HIILIKAIVOKSESSA
Kirj.
Jules Verne
Suomennos.
O. Palander'in kirjapaino, Pori, 1882.
Näytetty: _Joh. Tomsén_.
SISÄLLYS:
1. Kaksi vastakkaista kirjettä.
2. Matkalla.
3. Yhdistetyn Kuningaskunnan sisusta.
4. Dochartin kaivos.
5. Fordin perhe.
6. Selittämättömiä ilmiöitä.
7. Eräs Simon Fordin tekemä valinta.
8. Dynamiitti-laukaus.
9. Uusi Aberfoyle.
10. Kävely ja palaaminen.
11. Tulinaiset.
12. Jack Ryanin toimia.
13. Hiilikaupunki.
14. Hengen vaarassa.
15. Nell asunnossa.
16. Heiluvalla portaalla.
17. Auringon nousu.
18. Lomond-järvestä Katrine-järvelle.
19. Viimeinen uhkaus.
20. Katuja.
21. Nellin häät.
22. Vanhan Silfaxin taru.
Ensimmäinen Luku.
Kaksi vastakkaista kirjettä.
"_Insinööri, Herra J.R. Starr_
_Edinburgissa. 30 Canongate Street_.
"Jos hra Jamer Starr tahtoisi huomenna lähteä Aberfoylen
kivihiili-aluelle, Dochartin kaivokseen, Jarowin aukkoon, saapi hän
tärkeitä tietoja, jotka häntä ehkä miellyttävät".
"Hra James Starria odottaa koko päivän Callanderin pysäyspaikalla
Harry Ford, entisen kaivosmestarin Simo Fordin poika".
"Tätä kutsumusta pyydetään häntä salassa pitämään".
Tämä oli kirjeen sisältö, jonka ensimmäinen rautatien posti toi James
Starrille 3 päivänä joulukuuta 18 .. --, kirjeelle oli painettu
Aberfoylen postimerkki, Stirlingin kreivikunnassa, Skotlannissa.
Insinööri kävi kovin uteliaaksi. Hänelle ei juohtunutkaan mieleen, että
kirjeessä voisi olla joku salainen petos. Vanhastaan tunsi hän jo Simo
Fordin, entisen kaivosmestarin Aberfoylen kaivoksissa, joissa James
Starr kokonaista 20 vuotta oli ollut johtajana -- eli _viewer_ niinkuin
englantilaisissa kaivoksissa on tapana sanoa.
James Starr oli 55 vuoden vanha mies, vaikka hän näytti ainoastaan 40
täyttäneen. Hän oli erään vanhan Edinburgilais-suvun etevimpiä jäseniä.
Hänen työnsä tuotti kunniaa tuolle arvoisalle insinööri-kunnalle,
jotka vähitellen Cardiffissa, Newcastlessa ja muissakin Skotlannin
kreivikunnissa kaivavat esiin Yhdistettyin Kuningaskuntain
hiilivarastot.
Aberfoylen salaperäisissä kaivoksissa, likellä Alloa-kaivoksia,
jotka ulottuvat osaksi Stirlingin kreivikuntaan, oli Starr etenki
saavuttanut yleistä mainetta. Siellä olikin melkein koko hänen
elämänsä aika kulunut. James Starr oli myöskin valittu Skotlannin
Muinaistutkinto-yhtiön puheenjohtajaksi. Hän oli _the Royal
Institutionin_ toimekkaimpia jäseniä ja _Edinburgh Review_ julkaisi
useampia huomattavia hänen nimimerkillään merkittyjä kirjoituksia. Hän
oli siis noita oppineita, käytännöllisiä miehiä, jotka Englannille
ovat tuottaneet niin paljon onnea ja menestystä. Hänellä oli arvoisa
yhteiskunnallinen asema Skotlannin vanhassa pääkaupungissa, joka
ei ansaitse ainoastaan ulkonaisessa, vaan myöskin siveellisessä
merkityksessä nimen "Pohjolan Athena".
Yleisesti tunnettu on, miten Englanti nimittää laajoja hiilikaivoksiaan
yhteisellä sattuvalla nimellä. He sanovat niitä oikeuden mukaan
"Mustaksi Intiaksi", ja tämä Intia onkin kentiesi enemmän kuin Idässä
oleva kartuttanut Kuningaskunnan hämmästyttäviä rikkauksia. Siellä
työskenteleekin todella kokonainen väestö yöt ja päivät, päivät ja
yöt maan sisustasta kaivaaksensa tätä tärkeää, teollisuudelle niin
välttämätöntä, polttoainetta.
Kertomuksemme ajasta oli vielä pitkältä siihen päivään, jona
asiantuntijat ovat vakuuttaneet hiilikaivosten tyhjentyvän, eikä
hiilivaraston vähentymistä silloin tarvittu pelätä pitkiin aikoihin.
Vielä löytyi laajoja hiilialoja, joissa saatiin työskennellä. Nuo
monet tehtaat, veturit, höyrylaivat ja kaasutehtaat eivät vielä
tarvinneet kaivata tuota kivennäis-polttoainetta. Vaan sen käytäntö oli
viime aikoina kasvanut niin suuresti, että muutamat kerrokset olivat
tyhjennetyt pohjiin asti. Nämä hyljätyt kaivokset olivat nyt tyhjine
aukkoineen ja autioine käytävineen ainoastaan tarpeettomia loukkoja ja
epätasaisuuksia maassa.
Näin oli Aberfoylenki hiilikaivosten laita.
Kymmenen vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin viimeinen tynnyri
kivihiiltä oli otettu tästä kaivoksesta. Työkalut "syvyydestä" [Työt
kaivoksessa ovat kahta laatua: "syvyydessä" ja "päivänvalossa" tehtävät
työt, joista edelliset toimitetaan maan sisustassa ja jälkimäiset maan
päällä.], koneet kuletusta varten rautakiskoilla kaivoksen käytävissä,
maanalaiset rautatie- ja ratavaunut, vipukonetynnyrit, ilma-torvet,
lyhyesti, kaikki kaivoksen työkapineet ja koneet vietiin "syvyydestä"
maan pinnalle. Tuo tyhjennetty kaivos oli hirveän suuren nisäkkään
kaltainen, jolta on riistetty kaikki ruumiin elimet ja ainoastaan
luuranko jäljelle jätetty.
Kaikista työkaluista oli jäljellä ainoastaan pitkät puu-astimet Jarowin
aukossa, ja nämä olivat ainoat, joita myöten päästiin alas Dochartin
kaivokseen, työn siellä loputtua.
Ylhäällä osoittivat rakennukset, joissa "päivänvalon työ" ennen
toimitettiin, vielä sitä paikkaa, missä aukko mainittuun kaivokseen
oli ollut, joka nyt oli autioksi jätetty niinkuin muutkin kaivokset
Aberfoylen hiilialalla.
Synkkä oli päivä, jona työmiehet viimeisen kerran jättivät kaivoksen,
jossa niin monta vuotta olivat eläneet.
Insinööri James Starr oli käskenyt kokoon nuo muutama tuhat työmiestä,
jotka olivat kaivoksen uuttera ja rohkea väestö, naiset, lapset,
vanhukset, "syvyyden" ja "päivänvalon" työmiehet kaikki olivat
kokoontuneet Dochartin kaivoksen suureen pihaan, joka ennen oli ollut
täpösen täynnä kivihiiltä.
Nämä rehelliset ihmiset, joita elämän tarpeet nyt oli eroittava,
jotka pitkiin vuosikausiin olivat seuranneet toisiaan, isästä
poikaan, vanhassa Aberfoylessa, odottivat nyt kuullakseen viimeisen
jäähyväis-puheen, jonka insinööri heille oli lausuva. Yhtiö oli heille
jakanut kuluvan vuoden voiton. Se oli tosin pieni, sillä tulo melkein
tyhjästä kaivoksesta oli tuskin suurempi, kuin mikä työpalkkoihin meni,
mutta siinä oli kuitenkin tarpeeksi työmiehille, siksi kuin saivat
työtä naapuri-kaivoksissa, maatiluksilla, tahi kreivikunnan tehtaissa.
James Starr seisoi suuren katoksen portin edessä, jossa mahtavan suuret
vipukoneet olivat työskennelleet niin monta vuotta.
Simo Ford, kaivosmestari Dochartin kaivoksessa, silloin 55 vuoden
vanha, sekä muutamat muut työnjohtajat seisoivat hänen läheisyydessään.
James Starr otti hatun päästään. Työmiehet, jotka myös ottivat
päähineensä päästään, seisoivat äänettöminä.
Tämä jäähyväis-hetki oli liikuttava, melkein suuremmoinen.
"Ystäväni", lausui insinööri "hetki on tullut, jona meidän täytyy
erota. Aberfoylen kaivokset, jotka meitä niin monet vuodet ovat
yhdistäneet yhteisellä työllä, ovat tyhjennetyt. Tutkimisillamme emme
ole voineet löytää mitään uutta kerrosta ja viimeinen kivihiililohkare
on nostettu Dochartin kaivoksesta".
Sanojensa vahvikkeeksi osoitti James Starr työmiehille
kivihiilipalasta, joka oli jätetty käsikärryihin.
"Tämä kivihiilipalanen, ystäväni", jatkoi James Starr, "on ikäänkuin
viimeinen verenpisara, joka juoksi kaivoksen suonissa! Me säilytämme
sen, niinkuin olemme tallentaneet ensimmäisenkin palasen, joka 150
vuotta takaperin ensiksi otettiin Aberfoylen kivihiilialasta. Näiden
palasten välillä on monta sukupolvea toistensa jälkeen työskennellyt
kaivoksissamme! Nyt se on mennyttä. Viimeiset sanat, jotka insinöörinne
puhuu teille ovat jäähyväissanoja. Te olette saaneet elatuksenne
tästä kaivoksesta, joka teidän työllänne on tyhjentynyt. Työ on ollut
raskasta, vaikk'ei edutonta, eikä voittoa vailla. Suuren perheemme
on nyt hajoaminen, ja luultava on, ett'ei tulevaisuus voi yhdistää
sen hajotettuja jäseniä. Elkää kuitenkaan unhottako, että kauan
olemme yhdessä eläneet ja että Aberfoylen kaivoksen työmiehet pitävät
velvollisuutenaan auttaa toisiaan. Teidän esimiehenne eivät tätä
suinkaan unhota. Jotka yhdessä ovat työtä tehneet, eivät voi olla
vieraat toisilleen. Tahdomme pitää teitä muistossamme, ja missä ikänä
esiinnytte rehellisinä ihmisinä, on puoltosanamme hyödyttävä teitä.
Hyvästi siis ystäväni, jääkää Herran haltuun!"
Kun James Starr oli lopettanut puheensa, sulki hän syliinsä kaivoksen
vanhimman työmiehen, jonka silmissä kyyneleet välkkyivät. Sitte tulivat
kaivosmestarit jättämään hyvästi; työmiehet heiluttivat hattujaan ja
lakkiaan ilmassa huutaen:
"Hyvästi, James Starr, esimiehemme ja ystävämme!"
Tämä eronhetki oli pysyvä unhottumattomana muistona näiden
kunnioitettavain ihmisten sydämissä. Mutta nyt oli heidän kuitenkin
lähteminen tästä suuresta pihasta. Kaikki kävi tyhjäksi James Starrin
ympärillä. Nuo mustat Dochartin kaivoksen seinät kaiuttivat viimeisen
kerran työmiesten askelia ja tyhjä äänettömyys seurasi vilkasta elämää,
joka tähän asti oli vallinnut Aberfoylen kaivoksissa.
Yksi mies oli kuitenkin jäänyt James Starrin luokse.
Tämä mies oli kaivosmestari Simo Ford. Hänen vieressään seisoi
viidentoistavuotias nuorukainen, poikansa Harry, joka jo muutaman
vuoden oli tehnyt työtä "syvyydessä".
James Starr ja Simo Ford tunsivat toisensa ja sentähden myöskin
kunnioittivat toisiaan.
"Hyvästi Simo", sanoi insinööri.
"Hyvästi hra James", vastasi kaivosmestari, "tahi paremmin, suokaa
minun lisätä: me kohtaamme toisemme!"
"Niin me kohtaamme toisemme, Simo!" kertoi James Starr. "Te tiedätte,
että minusta aina on iloista tavata teitä ja puhua kanssanne entisistä
Aberfoylen ajoista".
"Minä olen vakuutettu siitä, hra James".
"Talossani Edinburgissa olen aina valmis vastaan ottamaan teitä".
"Täältä on niin pitkä matka Edinburgiin!" vastasi kaivosmestari,
pudistaen päätään. "Niin, pitkä matka Dochartin kaivoksesta!"
"Pitkä matka, Simo! Mihinkä te aiotte asettua?"
"Tänne, hra James! Me emme heitä kaivosta, vanhaa imettäjäämme, vaikka
sen maito on ehtynyt. Vaimoni, poikani ja minä asetamme niin, että
voimme pysyä hänelle uskollisina!"
"Hyvästi siis, Simo", vastasi insinööri, jonka ääni, vastoin hänen
tahtoaan värisi liikutuksesta.
"Eipä niin, vieläkin kerran: Me tapaamme toisemme, hra James!" sanoi
kaivosmestari. "Niin totta kuin nimeni on Simo Ford, te näette kerran
vielä Aberfoylen!"
Insinööri ei hennonnut riistää kaivosmestarilta tätä turhaa
mielikuvitusta. Hän syleili Harrya, joka häneen oli luonut
liikutuksesta välkkyvät silmänsä.
Vielä viimeisen kerran puristi hän Simo Fordin kättä ja lähti.
Tämä kaikki oli tapahtunut kymmenen vuotta takaperin; mutta
kaivosmestarin toivo, että he jälleen tapaisivat toisensa, ei ollut
toteutunut, eikä James Starr siitä päivin ollut hänestä mitään kuullut.
Ja nyt 10 vuoden eron jälkeen sai hän tämän kirjeen Simo Fordilta, joka
käskee hänen heti lähteä Aberfoylen kaivoksiin.
Eräs tärkeä tieto, joka häntä miellyttäisi, mikähän se olisikaan?
Dochartin kaivos, Jarowin aukko! Mitä muistoja herättävätkään nämä
nimet hänessä! Niin kyllä, se oli tuo kultainen aika, työn, taistelun
päivät -- parhain aika koko hänen elämässään!
James Starr luki kirjeen uudestaan. Hän katseli sitä joka puolelta. Hän
pahoitteli, ett'ei Simo Ford ollut lisännyt ainoata riviä kirjeesen.
Häntä oikein suututti, kun Simo oli ollut niin lyhytsanainen.
Oliko mahdollista, että vanha kaivosmestari oli löytänyt jonkun uuden
hiilikerroksen? Ei!
James Starr muisti vielä hyvin, miten tarkasti Aberfoylen kaivokset oli
tyhjennetty, ennenkuin työt niissä varsinaisesti lopetettiin. Hän oli
itse toimittanut viimeiset tutkimiset ja jättänyt kaivoksen varmasti
vakuutettuna, ett'ei siinä enää löytynyt ainoatakaan palasta kivihiiltä.
"Ei", kertoi hän itsekseen, "ei! Kuinka olisikaan mahdollista, että
se, jota minä en tutkimisillani saanut aikaan, nyt olisi onnistunut
Simo Fordille? Kuitenki tietää vanha kaivosmestari varsin hyvin, yhden
seikan maailmassa olevan minulle tärkeän ja miellyttävän minua ...
ja tämä kehoitus lähteä Dochartin kaivokseen, jota minun tulee pitää
salassa!..."
James Starr ei voinut irtautua tuosta ajatuksesta.
Toiselta puolen tunsi insinööri Simon taitavaksi kaivosmieheksi,
sekä hänellä etenki olevan hyvän ammattivaiston. Insinööri ei ollut
häntä nähnyt siitä päivin kuin Aberfoylen kaivokset suljettiin. Hän
ei tiennyt vähääkään vanhan kaivosmestarin oloista. Hän ei tiennyt,
mitä Simo toimitteli, eikä edes missä hän asui vaimoineen, poikineen.
Hän tiesi ainoastaan, että Jarow oli määrätty heidän yhtymäpaikakseen
ja että Harry, Simo Fordin poika, odottaisi häntä koko seuraavan
päivän Callanderin pysäyspaikalla. Selvästi tarkoitettiin siis käyntiä
Dochartin kaivoksessa.
"Lähden, kun lähdenkin!" sanoi James Starr, jonka uteliaisuus ja kiihko
eneni enenemistään sitä myöten kuin aika kului.
Tuo kunnioitettava insinööri oli niitä kiivaita, vilkkaita ihmisiä,
joiden aivot aina ovat liikkeessä, niinkuin vesikattila suurella
tulella.
Vaan nytpä tapahtui aivan odottamattomia. Kylmä vesipisara oli
silmänräpäyksessä tiivistävä kaikki höyryt noissa aivoissa.
Noin k:lo 6 paikoilla iltapäivällä, kolmannen rautatiepostin tultua,
toi James Starrin palvelija hänelle toisen kirjeen.
Tämä kirje oli pantu korkeaan koteloon, jonka kirjoituksesta heti voi
huomata, ett'ei kirjoittaja ollut tottunut kynän käyttämiseen.
James Starr repäisi kotelon auki. Siinä oli pieni paperi palanen,
jonka aika oli kellastuttanut, ja selvästi näkyi, että se oli reväisty
vanhasta kirjasta, jota ei enää käytetty.
Tälle paperille oli seuraava lause kirjoitettu:
"Insinööri James Starrin ei tarvitse vaivata itseään, sillä Simo
Fordin kirjeellä ei enää ole mitään merkitystä".
Allekirjoitusta ei ollut.
Toinen Luku.
Matkalla.
James Starrin ajatus seisahtui äkisti, kun hän luki tämän toisen
kirjeen, joka oli niin silminnähtävässä ristiriidassa tuon edellisen
kirjeen kanssa.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi hän itseltään.
James Starr nosti puoleksi revityn kotelon lattialta. Siinä oli,
niinkuin edellisessäkin kirjeessä, Aberfoylen postimerkki. Se oli
siis lähetetty samasta paikasta Stirlingin kreivikuntaa. Selvästi
näkyi, ett'ei vanha kaivosmestari ollut sitä kirjoittanut. Yhtä selvää
oli kuitenkin, että toisen kirjeen sepittäjä tunsi kaivosmestarin
salaisuuden, koska hän varsinaisesti peruutti insinöörille tulleen
kehoituksen lähteä Jarowin aukkoon.
Oliko tosiaanki tuo ensimmäinen ilmoitus nyt tarpeeton? Tahdottiinko
estää James Starria vaivaamasta itseään, josko se sitte olisi hyödyksi
tahi hyödytöntä? Eikö siinä pikemmin ollut joku ilkeä aikomus Simo
Fordin aikeiden ehkäisemiseksi?
Näin ajatteli James Starr, asiaa tarkoin mietittyään. Näiden kirjeiden
eri tarkoitus herätti hänessä yhä suurempaa halua lähteä Dochartin
kaivokseen. Yleensä, jos tässä kaikessa ei ollut mitään salaperäistä,
oli kuitenki paras saada asia varmasti selville. Kuitenki tuntui James
Starrista, kuin olisi hänellä suurempi syy uskoa ensimmäistä kuin
toista kirjettä -- hänen oli parempi uskoa niin rehellisen miehen, kuin
Simo Fordin, kehoitusta, kuin hänen vastustajansa puhetta.
"No, niin, koska tahdotaan vaikuttaa päätökseeni", sanoi hän itsekseen,
"täytyy Simo Fordin kirje olla mitä tärkein. Huomenna olen määrätyllä
ajalla yhtymäpaikalla".
Illalla rupesi James Starr valmistaumaan matkaansa. Koska hän
mahdollisesti tulisi viipymään poissa muutamia päiviä, lähetti hän
kirjallisen tiedon Sir V. Elphinstonille _the Royal Institutionin_
esimiehelle, ett'ei hän voinut saapua Seuran ensi kokoukseen.
Hän toimitteli pari kolme muutakin tointa, jotka muuten olisivat
olleet sen viikon tehtäviä. Käskettyään palvelijan laittaa matkalaukun
kuntoon, meni hän levolle, enemmän liikutettuna, kuin koko asia ehkä
ansaitsikaan.
Seuraavana aamuna k:lo 5, hyppäsi James Starr sängystään, puki
tarpeeksi vaatteita päälleen, koska ulkona oli kylmä, sateinen ilma ja
lähti kodistaan Canongaten varrella, mennäksensä Grantonsillan luona
höyrylaivaan, joka kolmessa tunnissa oli vievä hänet Forthea myöten
aina Stirlingiin asti.
Ensi kerran ehkä eläessään James Starr, kun hän kulki pitkin Canongatea
[Canongate, eräs vanhan Edinburgin kuuluisimpia katuja.], ei kääntynyt
katsomaan Holyroodia, entisten Skotlannin hallitsijain palatsia. Hän
ei huomannut portin edessä olevia vahtia, jotka olivat puetut vanhaan
skotlantilaiseen pukuun, hame viheriästä kankaasta, ruutukkainen vaippa
ja kupeella rippuva pitkäkarvainen vuohennahka-laukku. Vaikka olikin
Walter Skottin rajaton ihailija, niinkuin kaikki vanhan Caledonian
tosi pojat, ei insinööri silmäillytkään tuota vanhaa ravintolaa, jossa
Wawerley oli oleskellut ja johon räätäli toi hänelle tuon kuuluisan
sotilaspuvun kirjavasta skotlantilaisesta kankaasta, jota Flockhartin
leski niin viattomasti ihaili. Eikä hän liioin huomannut tuota pientä
toriakaan, jossa vuorelaisten nuolet pretendentin voiton jälkeen
olivat ampua Flora Mac Ivorin kuoliaaksi. Vankilan kellossa, kadun
keskipaikoilla, näytti viisari surullisesti ajan kulkua: hän katseli
sitä ainoastaan nähdäksensä, ett'ei myöhästyisi höyrylaivasta. Meidän
täytyy tunnustaa, ett'ei hän Nelher-Bow'issakaan huomannut tuon
suuren uskonpuhdistajan John Knox'in asuntoa, ainoa mies, jota Maria
Stuartin hymyilyt eivät lumonneet. Ja poikettuaan Highstreet'ille,
tuolle vilkkaalle kadulle, joka niin perinpohjin on kerrottu romaanissa
"Abbotti", kiiruhti hän Bridgestreetin jättiläissiltaa kohden, joka
yhdistää ne kaksi kukkulaa, joille Edinburgi on rakennettu.
Muutama minuutti tämän jälkeen oli James Starr _the general railwayn_
pysäyspaikalla, ja puoli tuntia myöhemmin jätti hän junan Newhavenissa,
joka on kaunis kalastuspaikka vähän matkaa Leith'esta, Edinburgin
ulkosatamasta. Nouseva vuoksi huuhteli mustan näköistä, kivistä
rantaäyrästä. Likimmät aallot loiskuivat ketjuilla kiinitettyä
paalutusta vastaan. Vasemmalla kädellä oli eräs niitä höyrylaivoja,
jotka kulkevat pitkin Forthea Edinburgin ja Stirlingin välillä,
kiinnitettynä Grantonsillan luona.
Samassa tuprutteli "Walesin Prinssi" paksuja savupilviä haikutorvestaan
ja sen höyrypannu suhisi. Kellon äänen kuultua riensivät kaikki
myöhästyneet matkustajat alas laivalle. Siinä oli suuri joukko
kauppiaita, maatilan omistajia ja pappeja, viimeiset hyvin tunnetut
polvihousuistaan, pitkistä nutuistaan ja kaitaisesta, valkosesta
huivistaan, joka heillä oli kaulassa.
James Starr ei ollut viimeinen, joka kävi laivaan. Hän hyppäsi
kiireesti "Walesin Prinssin" kannelle. Vaikka satoi rankasti, ei
kukaan matkustajista ajatellutkaan suojan hakemista salongissa.
Kaikki seisoivat liikkumattomina, matkavaippoihinsa käärittyinä,
toiset kuitenki joskus virkistyttivät itseään vähäisellä kulauksella
matkapulloistaan,-- jota he kutsuvat "sisälliseksi pukeumiseksi".
Viimeinen kellon lyönti kuului, köydet irroitettiin, ja "Walesin
Prinssi" teki käännöksen päästäksensä siitä pienestä vesisäiliöstä,
joka sitä suojeli Pohjanmeren aaltoja vastaan.
The Firth of Forthiksi kutsutaan sitä lahtea, jota pohjoisissa ympäröi
Fife kreivikunta ja etelässä Linlithgowin, Edinburgin ja Haddingtonin
kreivikunnat. Se muodostaa The Forthin suun, joka vähäpätöinen joki,
jonkunmoinen Themsi eli syvävetinen Mersey joki, juoksee Ben Lomondin
läntisiltä rinteiltä ja syöksyy Kincardinen luona mereen.
Matka Grantonsillalta lahden päähän olisi lyhyt, ellei täytyisi
pysähtyä niin monessa kohden kumpaisellakin rannalla. Kaupunkia,
kyliä, taloja reunustaa Forthin rantoja ja pistäyvät esiin puiden ja
viljavien vainioiden välistä. James Starr, joka seisoi suojassa leveän
komentosillan alla molempain ratashuoneiden välillä, ei huolinut
tarkastaa maisemaa, johon sade oli uurtanut useampia liriseviä puroja.
Hän koetti ennemmin tarkata, huomasiko joku matkustajoista ehkä
erityisesti häntä. Kenties tuon jälkimäisen kirjeen nimetön kirjoittaja
oli laivassa. Insinööri ei kuitenkaan voinut keksiä ainoatakaan
epäluulonalaista silmäystä.
Kun "Walesin Prinssi" lähti Grantonsillalta, ohjasi se suuntansa kohti
sitä ahdasta, South-Queensferryn ja North-Queensferryn välillä olevaa
kulkuväylää, jonka toisella puolella The Forth muodostaa järven,
missä 100 tonninki laivat saattavat kulkea. Läpi sumun välähteli
Grampianvuorten lumella peitetyt huiput.
Pian oli höyrylaivan näkyvistä kadonnut Abernourin kylä, Colmin
saari, jossa on luostari-jäännöksiä kahdenneltatoista vuosisadalta,
Barnbougle-linnan jäännökset ja Donibristle, jossa hallitsija Murrayn
vävy murhattiin, sekä linnoitettu Garwie saari. Se kulki salmen
läpi Queensferryn luona, jättäen vasemmalle kädelle Rosyth linnan,
jossa ennen maailmassa joku Stuart suvun haara asui, jonka kanssa
Cromvellin äiti oli sukua, kulki Blackness-castlen sivutse, joka
sovintoyhdistyksen määräysten perusteella aina on oleva varustettu,
ja kulki pitkin pienen Charlestonin sataman rantasiltaa, jossa kalkki
lordi Elginsin murroksista lastataan laivoihin. Viimein ilmoitti
"Walesin Prinssin" kello Crombie-Pointin pysäyspaikan.
Ilma oli kovin huono. Ankaran tuulen pieksemä sade hajosi viuhuavissa
vihureissa, jotka kulkivat kuin pilvenpyörteet.
James Starr oli hiukan levoton. Oliko Harry Ford saapuva
yhtymäpaikalle? Hän tiesi kokemuksesta miten kaivosmiehet, jotka ovat
tottuneet syvään tyyneyteen alhaalla kaivoksissa, eivät niin mielellään
kuin muut työmiehet kestä näin kovia rajuilmoja. Callanderista
Dochartin kaivokseen ja Jarowin aukkoon on varmaankin kaksi kolmannetta
penikulmaa. Matkan pituus voisi jollakin tavalla viivyttää vanhan
kaivosmestarin poikaa. Enimmin insinööri kuitenkin ajatteli, miten
ensimmäisessä kirjeessä määrätty yhtyminen peruutettiin toisessa. Se
oli, totta puhuen, hänen suurin huolensa.
Kuitenkin oli James Starr päättänyt, että hän, vaikk'ei Harry Ford
olisikaan saapuvilla junan tullessa Callanderiin, lähtisi yksin
Dochartin kaivokseen, vaikkapa Aberfoylen kylään asti, jos niin
tarvittaisiin. Siellä hän epäilemättä oli saapa tietoja Simo Fordista,
ja siellä hän oli saapa tietää, missä vanha kaivosmestari nykyään asui.
Sillä välin "Walesin Prinssi" yhä siivillään kuohutti vaahtolaineita.
Kumpaistakaan virranrantaa ei näkynyt ollenkaan, ei Cronbie
kylää, eikä Torryburnia, eikä Torryhousea, eikä Newmilsia, eikä
Carriden-housea, eikä Kirkgrangea, eikä Salt-Pansia, oikealla kädellä.
Tuo pieni satama Boness, Grangemouthin satama, joka on muodostunut
Clydekanavan suuhun oli sumun peitossa, Culrossin vanhaa linnaa ja sen
luostari-raunioita, Kinkardinea ja sen laivaveistämöä, jossa höyrylaiva
seisahtui, Ayrth-Castlea ja sen nelikulmaista tornia kolmanneltatoista
vuosisadalta, Clackmannania ja sen Robert Brucen rakentamaa linnaa ei
huomaittukaan vinoon lankeavan rankkasateen lävitse.
"Walesin Prinssi" seisahtui Alloan sillan luo, jättääksensä sinne
muutamia matkustavaisia. James Starr tunsi itsensä liikutetuksi, kun
hän nyt taas kymmenen vuoden kuluttua kulki tämän pikkukaupungin
sivutse, jossa oli monta suurta kaivosta, mitkä yhä vielä elättivät
lukuisaa työmiesväestöä. Mielikuvituksessaan kulki hän alas noihin
kaivoksiin, joissa työmiehet vielä edukseen työskentelivät. Melkein
Aberfoylen rajalla, rikastuttivat Alloakaivokset yhä kreivikuntaa, kun
noissa monta vuotta takaperin tyhjennetyissä naapuri-kaivoksissa ei
enää ollut ainoatakaan työmiestä!
Samassa kuin höyrylaiva lähti Alloasta, tuli se noihin moniin
käänteisin, joita the Forth muodostaa noin kolmen peninkulman
matkalla. Se teki nopeita liikkeitä suurien puiden välitse, joita
kasvaa kummallakin rannalla. Muutaman silmänräpäyksen näkyi, taivaan
vaietessa, Cambuskennethin luostarin rauniot, joka perustettiin
kahdennellatoista vuosisadalla. Sitte näkyi Stirlingin linna ja
samanniminen kuninkaallinen kauppala, jossa Forth, jonka ylitse kulkee
kaksi siltaa, ei enää ole korkeain mastolaivain purjehdittava.
"Walesin Prinssi" oli tuskin ennättänyt seisahtua, kun insinööri
hyppäsi sukkelasti rantasillalle. Viisi minuuttia myöhemmin oli hän
Stirlingin rautatie-pysäyspaikalla ja tunnin kuluttua nousi hän junasta
Callanderissa, joka on suuri kylä Leithin vasemmalla rannalla.
Asemalla odotti nuori mies, joka samassa kun insinööri astui junasta,
kiiruhti häntä vastaan.
Se oli Harry, Simo Fordin poika.
Kolmas Luku.
Yhdistetyn Kuningaskunnan sisusta.
Tämän kertomuksen oikein ymmärtämiseksi lienee syytä puhua muutama sana
kivihiilen synnystä.
Niinä maailman aikoina, jolloin maapallo vielä oli muodostumistilassa,
ympäröi sitä paksu ilmakehä, joka oli peräti täyttynyt höyryillä ja
hiilihapolla. Aikojen kuluessa tiivistyivät nämä höyryt oikeiksi
vedenpaisumus-sateiksi, jotka olivat niin rankat, ikäänkuin olisivat
juosseet miljoona-miljaardeista seltteriveden pulloista. Hiilihapon
kyllästyttämää nestettä virtailikin alas liejuiselle maalle, joka oli
pikaisesti tai hitaasti tapahtuvien mullistusten alainen, ja pysyi
tässä puoleksi juoksevassa tilassa yhtä paljon auringon kuumuuden kuin
sisällisen tulen vaikutuksesta.
Tämä sisällinen kuumuus ei silloin vielä ollut kokoontunut maan
keskustaan. Jotenkin ohut eikä vielä oikein kovettunut maankuori
salli sen purkautua huokoisten kautta. Siten syntyi tavattoman kookas
kasvullisuus, jommoista kentiesi tuottavat alhaisemmat kiertotähdet
Venus ja Mars, jotka ovat lähempänä säteilevätä ilmapalloa kuin maa.
Rämeinen manner oli siis äärettömien metsien peittämä. Tuota kasvien
hyötymiselle tarpeellista hiilihappoa löytyi yllin kyllin. Kasvit
kehittyivätki suurten puiden kokoisiksi. Ei löytynyt ainoatakaan
ruohontapaista kasvia. Kaikkialla mahdottoman korkeita, ulkonäöltään
yksitoikkoisia, kukattomia, hedelmättömiä puita, jotka eivät olisi
voineet tarjoa ravintoa ainoallekaan elävälle olennolle. Maa ei vielä
ollut valmis eläinkunnan ilmaantumiselle.
Näiden vedentulvan edellisten metsien kokoonpano oli seuraava.
Suppilomaisten kryptogamien luokka oli yleisin. Kalamitit,
puunmuotoisia kortteita, lepidodenrit, jättiläismuotoisia, 25 tai
30 meterin korkuisia, juurelta meterin paksuisia sammalkasvia,
asterophidit, sananjalan tapaisia kasvia, joiden kaikkien suurten
puitten heimolaisia nykyään tavataan ainoastaan asutun maan kaikkein
alhaisimpien kasvien joukossa -- senkaltaiset, vähän vaihtelevat
laadultaan, mutta suunnattomat kooltaan, olivat ne kasvit, joita
yksinomaisesti kohosi tämän aikakauden metsissä.
Nämä puut kasvoivat mahdottomassa rämeikössä, jonka sekä makea että
merivesi tekivät kovin kosteaksi. Ne imivät halukkaasti hiilihappoa
ilmasta, joka ei vielä ollut soveliasta elämän ylläpitämiseksi, ja
voipi sanoa niiden tehtävänä olleen kerätä sitä kivihiilen muodossa
maanpallon sisustaan.
Silloin oli maanjäristysten aika, joita vaikuttivat sisälliset
mullistukset ja maanalainen tuli, ja jotka äkkiä muuttivat maan pinnan
vielä epävarman ulkonäön. Tuolla kohosi vastaisia vuoria, täällä aukeni
syvänteitä valtamerien täytettäviksi. Ja silloin painuivat kokonaiset
metsät maan poveen pehmeiden kerrosten lävitse, kunnes tapasivat
graniittivuorten alkuperäisen pohjan, tai itse loivat itselleen tukea
vaipumalla toiset toistensa päälle.
Maan muodostus ilmaantuukin tämän mukaisesti seuraavana maanpallon
sisustassa: alkuperäinen maan muodostus, jota peittävät ensimmäisistä
maa-aineksista syntyneet täytekerrokset; sen jälkeen toiskertaiset
muodostumat, joista alimmat ovat hiilikerrokset; sittemmin
kolmaskertaiset muodostumat ja niiden päällä vanhemmat ja uudemmat
vesiluomaiset kerrokset, jotka ovat syntyneet laskeumisen kautta meren
ja virtojen pohjalle.
Tähän aikaan vedellä ei vielä ollut määräsijaa, vaan se virtaili
esteettömästi kalliolta kalliolle, kiskoen tuskin vielä muodostuneista
vuorista ne ainekset, joista liuskakivi, kalkki ja hiekkakivi sittemmin
syntyivät. Ne tuotiin rämeille ja laskeutuivat siellä niiden kerrosten
alkuaineiksi, jotka peittivät kivihiilikerrokset. Aikaa voittaen --
miljoonien vuosien kuluessa -- kovettuivat nämä kerrokset ja peittivät
nuo vajonneet äärettömät metsät paksulla hiekkakivi-, liuskakivi-,
sora- ja hiekka-kuorella.
Mitä tapahtui tässä jättiläisessä sulatuspätsissä, jonneka vajonneet
kasviainekset eri syvyydelle olivat kokoontuneet? Todellinen
kemiallinen muutos, jonkunlainen tislaus. Kaikki hiili, minkä nämä
kasvit sisälsivät, kerääntyi kokoon, ja vähitellen syntyi kivihiili
sekä äärettömän painon että kovan kuumuuden vaikutuksesta, jota säteili
silloin likempänä olevasta sisällisestä tulesta.
Kasvikunta muuttui näin kivikunnaksi hitaasti, mutta
vastustamattomasti. Kaikki nämä kasvit, jotka ensi päivien tuottavassa
kosteudessa olivat nauttineet kasvin eloa, kivettyivät. Moniaat
tähän suureen kasvikokoelmaan suljetuista aineksista, jotka eivät
olleet täydellisesti muodostuneet, jättivät jälkiä itsestään toisiin,
pikemmin kivettyneihin aineksiin, jotka painoivat niitä sanomattoman
voimakkaan hydraulisen painimen tavoin. Samalla aikaa painui raakuista,
Zoophyteista, niinkuin meritähdistä ja säde-eläimistä vieläpä kaloista
ja sisiliskoista, jotka vedestä olivat upponeet, selviä, melkeinpä
ihmeteltäviä merkkiä vielä pehmeään kivihiileen.
[Tässä mainittakoon vielä, että kaikki ne kasvit, joista merkkiä on
löytynyt, kuuluvat sukuihin, joita nykyään tavataan ainoastaan kuumissa
maailman osissa. Tästä voipi siis päättää lämpimän siihen aikaan olleen
yhtäläisen koko maan pinnalla, joko lämpimien merenvirtain tasoittamana
tai maanalaisen tulen vaikutuksesta huokoisen maan kuoren läpi. Tämän
kautta saapi kivihiilikerrosten löytyminen kaikilla leveysasteilla
selityksensä.]
Painolla näkyy olleen suuri ja tärkeä tehtävä kivihiilikerrosten
muodostumisessa. Erilaatuinen paino onkin ollut syynä siihen, että
teollisuudella nyt on hyväksensä käytettävänä erilaatuista kivihiiltä.
Niin esim. tavataan alimmissa kivihiilikerroksissa anthraciitti, joka
sisältää suurimman määrän hiiltä, vaan tuskin nimeksikään haihtuvaa
ainetta. Ylimmissä kerroksissa sitä vastoin nähdään maapihkaista ja
maadunnaista puuta, joissa hiiltä on verrattomasti vähemmän. Näiden
molempien kerrosten välissä tavataan, sen mukaan miten suuren painon
alaisina ne ovat olleet, grafiittikerroksia, lihavaa tai laihaa
kivihiiltä.
Kivihiilen synty, missä maailman kolkassa sitä liekään löydetty, on
siis seuraava: muinais-ajan suurten metsien vaipuminen maan pinnan
alle, kasvien sitten vähitellen tapahtuva kivettyminen painon,
kuumuuden ja hiilihapon yhdistetystä vaikutuksesta.
Mutta tuo tavallisesti niin antelijas luonto ei ole sulkenut maan
poveen kylläksi metsiä useimpina tuhansina vuosina kulutettavaksi.
Kerran on se päivä koittava, jolloin ei ole jäljellä kivihiilen
palastakaan, se on varma se. Kaikkien maailman koneiden täytyy
silloin seisahtua, jos ei toista polttoainetta keksitä kivihiilen
seuraajaksi. Pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluttua, ei enää löydy
mitään kivihiilikerrosta, paitsi mahdollisesti Grönlannissa olevia,
ikuisen jään peittämiä, joista louhimistyö on milt'ei mahdotonta. Se
on välttämätön sallimuksen määräys. Amerikan vielä mahdottoman rikkaat
kivihiilialueet Suolajärven rannoilla, Oregonissa ja Kaliforniassa
voivat kerran antaa aivan riittämättömän määrän polttoainetta. Samalla
tavoin on käypä San Lorenzon, Cap Bretagnen, Alleghanivuorten,
Pennsylvanian, Virginian, Illinoisin ja Missourin kivihiilialueitten.
Vaikka Pohjoisamerikan kivihiilivarastot ovat kymmentä kertaa suuremmat
kuin koko maailman kivihiilialueet, ei sata vuosisataa ole kuluva
ennenkuin teollisuuden miljoonapäinen hirviö on kitaansa niellyt
maanpallon viimeisen kivihiilipalasen.
Kivihiilen puutetta tullaan tietysti ensin tuntemaan vanhassa
maailmassa. Abyssiniassa, Natalissa, Zambèzessa, Mozambiqvessa ja
Madagaskarilla on suuret kerrokset kivettynyttä polttoainetta,
mutta niiden säännöllinen louhitus on kovin vaikea asia. Kerrokset
Birmaniassa, Kinassa, Cochinkinassa, Japanissa ja Keskiaasiassa ovat
jotenkin pian tyhjentyvät. Englantilaiset ovat varmaankin tuiki
tyhjentäneet Australian avarat kivihiilivarastot, ennenkuin se päivä
koittaa, jolloin Yhdistetyiltä Kuningaskunnilta puuttuu kivihiiltä.
Silloin ovat Euroopan kivihiilialueet, niiden syvimpäin juonteiden
tyhjennettyä, autioina.
Seuraavista numeroista voipi päättää, minkä verran kivihiiltä on
käytetty siitä päivästä, jolloin ensimmäiset kerrokset löydettiin.
Venäjän, Saksenin ja Bayerin hiilialueet täyttävät 600,000 hektarin
[100 hektaria = 113,113 Suomen jalkaa] alan; Hispanian 150,000;
Böhmenin ja Itävallan 150,000. Belgian kivihiilialueet ovat niinikään
150,000 hektarin avarat ja Ranskan noin 350,000 hektarin.
Kivihiilestä rikkain maa on epäilemättä Yhdistetty Kuningaskunta.
Siinä, paitsi Irlannissa, joka melkein kokonaan puuttuu
kivettynyttä polttoainetta, on äärettömät hiilivarastot ... mutta
ne voivat tyhjentyä niinkuin kaikki varastot. Tärkein hiilialue
on Northumberlandin, kreivikunnan maanpinnan alainen New-castlen
alue, josta vuosittain saadaan 30 miljoonaa tonnia kivihiiltä,
s.o. melkein kolmas osa Englannin tarpeesta ja kaksi kertaa niin
paljon kuin Ranskassa vuosittain käytetään. Walesin hiilialue,
joka on koonnut suuret väestöt kaivostyömiehiä Cardiffiin,
Swanseaan ja Newportiin, antaa vuosittain 10 miljoonaa tonnia
tuota tunnettua, alueen nimellistä, kivihiiltä. Maan keskiosissa
löytyy kivihiilikerroksia Yorkin, Lancasterin, Derbyn ja Staffordin
kreivikunnissa, jotka tuottavat vähemmin, mutta vuosittain lähtee
niistäkin kaunis määrä kivihiiltä. Edinburgin ja Glasgowin välisessä
osassa Skotlantia on vihdoin muuan Yhdistettyin Kuningaskuntain
suurimpia kivihiilikerroksia. Kaikki nämä hiilialueet täyttävät
yhteensä kokonaista 1,600,000 hektarin alan ja tuottavat vuosittain 100
miljoonaa tonnia tuota mustaa polttoainetta.
Mutta mitä se merkitsee? Yhä kehittyvä teollisuus ja karttuva kauppa
tyhjentävät nämä rikkaudet. Kolmas tuhatluku kristittyä ajanlaskua
ei ole päättynyt ennenkuin kaivostyömiehet ovat tyhjentäneet nämä
Euroopan kivihiilisäiliöt, joihin, käyttääksemme sattuvaa vertausta,
ensimmäisten päivien auringon kuumuus on keräytynyt.
Mutta tämän kertomuksen aikana oli muuan Skotlannin tärkeimpiä
kivihiilikaivoksia tyhjennetty liian kiivaalla louhimisella. Juuri
tässä Edinburgin ja Glasgowin välisessä tienoossa oli tuo, keskimäärin
noin 2 suomen penikulman levyinen Aberfoylen hiilialue, jossa insinööri
James Starr niin kauan oli johtanut louhimistöitä.
Vaan kymmenen vuotta olivat nämä kaivokset olleet autioina. Ei
oltu voitu löytää uusia hiilikerroksia, vaikka tutkimuksia oli
tehty 1500 vieläpä 2000 jalan syvyydessä, ja kun James Starr luopui
johtaja-toimestaan, teki hän sen siinä varmassa vakuutuksessa, että
kaikkein pieninkin hiilijuoni oli täydellisesti tyhjennetty.
Näin ollen, olisi tietysti uuden kivihiilialueen löytö Skotlannin maan
sisustassa ollut mitä tärkein tapahtuma. Koskiko tuo Simo Fordin kirje
sellaista tapahtumaa? niin kyseli James Starr alituisesti itseltään, ja
sitä hän toivoi.
Sanalla sanoen; kutsuttiinko häntä valloittamaan Mustan Intian ennen
tuntematonta osaa? Sen hän uskoi.
Tuo toinen kirje oli hetkeksi saanut hänet toista ajattelemaan;
mutta nyt hän ei enää sitä ajatellut. Sitä paitsi, olihan vanhan
kaivosmestarin poika määrätyllä yhtymäpaikalla häntä odottamassa.
Nimettömällä kirjeellä ei siis ollut mitään merkitystä.
Samassa kuin insinööri astui ulos vaunusta, kiiruhti nuorukainen
hänelle vastaan.
"Sinäkö olet Harry Ford?" kysyi heti James Starr, pitemmittä mutkitta.
"Niin olen, hra Starr".
"En tuntenut sinua, poikaseni! Mutta sinähän oletkin näinä kymmenenä
vuotena varttunut mieheksi!"
"Minä puolestani tunsin teidät heti", vastasi nuori kaivosmies, seisoen
hattu kädessään. "Te ette ole muuttuneet vähintäkään. Te olette juuri
sama, joka jäähyväispäivänä suutelitte minua Dochartin kaivoksessa.
Semmoiset asiat eivät unohdu!"
"Pane hattu päähäsi, Harry", sanoi insinööri. "Sataahan nyt oikein
kaatamalla, ja kohteliaisuutemme ei saa mennä niin kauaksi, että se
tuottaa meille yskää".
"Tahdotteko, että etsimme suojaa, hra Starr?" kysyi Harry Ford.
"En, Harry. Ilma pysyy yhä edespäin tämmöisenään. Tänään sataa koko
päivän, ja minulla on kiire. Lähtekäämme matkaan".
"Niinkuin tahdotte".
"Kuules, Harry, voipiko isäsi hyvin?"
"Oivallisesti, hra Starr".
"Ja äitisi?"
"Hän samaten".
"Sinun isäsikö kirjoitti minulle ja käski minun yhtyä hänen kanssaan
Jarowin aukossa?"
"Ei, minä sen tein".
"Onko Simo Ford kirjoittanut minulle toisen kirjeen, jossa hän
peruuttaa yhtymisemme?" kysyi insinööri kiivaasti.
"Ei, hra Starr".
"Hyvä", sanoi James Starr, virkkamatta sen enempää nimettömästä
kirjeestä. Sitte hän jatkoi:
"Voitko sanoa minulle, mitä vanha Simo tahtonee?" kysyi hän nuorelta
mieheltä.
"Herra Starr, isäni tahtoo itse sen teille ilmoittaa".
"Sinä tiedät sen kuitenki?"
"Tiedän".
"No niin, Harry, en tahdo kysellä sinulta sen enempää. Matkaan siis,
minä haluan innokkaasti puhutella Simo Fordia... Tosiaankin, missä hän
asuu?"
"Kaivoksessa".
"Kuinka, Dochartin kaivoksessako?"
"Niin, hra Starr", vastasi Harry Ford.
"Teidän perheenne ei siis olekkaan muuttanut kaivoksesta, sen jälkeen
kuin työt siellä loppuivat?"
"Ei ainoaksikaan päiväksi, hra Starr. Te tunnette isäni. Hän on
syntynyt siellä ja siellä hän tahtoo kuollakin".
"Minä ymmärrän, Harry ... ymmärrän. Hänen syntymäkaivoksensa! Hän ei
ole tahtonut jättää sitä! Ja te viihdytte siellä?"
"Viihdymme, hra Starr", vastasi nuori mies, "me pidämme sydämellisesti
toisistamme, ja meillä on vähäiset tarpeet".
"Hyvä, Harry", sanoi insinööri. "Matkaan siis!"
James Starr kiiruhti nuoren miehen jälkeen pitkin Callanderin katuja.
Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat molemmat lähteneet kaupungista.
Neljäs Luku.
Dochartin kaivos.
Harry Ford oli 25 vuoden vanha, pitkä, roteva ja hartiakas nuori
mies. Hänen totiset kasvonsa ja usein miettivä ulkomuotonsa oli jo
lapsuudestaan asti tehnyt hänet huomatuksi kumppaniensa joukossa.
Hänen säännölliset kasvonpiirteensä, syvät, lempeät silmänsä,
hänen jokseenki suora, paremmin kalvea kuin vaalea tukkansa,
tuo luonnollinen viehättäväisyys koko olennossaan, tämä kaikki
yhdessä teki hänestä täydellisen _Lowlanderin_ perikuvan, se on
oivallisen tasanko-skotlantilaisen. Jo pienestä pahaisesta totutettu
kivihiilityöhön, oli hän samalla kunnon kumppani ja rehellinen, hyvä
olento. Isänsä johdattamana, oman vaistonsa kiihoittamana, oli hän
työskennellyt ja jo aikaisin hankkinut itselleen erityisiä tietoja, ja
sillä ijällä, jolloin muut vasta ovat opissa, oli hän jo enemmän --
ammattinsa ensimmäisiä -- maassa, jossa löytyy harvoja tietämättömiä,
siellä kun kaikin neuvoin koetetaan poistaa tietämättömyyttä. Vaikka
Harry Fordilla alituiseen olikin kuokka kädessä, ei hän sentähden
laiminlyönyt tietojen hankkimista, jotka edistyttäisivät häntä
kivihiili-työssä, ja hän olisi varmaan koroitettu isänsä jälkeen
Dochartin kaivoksen päällysmieheksi, jos koko kaivos ei olisi autioksi
jäänyt.
James Starr oli vielä rivakka astumaan, mutta hän olisi kuitenki jäänyt
oppaansa jälkeen, ell'ei tämä olisi viivytellyt askeleitaan.
Sade oli vähän hiljentynyt. Suuret pisarat jakautuivat, ennenkuin
putosivat maahan. Oikeastaan vaan muutamat kosteat tuulenpuuskat, joita
raitis tuulenleuhka ajelehti, lävistivät ilmaa.
Harry Ford ja James Starr, joista edellinen kantoi insinöörin
kevyttä matkalaukkua, kulkivat ensin pitkin vasenta joenrantaa noin
penikulma [Aina kun tässä kertomuksessa puhutaan penikulmista,
ilman mainitsematta mitä penikulmia ne ovat, tarkoitetaan englannin
penikulmia, joita menee 6 yhteen suomalaiseen penikulmaan.] matkaa ja
kääntyivät sitte sisämaahan päin, kulkien suurten puiden alla, joiden
oksista vettä tippui. Karja-laumoja kävi tyynesti laitumella, syöden
tuota altis tuoresta heinää, jota kasvaa ala-Skotlannin nurmikoilla.
Niissä oli sarvittomia lehmiä ja hienovillaisia lampaita, niinkuin ne
lampaat, joista kerrotaan lasten paimenjutuissa. Paimenta ei näkynyt,
koska hän luultavasti etsi sateen suojaa jossakin ontelossa puussa,
mutta _the colley_, erityinen koiralaji tässä osassa Yhdistettyä
kuningaskuntaa ja erittäin kiitetty valppaudestaan, kulki ympäri
niityllä karjojen vartiana.
Jarowin aukonsuu oli noin kaksikolmattaosaa suomen penikulmaa
Callanderista. James Starr ei voinut poistaa niitä liikutuksia,
joita hän tunsi pitkin matkaa. Hän ei ollut nähnyt näitä seutuja
siitä päivin, kuin viimeinen hiilitynnyri Aberfoylen kaivoksista oli
tyhjennetty erääsen Glasgowin rautatien vaunuun. Maanviljelys oli
nyt astunut tuon virkeämmän ja toimekkaamman teollisuuden sijaan.
Eroitus oli vielä huomattavampi, koska vainiotyöt talveksi olivat
pysäytetyt, ikäänkuin viettivät lupa-aikaa. Entisinä aikoina sitä
vastoin elähytti tähän vuoden aikaan seutua sekä maan päällä, että
sen alla kaivosväestö. Noita suuria hiilirattaita kuletettiin yöt
päivät. Rautatiekiskot, jotka nyt olivat vajonneet maahan märänneiltä
vuoliaisiltaan, ratisivat silloin vaunujen painosta. Nyt muuttuivat nuo
kaivosaukkoihin vievät ratatiet tavallisiksi ajo- ja kulkuteiksi. James
Starr luuli kulkevansa erämaassa.
Surullisena katseli siis insinööri ympärilleen. Hän seisahtui toisinaan
huoahtaaksensa. Hän kuunteli. Koneiden huudot ja puuhkamiset eivät
enää kaiuttaneet ilmaa. Taivaan rannalla ei huomattu yhtään noita
mustanpuoleisia savupatsaita, joiden teollisuuden harjoittaja niin
mielellään näkee hattaroihin ja pilviin nousevan. Ei mikään korkea,
pyöreä tahi kulmikas savupiippu tupruttanut savupilviään, joita se
oli saanut itse kivihiilivarastoista, ei mikään höyrypilli huutaen
puhaltanut valkoista savuaan. Maa, joka ennen oli täynnä hiili-tomua,
oli nyt niin eriskummaisen näköinen, jommoisena James Starr ei ollut
tottunut sitä näkemään.
Kun insinööri seisahtui, pysähtyi myöskin Harry Ford. Nuori kaivosmies
seisoi ääneti ja odotti. Hän tajusi hyvin, mitä matkatoverinsa mielessä
liikkui, ja otti täydesti osaa hänen tunteihinsa -- olihan hän
kivihiilen lapsi, jonka koko elämä oli kulunut maan sisustassa.
"Niin, Harry, täällä on kaikki muuttunut?" sanoi James Starr. "Mutta,
kun aina vaan otettiin ja otettiin, täytyihän hiilivaraston viimein
loppua! Kaipaatko sitä aikaa?"
"Kyllä, minä kaipaan sitä, hra Starr", vastasi Harry. "Työ oli kovaa ja
raskasta, mutta se miellytti niinkuin kaikkinainen taistelu".
"Niin kyllä, poikaseni! Alituinen taistelu, lohkeilemisten, syttymisten
ja tulvien vaarat, räjähdykset jotka sattuvat kuin ukonnuoli! Kaikkia
näitä vaaroja vastaan täytyy olla varoillaan! Sinä olet oikeassa. Se
oli taistelu, mutta samassa elämä täynnä mielenliikutusta".
"Kaivostyömiehet Alloassa ovat olleet onnellisemmat kuin Aberfoylessa,
hra Starr".
"Niin ovatkin, Harry", vastasi insinööri.
"Se on tosiaanki ikävää", sanoi nuori mies, "ett'ei koko maapallo ole
luotu paljaasta kivihiilestä. Silloin olisi sitä ollut tarpeeksi suuri
varasto moneksi miljoonaksi vuodeksi?"
"Totta kyllä, Harry, mutta täytyypä myöntää, että luonto on viisaasti
menetellyt, kun parhaasta päästä on laatinut pallomme sorakivestä,
kalkista ja kraniitista, jota tuli ei voi vahingoittaa".
"Tarkoitatteko, hra Starr, että ihmiset muuten olisivat polttaneet koko
maapallonsa?..."
"Niin, kokonaan, poikaseni", vastasi insinööri. "Koko maa olisi
viimeiseen palaan asti työnnetty lokomotiivien, lokomobiilien,
höyrylaivojen ja kaasutehdasten uuneihin ja meidän maapallomme olisi
sillä tavoin jonakuna päivänä loppunut tykkänään!"
"Sitä emme nyt tarvitse pelätä, hra Starr. Vaan sentähden
tyhjentyvätkin hiilikaivokset varmaan paljoa pikemmin kuin yleisesti
luullaankaan".
"Niin varmaan käykin, Harry, ja minun ajatukseni on, että Englannin ei
pitäisi vaihtaa poltto-ainettaan muiden kansojen kultaan".
"Niin, kyllä", arveli Harry.
"Tiedän kyllä", jatkoi insinööri, "ett'ei vedenjohto- eikä sähköoppi
ole vielä näyttäneet mitä ne voivat, ja että näitä molempia voimia
tulevaisuudessa vielä käytetään paljoa täydellisemmin. Mutta mitä
siitä! Kivihiili on helposti käytettyä ja mukautuu suuremmitta
vaivoitta teollisuuden eri vaatimusten mukaan. Valitettavasti eivät
ihmiset oman mielivaltansa mukaan voi sitä tuottaa! Ulkopuoliset
metsät kyllä kasvavat uudestaan lämpimän ja veden vaikutuksesta, mutta
sisälliset metsät, ne eivät kasva, eikä maanpallo koskaan enää tule
siihen tilaan, joka on välttämätön niiden muodostumiseksi".
James Starr ja hänen kumppaninsa olivat puhellessaan kiiruhtaneet
kulkuaan. Tunnin kuluttua, siitä kuin lähtivät Callanderista, tulivat
Dochartin aukolle.
Välipitämättömin ja kylminkin olisi heltynyt nähdessään sen surullisen
näyn, joka ympäröi hyljättyä kaivosta. Se oli kuin jonkun ruumiin
luuranko, joka nykyään vielä oli ollut täynnä eloa.
Suuri kenttä, jonka ympärillä muutama kituva puu kasvoi, oli peitetty
mustalla hiilitomulla, mutta siinä ei huomattu yhtään kivihiilipalasta
eikä sysimurskaa. Kaikki oli viety pois ja aikoja sitte käytetty.
Pienellä kummulla kuvautui sateen ja päiväpaisteen heikontamien
puutelineiden varjokuva. Telineiden huipulla näkyi suuri ratas ja
alempana oli vankka rataskehä, jonka ympäri ennen ne hihnat kulkivat,
mitkä nostivat tynnyrit maan pinnalle.
Siinä oli myöskin tuo nykyään rappiolle joutunut konehuone, jossa ennen
nuo sileät ja kiiltävät koneet olivat, joiden eri osat olivat tehdyt
teräksestä ja messingistä. Muutamia muurikappaleita oli maassa puoleksi
lahonneiden ja kosteudesta sammaltuneiden parsien seassa. Pumppuvipujen
jäännöksiä, joissa vielä rippui pumppuvarsia, lopen käytettyjä tahi
katkenneita köysiä, hammasrattaita, kumottuja vintturikoneita, muutamia
longissaan rippuvia, kalan kylkiluiden näköisiä porrasastimia,
rautakiskoja murtuneilla vuoliaisilla, joita vielä pari, kolme horjuvaa
paalua kannatti, ja rautatiekiskot, jotka eivät kannattaneet pientä
tyhjää vaunuakaan -- semmoinen oli Dochartin aukon rappeutunut ulkonäkö.