen isälleen ja kolmannen piti hän
itse vasemmassa kädessään, kun sitävastoin oikeassa piteli pitkää
sauvaa.
"Matkaan!" sanoi Simo Ford, ottaen ovenpielestä suuren vahvan kuokan.
"Matkaan", vastasi insinööri. "Hyvästi siksi Madge!"
"Jumala olkoon kanssanne!" toivotti emäntä.
"Hyvä illallinen, muijaseni, ymmärräthän!" huusi hänelle Simo Ford.
"Olemme hyvin nälkäisiä, kun takaisin tulemme, ja tiedämme kyllä pitää
arvossa laitoksesi!"
Kuudes Luku.
Selittämättömiä ilmiöitä.
Niinkuin tunnettu on, vallitsee Skotlannin ylänkö- sekä alankomaassa
suuri taikauskoisuus. Muutamissa klaneissa on tilanhaltian
alustalaisten tapana kokoontua yhteen iltaisin, ja silloin aina kuulee
kerrottavan joukon satuja muinaisesta pohjolan jumaluustarustosta.
Vaikka kansan-opetus on hyvin edistynyt maassa, ei se kuitenkaan ole
voinut juttujen joukkoon karkoittaa näitä taruja, jotka näyttävät
syntyneen itse Kaledonian maan kanssa. Se on yhä vielä henkien ja
kummitusten, haltiain ja keijukaisten maa. Siellä näyttäytyy yhä vielä
paha henki, jota ainoastaan rahalla voidaan karkoittaa; ylänköläisten
_the seer_, joka kaksinäköisyyden lahjalla varustettuna voi ennustaa
tulevia kuoleman kohtauksia; "May Moullach", joka näyttäytyy nuoren
tytön haahmossa ja jolla on karvaset käsivarret, varoittaa perheitä
tulevista onnettomuuksista; "Branshic" haltiatar ennustaa surullisia
kohtauksia; _the Brawnies_, jotka pitivät huolta talouskaluista;
"Urisk", jota etenkin tavataan autioilla tuntureilla ja Katrine-järven
läheisissä kuiluissa -- ja monta muuta.
Tietysti Skotlannin hiilikaivosten asukkaat myöskin puolestaan
lisäävät ja kartuttavat näitä muinaistaruston kertomuksia ja
juttuja. Kun kerran ylänkömaan vuorilla asuskelee hyviä tai pahoja
henkiolentoja, niin luonnollisesti niitä löytyy vielä enemmän
himmeissä hiilikaivoksissa, niiden syvimmissä syvyyksissä. Kuka
tärisyttää hiilikerroksia myrskyisenä yönä? kuka saattaa meidät
uusia tuntemattomia hiilikerroksia löytämään; kuka sytyttää kaasun
ja raivoo niin hirmuisesti kauheissa räjähdyksissä, jos ei juuri
kaivoksen haltia? Se on ainakin yleisesti levinnyt usko taikauskoisten
Skotlantilaisten kesken. Useammat kaivostyömiehet näkevät mielellään
jotain haaveksittua aivan luonnollisissa ilmauksissa, ja turhaan on se
aikansa viettänyt, joka koettaa saattaa heitä taikauskostaan. Missä
onkaan herkkäuskoisuudella parempi tilaisuus vaikuttaa, kuin näiden
kaivoskuilujen syvyydessä?
Ja Aberfoylen kaivokset, jotka olivat juuri tarumaan keskustassa,
antautuivat tietysti kokonaan ylenluonnollisten tapausten uskoon.
Siellä oli siis runsas taruvarasto. Täytynee vielä lisätä, että
muutamat siihen asti selittämättömät ilmaukset, antoivat uutta voimaa
yleiselle taikauskolle.
Enin taikauskoinen Dochartin kaivoksessa oli Jack Ryan, Harryn
kumppani. Hän oli suurin ylenluonnollisuuden kannattaja. Kaikki nuo
haaveksitut kertomukset muutteli hän runomuotoon, jotka tuottivat
hänelle paljon ylistystä talvi-iltoina.
Mutta Jack Ryan ei suinkaan ollut ainoa, joka osoitti taikauskoa. Hänen
kumppaninsa vakuuttivat yhtä varmasti, että Aberfoylen kaivoksissa
kummitteli, että muutamia käsittämättömiä olennoita usein näyttäyty
siellä, niinkuin ylänkömaillakin. Kun kuunteli heidän kertomuksiaan,
niin eipä suinkaan olisi voinut olla todeksi uskomatta mitä he
kertoivat. Löytyykö tosiaankin sopivampaa paikkaa, kuin pimeä ja syvä
kaivos, henkien, haltiain, keijukaisten ja muiden mielikuvituksen
luomien olentojen asunnoksi? Paikka oli valmiiksi varustettu, miksikä
eivät siis ylenluonnolliset olennot olisi tulleet tehtäviänsä
toimittamaan?
Näitä kertoivat Jack Ryan ja hänen kumppaninsa Aberfoylen
kaivoksista. Olemme sanoneet eri kaivosten olleen yhdistettynä
toisiinsa maanalaisilla käytävillä, joita oli johdettu hiilikerrosten
välitse. Stirlingin kreivikunnan alla oli suuri vuoriala, lävistetty
tunneleilla, täynnä koverrettuja holvia ja kaivoja, suuren
muurahaispesän kaltainen, maanalainen labyrintti.
Työmiehet kaivoksen eri osista tapasivat usein toisiaan, joko työhön
mennessä tahi sieltä tullessansa. Tällä tavoin oli heidän helppo
keskustella toistensa kanssa ja levittää siinä kivihiilimaailmassa
syntyneitä kertomuksia toisesta aukosta toiseen ja toisesta kaivoksesta
toiseen. Kertomukset kulkivat siten ihmeteltävällä nopeudella suusta
suuhun, aina sitä myöten kasvaen niinkuin tavallisesti.
Mutta kaksi miestä, jotka olivat muita taitavammat ja vakavammat
luonteeltaan, eivät koskaan puuttuneet noihin kummitus-juttuihin. He
eivät ollenkaan uskoneet haltioilla, hengillä ja haltiattarilla olevan
mitään tekemistä maailmassa.
Ne kaksi miestä olivat Simo Ford ja hänen poikansa. He osoittivat
sen käytökselläänki, siten että jäivät asumaan pimeään ja autioon
holviin, sitte kuin työt Dochartin kaivoksessa olivat lakkautetut.
Kunnon Madgella, niinkuin kaikilla ylänkömaan naisilla, liene ollut
jonkinlainen luottamus noihin ylenluonnollisiin kertomuksiin. Mutta
näitä näky-juttuja sai hän ainoastaan kertoa itselleen -- ja sen hän
tekikin tunnollisesti, ett'ei tuiki unhottaisi vanhoja satuja ja
juttuja.
Jos Simo ja Harry Ford olisivatkin olleet niin taikauskoisia kuin
kumppaninsa, eivät he kuitenkaan olisi heittäneet kivihiilimaailmaa
täällä alhaalla henkien ja haltiattarien haltuun. Toivo, uusien
kivihiilialojen löytämisestä olisi saanut heidät taistelemaan vaikka
kokonaista haaveksittua haltiajoukkoa vastaan. He eivät olleet
taikauskoisia, he uskoivat ainoastaan yhden asian: sen että Aberfoylen
hiilivarasto ei vielä ollut loppunut. Todella voimme sanoa, että Simo
Fordin ja hänen poikansa tätä asiaa koskeva usko oli "hiilenpolttajan
usko", semmoinen usko Jumalaan, jota ei mitään voi saada järkähtämään.
Sentähden olivat isä ja poika kymmenen vuotta, antamatta yhdenkään
päivän hukkaan kulua, kestävinä ja järkähtämättöminä vakuutuksessaan,
ottaneet kuokkansa, sauvansa ja lamppunsa. He olivat molemmat näin
kulkeneet ympäri, etsien ja tutkien, kolkuttaneet kallioseiniin ja
kuunnelleet, oliko niistä myöntävää ääntä kuultavana.
Niinkauan kuin tutkimiset eivät vielä olleet ennättäneet
alkumuodostuksista kraniitti-kerroksiin, olivat Simo ja Harry Ford
varmat, että sen päiväinen onnistumatoin tutkimus huomenna tuottaisi
odotetun seurauksen ja sentähden oli jatkettava. He kuluttivat koko
elämänsä saattaaksensa Aberfoylen kivihiilialueen entiseen hyvään
toimeentuloonsa. Jos isä ennen aikojaan vaipuisi hautaan, jatkaisi
poika yksin heidän yhteistä työtään.
Samalla tavoin tutkivat nuo kaivoksen uskolliset vartiat sen
kestäväisyyttä, holvien lujuutta. He tarkastivat ylhäältä tihkuavan
veden jälkiä ja johtivat sen johonki kaivoon. Lyhyesti, he olivat
vapaehtoisesti ruvenneet suojelemaan ja vartioimaan tyhjää kaivosta,
josta niin paljo, nyt savuksi haihtuneita rikkauksia oli otettu.
Joku kerta oli etenki Harry huomannut ilmiöitä, joita hän turhaan
koetti selittää.
Niin esim. luuli hän monta kertaa, kun kulki kaksinkertaista käytävää,
kuulevansa sellaista kopinaa, joka syntyy kun kuokalla lyöpi
sorakallioon.
Harry, jota yhtä vähän ylenluonnollinen kuin luonnollinenki tapaus
saattoi peljästyttää, oli silloin kiiruhtanut kulkuaan, nähdäksensä,
mikä oli syy tuohon salaperäiseen ääneen.
Käytävä oli tyhjä. Kun nuori kaivostyömies lamppunsa valossa
tarkasteli seinää, ei hän siinä huomannut pienintäkään kuokan jälkeä.
Hän ihmetteli silloin itsekseen ja ajatteli, että hän oli kuulon
hairahduksen vallassa, jonkun kummallisen kaiun pettämä.
Toisinaan oli hän taas, kun yht'äkkiä käänsi lamppunsa valon johonkin
syvennykseen seinässä, huomaavinaan varjon kulkevan sivutse. Hän oli
syöksynyt eteenpäin... Vaan ei mitään näkynyt, ei silloinkaan kun ei
mitään pääsypaikkaa ollut, josta ihmis-olennon olisi sopinut paeta.
Käydessään kaivoksen länsiosassa oli Harry pari kertaa kuukauden
kuluessa kuullut kaukaista kuminaa, ikäänkuin jos joku kaivostyömies
olisi sytyttänyt dynamiittipatronan.
Viimeksi oli hän huolellisesti tarkastettuaan huomannut, että eräs
pylväs oli halaistu poraamisella.
Lamppunsa valossa tutki Harry tarkoin seinää, jota vasten
poraaminen oli tehty. Siinä ei ollut ainoastaan kivisoraa, vaan
myöskin liuskapalasia, jotka näin syvällä olivat tunkeuneet
kivihiilikerrokseen. Oliko poraamisen tarkoitus ollut etsiä ja löytää
jotain uutta kivihiilijuonta? Vai tahdottiinko ainoastaan saada tämä
osa kaivosta kukistumaan? Näin kyseli Harry itseltään, ja kun hän
kertoi tapauksen isälleen, ei vanha kaivosmestarikaan voinut siihen
tyydyttävää vastausta keksiä.
"Sehän on hyvin kummallista!" toisteli Harry usein. "Näyttää aivan
mahdottomalle, että joku tuntematon olento olisi tunkeutunut tänne,
ja kuitenkin täytyy välttämättömästi olla niin! Etsisiköhän joku
muukin hiilikerrosta, jossa voisi työskennellä? Eikö hän pikemmin
tahdo turmella mitä Aberfoylen kaivoksissa vielä on jäljellä? Mutta
minkätähden? Minun täytyy saada se selville, vaikka henkenikin
menettäisin!"
Neljätoista päivää sitä ennen kun Harry Ford oli vienyt insinöörin tuon
sokkeloisen Dochartin kaivoksen läpi, oli hän ollut saavuttamaisillaan
tutkimistensa päämäärän.
Hän kulki kaivoksen lounaisosassa kunnon sauva käydessään.
Äkkiä näytti hänestä kuin olisi tuli sammutettu muuan sata jalkaa
hänestä, kaidan käytävän pohjukassa. Hän kiiruhti luultua valoa kohti.
Turha etsiminen. Koska Harry ei uskonut ylenluonnollisia ilmiöitä,
päätti hän varmasti jonkun tuntemattoman kuljeskelevan kaivoksessa.
Mutta jos hän kuinkaki tarkasti, haki ja etsi pienimmistäki
syvennyksistä käytävän seinissä, oli kaikki turhaa, eikä hän voinut
saada vahvistusta luulollensa.
Harryn täytyi taas jättää salaisuuden ilmi-tuleminen sattumuksen
nojaan. Hän näki senkin jälkeen silloin tällöin valon, joka liehui
yhdestä paikasta toiseen niinkuin virvatulet, mutta se näyttäytyi
ainoastaan lyhyinä välähdyksinä ja hänen täytyi heittää yrityksensä
saada selville syy siihen.
Jos Jack Ryan ja muut taikauskoiset kaivostyömiehet olisivat nähneet
tuon haaveellisen tulen, olisivat varmasti päättäneet sen olevan
ylenluonnollisen ilmiön.
Mutta se ei juolahtanutkaan Harrylle mieleen. Eikä vanhalle
Simollekaan. Ja kun he keskustelivat yhdessä niistä, aivan
luonnollisten syitten vaikuttamista ilmiöistä, sanoi vanha
kaivosmestari:
"Odottakaamme poikaseni. Kyllä se kerran vielä selviää".
Kuitenkin mainittakoon, ett'ei tähän asti Harrya eikä hänen isäänsä
vastaan mitään pahaa oltu yritetty tehdä.
Jos se kivi, joka tänään oli pudonnut James Starrin jalkojen juureen,
oli jonkun pahantekijän heittämä, niin oli se ensimmäinen rikoksellinen
työ tässä suhteessa.
James Starr arveli kiven pudonneen käytävän kattoholvista. Mutta Harry
ei voinut tyytyä niin yksinkertaiseen selitykseen. Kivi oli hänen
ajatuksensa mukaan heitetty, eikä itsestään pudonnut. Kimmahtamatta
ei se koskaan olisi kulkenut heittolinjaa, jos sitä ei olisi pannut
liikkeelle joku ulkonainen voima.
Harry huomasi sen tapauksen varmaksi vahingoittamis-yritykseksi itseään
ja isäänsä vastaan, taikka insinööriä vastaan. Siitä mitä lukija
on kuullut, on hän ehkä valmis myöntämään, että Harryllä oli syytä
luuloonsa.
Seitsemäs Luku.
Eräs Simo Fordin tekemä havainto.
Vanha seinäkello salissa löi juuri kaksitoista, kun James Starr
molempine seuralaisineen lähti tuvasta.
Ilmanvaihto-aukosta kuumoittava päivä loi himmeän valon avaraan pihaan.
Harryn lamppua ei olisi täällä tarvittu, vaan pian se kyllä oli
hyödyksi, sillä vanha kaivosmestari aikoi viedä insinöörin Dochartin
kaivoksen viimeiseen päähän.
Astuttuaan noin kolmanneksen Suomen peninkulmaa pitkin suurta käytävää,
tulivat nuo kolme tutkijaa ahtaan tunnelin suulle. Se oli kirkon
sivuholvin näköinen, ja sen kattoa kannatti vaalealla sammalella
katetut puupaalut. Se kulki samaa suuntaa kuin Forthwirta 1,500 jalkaa
ylempänä.
Siinä tapauksessa, ett'ei James Starr enää tarkoilleen muistaisi
Dochartin kaivoksen sokkeloa, muistutti Simo Ford hänelle sen yleistä
perusjuonta, jota hän vertaili maan maatieteelliseen ulkomuotoon.
James Starr ja Simo Ford kävivät näin yhdessä ja puhelivat keskenänsä.
Harry kulki edellä valaisten tietä. Hän käänsi toisinaan äkisti lyhdyn
valon pimeihin syvennyksiin, toivoen siten huomaavansa jonkun epäluulon
alaisen varjon.
"Onko meidän kauanki vielä kulkeminen näin, vanha Simo?" kysyi
insinööri.
"Vielä kappaleen matkaa, hra James. Ennen olisimme matkanneet tämän
tien vaunuissa, joita koneet kulettivat pitkin ratatietä. Mutta ne ajat
ovat aikoja sitte menneet!"
"Lähdemmekö viimeisen hiilijuonen päähän asti?" kysyi James Starr.
"Lähdemme. Huomaan kyllä, että hyvin vielä tunnette kaivoksen".
"Kyllä! Simo", vastasi insinööri, "tuskin voimmekaan kulkea edemmä,
joll'en erehdy".
"Aivan oikein, hra James. Siitä otimme viimeisen hiilikappaleen.
Muistan sen niin hyvin, kuin jos se olisi eilen tapahtunut. Itse
toimitin viimeisen porauksen, ja se kaikui kovemmin rinnassani kuin
kalliossa. Nyt oli ainoastaan liuskakiveä ja soraa ympärillämme, ja
kun pieni hiilivaunu kulki aukkoa kohden, seurasin minä sitä, niinkuin
köyhän miehen ruumissaattoa! Minusta kaivoksen sielu erosi siitä tuon
hiilikappaleen mukana".
Vakavuus, jolla kaivosmestari lausui nämät sanat, vaikutti suuresti
insinööriin, jolla itsellä oli ollut samat tunteet. Ne olivat kuin
merimiehen, kun hänen täytyy hyljätä haaksirikkoon joutunut laivansa,
niinkuin vanhuksen, joka näkee isäinsä asuntoa hajoitettavan.
James Starr oli puristanut Simo Fordin kättä. Nyt tuli Simo vuorostaan
ja puristi vahvasti insinöörin kättä. "Me erehdyimme kaikki sinä
päivänä", sanoi hän. "Vanha hiilikaivos ei ollut kuollut. Se ei ollut
mikään ruumis, jonka työmiehet hylkäsivät, ja minä tohdin vakuuttaa,
hra James, sen sydän sykkii vieläkin".
"Puhukaa toki, Simo! Te olette löytäneet uuden johdon?" huudahti
insinööri, eikä voinut kauemmin hillitä itseään. "Minä tiesin
sen kyllä. Tieto, jota minulle annettaisi, ja vielä Dochartin
kaivoksessa! Ja mikä muu löytö voisi minua niin ilahuttaa kuin
kivihiilikerroksen?..."
"Hra James", vastasi Simo Ford, "minä en ole tahtonut ilmoittaa sitä
kenellekään muulle kuin teille..."
"Siinä olette oikein tehneet, Simo. Mutta sanokaas minulle, minkä
tutkimuksen kautta olette tulleet varmuuteen..."
"Kuulkaa, hra James", vastasi Simo Ford. "Minä en ole löytänyt mitään
kerrosta..."
"Mitä sitte olette löytäneet?"
"Ainoastaan aineellisen todistuksen, että semmoinen kerros on
olemassa..."
"Ja todistus?"
"Pidättekö mahdollisena, että voipi löytyä kaasua, jos ei hiiltä löydy
sen tuottamiseksi?"
"En suinkaan!" vastasi insinööri. "Jos ei löydy hiiltä, ei löydy
kaasuakaan! Ilman vaikuttavaa syytä ei ole seurausta..."
"Samaten kuin ei voi olla savua ilman tuletta!"
"Te olette siis täällä huomanneet löytyvän hiilihappoista vetykaasua?"
"Vanha kaivostyömies ei voi erehtyä siitä", vastasi Simo Ford. "Minä
olen tuntenut vanhan vihollisemme, hiilivedyn!"
"Mutta jos se olikin joku muu kaasulaji", huomautti James Starr.
"Sillä, joka syntyy kivihiilestä, ei ole hajua eikä väriä. Sitä huomaa
ainoastaan räjähdyksistä!"
"Herra James", vastasi Simo Ford, "suvaitsetteko minun kertoa, mitä
olen tehnyt ... ja miten olen menetellyt ... mutta minun täytyy kertoa
se omalla tavallani, jos se kävisikin pitkäveteiseksi?"
James Starr tunsi kaivosmestarinsa ja tiesi olevan parasta antaa hänen
puhua rauhassa.
"Herra James", alkoi Simo Ford. "Näistä kymmenestä vuodesta ei ole
päivääkään kulunut, jona Harry ja minä emme ole miettineet, miten
kaivoksen voisi jälleen saattaa entiseen arvoonsa ... ei sitä päivää!
Me olimme päättäneet, että, jos löytyisi ainoakaan hiilikerros
jäljellä, etsisimme sen. Mutta millä keinoin? Tutkimisellako? Sitä emme
taitaneet, mutta meillä oli kaivostyömiehen vaisto, ja usein vie vaisto
suoremmin päämäärää kohden kuin järki. Niin ainakin minä uskon..."
"Jota minä en tahdo kieltää", virkkoi insinööri.
"Mutta kuulkaas, mitä Harry on huomannut pari kertaa kaivoksen
länsiosissa. Äkkiä sammuvia valoleimauksia, jotka näyttäytyivät
liuskakiven tahi sora- ja maatäytteiden läpi käytävien loppu-päässä.
Miksikä syttyivät nämät valot? Minä en sitä voinut, enkä vieläkään voi
sanoa. Mutta ne ilmoittivat kuitenkin kaasua löytyvän läheisyydessä,
ja minulle tuo kaasun oleminen ilmoitti myös hiilikerroksen löytyvän".
"Eivätkö ne saattaneet aikaan mitään räjähdystä?" kysyi insinööri
innokkaasti.
"Kyllä, osittain vähäisiä räjähdyksiä", vastasi Simo Ford, "ja
semmoisia, joita itse koetin toimittaa, kun tahdoin varmaa tietoa,
löytyikö kaasua. Muistattehan miten ennen muinoin koetettiin estää
räjähdyksiä kaivoksissa, ennenkuin Humphry Davy nerollansa keksi
varolamppunsa?"
"Kyllä, te tarkoitatte 'katujaa'? Mutta minä en ole koskaan nähnyt sitä
käytettävän".
"Niin, tosiaankin, te olette huolimatta 55 vuodestanne liian nuori sitä
aikaa muistaaksenne. Mutta minä olen kymmenen vuotta teitä vanhempi ja
olen nähnyt viimeistä senlaatuista lamppua käytettävän. Sitä kutsuttiin
katujaksi, sentähden että se oli puettu suureen munkki-kaappuun. Hänen
oikea nimensä oli _the fireman_ (tulimies). Silloin ei tunnettu muuta
keinoa, jolla olisi voitu hävittää vahingollista kaasua, kun hajottaa
sitä pienillä räjähdyksillä, ennen kuin sitä ehti kokoontua paljolta
ylös kaivoskäytäviin. Sentähden ryömi katuja, kasvot peitettynä,
paksu munkkipäähine päässä ja koko vartalo puettu ruumiinmukaiseen
paksuun pukuun, pitkin maata. Hän hengitti ala kerroksissa, joissa
ilma oli puhdasta, ja oikealla kädellään kohotti hän päänsä yli
palavaa tulisoittoa. Kun hiilihappoista vetykaasua oli levinnyt
ilmaan niin paljon, että siitä syntyi rämähtävä sekotus, tapahtui
räjähdys, tuottamatta minkäänlaista vahinkoa, ja tätä menettelyä usein
uudistamalla, voitiin estää suurimmat vahingo-tapaukset. Toisinaan
sai katuja räjähdyksestä niin kovan iskun, että hän siitä kuoli.
Toinen tuli silloin hänen sijaansa. Näin jatkettiin, aina siksi kuin
Davyn lamppu tuli otetuksi käytäntöön kaikkiin kaivoksiin. Mutta minä
tunnen vallan hyvin, kuinka tuo kaikki kävi päinsä ja olen sen kautta
tullut varmasti tietämään, että täällä löytyy kaasua ja siis myöskin
kivihiili-kerros Dochartin kaivoksessa".