tykkänään paksun sammaleen peitossa. Tuossa taas huomattiin jälkiä
rajoitetusta paikasta, jossa suuruutensa tahi laatunsa puolesta
eroitettava kivihiili säilytettiin. Viimein tynnyripalasissa rippuvia
ketju-kappaleita, rautalevy-palasia haljenneesta höyrypannusta,
vääntyneitä ja mutkistuneita pumpun mäntiä, pitkiä kiepottimia, jotka
rippuivat pumppuhirsissä, porrassiltoja, joita tuuli vavahutteli;
porraspuita, jotka ratisivat jaloin astuttaessa, halenneita muureja,
puoleksi maahan romahtaneita kattoja, joiden ylitse kohosi lohenneita
savupiippuja, muistuttaen noita uudenaikaisia kanuuneja; kaikki tämä
vaikutti katselijassa ääretöntä hävityksen, kurjuuden ja viheliäisyyden
tunnetta, jommoista eivät vanhan kivilinnan rauniot, eivätkä maahan
tasoitetun linnoituksen jäännökset herätä.
"Tämäpä hävitystä!" sanoi James Starr, katsahtaen nuoreen mieheen, joka
ei vastannut.
Molemmat astuivat nyt sen katoksen alle, joka suojasi Jarowin aukon
suuta, jonka portaita myöten vielä voi päästä kaivoksen alempiin
käytäviin.
Insinööri kumartui alas aukkoon.
Ennen nousi sieltä vahvoissa puhalluksissa ilmapuhdistimien hengittämä
ilma. Nyt oli se ainoastaan tyhjä nielu. Tuntui kuin olisi seisonut
sammuneen tulivuoren kraaterin äyräällä.
James Starr ja Harry laskivat jalkansa ensimmäiselle portaalle.
Sinä aikana kun kaivoksessa työskenneltiin, käytettiin taidokkaita
koneita muutamissa aukoissa Aberfoylen kivihiilikaivoksissa, jotka
tässä suhteessa olivat hyvin varustetut; näiden laitosten avulla voivat
kaivostyömiehet vaaratta mennä alas ja vaivatta nousta ylös.
Ne laitokset olivat korjatut, kun työt olivat tauonneet. Jarowin
aukossa oli ainoastaan pitkä jono noin neljän- viidenkymmenen jalan
pituisia portaita, eroitetut toisistaan ahtailla penkereillä.
Astumalla alas kolmekymmentä sellaista tikapuilta tultiin alimpaan
kaivoskäytävään, joka oli 1,500 jalan syvyydessä. Tämä oli ainoa
yhdistys Dochartin kaivospohjan ja maanpinnan välillä. Ilmanvaihdos
kävi Jarowin aukon kautta, jota kaivoskäytävät yhdistivät toisen
aukon kanssa, jonka suu oli lähempänä maanpintaa, niin että lämmin
ilma luonnollisesti tunki tästä ulos ikäänkuin ylösalasin käännetyn
vetopillin kautta.
"Minä seuraan sinua, poikaiseni", sanoi insinööri, antaen nuorelle
miehelle merkin kulkea edellä.
"Niin kuin käskette, hra Starr".
"Totta kai sinulla on lamppusi?"
"On; jospa se vaan vielä olisi sama varolamppu, jota aina ennen
käytimme!"
"Niin", lisäsi James Starr, "kaasuräjähdyksiä emme enää tarvitse
pelätä".
Harryllä oli yksinkertainen öljylamppu, jonka hän sytytti.
Hiilettömässä kaivoksessa ei voinut syntyä minkäänlaisia hiilihappoisia
vetykaasuja. Ei siis tarvinnut pelätä mitään räjähdystä, eikä
sentähden liekkiä tarvinnutkaan ympäröidä metalli-kutouksella, joka
estää ulkopuolella olevan kaasun syttymästä. Davylamppua, jota ennen
käytettiin, ei nyt ollut tarpeen. Mutta jos ei enää ollut mitään
vaaraa, oli siihen syynä se, että vaara-aine oli hävinnyt, ja sen
mukana myöskin tuo poltto-aine, joka ennen oli Dochartin kaivoksen
rikkautena.
Harry astui alas ylimmäisten portaiden astimia. James Starr seurasi
häntä. Pian olivat molemmat syvässä pimeydessä, jota lampun valo vaan
heikosti valaisi. Nuori mies nosti lampun päälaelleen, voidaksensa
paremmin valaista kumppaniansa.
Insinööri ja hänen oppaansa olivat kaivostyömiesten omituisilla,
vakavilla askeleilla kulkeneet noin kymmenkunta porrasta alaspäin. He
olivatkin vielä hyvissä voimin.
James Starr tarkasteli jollakin uteliaalla harrastuksella, niin paljo
kuin himmeän lampun valossa voi nähdä, synkeän kaivoskäytävän seiniä,
jotka vielä olivat peitetyt puoli lahonneella lautavuorauksella.
Kun olivat tulleet viidennelletoista penkereelle, se on, noin matkansa
puoli tiehen, pysähtyivät he hetkeksi.
"Minulla ei ole sinun jalkojasi, poikaseni", sanoi insinööri vetäen
syvästi henkeään, "mutta käypihän se kuitenkin!"
"Te olette varma, hra Starr", vastasi Harry "ja näettekös se onkin
jotain, kun on kauan elänyt kaivoksessa".
"Sinä olet oikeassa, Harry. Ennen muinoin, kun olin 20 vuoden vanha,
olisin kyllä laskeutunut alas kertaakaan huoahtamatta. Matkalle!"
Samassa kun aikoivat lähteä penkereeltä, kuului syvyydestä etäinen
ääni. Se tuli kuin ääniaalto, joka paisuen paisumistaan käypi yhä
selvemmäksi.
"Kuka sieltä tulee?" kysyi insinööri ja pidätti Harrya kädellään.
"Sitä en voi sanoa", vastasi nuori kaivostyömies.
"Eikö se ole vanha isäsi?..."
"Hänkö! ei, hra Starr".
"Joku naapuri sitte?"
"Meillä ei ole ketään naapuria syvällä kaivoksessa", väitti Harry. "Me
asumme siellä yksinämme".
"No, kulkekoon vieras sivutsemme", sanoi James Starr. "Niiden jotka
menevät alas on väistyttävä niiden tieltä, jotka tulevat ylös".
He odottivat.
Ääni kuului nyt erittäin heleälle ja muutamia sanoja skotlantilaisesta
laulusta sattui nuoren kaivostyömiehen korviin.
"Järvien laulu!" sanoi Harry. "Kummasteleisin suuresti, jos laulaja
olisi joku muu kuin Jack Ryan".
"Kuka on Jack Ryan, joka laulaa noin raikkaasti?" kysyi James Starr.
"Eräs entinen kaivoskumppani", vastasi Harry.
Sitte kumartui hän alas penkereeltä ja huusi:
"Hohoi, Jack!"
"Sinäkö olet Harry?" vastasi ääni. "Odota, minä tulen".
Ja laulu kaikui taaskin niin kauniisti.
Muutama silmänräpäys myöhemmin näkyi heikon lampun valossa kookas, noin
20 vuotias nuori mies, jolla oli iloiset kasvot, veitikkamaiset silmät,
suu naurussa ja punainen tukka, hän astui jo viidennentoista portaan
penkereelle.
Ensi työkseen hän vahvasti puristi Harryn kättä, jonka tämä hänelle
tarjosi.
"Hauskaa on tavata sinua!" huudahti Jack. "Mutta pyhän Mungon kautta,
jos olisin tietänyt, että tänään olit lähtenyt maanpinnalle, olisin
säästänyt itseäni alas laskeumasta!"
"Hra James Starr!" sanoi silloin Harry ja käänsi lampun kohti
insinööriä, joka oli seisonut pimennossa.
"Hra Starr!" vastasi Jack Ryan. "Oh, hra insinööri, minä en olisi
todellakaan tuntenut teitä. Sen jälkeen kuin jätin kaivoksen, eivät
silmäni enää ole tottuneet pimeään".
"Mutta minä muistan nyt hyvin poika nulikan, joka aina lauloi ja
rallatteli. Siitä on nyt kymmenen vuotta kulunut, poikaseni. Se kai
juuri olit sinä?"
"Minä itse, hra Starr, ja vaikka olen vaihtanut ammattia, en luontoani
kuitenkaan ole muuttanut, niinkuin näette. Minusta on paljo parempi
nauraa ja laulaa kuin itkeä ja huokailla".
"Niin kyllä, Jack Ryan. Ja mitä nyt toimitat, sitte kuin kaivoksen
jätit?"
"Minä työskentelen Melrosen maatilalla, lähellä Irvineä Renfrewin
kreivikunnassa, 7 peninkulmaa täältä. Mutta ei se ole samaa kuin meidän
kaivoksemme Aberfoylessa! Kaivoskuokka sopii paremmin minun käteeni
kuin lapio ja piiska. Vanhassa rakkaassa kaivoksessa löytyy myöskin
soppia, jotka iloisesti kaiuttavat laulua, mutta tuolla ylhäällä!...
Mutta aiottehan käydä vanhan Simon luona, hra Starr?"
"Aion, Jack", vastasi insinööri.
"Elkää antako minun estää teitä..."
"Kuules nyt, Jack", puuttui Harry puheesen, "mikä sinut on saattanut
tänään tulemaan tänne?"
"Tahdoin tavata sinua, kumppani", vastasi Jack Ryan, "ja käskeä sinut
Irvine-klanen juhlaan. Tiedäthän, että minä olen pillipiiparina
juhlassa. Siellä lauletaan ja tanssitaan".
"Kiitos, Jack, mutta minun on mahdoton tulla".
"Mahdoton?"
"Niin, hra Starr tulee ehkä viipymään kauemmin ja minä saatan hänet
takaisin Callanderiin".
"No, Harry, juhla tulee vietettäväksi vasta kahdeksan päivän perästä.
Siksi hra Starr kyllä jo on lähtenyt, eikä sinulla ole mitään syytä,
joka estäisi sinua tulemasta".
"Niin, Harry", sanoi James Starr, "sinun tulee noudattaa kumppanisi
Jackin kutsumusta".
"No, olkoon menneeksi, minä kiitän kutsumuksestasi", sanoi Harry,
"tapaamme toisemme juhlassa".
"Kahdeksan päivän kuluttua, se on siis päätetty", sanoi Jack Ryan.
"Hyvästi Harry! Teidän palvelijanne, hra Starr! Minua ilahuttaa
suuresti, että olen saanut nähdä teitä. Minä voin nyt kertoa teistä
ystäville. Ei yksikään ole unhottanut teitä, hra insinööri".
"Enkä minäkään ole ketään unhottanut", sanoi James Starr.
"Kiitoksia, kaikkein puolesta hra insinööri!"
"Hyvästi, Jack!" keskeytti nyt Harry ja puristi vielä kerran
kumppaninsa kättä.
Jack Ryan alotti taas iloista lauluaan ja hävisi kaivosaukkoon, jota
hänen lamppunsa himmeästi valaisi.
Neljännen osan tunnin kuluttua olivat James Starr ja Harry astuneet
viimeiset portaat alas, ja tulivat nyt kaivoksen alimpaan osaan.
Siihen ympyrään, jonka tämä osasto muodosti, päättyi muutamia käytäviä,
joita käytettiin viimeisiä hiilikerroksia kaivaessa. Ne tunkeutuivat
syvälle liuskakivi- ja hietakivikerrokseen, muutamat pönkitetyt
paksuilla, kömpelösti hakatuilla parsilla, toiset taas varustetut
paksulla kivivuorauksella. Hiilijuonet, jotka olivat työn aikana
tyhjennetyt, olivat kaikkialla mullalla ja soralla täytetyt. Nuo tehdyt
kaivostuet olivat rakennetut lähellä olevan kivilouhoksen kivistä,
ja ne kannattivat nyt maata, se on tuota kaksinkertaista tertiari ja
jälki-tertiari kerrosta, joka ennen oli juuri kivihiilen kannattamana.
Pimeys vallitsi kaikkialla kaivoksessa, josta sen ennen karkoittivat
kaivostyömiesten lamput tahi sähkövalo, jota viime aikoina oli ruvettu
kaivoksissa käyttämään. Himmeissä maanalaisissa käytävissä ei enää
kuulunut hiilivaunujen ratinaa, tahi niiden kulettajien ääniä, tahi
hevosten ja muulien hirnumista, tahi työmiesten nakutusta maatuneita
kasviaineksia vasten, tahi maan kerroksia halkasevan porauksen pauketta.
"Tahdotteko hetkisen levähtää, hra Starr?" kysyi nuorukainen.
"En, poikaseni", vastasi insinööri. "Haluan vaan päästä vanhan Simon
tupaan".
"Seuratkaa siis minua, hra Starr. Minä näytän teille tien, vaikka olen
vakuutettu, että itsekin sen tuntisitte niin suuri kuin sekasorto
täällä onkin".
"Kyllä tuntisinki; minulla on vielä varsin selvillä koko kaivos
kaikkine käytävineen".
Insinöörin seuraamana astui Harry, nostaen lamppunsa korkealle
paremmin valaistaksensa, korkeaan käytävään, joka oli suuren kirkon
sivuholvin kaltainen. He olivat kompastua jäljellä oleviin vuoliaisiin,
jotka olivat kannattaneet ratakiskoja, sinä aikana kuin kaivoksessa
työskenneltiin.
Mutta he eivät ennättäneet kulkea viisikymmentä askeltakaan, kun suuri
kivi putosi James Starrin jalkojen eteen.
"Varokaa, hra Starr!" huudahti Harry ja tarttui insinöörin käsivarteen.
"Kas, kivi, Harry! Nämä vanhat holvit eivät enää näy olevan kyllin
varmat, ja..."
"Hra Starr", keskeytti Harry Ford, "minusta tuntui kuin kivi olisi
ollut ... ihmiskäden heittämä!..."
"Heitetty!" huudahti James Starr. "Mitä tarkoitatkaan, poikaseni?"
"En mitään, en mitään ... hra Starr", vastasi välttäen Harry, jonka
katse oli muuttunut tarkastelevaksi, niinkuin olisi tahtonut katsoa
noiden paksujen seinäin läpi. "Jatkakaamme vaan matkaamme. Minä pyydän,
nojautukaa käsivarteeni, niin ette tarvitse pelätä kompastuvanne".
"Olkoon menneeksi, niinkuin tahdot, Harry",
Heidän näin eteenpäin kulkiessansa, Harry tuon tuostakin aina katsoi
taaksensa, samalla kuin asetti lamppunsa niin, että sen valo sattui
syvälle kaivokseen.
"Olemmeko kohta perillä?" kysyi insinööri.
"Korkeintaan 10 minuutin kuluttua".
"Hyvä".
"Mutta", jupisi Harry, "se oli kaikissa tapauksissa hyvin kummallista.
Tämä oli ensikerta, kuin se minulle tapahtui. Olipa niin ja näin,
ett'ei kivi pudonnut juuri silloin kuin meidän oli siitä kulkeminen..."
"Se oli ainoastaan sattumus, Harry".
"Sattumusko!" vastasi nuori mies ja pudisti päätään. "Niin ...
sattumus..."
Harry seisahtui. Hän kuunteli.
"Mikä on, Harry!" kysyi insinööri.
"Minusta kuului kuin joku olisi astunut takanamme", vastasi nuori
kaivostyömies ja kuunteli vieläkin tarkemmin.
Sitte hän sanoi:
"Ei, minä varmaankin erehdyin. Nojautukaa paremmin käsivarteeni, hra
Starr. Pitäkää minua keppinänne..."
"Tukeva keppi, Harry", sanoi James Starr. "Ei löydy parempaa semmoista,
kuin hyvä ja urhea poika, niinkuin sinä".
He pitkittävät äänettöminä matkaansa pimeän käytävän läpi.
Harry, jonka aivoissa selvästi oudot mietteet liikkui, kääntyi usein
taaksensa katsomaan, niinkuin olisi tahtonut keksiä jotain kaukaista
ääntä tahi etäistä valoa.
Mutta kaikki oli hiljaista ja pimeää sekä heidän takanaan että
edessään.
Viides Luku.
Fordin perhe.
Kymmenen minuutin kuluttua jättivät vihdoin James Starr ja Harry suuren
käytävän.
Nuori kaivostyömies ja insinööri olivat tulleet valoisempaan paikkaan
kaivoksessa, jos siksi sopii sanoa suurta pimeää onteloa. Se ei
kuitenkaan ollut varsin valoton. Muutama valonsäde tunki siihen
korkeammalla olevan, nykyään hylätyn, aukon suun kautta. Sitä tietä oli
Dochartin kaivoksen ilmanvaihdos johdettu. Vähemmän tiheytensä tähden
vetäytyi lämmin ilma kaivoksen sisästä Jarowin aukkoa kohden.
Vähän ilmaa ja valoa tunki siis samalla paksun liuskakerroksen läpi
aina tänne alas asti.
Täällä oli Simo Ford perheineen asunut kymmenen vuotta. Se oli maan
alainen asunto, koverrettu liuskakivikerrokseen, samalla paikalla,
jossa ennen olivat työssä nuo suunnattoman suuret koneet, jotka
toimittivat Dochartin kaivoksen koneelliset työt.
Semmoinen oli vanhan päällysmiehen asunto, jota hän jonkunlaisella
ylpeydellä kutsui huvilakseen. Varakkaisuutensa nojalla, jonka hän oli
hankkinut itselleen uutteralla työllään koko pitkänä elinaikanansa,
olisi Simo Ford voinut elää Jumalan ihanan taivaan alla, viheriöiden
puiden keskellä, missä paikassa hyvänsä maassa; mutta hän ja hänen
perheensä olivat mieluummin pysyneet kaivoksessa, missä he tunsivat
olevansa onnelliset, heillä kun oli samanlaiset taipumukset ja samat
mielipiteet. Niin, he tosiaankin viihtyivät hyvin huvilassaan, 1,500
jalkaa Skotlannin maanpinnan alla. Muun muassa oli heillä sekin etu,
ett'ei siellä tarvinnut pelätä veronottajia ... ne eivät koskaan
tohtineet tulla alas huvilan asujanten luo.
Tähän aikaan oli Simo Ford vielä hyvissä voimissa, vaikka olikin
täyttänyt 65 vuotta. Roteva, voimakas ja vahva ruumiin rakennukseltaan,
oli hän erinomaisempia _sawneyia_ [Sawney merkitsee skotlantilaisia,
samaten kuin John Bull englantilaista ja Paddy irlantilaista.] koko
maakunnassa, josta kuitenki niin monta uljasta miestä oli lähtenyt
ylänkömaan rykmentteihin.
Simo Ford oli syntyisin vanhasta kaivostyömiessuvusta, ja hänen
sukutaulunsa ulottui aina siihen aikaan asti, jolloin Skotlannin
kivihiilikerroksissa ensin ruvettiin työskentelemään.
Rupeamatta muinaistieteellisiin tutkimuksiin siitä, olivatko
kreikkalaiset ja roomalaiset kivihiiltä käyttäneet, taikka olivatko
kiinalaiset kauan ennen kristittyin ajanlaskua hiilikaivoksissa
työskennelleet, tai siitä onko tosiaankin tuo maatunut polttoaine
saanut ranskalaisen nimensä _houillière_ kengittäjä Houillos'in
mukaan, joka eli Belgiassa kahdennellatoista vuosisadalla, voidaan
kuitenki vakuuttaa, että Suurenbritannian kivihiilialueissa ensiksi
säännöllisesti on työskennelty. Jo yhdennellätoista vuosisadalla
jakoi Wilhelm Walloittaja asekumppaniensa kesken tulot Newcastlen
kivihiilialueesta. Kolmannellatoista vuosisadalla antoi Henrik III
luvan "merihiilen" nostamiseen. Saman vuosisadan loppupuolella
mainitaan kivihiilikerrokset Skotlannissa ja Walesissa.
Siihen aikaan Simo Fordin esi-isät jo tunkeutuivat Kaledonian maan
sisustaan, jäädäkseen sinne isästä poikaan, monen moneksi sukupolveksi.
Ne olivat vaan yksinkertaisia työmiehiä. He ahkeroitsivat, kuin
olisivat olleet kuritusvankeja, kallisarvoisen polttoaineen
nostamisessa. Luullaanpa vielä hiilikaivostyömiesten, samaten kuin
työmiesten senaikuisissa suolakaivoksissa, olleen todellisia orjia.
Kahdeksannellatoista vuosisadalla oli tämä ajatus niin yleisesti
juurtunut Skotlannissa, että pretendentin sodan aikana pelättiin
20,000 kaivostyömiehen Newcastlessa, aseet kädessä, ryhtyvän vaatimaan
itselleen vapautta -- jota he luulivat kaipaavansa.
Olipa kuinka tahansa, Simo Ford oli ylpeä siitä, että kuului suureen
skotlantilaiseen kaivostyömies-perheesen. Hän teki ahkerasti työtä,
missä esi-isänsä ennen olivat käyttäneet kuokkaa, murtovasaraa ja muita
kaivostyökaluja. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut päällysmiehenä
Dochartin kaivoksessa, tärkein kaivos Aberfoylen kivihiilialalla.
Hän oli kiihkeästi mieltynyt ammattiinsa. Monena vuotena hoiti
hän tehtäväänsä suurimmalla innolla. Hänen ainoa huolensa oli
hiilikerrosten vähentyminen ja pelätty aika, jolloin ne olisivat lopen
tyhjät.
Silloin oli hän innokkaasti ruvennut tutkimaan uusia mahdollisia
kivihiilikerroksia kaikissa Aberfoylen kaivoksissa, jotka olivat
toistensa kanssa maanalaisessa yhteydessä. Hän oli viime aikoina
työskennellessään tosiaankin onnistunut löytää muutamia. Hänen
kaivostyömies-vaistonsa oli hänelle hyvänä apuna, ja insinööri
James Starr piti häntä suuressa arvossa. Olisi voinut luulla hänen
vainuntapaisesti löytäneen kivihiilikerrokset, niinkuin hydroskopi
löytää lähteet maakerrosten alla.
Mutta, niinkuin jo tiedämme, hetki tuli, jona polttoaine tykkänään
loppui. Tutkimuksista ei enää ollut mitään apua. Kaikki oli loppunut.
Kaivostyö taukosi ja työmiehet hajosivat eri haaroille.
Kukapa olisi voinut uskoa! Useammat joutuivat silloin epätoivon
valtaan. Kaikki ne, jotka tietävät ihmisten todellakin rakastavan
raskasta työtään, eivät suinkaan kummastele tätä kuullessaan. Simo
Fordiin se kuitenkin enimmin koski. Hän kuuluikin, jos kukaan, niihin
kaivostyömiehiin, joiden oleminen on eriämättömästi heidän kaivokseensa
kiinitetty. Hän oli syntymästään saakka ollut siinä ja, kun työt
loppuivat, tahtoi hän välttämättömästi edeskinpäin asua siellä. Hän jäi
siis kaivokseen. Poikansa Harryn työnä oli varustaa heidän maanalaista
asuntoaan ruokavaroilla, mutta ukko itse ei ollut kuuden vuoden
kuluessa kymmentäkään kertaa noussut maanpinnalle.
"Lähteä sinne ylös! Mitä hyötyä siitä olisi!" sanoi hän, eikä jättänyt
mustaa asuntoaan.
Tässä, muuten erittäin raittiissa ympäristössä, jossa aina oli
keskimääräinen lämpömäärä, ei entinen päällysmies tiennyt mitään kesän
kuumuudesta, eikä talven pakkasesta. Hänen perheensä oli myöskin
oivallisessa terveyden tilassa. Mitä muuta voisi hän toivoakaan?
Mieleltään oli hän kuitenkin hyvin alakuloinen. Hän kaipasi sitä
vilkasta ja toimeliasta elämää, joka ennen vallitsi kaivoksessa. Mutta
häntä elähytti kuitenkin omituinen aate.
"Ei, ei, kivihiili ei vielä ole loppunut!" kertoi hän aina uudestaan.
Jumala auttakoon sitä ihmistä, joka Simo Fordin kuullen tohti epäillä,
vanhan Aberfoylen kerran heräävän kuolleistaan! Hän ei ollut siis
koskaan herennyt toivomasta vielä kerran löytävänsä jonkun uuden
hiilikerroksen, joka jälleen saattaisi kaivokselle entisen maineensa.
Niin, jos vaan olisi tarvittu, hän kyllä mielellään olisi tarttunut
työmiesten kuokkaan, ja hänen vanhat, vaan vieläki voimakkaat
käsivartensa olisivat kiivaasti kolkutelleet kalliota. Sentähden hän
usein kuljeskeli pimeiden käytävien läpi, milloin taas poikansa,
tutkivasti tarkastellen, etsien, mutta joka kerta väsyneenä, vaikka ei
epätoivoisena, palaten takaisin mökkiinsä.
Simo Fordin arvoisa elämän toveri oli Madge, roteva ja vahva nainen,
_the good wife_, niinkuin Simo häntä nimitti. Madge yhtä vähän kuin
miehensäkin tahtoi jättää Dochartin kaivosta. Hänellä oli tässä asiassa
aivan samat toivot ja huolet kuin miehelläänkin. Hän kehoitti miestään
ja innostutti häntä, hän puhui miehelleen tästä asiasta semmoisella
hartaudella ja innolla, että vanha kaivosmestarin sydän lämpesi sitä
kuunnellessa.
"Aberfoyle uinailee ainoastaan, Simo", sanoi Madge miehelleen. "Sinä
olet oikeassa. Se vaan lepää, eikä ole kuollut!"
Madge ymmärsikin vetäytyä pois ulko maailmasta ja nauttia kotoisen
elämän onnea, miehensä ja poikansa kanssa himmeässä mökissään.
Sinne tuli James Starr.
Insinööriä oltiin odotettu. Niin pian kuin Simo Ford, joka seisoi
ovensa kynnyksellä, huomasi kaukaa Harryn lampun kuumoittavan, joka
ilmoitti hänen entisen _viewer_insä tuloa, kiiruhti hän heitä vastaan.
"Tervetultuanne, hra James!" huusi hän hänelle vastaan, niin että
liuskakerrokset kumisivat. "Tervetuloa vanhan kaivosmestarin asuntoon!
Vaikka se onkin 1500 jalkaa maanpinnan alla, on Fordin perheen talo
siltä yhtä vierasvarainen".
"Kuinka voitte, kunnon Simo?" kysyi James Starr ja puristi isäntänsä
ojennettua kättä.
"Oivallisesti, hra Starr. Ja mikäs muu olisikaan mahdollista täällä
alhaalla, jossa on suojattu kaikenlaisilta pahoilta ilmoilta? Teidän
naisenne, jotka matkustavat Newhaveniin tahi Porto Belloon kesällä,
voidaksensa hengittää meri ilmaa, pitäisi ennemmin viettää muutamia
kuukausia Aberfoylen kaivoksissa. Ne eivät silloin tarvitsisi pelätä
saavansa kunnon nuhaa, niinkuin vanhan pääkaupunkimme kosteilla
kaduilla".
"En huoli sitä vastaan väittää, Simo", vastasi James Starr, joka
oli erittäin mielissään, kun tapasi vanhan kaivosmestarin aivan
samanlaisena kuin ennen muinoin. "Ihmettelen toisinaan itsekin miksi en
vaihda huonettani Canongaten varrella johonki asuntoon täällä teidän
läheisyydessänne".
"Semmoinen on oleva teidän käytettävänne, hra Starr. Minä tunnen
yhden teidän entisistä kaivostyömiehistänne, joka olisi erittäin
ihastuksissaan, jos ei muuta kuin palomuuri olisi hänen ja teidän
välillänne".
"Ja Madge?" ... kysyi insinööri.
"Kelpo vaimoni voipi, jos mahdollista, vielä paremmin kuin minä",
vastasi Simo Ford, "ja hän oikein iloitsee ajatellessaan, että saapi
teidät nähdä pöydässään istuvan. Minä uskon todellakin, että hän on
onnistunut paremmin kuin milloinkaan, voidaksensa arvoisasti teitä
vastaan ottaa".
"Saammepa nähdä Simo, saammepa nähdä", sanoi insinööri, joka pitkän
matkan kulettuansa, ei suinkaan välinpitämättömyydellä kuullut
mainittavan oivaa aamiaista.
"Onko teillä nälkä, hra Starr?"
"Kova nälkä. Matka on vaikuttanut minussa aika ruokahalun. Olen
kulkenut ilkeässä ilmassa!"
"Vai niin, sataako siellä ylhäällä?" sanoi Simo Ford, hyvin
osanottavana.
"Sataa, Simo, ja Forthissa vesi on yhtä raivoissaan kuin meressäkin".
"Mutta täällä, hra James, täällä ei sada. Vaikka enhän minä tarvitse
teille kuvata etuja, joita tunnette yhtä hyvin kuin minäkin. No niin,
nyt olemme huvilassani. Se on etevimpiä maailmassa, ja vielä kerran
tervetultuanne!"
Simo Ford käski James Starrin astua sisään. Hän seisoi nyt suuressa
salissa, jota valaisivat useammat lamput, joista yksi rippui
maalatuissa kattoparsissa.
Pöytä oli katettu valkoisella vaatteella ja odotti vaan niitä
neljää syömämiestä, joille sen ympäri oli asetettu neljä nahkalla
päällystettyä tuolia.
"Hyvää päivää, Madge", sanoi insinööri.
"Jumal' antakoon, hra James", vastasi tuo kunnioitettava skotlannitar
nousten vierastaan vastaan ottamaan.
"Hupaista on taas nähdä teitä, Madge".
"Aina on iloista nähdä niitä, joita on hyvyydellä kohdellut, hra James".
"Keitto odottaa, muijaseni", keskeytti Simo Ford "emmekä saa antaa
sen, emmekä hra Starrinkaan odottaa. Hän on nälissään kuin kunnon
kaivostyömies konsanaan, ja hän saapi huomata, ett'ei poikamme anna
meiltä mitään puuttua täällä alhaalla... Tosiaankin Harry", lisäsi
vanha kaivosmestari kääntyen poikansa puoleen, "Jack Ryan kävi täällä
hakemassa sinua".
"Minä tiedän sen, isäni. Me tapasimme hänet Jarowin aukossa".
"Hän on reipasluontoinen ja hyvä kumppani", sanoi Simo Ford. "Mutta
hänestä tuntuu olevan hauska olla tuolla ylhäällä. Hänen suonissaan ei
juokse oikeaa kaivostyömiehen verta... Pöytään, hra James, ja syökäämme
vahvasti, sillä on hyvinki mahdollista, että vasta myöhään saamme
toisen aterian".
Samassa kun insinööri ja hänen isäntäväkensä olivat istumaisillaan,
sanoi Starr:
"Hetkinen vielä. Tahdotteko, että syön oikein hyvällä ruokahalulla?"
"Sillä teette meille suurta kunniaa, hra James", vastasi Simo Ford.
"Hyvä, mutta silloin ei pidä olla mitään, jota erityisesti ajatteleisi.
Minulla on pari kysymystä teiltä kysyttävänä".
"Minä kuuntelen, hra James".
"Kirjeessänne puhutte tärkeästä ilmoituksesta?"
"Se onkin varsin tärkeä!"
"Teillekö?..."