todella älynnyt kaiken ja on puhunut minulle kuin omatuntoni. Entä
sinä, eikö sinulla ole omaatuntoa? Tuntuuko sinusta oikealta, että
tuotamme katkeraa surua olennolle, joka elää yksinomaan meitä varten?
Sinä tahdoit, että pakenisimme, että eläisimme yhdessä. Se olisi ollut
oikein, jollemme olisi voineet luopua rakkaudestamme. Mutta kun on
olentoja, jotka pakomme ja rikoksemme musertaisi, on välttämätöntä
uhrautua heidän hyväkseen.
Agnese näytti kuulevan vain jonkun katkonaisen sanan hänen puheestaan.
Ja hän pudisti jälleen päätään.
— Omatunto? On minullakin omatunto. En ole enää lapsi. Ja omatuntoni
sanoo, että olen tehnyt väärin kuunnellessani vakuutuksiasi ja
vastaanottaessani sinut kotiini. Mutta nyt. Nyt se on myöhäistä.
Miksi ei Jumala ole aikaisemmin valaissut järkeäsi? Tulinko ehkä minä
sinun luoksesi? Sinä tulit minun kotiini ja otit minut leikitellen
kuin lapsen. Ja mitä minun nyt on tehtävä? Sano se minulle. Minä en
voi unhottaa sinua, en voi muuttaa itseäni, niinkuin sinä näyt voivan
tehdä. Tahdon poistua täältä, vaikka sinä et tulekaan mukaan. Tahdon
koettaa unhottaa sinut. Tahdon lähteä pois, mutta... kuitenkin... —
Kuitenkin?
Agnese ei jatkanut. Hän lyyhistyi soppeensa ja näytti olevan
raivontunteiden vallassa. Synkeys, mielettömyyden musta siipi näytti
hipaisevan häntä. Hänen silmänsä himmenivät, ja hän teki kädellään
vaistomaisen liikkeen ikäänkuin karkoittaakseen edestään varjon. Ja
Paulo kumartui häntä kohti ja raastoi sohvan vanhan päällyksen lankoja,
ikäänkuin olisi kolhinut eteen kohonnutta eroittavaa muuria, joka oli
tukahduttamaisillaan hänet.
Hän ei voinut enää puhua. Agnese oli oikeassa. Totuus ei ollut
sellainen, jommoiseksi hän koetti selittää sitä. Totuus oli tuo
eroittava seinä, joka salpasi häneltä hengen ja jota hän ei voinut
raivata tieltään. Hän kavahti pystyyn, tuntien todellista tukahtumisen
vaivaa.
Nyt Agnese vuorostaan tarttui hänen käteensä ja puristi sitä
sormillaan, jotka kävivät pistäviksi kuin terävät koukut.
— Jumalan, — hän mutisi, peittäen toisella kädellä silmänsä, —
Jumalan, jos häntä on olemassa, ei olisi pitänyt sallia meidän kohdata
toisiamme erotaksemme. Tulosi tänne tänä iltana merkitsee, että vielä
pidät minusta. Luuletko, etten tiedä sitä? Tiedän sen varsin hyvin.
Tämä on totuus.
Hän kohotti kasvonsa Paulon puoleen huulet vavahdellen sormien lomassa,
värisevät silmäripset täynnä kyynelhelmiä. Paulo näki edessään kuin
karehtivan syvän veden, joka häikäisi ja veti puoleensa, katsellessaan
noita kasvoja, jotka eivät enää olleet naisen eivätkä Agnesen kasvot,
vaan itse rakkauden kasvot. Ja hän heittäytyi hänen viereensä ja
suuteli hänen huuliaan.
Samalla hän tunsi ikäänkuin vajoavansa hitaasti pyörteen tempaamana
syvälle meren pohjaan, paikkaan, joka häikäisi taivaankaaren
monivärisellä loistavalla valolla.
* * * * *
Sitten hän jälleen sukelsi pinnalle. Hän tempautui irti tytön huulista
ja oli kuin haaksirikkoutunut rantahiedalla, ruhjoutuneena, täynnä
kauhua ja iloa, kuitenkin enemmän kauhua.
Ja lumous, jonka hän luuli ainaiseksi rauenneen ja joka juuri sentähden
oli näyttänyt kahta kauniimmalta, jatkui jälleen.
Hän kuuli tytön kuiskaavan:
— Tiesinhän, että palaisit...
Hän ei halunnut kuulla enempää, niinkuin Antiocon kotona
palvelijattaren puhuessa. Hän painoi toisen kätensä tytön huulille,
Agnesen kallistaessa päänsä hänen olalleen, ja hyväili hiljaa hänen
hiuksiaan, jotka lampun valo kultasi. Noin hento, noin hylätty olento
— ja kuitenkin hänellä oli hirvittävä valta vetää hänet meren pohjaan,
jälleen nostaa hänet syvyydestä taivaaseen ja tehdä hänestä tahdoton
olento. Hänen paetessaan halki laakson ylös vuoren harjanteelle tuo
olento, suljettuna vankilaansa, odotti häntä ja tiesi hänen palaavan.
— Tiesinhän...
Agnese koetti vielä puhua. Paulon henkäys kiertyi hänen kaulansa ympäri
kuin paula. Hän painoi taas kättään hänen huulilleen, jotka suutelivat
sitä intohimoisesti. Näin he istuivat vaieten, odottaen. Sitten Paulo
tointui ja yritti hillitä itseään. Tosin hän oli palannut, mutta ei
sellaisena, kuin Agnese odotti häntä. Hän katseli edelleen hänen
kullanhohteisia hiuksiaan, mutta kuin jotakin kaukaista, kuin meren
aaltojen vavahtelevaa kimmellystä, jotka olivat tuoneet hänet rannalle.
— Ole siis taas iloinen, hän mutisi, — olen palannut, olen täällä
ja olen sinun koko elämäni ajan. Mutta sinun pitää olla rauhallinen.
Säikytit minua kovasti. Sinun ei pidä antaa mielenkiihoitukselle valtaa
eikä keskeyttää elämäsi suoraa viivaa. Minä en enää ole tuottava
sinulle surua, mutta sinun pitää luvata minulle, että rauhoitut, että
vastedeskin olet herttainen ja hyvä kuin nyt.
Hän tunsi Agnesen käden vapisevan omassaan. Hän oivalsi tytön taas
alkavan kapinoida. Hän puristi sitä lujasti. Samoin hän olisi tahtonut
lujasti vangita hänen sielunsakin.
— Rakas Agnese! Kuule minua. Et koskaan saa tietää, miten olen
kärsinyt tänään. Mutta se oli välttämätöntä. Olen raastanut ruumiistani
paljon epäpuhdasta ihoa, olen ruoskinut itseäni verille. Nyt olen
täällä, sinun omasi, jos Jumala suo, kokonaan sinun.
— Katsohan, hän jatkoi hitaasti ja väkinäisesti, ikäänkuin kiskoen
esille sanoja sisimmästään — minusta tuntuu, että olemme toisiamme
rakastaneet jo vuosikausia, että toinen on nauttinut ja kärsinyt
toisensa tähden, vihaa ja kuoloa myöten. Ja kaikki meren myrskyt, koko
sen levoton elämä, on nyt takanamme. Me harhailimme ja taistelimme, ja
nyt on kaikki ohi. Agnese, sieluni, mitä tahdot minulta enempää, kuin
minkä voin sinulle antaa — koko sieluni?
Hän vaikeni. Hän vaistosi, ettei Agnese ymmärtänyt. Eihän hän voinut
ymmärtää. Ja hän tunsi lisäksi, että Agnese yhä loittoni hänestä kuin
elämä kuolemasta. Mutta juuri sen vuoksi Paulo vielä rakasti häntä,
jopa entistä enemmän, niinkuin kuoleva rakastaa elämää.
Agnese kohotti päätään hitaasti ja haki hänen katsettaan silmin, jotka
taas olivat käyneet vihamielisiksi.
— Kuule sinäkin minua! Älä enää koeta viedä minua harhaan. Oletko
valmis pakenemaan kanssani, niinkuin viime yönä päätettiin? Tällä
tavoin ei voi jatkua. Siitä olen varma.
— Siitä olen varma! hän toisti kiihtyen hetkisen tuskallisen vaitiolon
jälkeen. Jos meidän on määrä elää yhdessä, lähtekäämme heti matkaan, jo
tänä yönä. Minulla on rahoja, sen tiedät. Ja ne ovat minun. Ja sinun
äitisi ja minun veljeni, kaikki antavat meille anteeksi myöhemmin, kun
oivaltavat, että olemme tahtoneet elää vapaina valheesta, totuudessa...
Näin emme todellakaan enää voi elää.
— Agnese!
— Vastaa minulle heti, jätä sikseen kaikki muu.
— En voi paeta kanssasi.
— Miksi siis tulit takaisin? Jätä minut, mene!
Paulo ei hellittänyt hänen kättään. Ja nähdessään hänen kallistuvan
heidän molempien yhteenliittyneiden käsiensä yli hän luuli Agnesen
aikovan purra häntä.
— Mene, mene! Agnese toisti. En minä ole lähettänyt kutsumaan sinua.
Koska meidän pitää olla lujia, miksi siis palasit? Miksi suutelit
minua? Jos luulet voivasi pitää minua pilkkanasi, erehdyt. Jos luulet
voivasi käydä täällä öisin ja päivin kirjoittaa minulle nöyryyttäviä
kirjeitä, isket kirveesi kiveen. Samoin kuin palasit tänä yönä, aiot
kai palata ensi yönä ja aina seuraavina öinä. Mutta sitä minä en tahdo,
en, en, en. Täytyy muka olla puhdas ja luja — hän jatkoi, ja hänen
väsähtäneet ja synkät kasvonsa näyttivät kuoleman kalpeilta. — Sen
sanot nyt vasta. Kammoksun sinua. Mene kauas näiltä seuduilta, lähde jo
tänä yönä! Minun pitää saada huomisaamuna herätä tarvitsematta inhoten
odottaa sinua ja joutua nöyryyttävän kohtelusi alaiseksi.
— Hyvä Jumala! Paulo vaikeroi kumartuen hänen puoleensa. Mutta Agnese
työnsi hänet luotaan.
— Luuletko puhuvasi lapselle? Olen vanha, sinä olet tehnyt minut
vanhaksi muutamassa tunnissa. Elämäni suora viiva! Se merkitsee kai,
että tätä lemmenkuhertelua jatkuisi salaa, eikö niin? Minun kai pitäisi
ottaa itselleni aviomies, antaa sinun vihkiä meidät... ja silti
tapaisimme toisiamme ja pettäisimme kaikkia koko ikämme? Mene, mene,
et tunne minua, jos luulet, että suostuisin sellaiseen. Viime yönä
sanoit: 'Lähtekäämme pois tältä seudulta, minä teen työtä, solmikaamme
avioliitto'. Etkö sanonut niin? Voitko kieltää? Ja tänä yönä olet
tullut puhumaan minulle Jumalasta ja uhrautumisesta. Olkoon siis kaikki
lopussa. Erotkaamme. Mutta sinun on poistuttava paikkakunnalta jo
tänä yönä. En tahdo enää nähdä sinua. Jos huomisaamuna vielä toimitat
Jumalanpalvelusta kirkossamme, tulen sinne ja alttarin äärestä sanon
kokoontuneelle seurakunnalle: Tässä on teidän pyhimyksenne, joka
päivällä tekee ihmeitä ja yöllä hiipii yksinäisten nuorten naisten luo
viettelemään heitä!
Paulo yritti vielä kädellään sulkea hänen huulensa. Mutta kun hän
yhä toisti ääneen: — Mene, mene! Paulo veti hänen päänsä luokseen
ja painoi sitä povelleen katsoen pelästyneenä suljettuja ovia. Hän
muisti äitinsä sanat, tuon äänen, joka kaikui salaperäisesti pimeässä:
"Pappivainaja istuutui viereeni ja sanoi: 'Karkoitan pian sinut ja
poikasi tästä pappilasta'".
— Agnese, Agnese, hourit, — hän vaikeroi painaen kasvonsa vasten
hänen kaulaansa. Mutta Agnese irroittautui ja vetäytyi kauas hänen
luotaan.
— Rauhoitu, kuule minua. Ei mitään ole auttamattomasti hukassa. Etkö
tunne, kuinka rakastan sinua? Tuhat kertaa enemmän kuin ennen. En lähde
pois. Tahdon olla lähellä sinua pelastaakseni sinut, tarjotakseni
sinulle sieluni, samoin kuin tarjoan sen Jumalalle kuolinhetkenäni.
Mitä tiedät siitä, mitä olen kärsinyt eilisyöstä tähän hetkeen asti?
Pakenin ja vein sinut mukanani. Pakenin niinkuin se, jonka vaatteet
palavat ja joka juoksemalla luulee vapautuvansa liekeistä, vaikka ne
siitä vain yltyvät. Kuinka levottomana olenkaan tänään harhaillut
paikasta toiseen. Mitä kaikkea olen tehnyt, jotta en palaisi tänne?
Ja kuitenkin olen palannut, en ole voinut muuta tehdä. Enhän petä
sinua enkä unhota. En tahdo unhottaa sinua. Mutta meidän täytyy
tästälähin pysyä puhtaina, Agnese. Meidän pitää säilyttää rakkautemme
iäisyyttä varten, liittää se elämän yleviin arvoihin, kärsimykseen,
itsehillintään, kuolemaan, itse Jumalaan. Ymmärrätkö nämä seikat,
Agnese? Ymmärräthän, sano se minulle.
Agnese työnsi hänet luotaan sysäten häntä rajusti rintaan. Lopulta
hänen onnistui irtautua. Hän ojensi vartalonsa jäykäksi. Hänen kauniit
kiiltävät hiuksensa näyttivät jäykkien kasvojen ympäri käärityiltä
siteiltä.
Hänen suunsa oli sulkeutunut, kulmakarvat rypistyneet. Näytti siltä
kuin hän olisi äkkiä nukahtanut hirvittävään uneen, kostonuneen. Ja
Paulo pelkäsi enemmän tätä äänettömyyttä ja liikkumattomuutta kuin
hänen järjettömiä sanojaan ja kouristavia liikkeitään.
Hän tarttui jälleen Agnesen käsiin ja painoi niitä. Mutta kummankaan
kädet eivät enää tunteneet iloa, rakkaudenpuristuksia.
— Agnese, huomaathan nyt, että myönnät minun olevan oikeassa. Olet
taas herttainen ja hyvä. Mene nyt levolle, ja huomenna alkaa meille
molemmille uusi elämä. Kohtaamme toisemme niin usein kuin haluat. Minä
olen oleva ystäväsi, veljesi. Tuemme toinen toistamme. Minun elämäni on
sinun hallussasi. Menettele kanssani niinkuin tahdot. Kuolinhetkeeni
asti olen sinun, ja senkin jälkeen iankaikkisuudessa.
Paulon saarnanuotti ärsytti jälleen Agnesea. Hän väänteli käsiään
Paulon käsissä ja liikutti huuliaan puhuakseen. Mutta kun Paulo
hellitti hänen kätensä, hän yhdisti kätensä sylissään ja painoi
päänsä kumaraan. Hänen kasvonsa heijastivat nyt surua, mutta lujaa,
epätoivoista surua.
Paulo ei herjennyt häntä katselemasta, mutta katseli häntä kuin
kuolevaa. Ja hänen ahdistuksensa kiihtyi. Hän laskeutui tytön jalkojen
juureen, painoi päänsä hänen polvilleen ja suuteli hänen käsiään.
Hän ei enää välittänyt siitä, näkikö joku hänet, kuuliko joku hänen
puheensa. Hän oli naisen jalkojen juuressa, polvillaan hänen surunsa
edessä, niinkuin Jeesus äitinsä povella.
Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin puhtaaksi, niin
vieraantuneeksi kaikesta maallisesta. Mutta silti hänen sydämensä oli
täynnä ahdistusta.
Agnese pysyi liikkumattomana, hänen kylmät kätensä olivat tunnottomat
noille kuolon suuteloille.
Paulo nousi ja alkoi taas verhota oikeita ajatuksiaan:
— Kiitän sinua, Agnese. Näin on hyvä, näin olen onnellinen.
Koettelemus on kestetty. Nyt on minulla rauha povessani. Nyt lähden.
Huomisaamuna — hän lisäsi hiljaa kumartuen pelokkaasti — tulet
kirkkoon, ja tarjoamme yhdessä uhrimme Jumalalle.
Agnese avasi silmänsä, katsoi häneen, sulki ne jälleen. Hän näytti
kuolettavasti haavoittuneelta. Näytti siltä, kuin hänen silmänsä
olisivat viimeisen kerran auenneet, rukoillen ja uhaten, senjälkeen
ainiaaksi sulkeutuakseen.
— Sinun täytyy tänä yönä poistua tältä paikkakunnalta kauas, niin että
en enää näe sinua, hän virkkoi korostaen jokaista tavua.
Paulo ajatteli, että ainakin sinä hetkenä oli turhaa taistella tätä
sokeaa voimaa vastaan.
— Enhän voi lähteä pois näin äkkiä, hän mutisi. — Huomisaamuna
toimitan kirkossa messun, ja sinä olet siinä läsnä. Myöhemmin, jos on
välttämätöntä, lähden pois.
— Minä tulen kyllä kirkkoon huomisaamuna, mutta ilmiantamaan sinut
kansan edessä.
— Jos sen teet, se on merkki siitä, että Jumala niin tahtoo. Mutta
sitä et tee, Agnese. Voithan vihata minua, mutta minä jätän sinut
rauhaan. Jää hyvästi.
Mutta hän ei vielä poistunut. Liikkumatta hän katseli tyttöä. Ja
Agnesen hiukset, nuo pehmeät, varjossakin kiiltävät, nuo ihanat
hiukset, joita hän rakasti ja jotka niin monesti olivat vetäneet
puoleensa hänen kätensä, herättivät hänessä sääliä. Ne näyttivät
mustilta siteiltä, joilla päähän isketyt haavat sidotaan.
Viimeisen kerran hän mainitsi tätä nimeltä:
— Agnese? Onko mahdollista, että näin eroamme? — Anna minulle kättä,
nouse, avaa minulle ovi.
Agnese nousi ja näytti noudattavan kehoitusta. Mutta hän ei ojentanut
papille kättään, vaan meni suoraa päätä ovelle, josta oli tullut
huoneeseen.
Siihen hän pysähtyi odottamaan.
— Mitä minun pitää tehdä? Paulo kysyi itseltään. Mutta hän tiesi
hyvin, että oli vain yksi keino hänen lepyttämisekseen: jälleen
langeta hänen jalkojensa juureen, tehdä syntiä, syöksyä hänen kanssaan
kadotukseen.
Mutta sitä hän ei tahtonut, ei tahtonut enää. Hän jäi järkähtämättä
seisomaan paikoilleen ja loi alas silmänsä välttääkseen Agnesen
katsetta. Kun hän taas katsoi ylös, ei Agnese enää ollut huoneessa. Hän
oli poissa, kadonnut hiljaisen talonsa pimeään.
Seiniltä hirvien ja metsäkauristen lasiset silmät katselivat häntä
surullisesti, mutta samalla ilkkuen. Ja tuona odotuksen hetkenä,
yksinään tuossa isossa alakuloisessa huoneessa, hän oivalsi surkeutensa
ja nöyryytyksensä koko laajuuden. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
ollut varas, pahempi kuin varas. Hän oli vieras, joka rupeaa rosvoksi
talossa, jossa hänelle on tarjottu vieraanvaraisuutta.
Ja taas hän katsoi maahan, välttääkseen seiniltä tuijottavia katseita.
Mutta nyt hänen päätöksensä ei enää horjunut. Ja vaikka tuon naisen
kuolinhuuto olisi täyttänyt kauhulla hiljaisen talon, hän ei olisi
katunut eroaan hänestä.
Hän odotti vielä muutaman hetken. Ei näkynyt ketään. Hän oli kuin
keskellä unelmiensa ja hairahduksiensa kuollutta maailmaa odottaen,
että joku päästäisi hänet ulos. Mutta ei näkynyt ketään. Silloin hän
poistui puutarhaan vievästä ovesta, kulki pitkin pientä muurin läheistä
polkua ja astui ulos pienestä portista, joka oli hänelle hyvin tuttu.
* * * * *
Taas hän nousi pappilan pimeitä portaita yläkertaan. Vaara oli
vältetty, tai ainakin vaaran pelko oli talttunut. Hän pysähtyi hetkeksi
äidin oven eteen punnitsemaan, olisiko hyvä heti kertoa tälle tulos
keskustelusta Agnesen kanssa ja tuon naisen lausuma uhkaus. Mutta hän
kuuli sisältä äidin syvän, kuorsaavan hengityksen ja poistui. Äiti
nukkui rauhallisesti, sillä nyt hän oli varma pojastaan ja tiesi, että
tämä oli pelastunut.
Pelastunut! Paulo katseli ympärilleen huoneessaan, ja hänestä tuntui,
kuin hän olisi palannut onnettomalta matkalta. Huoneessa vallitsi
täydellinen järjestys, ja hän alkoi riisuutua liikkuen varpaisillaan,
jottei rikkoisi tätä järjestystä eikä häiritsisi tätä hiljaisuutta.
Hänen vaatteensa riippuivat naulakosta, mustempina kuin niiden varjo
seinällä. Ylinnä riippui lakki ohuesta puupuikosta, joka törrötti
kaulan tavoin, ja hienokankaisen kauhtanan hihat roikkuivat rentoina
kuin väsähtäneet käsivarret.
Se oli kuin tumma, ontto aave, jonka vampyyri oli riuduttanut imemällä
tyhjiin sen veren. Hän katseli sitä kammoksuen. Se näytti hänestä hänen
hairahdustensa varjokuvalta, joka odotti seuratakseen häntä tästälähin
kaikilla maailman teillä.
Seuraavassa tuokiossa hän huomasi joutuvansa pimeässä jälleen
painajaisen valtaan. Ei hän vielä ollut pelastunut. Hänen täytyi
taistellen viettää toinen yö, purjehtia loppumatka myrskyävällä merellä.
Hän oli väsynyt, luomet vaipuivat raskaina alas, mutta silti ääretön
ahdistus esti häntä laskeutumasta vuoteeseen, istuutumasta tai muulla
tavoin lepäämästä.
Ja niin hän yhä käveli edestakaisin, suorittaen joutavia askareita,
avaten laatikkoja ja katsoen mitä niissä oli.
Kulkiessaan kuvastimen ohi hän katseli siihen ja huomasi kasvonsa
harmaiksi, huulensa sinertäviksi, silmänsä painuneiksi kuoppiinsa.
Katsohan itseäsi tarkoin, Paulo, hän ajatteli tarkastellessaan
peilikuvaansa. Ja hän peräytyi pari askelta, niin että lampun
valo paremmin osui kuvastimeen. Siitä näkyvä kuvakin etääntyi ja
näytti pakenevan. Silti hän tarkasti sitä ja havaitsi silmäterät
laajentuneiksi. Tämä teki häneen oudon vaikutuksen. Mutta tuo tuossa
edessä tuntui hänestä todelliselta Paulolta, joka ei valehdellut, jonka
kasvojen kalpeus ilmaisi kaiken hänen huomisaamun pelkonsa.
— Miksi teeskentelen levollisuutta, jota en tunne? Minun täytyy
poistua paikkakunnalta, lähteä matkaan jo tänä yönä, niinkuin hän
vaatii.
Hiukan tyyntyneenä hän meni vuoteeseen ja paneutui pitkäkseen.
Suljetuin silmin, kasvot syvälle pielukseen uponneina hän luuli
selvemmin näkevänsä omantuntonsa pohjan.
— Niin, täytyy lähteä matkaan tänä yönä. Itse Kristuskin käskee
välttämään julkista häpeää. Parasta, että herätän äitini ja ilmoitan
hänelle, millä kannalla asiat ovat. Mahdollisesti lähden yhdessä hänen
kanssaan, niin että hän taas vie minut tästä kylästä, niinkuin lapsena
ollessani, voidakseni aloittaa uutta elämää.
Mutta sitten hän tajusi, että tämä kaikki oli liioittelevaa kuvittelua,
ettei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta toimia niinkuin ajatteli.
Ja miksi hän oikeastaan poistuisi? Oliko sitten varmaa, että Agnese
todella panisi uhkauksensa täytäntöön? Mitä hyödytti siis pakeneminen?
Eikä edes kiusaus palata hänen luokseen ja jälleen langeta enää
peloittanut häntä. Olihan hän kestänyt koettelemuksen.
Mutta hetken kuluttua tuo raskas kuvittelu palasi. Ääni tuntui puhuvan
hänen korvaansa:
— Sinun on sittenkin pakko lähteä, Paulo. Herätä äitisi, ja poistukaa
yhdessä. Etkö kuule, kuka sinulle puhuu? Minä se olen, Agnese. Näyt
luulevan, että minä muka en toteuta uhkaustani. Luulet, etten pane sitä
täytäntöön, mutta yhtä kaikki käsken sinun poistua. Luuletko eronneesi
minusta? Etkö huomaa, että minä asustan sinun olemuksessasi, että olen
elämäsi paha henki. Jos jäät tänne, en hellitä sinua hetkeksikään. Olen
varjo jalkojesi alla, erottava seinä sinun ja äitisi välillä, sinun ja
sinun itsesi välillä. Lähde siis tiehesi.
Ja rauhoittaakseen omaatuntoaan Paulo koetti lepyttää häntä.
— Lähdenhän, kuulethan. Lähtekäämme yhdessä, sinä syöpyneenä
olemukseeni, minua itseäni elävämpänä. Lepy, äläkä enää ahdista minua.
Olemme yhdessä, siirtyneinä ajan ulkopuolelle, kohti iäisyyttä. Olimme
erotettuina ja loitolla toisistamme, kun silmämme ihailivat toisiamme
ja kun suutelimme toisiamme, erossa ja vihamielisiä. Nyt vasta alkaa
oikea yhteytemme, sinun vihassasi, minun kärsivällisyydessäni ja
kieltäymyksessäni.
* * * * *
Vähitellen väsymys voitti hänet. Hän luuli kuulevansa herkeämätöntä
hiljaista vaikeroimista ikkunan takaa, aivan kuin kyyhky olisi etsinyt
toveriaan. Se tuntui itse yön valitukselta. Mutta yö oli kuutamoinen ja
taivas täynnä untuvaisia pieniä pilviä. Sitten hän huomasi, että tuo
vaikerointi kohosikin hänen omasta povestaan. Mutta uni sulki jo hänet
viihdyttävään helmaansa. Levottomuus, suru, muistot väistyivät. Hän
näki unta, että todella oli matkalla vuoren ylärinteen polulla. Kaikki
oli hiljaista ja kirkasta. Suurten keltaisten leppien lomitse näkyi
vehreän ruohon peittämiä aukioita, joiden pehmeällä pinnalla oli hyvä
lepuuttaa katseitaan. Kallioiden huipuilla istuvat kotkat katsoivat
suoraan aurinkoon.
Äkkiä vartia ilmestyi hänen eteensä, tervehti häntä ja laski avatun
kirjan hänen satulalleen.
Ja Paulo alkoi lukea pyhän Paavalin kirjettä korinttolaisille jatkaen
juuri siitä kohdasta, mihin oli päätynyt edellisenä yönä: "Herra tuntee
viisaiden ajatukset ja tietää, että ne ovat turhia".
* * * * *
Sunnuntaiaamuna messu alkoi myöhemmin kuin arkena. Mutta Paulo
tavallisesti lähti kirkkoon aikaisin ripittämään naisia, jotka sitten
kävivät ehtoollisella.
Äiti siis herätti hänet sunnuntaisinkin tavalliseen aikaan.
Hän oli jo muutaman tunnin nukkunut sikeää unta. Hän heräsi muistamatta
mitään, mutta tuntien tarvetta heti vaipua uudelleen uneen. Ovelle
kolkutettiin toistamiseen, ja nyt hän vasta oikein heräsi.
Hän kavahti heti vuoteesta jalkeille jäykkänä tuskasta:
— Agnese tulee kirkkoon ja syyttää minua kaiken kansan edessä!
Hän ei voinut selittää miksi, mutta unen aikana varmuus, että Agnese
oli toteuttava uhkauksensa, oli syöpynyt hänen mieleensä.
Hän vaipui tuolille voimattomuuden tunne povessaan, polvet puutuneina.
Sekava usva verhosi hänen järkensä. Hän ajatteli, että vielä oli aikaa
välttää julkinen häpeä. Saattoihan hän tekeytyä sairaaksi, niin ettei
hänen tarvinnut pitää jumalanpalvelusta. Sillävälin hän voittaisi
aikaa ja koettaisi lepyttää Agnesen. Mutta pelkkä ajatus, että kiihkeä
näytelmä alkaisi uudelleen, että edellisten päivien kurjuus toistuisi,
kiihdytti hänen levottomuuttaan.
Hän nousi ja survaisi jalkojaan lattiaan saadakseen jähmettyneen
verensä liikkeelle. Sitten hän puki ylleen vaatteet, veti vyön
kireälle ja verhoutui ahtaasti pukineisiinsa, samoin kuin oli nähnyt
metsästäjien puristavan tiukkaan vyötäisilleen patruunalaukun ja
kääriytyvän huolellisesti vaippaansa lähtiessään vuoren ylärinteille.
Kun hän viimein avasi ikkunan ja kumartui katsomaan ulos, hänestä
tuntui helpottavalta avata taas silmänsä kirkkaalle päivänvalolle
vapauduttuaan yöllisen painajaisen kouristuksesta. Vihdoinkin hän oli
astunut ulos oman itsensä vankeudesta solmiakseen rauhan ulko-olioiden
kanssa. Mutta tämä rauha oli väkinäinen ja täynnä salaista kaunaa.
Ja heti kun hän raittiista ilmasta oli vetäytynyt takaisin huoneensa
hajuaineiden kyllästämään, ummehtuneeseen ilmaan, ahdistus alkoi
entistä rajumpana.
Hän poistui huoneestaan ja harkitsi, miten ilmoittaisi asian äidilleen.
Hän kuuli äitinsä hiukan karkean äänen hänen hätistäessään kanoja,
jotka yrittivät tunkeutua ruokasaliin. Hän kuuli kanojen siipien
räpytyksen ja tunsi sieraimissaan kahvin hajua ja sisään leyhkivän
raikkaan ruohon tuoksun.
Kukkulan juurella olevalla laitumella kilisivät vuohien kulkuset.
Niiden helähtely tuntui sen yksitoikkoisen, mutta iloisen kellonsoiton
lapselliselta kaiulta, jolla Antioco kellotornista herätti ihmiset ja
kutsui heitä messuun.
Kaikki oli rauhallista, sopuisaa, aamuisen rusohohteen valaisemaa.
Hänen mieleensä muistui äskeinen uni.