aloittamasta tavallisen elämänsä toimintaa. Mutta taas häntä puistatti
epäröiminen. Hän ei tietänyt, kulkisiko eteenpäin vai peräytyisikö
taaksepäin. Seisoessaan kynnyksellä hänestä tuntui kuin hän olisi
seisonut vuoren äkkijyrkänteen reunalla. Ylemmäksi hän ei voinut
nousta, alempana taas ammotti pohjaton kuilu. Se oli sietämätön hetki,
jonka kuluessa hänen sydämensä jyskytti, ja hänellä oli jo se tunne,
että hän oli syöksynyt jyrkänteen laidalta kuilun pohjaan, jossa hän
nyt makasi vääntelehtien ja jossa vuoripuron tulvaveden vuolteessa
myllynratas pyöri ilman aikojaan piesten eteenpäin pakenevaa vettä.
Näin pyöri hänen sydämensäkin turhaan elämän pyörteessä. Hän sulki
ulko-oven ja istui portaalle, niinkuin äiti toissa yönä. Hän luopui
ongelmansa ratkaisemisesta ja odotti, että joku tulisi auttamaan häntä.
Siitä löysi hänet äiti. Huomatessaan hänet Paulo nousi rohkaistuen,
mutta nöyryytettynä sisimmässään ajatellessaan, että äiti aivan
varmasti jälleen toistaisi hänelle kehoituksen käydä edelleen
itsehillinnän tietä. Mutta hän näki, miten äidin karkeapiirteiset
kasvot kävivät valkeiksi ja melkein hienostuivat tuskasta.
— Paulo, miksi istut siinä? Voitko pahoin?
— Äiti, tämä sanoi lähestyen ulko-ovea ja kääntymättä, — en tahtonut
herättää teitä viime yönä. Oli myöhäinen hetki. Kävin siinä talossa...
kävin siellä...
Äiti katsoi häneen, ja hänen kasvonsa näyttivät hiukan rauhoittuvan.
Paulon sanoja seuranneen vaitiolon aikana alkoi kirkonkello kumahdella
entistä nopeammin ja hätäisemmin. Tuntui kuin se olisi soinut pappilan
katolla.
— Tuo nainen voi hyvin. Mutta hän on kiihdyksissään ja vaatii minua
viipymättä poistumaan paikkakunnalta. Muuten hän uhkaa tulla kirkkoon
ja syöstä minut julkiseen häpeään, antamalla minut ilmi kirkkokansan
edessä.
Äiti oli ääneti, mutta Paulo tunsi olallaan hänen lujan ja raskaan
kätensä, joka johdatti häntä eteenpäin samoin kuin hänen astuessaan
ensi askeliaan.
— Hän vaati, että jo kuluneena yönä lähtisin matkaan. En pelkää häntä.
Luulen sitäpaitsi, ettei hän tule kirkkoon.
Paulo avasi alaoven. Hopeinen kirkkaus tulvi harmaaseen eteiseen,
kietoi kuultavaan verkkoonsa äidin ja pojan ja tuntui vetävän heitä
ulos valoisan taivaan alle.
Paulo alkoi astua kirkolle päin taakseen katsomatta. Äiti jäi seisomaan
oven eteen katsellen hänen poistumistaan. Hän ei ollut sanonut
sanaakaan, mutta vaistomaisesti hänen leukansa alkoi vapista. Hän
riensi huoneeseensa ja muutti kiireesti pyhävaatteet ylleen mennäkseen
niinikään kirkkoon. Ja hänkin sitoi vyönsä kireälle ja alkoi astella
lujasti. Mutta hän palasi karkoittamaan kanat, sieppaamaan kahvipannun
tulelta ja sulkemaan ovet. Sitten hän sitoi huivin vahvasti leuan ja
suun ympärille, koska kylmät väreet eivät tauonneet.
Ainoastaan räpäyttämällä silmiään hän tervehti kylästä kirkkoon
tulvivia naisia ja vanhuksia, jotka musta suippolakki päässä seisoivat
kirkkoaitauksen ääressä punainen aamutaivas taustanaan.
* * * * *
Paulo oli jo astunut sisälle kirkkoon. Muutamat kiireiset
synnintunnustajattaret odottivat jo rukoustuolin ääressä, ja ensiksi
tullut polvistui rukousjakkaralle toisten jonossa odottaessa vuoroaan.
Eräät aikaisin nousseet lapset olivat keräytyneet Nina Masian
ympärille, joka oli polvillaan vihkivesimaljan ääressä vetäen katsojien
huomion puoleensa paholaispäällään. Kulkiessaan hajamielisenä kirkon
läpi pappi törmäsi tuohon ryhmään ja hermostui nähdessään tuon
tyttösen, jonka äiti oli tahallaan tuonut kirkkoon, jotta kaikki
näkisivät hänet. Papista tuntui, kuin tuo lapsi alati olisi ollut hänen
jaloissaan esteenä ja soimauksena.
— Poistukaa heti tästä paikasta, hän sanoi kovalla äänellä, joka
kajahti ympäri kirkkoa. Ja oitis lasten piiri siirtyi syrjemmäksi,
mutta yhä Nina Masia keskellään siten, että kaikki kirkossa olijat
saattoivat nähdä hänet.
Naiset käänsivät päänsä lasta kohti silti herkeämättä rukoilemasta.
Tyttö tuntui olevan pienen kirkon epäjumala.
Pyhäkön täytti rahvaan mukana tullut metsäinen haju, ja ikkunoista
tulvi sisälle aamun punahohteinen valo.
Paulo kulki suoraan eteenpäin, mutta hänen ahdistuksensa kasvoi.
Ohikulkiessa hänen kauhtanansa hipaisi penkkiä, johon Agnese
tavallisesti polvistui. Se oli vanha perhepenkki, jonka rukoustuoli
oli puukaiverruksin somistettu. Ensin silmin ja sitten askelin Paulo
mittasi sen etäisyyden alttarista.
— Jos näen hänen nousevan toteuttamaan kamalaa aiettaan, minulla on
aikaa vetäytyä sakaristoon, hän ajatteli.
Väristys viilsi hänen ruumistaan, kun hän astui sakaristoon. Antioco
oli juoksujalkaa rientänyt alas kellotapulista ja odotti häntä kaappi
avattuna, kasvot vakavina ja tavallista kalpeampina. Näytti siltä, kuin
hänen tuleva kutsumuksensa jo olisi täyttänyt kokonaan hänen mielensä,
sellaisena kuin sitä hänelle oli selvitetty edellisenä iltana. Mutta
tuo vakava naamio oli löyhässä hänen kasvoillaan, jotka kellotornissa
olivat hulmahtaneet punaisiksi raittiista aamuilmasta. Maahan luotujen
luomien alla silmät säkenöivät ilosta, ja huulien peitossa hampaat
pureutuivat yhteen estäen hilpeää naurua remahtamasta esiin. Hänen
sydämensä sykähteli vilkkaasti, ja hänen sisässään vavahti koko tuon
sunnuntaiaamun valo, sohina ja riemu. Mutta äkkiä, järjestäessään
papin ranteille messupaidan pitsejä, hän nosti huolestuneen katseensa.
Hän oli huomannut, että käsi vapisi pitsikalvosimen alla. Ja nuo
kunnioitetut kasvotkin olivat kelmeät ja vääntyneet.
— Oletteko sairas?
Paulo voi todellakin pahoin, vaikka kieltäen pudisti päätään. Hän tunsi
suussaan karvaan maun, joka tuntui vereltä. Mutta pahoinvointi sytytti
hänessä toivon kipinän.
— Sydämeni pakahtuu, kaadun kuolleena maahan, ja sitten kaikki on
lopussa.
Hän palasi kirkkoon ripittämään naisia ja näki äitinsä oven suussa.
Liikkumattomana ja ankaran vakavana tämä seisoi siinä ikäänkuin valvoen
ovea ja koko kirkkoa, valmiina tukemaan romahdustakin, jos se oli
välttämätöntä.
Paulo tunsi kaiken rohkeutensa pakenevan. Kuoleman toivo puristi hänen
sisälmyksiään, kouristi hänen sydäntään.
Vasta rippituolissa hän hiukan tyyntyi. Hän kuvitteli jo olevansa
haudassa tai ainakin piilopaikassa, missä saattoi peittää kauhunsa.
Naisten hiljainen kuiske ristikkoreiän takana, heidän huokauksensa ja
henkäyksensä tuntuivat hänestä heinän kahinalta sisiliskojen juostessa
hautakummun yli. Hän ajatteli Agnesea. Nuorten naisten hengitys ja
heidän hiuksiensa ja pyhävaatteidensa tuoksu kiihoitti hänen tuskaansa,
hänen intohimonsa kuohuntaa.
Ja hän antoi heille kaikille synninpäästön ajatellen, että hän itse
kenties pian tarvitsi heidän armahtavaisuuttaan.
* * * * *
Sitten taas poistuminen rukoustuolista ja pelko, että hän näkisi
kirkossa Agnesen, kiihoitti hänen mielenliikutustaan. Mutta Agnesen
penkki oli tyhjä.
Ehkei hän ollenkaan tullut. Joskus hän istuutui kirkon perälle
tuolille, jonka palvelijatar oli tuonut mukanaan. Kääntyessään Paulo
näki vain äitinsä luisevan vartalon. Polvistuessaan rukoukseen hänellä
oli alussa se tunne, että hänen sielunsakin polvistui Jumalan eteen
puettuna tuskanverhoonsa kuin hän messupaitaan ja stolaan.
Sitten hän päätti olla katsomatta taakseen tai aikoi sulkea silmänsä
kääntyessään seurakuntaan päin. Hänestä tuntui, kuin hän olisi
kiivennyt jyrkännettä mestauspaikalleen, ja hermokouristus puristi
hänen niskaansa joka kerta, kun hän kääntyi seurakuntaan päin. Silloin
hän sulki silmänsä, jotta ei näkisi jalkojensa edessä ammottavaa
kuilua. Mutta ripsien lomitse hän silti näki puukaiverruksin somistetun
rukoustuolin ja siinä istumassa Agnesen tumman hahmon.
Agnese oli siis todellakin kirkossa. Hän oli mustiin pukeutuneena,
musta harso käärittynä kasvojen ympärille, jotka olivat valkoiset kuin
norsunluu. Hänen rukouskirjansa kultahakanen kiilsi mustien käsineiden
lomitse. Hän näytti lukevan, mutta ei kääntänyt lehtiä. Palvelijatar
oli polvillaan hänen vieressään, pää nöyrästi rukoustuolin nojassa.
Mutta tämäntästä hän loi emäntäänsä silmänsä uskollisena kuin koira ja
ikäänkuin olisi tuntenut hänen kamalan aikeensa ja valvonut häntä.
Paulo näki kaiken tämän alttarilta. Hän oli vailla toivoa, vaikka
sydämensä sisimmässä vielä oletti, että Agnese ei panisi täytäntöön
mieletöntä uhkaustaan.
Kääntäessään Uuden Testamentin lehtiä hän huokaili hermostuneesti,
sanat tahtoivat takertua hänen kurkkuunsa, ja hiki valui hänen
otsaltaan. Hänen täytyi nojata käsin alttaripöytään, jottei olisi
pyörtynyt.
Hetkeksi hän sitten jälleen tointui.
Antioco huomasi, miten hänen pahoinvointinsa lisääntyi, ja tuijotti
hänen kasvoihinsa, jotka muuttuivat kamaliksi kuin ruumiilla. Ja
Antioco pysytteli lähellä valmiina tukemaan häntä, toisinaan luoden
syrjäkatseen vanhuksiin, joiden parrakkaat kasvot pistivät esiin
alttariaitauksen sälöjen lomitse. Poika tahtoi tietää, huomasiko joku
vanhuksista papin pahoinvoinnin.
Mutta ei kukaan heistä huomannut sitä. Äiti oli järkähtämättä
paikoillaan rukoillen ja odottaen, eikä hänkään huomannut poikansa
pahoinvointia.
Ja Antioco tuli yhä lähemmäksi häntä huolissaan hänen tilastaan. Pappi
huomasi sen ja katsoi häneen säikähtyen. Poika vastasi vilkkain katsein
räpäyttäen nopeasti luomiaan, ikäänkuin sanoen:
— Minä olen tässä; jatkakaa vain.
Ja Paulo jatkoi kiiveten yhä mestauslavalle vievää jyrkkää rinnettä.
Veriaalto virtasi hänen sydämeensä ja hermot tyyntyivät hieman. Mutta
tämä oli vain vähäinen pysähdys, jonka aikana hän katsoi vaaraa
silmiin; se oli haaksirikkoisen heittäytymistä veden valtaan, se oli
ponnistelusta luopumista.
Hän kääntyi seurakunnan puoleen eikä enää sulkenut silmiään.
— Herra olkoon kanssanne!
Agnese oli yhä kumartuneena kirjansa yli, jonka lehtiä hän ei
käännellyt. Hänen rukouskirjansa kultahaka kiilsi varjossa.
Palvelijatar oli lyyhistynyt hänen jalkojensa juureen, ja muutkin
naiset, myöskin papin äiti kirkon perällä, olivat kumartuneet maahan
valmiina ponnahtamaan polvilleen, heti kun pappi oli tarttunut kirjaan.
Ja hän tarttui kirjaansa ja jatkoi rukouksiaan hitain kädenliikkein.
Ja miltei hellyys valtasi hänet hänen ajatellessaan, että Agnese
seurasi häntä hänen kuolinpaikalleen niinkuin Maria Jesusta, että hän
muutaman hetken kuluttua oli nouseva alttarin ääreen, että he vielä
kerran tapaisivat toisensa hairahduksensa huippukohdassa, yhdessä
sovittaakseen syntinsä, niinkuin yhdessä olivat sitä tehneetkin.
Kuinka hän olisi voinut vihata tuota naista, jonka tehtävänä oli
kurittaa häntä, ja jonka viha oikeastaan oli rakkautta?
Hän nautti ehtoollista, ja tuo vähäinen viinitilkka virtasi hänen
suoniinsa kuin pieni veripuro. Hän tunsi itsensä siitä vahvistuneeksi,
tunsi sydämensä olevan täynnä Jumalan läsnäoloa.
Ja astuessaan alas alttarin aitauksen luo jakamaan ehtoollista
naisille hän näki heidän kumartuneiden päidensä yli Agnesen istumassa
penkissään. Tämä oli taivuttanut päänsä käsiensä varaan; ehkäpä hän
kokosi rohkeutta, ennenkuin läksi liikkeelle. Ääretön sääli täytti
hänen sydämensä. Paulo olisi tahtonut mennä hänenkin luokseen, antaa
hänelle synninpäästön ja ehtoollista kuin kuolevalle. Hän oli jälleen
rohkaistunut. Mutta hänen kätensä vapisi, kun hän ojensi naisille
ehtoollisleipää.
* * * * *
Kun ehtoollisen jako oli päättynyt, muuan vanha talonpoika viritti
hengellisen laulun. Seurakunta hymisi säkeitä puoliääneen ja lauloi
sitten täydellä äänellä kahdesti kertosäkeen.
Se oli alkuperäisen yksinkertainen ja yksitoikkoinen virsi, yhtä
vanha kuin ihmisten rukoukset melkein asumattomilla korpimailla, kuin
aaltojen loiske yksinäisellä rannalla. Mutta tuon virren humina hänen
penkkinsä ympärillä teki Agneseen sen vaikutuksen, kuin hän olisi
äkkiä yöllisen tuskanretken jälkeen synkän metsän läpi siirtynyt
meren rannalle, jonka lietesärkät olivat metsäliljojen peittämät ja
aamuruskon punaamat.
Jotakin kohosi esille hänen olemuksensa syvyydestä, sydän tuntui
nousevan kurkkuun asti, ja koko hänen sisäinen ihmisensä, joka niin
kauan oli ollut levottomuuden tilassa, tuntui palaavan luonnolliseen,
terveeseen kuntoon.
Koko hänen menneisyytensä ja hänen sukunsa menneisyys palasi hänen
sisäisen katseensa eteen ja hellytti häntä hänen kuunnellessaan tuota
vanhusten ja naisten laulua; olihan heidän joukossaan sellaisia, jotka
olivat rakentaneet ja varustaneet hänen talonsa, viljelleet hänen
kasvitarhaansa, kutoneet hänen kapaloidensa kankaan.
Kuinka hän saattoi tuon kansan edessä, joka vielä piti häntä
valtiattarenaan, väittää olevansa puhtaampi kuin alttarilla seisova
pappi?
Silloin hänkin tunsi Jumalan läsnäolon ympärillään ja sisässään, jopa
intohimossaankin.
Hän tiesi, että se kuritus, millä hän aikoi ruoskia miestä, jonka
kanssa oli syntiä tehnyt, samalla oli hänen oma kurituksensa. Mutta
armollinen ja laupias Jumala puhui nyt hänelle vanhusten vakavalla
äänellä, naisten ja viattomien lasten laulusta, kehoittaen häntä
olemaan varuillaan itseensä nähden.
Hänen menneet yksinäiset päivänsä kulkivat hänen sielunsa silmien ohi
synnyinseutunsa rahvaan laulun sävelissä. Hän näki itsensä lapsena,
tyttönä, nuorena naisena tässä samassa pyhäkössä, tässä samassa
kirkonpenkissä, joka oli kulunut hänen esivanhempiensa polvista ja
kyynärpäistä. Itse kirkko kuului tavallaan hänen suvulleen. Eräs
hänen esiäitinsä oli rakennuttanut sen, ja taru kertoi, että ihmeitä
tekevän Neitsyen kuvan oli eräs hänen esi-isistään pelastanut raakojen
merirosvojen käsistä ja tuonut tälle seudulle.
Agnese oli syntynyt ja kasvanut keskellä näitä pyhimystaruja, keskellä
suuruuden ilmakehää, mikä erotti hänet Aarin yksinkertaisista
ihmisistä, vaikka hän elikin heidän keskuudessaan sulkeutuneena kuin
helmi karkean simpukan kuoreen.
Miten hän saattoi paljastaa häpeänsä kansalle?
Mutta juuri tuo tunne, että hän oli valtiattarena tässä pyhässä
paikassakin, teki hänelle sietämättömäksi sen miehen läsnäolon,
joka oli ollut hänen vertaisensa synnissä, mutta joka nyt seisoi
tuolla ylhäällä pyhyyden naamio kasvoillaan, pyhät ehtoollisastiat
käsissään, ylevänä ja kirkkaana ja kohoten korkeammalle häntä, joka
oli kumartuneena hänen jalkainsa juuressa sen syyn painamana, että oli
rakastanut häntä.
Hänen sydämensä paisui jälleen vihasta ja tuskasta. Ja nyt rahvaan
laulu värähteli hänen korvissaan synkkänä kuin syvyydestä rukoilevana
vaatien häneltä vapahdusta ja oikeutta.
Jumala itse puhui hänelle synkkänä ja ankarana vaatien häntä
karkoittamaan temppelistä hänen arvottoman palvelijansa.
Hän valahti kelmeäksi, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Hänen
polvensa tärisivät penkin laitaa vasten. Hän ei enää painanut päätään
alas, vaan seurasi järkähtämättä papin liikkeitä alttarilla. Hänestä
tuntui, kuin kuolettava henkäys olisi virrannut hänen suustaan, kuin
se olisi saapunut pappiin asti ja ympäröinyt hänet samalla jäätävällä
usvalla, joka peitti hänet itsensä.
* * * * *
Paulo tunsi tuon kuolonhenkäyksen. Hänen sormenpäänsä olivat kylmät
niinkuin tammikuun kylminä aamuina. Väristys kouristi hänen niskaansa
entistä rajummin.
Kun hän kääntyi siunaamaan seurakuntaa, Agnese katso häneen. Heidän
katseensa kohtasivat toisensa salamana, ja Paulo muisti tänä hetkenä,
samaan tapaan kuin syvyyteen vaipuvat hukkuneet, kaiken elämänsä ilon,
tuon ainoan oikean ilon, joka oli johtunut lemmityn naisen rakkaudesta,
hänen ensi katseestaan, hänen ensi suudelmastaan.
Hän näki Agnesen kohoavan pystyyn rukouskirja kädessä.
— Jumala, tapahtukoon sinun tahtosi! Paulo huokasi polvistuen.
Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut Öljymäellä odottamassa
väistämättömän kohtalon iskua.
Hän rukoili ääneen ja odotti, kuvitellen rukouksensa muminasta
huolimatta kuulevansa Agnesen askelten lähestyvän alttaria.
— Kas tuolla... hän on noussut kirkonpenkistä, on jo puolivälissä
tulossa alttarille. Hän astuu yhä edelleen. Kaikki katselevat häntä.
Hän on jo aivan alttariaitauksen ääressä.
Paulo kohosi pystyyn. Ylenmääräisin ponnistuksin hänen onnistui nousta
portaita alttaripöydän luo, missä hän otti käteensä ehtoolliskalkin.
Kääntyessään palatakseen sakaristoon hän näki Agnesen ehtineen
alttariportaiden juurelle ja hankkiutuvan nousemaan niitä ylös.
— Herra Jumala! huokasi Paulo, — miksi et antanut minun kuolla?
Hän taivutti päänsä ehtoollismaljan yli ja näytti ojentavan kalpean
niskansa teloittajan kirveelle, joka oli antava hänelle kuoliniskun.
Hitaasti poistuessaan sakaristoon hän näki Agnesen kumartuvan
astuimelle alttariaitauksen eteen.
* * * * *
Agnese oli survaissut jalallaan ensimmäistä porrasta ja, ikäänkuin
seinä olisi estänyt häntä menemästä kauemmas, laskeutunut polvilleen.
Tiheä utuharso sumensi hänen silmänsä.
Vasta muutaman hetken kuluttua hän näki toiset astimet, alttarin
juurella olevan kellervän maton, kukilla koristetun alttaripöydän ja
sillä palavan lampun.
Mutta pappi oli kadonnut. Auringonsäde lankesi vinosti sille kohdalle,
missä hän oli seisonut, ja muodosti matolle kultaisen täplän.
Agnese teki ristinmerkin, nousi ja alkoi astua kirkon ovelle.
Palvelijatar seurasi häntä. Vanhukset, naiset ja lapset kääntyivät
katselemaan häntä, hymyilivät hänelle ja siunasivat häntä silmillään
valtiattarenaan, kauneuden ja uskon vertauskuvana.
Ennenkuin hän poistui kirkosta, palvelijatar pirskoitti sormellaan
emäntänsä vaatteille vihkivettä, ja oven edessä hän kumartui harjaamaan
kädellään pois tämän hameesta alttarin portaalta tarttunutta pölyä.
Noustessaan hän huomasi Agnesen kuolonkalpeiden kasvojen kääntyvän sitä
kirkon soppea kohti, missä papin äiti istui. Äiti nojasi seinään pää
vaipuneena rintaa vasten.
Eräs nainen, joka huomasi Agnesen ja hänen palvelijattarensa huomion
kääntyneen tuota nurkkaa kohti, rupesi hänkin katsomaan sinne päin.
Sitten nainen riensi papin äidin luo, mainitsi häntä hiljaa nimeltä ja
kohotti kädellään hänen kasvojaan.
Äidin silmät olivat puoleksi ummessa, jäykät kuin lasi, terät
kääntyneet ylös, melkein näkymättömissä. Rukousnauha putosi hänen
kädestään, ja pää retkahti vasten naista, joka oli kohottanut sitä.
— Hän on kuollut, kirkaisi nainen.
Silmänräpäyksessä kaikki kirkossa olijat nousivat ja riensivät kirkon
perälle.
Paulo oli tällävälin astunut sakaristoon Antiocon seuraamana, joka
kantoi Uutta Testamenttia.
Paulo tunsi ruumiissaan vilun ja ilon väreitä. Hänestä tuntui, kuin hän
olisi pelastunut haaksirikosta, ja hänen oli tarve liikkua, lämmitellä,
saada varmuus siitä, että kaikki oli ollut vain pahaa unta.
Äänten hälinää, ensin hiljaista, sitten kovempaa, alkoi kuulua
kirkosta. Antioco kurkisti sakariston ovesta ja näki koko kirkkoväen
kirkon toisessa päässä, aivan kuin ovi olisi ollut teljetty, niin
ettei se päässyt poistumaan. Vanha mies nousi alttarin portaita tehden
salaperäisiä merkkejä:
— Äiti voi pahoin!
Paulo riensi kirkkoon, vielä messupaita yllään, ja polvistui, väen
ympäröimänä, paremmin nähdäkseen äitinsä, joka lepäsi kivilattialla,
pää vieraan naisen sylissä.
— Äiti, äiti?
Vainajan kasvot olivat jäykät, silmät raollaan, hampaat vielä lujasti
yhteen purtuina kuin huudon tukahduttamiseksi.
Paulo tajusi heti, että äiti oli kuollut samasta tuskasta, samasta
kauhusta, jonka hän oli jaksanut kestää.
Ja Paulokin puri lujasti hampaansa yhteen tukahduttaakseen huudon, kun
hän loi katseensa ympärillä tyrmistyneenä seisovaan väkijoukkoon ja
kohtasi Agnesen silmät.